SEITSEMÄSTOISTA LUKU.
Chilonille oli todella tärkeää saada Glaucus pois tieltä. Vanhus oli kyllä iäkäs, mutta hän ei laisinkaan ollut mikään raihnas äijä. Kuvauksessa, minkä Chilon hänestä oli antanut Vinitiukselle, oli kyllä osa tottakin. Hän oli todella aikoinaan tuntenut Glaucuksen, mutta pettänyt hänet, saattanut hänet rosvojen käsiin, ryöstänyt häneltä perheen, omaisuuden ja vihdoin toimittanut hänet murhamiesten saaliiksi. Näiden tapausten muisto ei sentään laisinkaan painanut hänen omaatuntoaan, vaikka hän vielä lisäksi oli heittänyt kuolevan Glaucuksen kedolle Minturnaen likeisyyteen—eikä suinkaan mihinkään majataloon. Mutta eihän hän mitenkään ollut saattanut aavistaa, että Glaucus paranisi haavoistaan ja palaisi Roomaan. Kun hän siis huomasi hänet rukoushuoneessa, pelästyi hän niin suuresti, että hän todella ensi hetkenä päätti lakata etsimästä Lygiaa. Mutta toiselta puolen peloitti Vinitius häntä vieläkin enemmän. Hän ymmärsi, että hänen täytyy valita joko Glaucuksen viha tai mahtavan patrisin kosto. Viimemainitun avuksi voi lisäksi ennättää toinen vieläkin mahtavampi—Petronius. Näitä asianhaaroja punnittuaan lakkasi Chilon epäilemästä. Hän huomasi, että vähäväkiset vihamiehet ovat paremmat kuin mahtavat, ja vaikka hänen pelkurimainen luonteensa kammosi kaikkia veritöitä, päätti hän sentään surmauttaa Glaucuksen vieraan käden avulla.
Nyt oli pääasia valita miehet, ja heistä hän oikeastaan oli tullut puhumaan Vinitiuksen kanssa. Hän oli viettänyt monet yöt viinakapakoissa ihmisten joukossa, joilla ei ollut kotia, kunniaa eikä uskoa, ja heidän joukostaan kyllä helposti olisi löytänyt miehiä, jotka olisivat ottaneet tehdäkseen minkä työn hyvänsä, varsinkin nyt, kun he olivat haistaneet, että Chilonilla oli rahaa. Mutta vielä helpommin olisi voinut sattua, että olisi joutunut tekemisiin miesten kanssa, jotka, saatuaan palkan käsiinsä, olisivat petkuttaneet häneltä koko summan, uhaten jättää hänet vartijoiden haltuun. Muuten Chilon joku aika sitten oli ruvennut inhoamaan noita likaisia ja hirmuisia kerjäläisiä, jotka asustelivat epäilyttävissä hökkeleissä Suburrassa ja Tiberin takana. Hän tuomitsi kaikkia itsensä mukaan eikä ikinä ollut syventynyt kristinuskoon tai kristinoppiin. Sentähden hän arveli, että kristittyjenkin joukosta kyllä löytää sopivan välikappaleen, jopa paljo luotettavamman kuin nuo muut, ja hän päätti esittää asiansa sellaisessa valossa, ettei asianomainen suostu siihen yksin rahan tähden, vaan harrastuksesta.
Tätä tarkoitusta varten hän läksi illalla Eurytiuksen luo, jonka hän tiesi koko sielustaan haluavan auttaa hyväntekijätään. Varovaisena miehenä ei hän sentään aikonutkaan ilmoittaa hänelle todellista tarkoitustaan, sillä olihan se selvästi ristiriidassa vanhuksen hyveen ja hurskauden kanssa. Chilon tarvitsi miehiä, jotka olivat valmiit mihin tahansa, ja heille hän aikoi esittää asiansa niin, että he jo oman turvallisuutensa tähden tahtoivat pitää suunsa kiinni.
Ostettuaan vapaaksi poikansa oli vanha Eurytius vuokrannut pienen myymälän Circus Maximuksen varrella. Sellaisia myymälöjä vilisi siellä, ja vanhus puolestaan aikoi ruveta myymään oliveja, papuja, kyrsiä ja hunajalla höystettyä vettä yleisölle, joka kävi katsomassa kilpa-ajoja. Chilon tapasi hänet paraikaa järjestämässä myymäläänsä. Hän tervehti häntä Kristuksen nimeen ja kävi paikalla puhumaan asiasta, jonka tähden hän oli tullut. Hän oli tehnyt palveluksen Eurytiukselle ja toivoi, että tämä puolestaan tekisi vastapalveluksen hänelle. Hän tarvitsee pari kolme voimakasta, rohkeata miestä torjumaan vaaraa, joka uhkaa sekä häntä että kaikkia muita kristittyjä. Tosin hän nyt on köyhä, koska hän on antanut Eurytiukselle miltei koko omaisuutensa, mutta hän on sentään valmis korvaamaan miehille heidän vaivansa, jos he vain luottavat häneen ja uskollisesti täyttävät hänen käskynsä.
Eurytius ja hänen poikansa Quartus kuuntelivat hyväntekijänsä sanoja miltei polvillaan ja vakuuttivat olevansa valmiit tekemään, mitä ikinä hän vaatii, he kun tiesivät, ettei niin pyhä mies saata vaatia mitään, joka ei olisi Kristuksen opin mukaista.
Chilon vakuutti heidän olevan oikeassa, nosti silmänsä taivasta kohti ja näytti rukoilevan. Itse asiassa hän punnitsi, ottaisiko vastaan heidän tarjouksensa, joka voisi tuottaa hänelle tuhat sestertsiä. Mutta hetken mietittyään hän hylkäsi sen. Eurytius oli vanha, sekä kärsimysten että sairauden lamauttama, ja Quartus oli vasta kuudentoista vuotias. Chilon tarvitsi luotettavaa ja ennen kaikkea voimakasta väkeä. Rahoista toivoi hän onnellisen tuumansa avulla voivansa pelastaa suurimman osan itselleen.
Jonkun aikaa he itsepintaisesti pysyivät ehdotuksessaan, mutta hellittivät, kun Chilon päättävästi kieltäytyi.
"Tunnen leipuri Demaan," virkkoi Quartus äkkiä "jonka myllyssä on työssä sekä orjia että päiväpalkkalaisia. Muuan päiväpalkkalaisista on niin väkevä, että hän voittaa neljä miestä. Olen itse nähnyt hänen nostavan kiven, jota ei neljä miestä saanut liikkumaan paikalta."
"Jos hän on jumalaapelkääväinen mies ja valmis uhrautumaan veljien edestä, niin tee minut tutuksi hänen kanssaan," lausui Chilon.
"Hän on kristitty, herra," vastasi Quartus, "sillä Demaan työmiehet ovat suurimmaksi osaksi kristittyjä. Siellä on väkeä sekä yötyössä että päivätyössä. Tämä on yötyössä. Jos nyt lähtisimme sinne, tapaisimme heidät illallisella ja saattaisimme vapaasti jutella heidän kanssaan. Demas asuu lähellä Emporiumia."
Chilon suostui ehdotukseen sangen mielellään. Emporium oli Aventinuksen juurella eikä siis kaukana suuresta sirkuksesta. Ei tarvinnut kiivetä vuorelle, vaan saattoi kulkea oikotietä jokea pitkin, Porticus Aemilian kautta.
"Olen vanha," lausui Chilon heidän astuessaan pilarikäytävän läpi, "ja ajoittain käy muistini hämäräksi. Niin, Kristuksemmehan petti yksi hänen omista opetuslapsistaan, mutta petturin nimeä en tällä hetkellä satu muistamaan…"
"Se oli Judas, herra, joka sitten hirtti itsensä," vastasi Quartus, itsekseen kummastellen, että joku saattoi tuon nimen unohtaa.
"Niin, niin, Judas! Kiitos vain," vastasi Chilon.
Jonkun aikaa he kulkivat ääneti. Kun he tulivat Emporiumille, tapasivat he sen suljettuna. Silloin he menivät sen ohitse, kiersivät jyvämakasiinit, joista kansalle jaettiin viljaa, kääntyivät vasemmalle taloja kohti, joita jatkui Via Ostiensista pitkin Testaciuksen kummulle ja Forum Pistoriumille asti. Siellä he seisahtuivat puisen rakennuksen eteen, josta kuului myllynkivien kierinää. Quartus meni sisään, mutta Chilon, joka ei tahtonut näyttäytyä suuressa kansanjoukossa ja joka aina pelkäsi kohtaavansa parantaja Glaucuksen, jäi ulkopuolelle.
"Olenpa utelias näkemään Herkuleen, joka palvelee myllärillä," puheli hän itsekseen ja loi katseensa kirkasta kuuta kohti. "Jos se on viisas konna, niin hän kyllä tulee hiukan kalliiksi, mutta jos se on tyhmä kristitty ja kelpo mies, niin hän tekee ilmaiseksi kaikki, mitä tahdon."
Enempää ei hän ehtinyt ajatella, sillä Quartus palasi samassa. Hänen mukanaan oli toinen mies, puettuna tunikaan, jota sanottiin exomikseksi ja joka oli niin leikattu, että oikea käsivarsi ja rinnan oikea puoli jäivät paljaaksi. Työmiehet käyttivät tavallisesti tätä pukua, koska siinä oli hyvin vapaa liikkua. Nähdessään uuden tulijan hymähti Chilon tyytyväisesti, sillä hän ei iässään ollut nähnyt sellaista rintaa ja sellaisia käsivarsia.
"Kas tässä, herra," huudahti Quartus, "veli, jota halusit tavata."
"Kristuksen rauha olkoon kanssasi," lausui Chilon. "Mutta sano nyt sinä, Quartus, ansaitsenko minä uskoa ja luottamusta, ja palaa sitten Jumalan nimessä vanhan isäsi luo, ettei hänen tarvitse olla yksin."
"Hän on pyhä mies," virkkoi Quartus. "Hän luovutti koko omaisuutensa ostaakseen minut, tuntemattoman miehen, vapaaksi orjuudesta. Palkitkoon häntä Herramme ja Vapahtajamme taivaallisilla lahjoillaan."
Tämän kuultuaan kumartui jättiläiskokoinen orja suutelemaan Chilonin kättä.
"Mikä on nimesi, veli?" kysyi Chilon.
"Pyhässä kasteessa annettiin minulle nimi Urbanus."
"Urbanus, veljeni, onko sinulla aikaa jutella kanssani kahdenkesken?"
"Työmme alkaa vasta puoliyön aikana, ja paraillaan valmistetaan illallistamme."
"Sittenhän on aikaa yllin kyllin. Menkäämme joelle, niin saat siellä kuulla asiani."
He menivät ja istuutuivat kiviselle rahille rannalla. Oli aivan hiljaista, ainoastaan myllystä kuului kivien ritinä ja joen uomasta etäisten aaltojen loiske. Chilon tarkasteli nyt työmiehen kasvoja. Hän oli surullisen ja alakuloisen näköinen, kuten Roomassa asuvat barbarit tavallisesti, mutta samalla teki hän hyväntahtoisen ja rehellisen vaikutuksen.
"Niin, niin!" huudahti Chilon ajatuksissaan. "Se on tyhmä, kelpo mies, joka varmaan ilmaiseksi surmaa Glaucuksen."
"Urbanus," virkkoi hän, "rakastatko Kristusta?"
"Koko sielustani ja mielestäni," vastasi työmies.
"Entä veljiäsi, sisariasi ja niitä, jotka sinulle ovat opettaneet oikeutta ja totuutta Kristuksessa?"
"Rakastan heitä myöskin."
"Rauha olkoon kanssasi."
"Ja samaten sinun kanssasi, isä."
Molemmat vaikenivat, eikä taaskaan kuulunut muuta kuin etäisyydestä myllynkivien ulina ja virran loiskina.
Chilon käänsi kasvonsa kirkasta kuuta kohti ja rupesi hitaalla, matalalla äänellä puhumaan Kristuksen kuolemasta. Ei hän puhunut Urbanukselle, vaan paremmin ikäänkuin itsekseen ja johdattaakseen mieleensä Vapahtajan kuolemaa tai uskoakseen nukkuvalle kaupungille jotakin suurta salaisuutta. Mieliala oli juhlallinen ja harras. Työmies itki. Mutta kun Chilon rupesi valittamaan ja vaikeroimaan, ettei Vapahtajan kuolinhetkellä ollut läsnä ketään, joka olisi häntä puolustanut, jollei vapauttanutkaan ristiinnaulitsemisesta, niin ainakin varjellut sotamiesten ja juutalaisten loukkauksilta, silloin pani sääli ja hillitty raivo barbarin kädet pusertumaan nyrkeiksi. Viattoman kuolema häntä liikutti, mutta kun hän ajatteli ihmisjoukkoa, joka oli tehnyt pilkkaa ristinpuulle naulatusta Karitsasta, hurjistui hänen lapsellinen mielensä ja hänessä leimahti villi kostonhimo.
Chilon kysäisi äkkiä:
"Tiedätkö, Urbanus, kuka Judas oli?"
"Tiedän, tiedän! mutta hänhän hirtti itsensä," huudahti työmies.
Tuntui siltä kuin hän olisi surrut, että petturi omalla kädellään oli rangaissut itsensä ja ettei hän enään voinut saada häntä käsiinsä.
Chilon jatkoi:
"Jollei hän nyt olisikaan hirttänyt itseään ja jos joku kristityistä kohtaisi hänet maalla tai merellä, niin eikö hänen olisi velvollisuus kostaa Vapahtajan tuskaa, verta ja kyyneliä?"
"Kuka ei sitä tekisi, isä!"
"Rauha olkoon sinulle, sinä Karitsan uskollinen palvelija. Niin! Me saamme kyllä antaa anteeksi vääryydet, jotka itse olemme kärsineet, mutta kenellä on lupa antaa anteeksi Jumalaa kohtaan tehdyt rikokset? Mutta niinkuin käärme siittää käärmeen, synti synnin, petos petoksen, niin on Judaankin siemenestä kasvanut uusi petturi; ja niinkuin ensimmäinen Judas antoi Vapahtajan juutalaisten ja roomalaisten sotamiesten käsiin, niin tämäkin uusi, joka asuu meidän joukossamme, tahtoo syöstä hänen lampaansa susien suuhun. Jollei kukaan ehkäise vaaraa, jollei kukaan ajoissa särje käärmeen päätä, olemme me kaikki turmion omat, ja meidän kanssamme häviää Karitsankin kunnia."
Työmies katseli häneen kauhistuksissaan, ikäänkuin ei hän olisi saattanut käsittää, mitä omin korvin kuuli. Mutta kreikkalainen verhosi viittansa liepeellä kasvonsa ja lausui äänellä, joka tuntui tulevan maan alta:
"Voi teitä, te Jumalan uskolliset palvelijat, voi teitä kristityt miehet ja naiset!"
Taas syntyi äänettömyys, eikä kuulunut kuin myllyn kivien ritinä ja virran pauhu.
"Isä," sanoi työmies, "kuka se petturi on?"
Chilonin pää painui alas. Kuka se petturi on? Judaan poika tietysti, hänen siemenensä sikiö, joka on olevinaan kristitty ja joka käy rukoushuoneissa vain voidakseen ilmiantaa veljiä Caesarille, kertomalla, etteivät he tunnusta Caesaria jumalaksi, että he myrkyttävät kaivot, surmaavat lapsia ja tahtovat hävittää kaupungin niin ettei kiveä jää kiven päälle. Kas, muutaman päivän perästä saavat pretoriaani-sotamiehet käskyn viedä vanhukset, naiset ja lapset vankeuteen, aivan kuten Pedanius Secunduksen orjat vietiin kuolemaan. Ja kaikkeen tähän on syypää toinen Judas. Mutta jollei kukaan rangaissut ensimmäistä, jollei kukaan kostanut hänelle, jollei kukaan puolustanut Kristusta hädän hetkenä, niin kuka ottaa rangaistaksensa tätä, kuka hävittääksensä, surmataksensa käärmeen, ennenkuin Caesar on ehtinyt kallistaa korvansa sen puoleen, kuka pelastaaksensa perikadosta veljet ja Kristuksen uskon?
Urbanus oli istunut kivisellä kaivonarkulla. Hän nousi äkkiä ja huudahti:
"Minä sen teen, isä."
Chilonkin nousi, katseli hetkisen työmiehen kasvoja, joita kuu valaisi, ja laski vihdoin kätensä hänen päälaelleen.
"Lähde kristittyjen joukkoon," virkkoi hän juhlallisesti, "mene rukoushuoneisiin ja kysy veljiltä parantaja Glaucusta. Ja kun he ovat hänet sinulle osoittaneet, niin tapa hänet Kristuksen nimeen!…"
"Glaucustako?…" kysyi työmies, ikäänkuin painaakseen mieleensä tuon nimen.
"Tunnetko hänet?"
"En, en tunne. Kristittyjä on Roomassa tuhansittain, joten eivät kaikki voi tuntea toisiaan. Mutta huomenna, yöllä, kokoontuvat veljet ja sisaret kaikki Ostrianumiin, sillä sinne tulee Kristuksen suuri apostoli opettamaan. Siellä voivat veljet osoittaa minulle Glaucuksen."
"Vai Ostrianumissa?" kysyi Chilon. "Siis kaupunginporttien ulkopuolella. Ja tulevatko sinne kaikki veljet ja sisaret? Yöllä? Kaupunginporttien ulkopuolella, Ostrianumissa…"
"Niin, isä. Siellä on meidän hautausmaamme Via Salarian ja Nomentanan välillä. Etkö sinä tietänyt, että suuri apostoli tulee sinne opettamaan?"
"En ole kahteen päivään ollut kotona enkä siten ole saanut hänen kirjettään. Ostrianumia taas en tiedä siksi, että vasta hiljan olen muuttanut tänne Korintosta, missä olin kristillisen seurakunnan johtajana… Mutta tee nyt se, että kun Kristus on sinua vahvistanut, poikani, niin menet yöllä Ostrianumiin. Siellä tapaat veljien joukossa Glaucuksenkin ja surmaat hänet sitten paluumatkalla kaupunkiin. Tämän teon takia saat kaikki syntisi anteeksi. Ja nyt ei muuta kuin rauha olkoon kanssasi…"
"Isä…"
"Mitä sanot, oi Karitsan palvelija?"
Työmiehen kasvoilla kuvastui epäilys. Siitä ei ollut kauaa kun hän oli tappanut ihmisen, ehkäpä kaksikin, ja Kristuksen oppi kieltää tappamasta. Hän ei ollut tappanut heitä puolustaakseen itseänsä, mutta se ei sittenkään ollut luvallista! Ei hän myöskään ollut tehnyt sitä voitonhimosta, Jumala varjelkoon!… Piispa itse oli antanut väkeä hänen avukseen, mutta hän oli kieltänyt tappamasta, ja Urbanus oli sittenkin sen tehnyt, kun Jumala häntä oli rangaissut sellaisella voiman taakalla… Nyt hän saa raskaasti katua tekoaan… Toiset laulavat myllyssä, hän, onneton, vain miettii syntejään ja rikoksiaan Karitsaa vastaan… Miten paljon hän jo on rukoillut Ja itkenyt! Miten hartaasti pyytänyt anteeksi Karitsalta! Ja kuitenkin hän tuntee, ettei vielä ole katunut laisinkaan tarpeeksi… Ja nyt hän taasen on luvannut tappaa petturin… Mutta hyvä on! Vain mieskohtaiset vääryydet saa antaa anteeksi. Hän tappaa hänet siis, vaikkapa kaikkien Ostrianumiin kokoontuneitten veljien ja sisarten nähden. Mutta ensin täytyy vanhimpien veljien, piispan tai apostolin tuomita hänet. Tappaminen on pieni asia ja petturin tappaminen saattaa olla hauskaakin—onhan se samaa kuin suden tai karhun tappaminen, mutta entä jos Glaucus kuolisi syyttömänä? Kuinka hän saattaa laskea omalletunnolleen uuden murhan, uuden synnin ja rikoksen Karitsaa vastaan?
"Tuomitsemiseen ei ole aikaa, poikani," virkkoi Chilon, "sillä petturi rientää Ostrianumista suoraa päätä Caesarin luo Antiumiin tai kätkeytyy erään patrisin taloon, jossa hän palvelee. Mutta tässä annan sinulle merkin. Kun nyt olet surmannut Glaucuksen, niin näytä se piispalle tai suurelle apostolille, ja he siunaavat sinun työtäsi."
Näin sanottuaan kaivoi hän esiin pienen rahan ja rupesi hakemaan vyöstään veistä. Löydettyään veitsen, piirsi hän sen kärjellä ristinmerkin rahaan ja antoi sen työmiehelle.
"Tuossa on nyt Glaucuksen tuomio ja sinulle tunnusmerkki. Kun olet saanut asiat kuntoon, menet vain näyttämään rahan piispalle, niin hän kyllä antaa anteeksi tämän murhan, johon sinä niin vastenmielisesti suostuit."
Vaistomaisesti ojensi työmies kätensä ottamaan rahaa, mutta viime murha oli vielä liian tuoreena hänen muistossaan, ja hänet valtasi kauhun tunne.
"Isä," virkkoi hän rukoilevalla äänellä, "vastaako sinun omatuntosi tästä teosta ja oletko todella itse nähnyt hänen pettävän veljiä?"
Chilon ymmärsi, että nyt täytyy vetää esiin todistuksia ja lausua nimiä, sillä muuten jättiläisen sydämeen voi hiipiä epäilys.
Äkkiä juolahti hänen mieleensä valoisa ajatus.
"Kuulepa, Urbanus," virkkoi hän, "minä asun Korintossa, mutta tulin tänne Kos-saarelta ja täällä Roomassa neuvon Kristuksen oppia eräälle tytölle, joka on minun kansalaisiani ja jonka nimi on Eunike. Hän palvelee »vestiplicana» erään Caesarin ystävän, Petroniuksen, talossa, ja juuri tuossa talossa kuulin Glaucuksen lupaavan ilmiantaa kaikki kristityt. Sitäpaitsi hän eräälle toiselle Caesarin ystävälle, Vinitiukselle, lupasi kristittyjen joukosta etsiä erään neidon…"
Äkkiä keskeytti hän puheensa ja jäi ihmeissään tuijottamaan työmieheen, jonka silmät olivat ruvenneet kiilumaan kuin pedon silmät ja jonka kasvoihin oli tullut villin raivon ja surun ilme.
"Mikä sinun on?" kysyi hän aivan pelästyksissään.
"Ei mikään, isä. Huomenna tapan Glaucuksen!…"
Kreikkalainen vaikeni. Hetken perästä laski hän kätensä työmiehen olalle, käänsi hänet niin, että kuunvalo lankesi suoraan hänen kasvoilleen, ja rupesi tarkasti katselemaan häntä. Nähtävästi hän ei oikein tietänyt, urkkisiko enemmän ja vetäisikö asiat juurta jaksain päivän valoon vai tyytyisikö tällä kertaa siihen, mitä oli saanut kuulla ja mitä oli alkanut aavistaa.
Vihdoin pääsi hänen myötäsyntynyt varovaisuutensa voitolle. Pari kertaa veti hän syvältä henkeään, laski sitten uudestaan kätensä työmiehen päälaelle ja kysyi juhlallisella, läpitunkevalla äänellä:
"Sanotko, että pyhässä kasteessa sait nimen Urbanus?"
"Kyllä, isä."
"No, sitten ei muuta kuin rauha olkoon kanssasi, Urbanus!"