KUUDESTOISTA LUKU.
Chilon oli viipynyt poissa niin kauan, ettei Vinitius lopulta tietänyt, mitä ajatella. Turhaan toisti hän itselleen, ettei etsiminen voi viedä varmoihin, toivottuihin tuloksiin, jollei se tapahdu varovaisesti ja vähitellen. Toivottomuus ja odotteleminen kädet ristissä oli hänen luonteelleen niin vastenmielistä, ettei hän millään voinut siihen tottua. Hän oli jo monen monituiset kerrat, puettuna tummaan orjanpukuun, kierrellyt kadutkin, joten samojen katujen kierteleminen alkoi tuntua oman toimettomuutensa peittämiseltä. Se ei enää voinut rauhoittaa häntä. Hänen vapautettunsa—kaikki tottuneita miehiä, joille hän oli antanut toimeksi omin päin etsiä Lygiaa—osoittautuivat paljoa epäkäytännöllisemmiksi kuin Chilon. Mutta Vinitiuksen rakkaus Lygiaan kasvoi miltei sellaiseksi kiihkoksi, jolla pelaaja haluaa voittaa pelinsä. Sellainen Vinitius aina oli ollut. Pienestä pitäen oli hän saanut tehdä mitä tahtoi ja luonteensa koko kiihkolla ajaa perille asiansa. Hän ei laisinkaan ymmärtänyt, että joku yritys saattaisi häneltä epäonnistua tai että hänen pitäisi kieltäytyä jostakin. Tosin sotakuri joksikin aikaa oli laimentanut hänen hillittömyyttään, mutta samalla se oli juurruttanut häneen sen käsityksen, että kaikki käskyt, mitä hän antaa itseään alemmille, ehdottomasti ovat täytettävät. Pitkä oleskelu Itämailla nöyrien ja orjamaiseen kuuliaisuuteen tottuneiden ihmisten joukossa oli vain ollut omiaan lujentamaan hänessä sitä luuloa, ettei hänen tahdolleen ole rajoja. Tämä oli siis kova kolaus hänen itserakkaudelleen. Sitäpaitsi oli Lygian itsepintainen vastustus ja pako jotakin hänelle aivan käsittämätöntä. Se oli hänelle täydellinen arvoitus, ja hän ajatteli päänsä halki päästäkseen sen perille. Hän tunsi, että Acte oli ollut oikeassa, sanoessaan, että Lygia häntä rakasti. Mutta jos niin oli, niin minkätähden hän Vinitiuksen rakkauden, hellyyden ja komean kodin asemasta valitsi puutteen ja hädän? Siihen kysymykseen ei hän saanut vastausta. Sen sijaan alkoi hän hämärästi aavistaa, että hänen ja Lygian mielipiteiden, hänen ja Petroniuksen sekä Lygian ja Pomponia Graecinan maailman välillä on joku käsittämätön eroavaisuus, joku syvä kuilu, jota ei millään saa täytetyksi eikä tasoitetuksi. Silloin hänestä äkkiä tuntui siltä, että hänen täytyy kadottaa Lygia, ja tämä ajatus riisti häneltä tasapainon viimeisenkin jäljen, jota Petronius niin huolellisesti oli koettanut säilyttää hänessä. Oli hetkiä, jolloin hän ei itsekään tietänyt, rakastiko vai vihasiko hän Lygiaa. Hän tunsi vain, että hänen täytyy löytää hänet, että hän mieluummin upottaa itsensä vaikka maan alle, kuin lakkaa haluamasta häntä nähdä ja omistaa. Mielikuvituksen voimalla näki hän hänet välistä aivan selvästi, ikäänkuin hän olisi seisonut hänen vieressään; hän muisti jokaisen hänen sanansa, joka äännähdyksen, jonka oli hänen huuliltaan kuullut. Hän tunsi hänet ihan likellään, rinnallaan, sylissään, ja intohimo leimahti hänessä kuin tulen liekki. Hän rakasti häntä, hän huusi häntä luokseen. Kun hän sitten ajatteli, että Lygiakin rakasti häntä ja että hän vapaaehtoisesti olisi voinut saada kaikki mitä halusi, valtasi hänet raskas, rajaton tuska ja haikea ilo, joka mahtavana aaltona valautui hänen sydämeensä. Ajoittain teki kiukku hänet aivan kalpeaksi, ja silloin hän erityisellä nautinnolla heittäytyi ajattelemaan niitä nöyryytyksiä ja kärsimyksiä, joita hän määrää Lygialle, kun hänet löytää. Hän ei tyydy siihen, että saa hänet omistaa: hän tahtoo omistaa hänet maan tasalle nujerrettuna orjattarena. Välistä hän saattoi vaipua ajattelemaan, kuinka ruoskan jäljet syöpyisivät hänen ruusunkarvaiseen ruumiiseensa, ja samassa hän tunsi halajavansa suudella ruoskan jälkiä. Hänen päähänsä juolahti, että hän olisi onnellinen, jos saisi surmata hänet.
Tämä tuska, kidutus ja epävarmuus kuluttivat hänen terveyttään ja kauneuttaan. Hänestä tuli ankara ja julma herra. Orjat, jopa vapautetutkin, likenivät häntä vavisten, ja kun rangaistus ilman minkäänlaista syytä, armottomana ja ansaitsemattomana kohtasi heitä, rupesivat he salaa vihaamaan häntä. Hän sen kyllä tunsi, niinkuin hän tunsi kamalan yksinäisyytensä, mutta sitä suurempi syy oli hänestä kostaa heille. Ainoastaan Chilonia kohtaan hän vielä hillitsi mieltään, sillä hän pelkäsi, että tämä heittäisi etsimistyönsä sikseen. Kun taas Chilon sen huomasi, tuli hän yhä vaateliaammaksi ja käskevämmäksi. Alussa käydessään Vinitiuksen puheilla oli hän aina vakuuttanut, että kaikki käy pian ja helposti. Nyt oli syntynyt kaikenlaisia vaikeuksia. Tosin hän aina muisti vakuuttaa, että etsiminen johtaisi toivottuihin tuloksiin, mutta hän ei enää salannut, että etsiminen tulee kestämään kauan.
Pitkien aikojen odotuksen perästä saapui Chilon vihdoin Vinitiuksen luo niin synkän näköisenä, että nuori soturi kalpeni hänet nähdessään ja karatessaan häntä vastaan tuskin sai puhutuksi:
"Eikö hän ole kristittyjen joukossa?"
"Totta kai, hyvä herra," vastasi Chilon "mutta minä olen heidän joukostaan löytänyt Glaucuksen, parantajan."
"Mistä sinä nyt puhut? Kuka se on?"
"Sinä olet, herra, taitanut unohtaa vanhuksen, jonka kanssa kuljin Napolista Roomaan ja jota puolustaessa menetin nämä kaksi sormea, niin etten enää voi pitää kynää kädessäni. Rosvot, jotka ryöstivät hänen vaimonsa ja lapsensa, pistivät veitsen hänen rintaansa. Hän oli kuolemaisillaan, kun jätin hänet Minturnaen majataloon, ja minä surin häntä kauan! Mutta voi kauhistus! Nyt olen tullut vakuutetuksi siitä, että hän elää ja että hän kuuluu Rooman kristilliseen seurakuntaan."
Vinitius ei käsittänyt, mitä hän tarkoitti koko tällä jutulla. Sen hän vain oli ymmärtävinään, että tuo Glaucus jollakin lailla esti Lygian löytämistä. Hän koetti hillitä kiukkua, joka oli hänet jo valtaamaisillaan, ja virkkoi:
"Jos sinä olet puolustanut häntä, niin hänen pitäisi olla kiitollinen ja auttaa sinua."
"Oi arvoisa tribuni! Jumalatkaan eivät ole kiitolliset, mitä sitten ihmisistä! Niin, kyllä hänellä olisi syytä olla kiitollinen. Mutta valitettavasti vanhus on heikkomielinen. Aika ja kärsimykset ovat hänet paaduttaneet niin, ettei hän osaa olla kiitollinen. Mutta ei siinä kyllä. Hänen uskonheimolaisiltaan kuulin juuri hänen syyttävän minua siitä, että olisin toiminut yksissä neuvoin rosvojen kanssa ja että olisin syypää hänen onnettomuuteensa. Siinä palkka kahdesta sormesta!"
"Olen varma, lurjus, että hän puhuu täyttä totta!" huudahti Vinitius.
"Siinä tapauksessa, herra, tiedät enemmän kuin hän itsekään," lausui Chilon arvokkaasti, "sillä hän lausuu ainoastaan arvelunsa. Sen nojalla saattaisi hän sentään ottaa avukseen kristittyjä ja kostaa minulle hirveällä tavalla. Sen hän varmaan viipymättä tekisikin, ja uskonheimolaiset olisivat epäilemättä valmiit häntä auttamaan, mutta onneksi ei hän tiedä nimeäni, ja rukoushuoneessa, jossa satuimme yhteen, ei hän nähnyt minua. Minä tunsin hänet sentään paikalla ja olisin heti tahtonut heittäytyä hänen kaulaansa, mutta varovaisuus pidätti minua. Olen näet tottunut punnitsemaan jokaisen toimen, johon ryhdyn. Kun sitten olimme matkalla pois rukoushuoneesta, rupesin kyselemään yhtä ja toista hänestä, ja hänen tuttavansa kertoivat, että se on se mies, jonka toveri petti matkalla Napolista… Muuten en laisinkaan tietäisi, että hän levittelee sellaisia juttuja."
"Mitä tämä minuun kuuluu? Kerro, mitä näit rukoushuoneessa."
"Sinuun, herra, ei se kuulu, mutta minuun se kuuluu yhtä paljon kuin oma nahkani. Minä tahdon, että oppini elää kuoltuanikin, ja sentähden olen mieluummin valmis luopumaan palkkiosta, jonka minulle lupasit, kuin tärvelemään elämäni turhan mammonan tähden. Sillä tosi filosofina voin kyllä sekä tulla toimeen että etsiä jumalallista oikeutta ilman mammonaa."
Vinitius likeni häntä, ilme hänen kasvoissaan ennusti pahaa, ja hän virkkoi matalalla äänellä:
"Kuka sinulle on sanonut, että kuolema sinua kohtaa Glaucuksen eikä minun käteni kautta? Mistä sinä tiedät, koira, etten paikalla aio kuopata sinua puutarhaani?"
Chilon, joka oli aika pelkuri, katsahti Vinitiukseen ja huomasi samassa silmänräpäyksessä, että ainoa varomaton sana auttamattomasti tuottaisi hänelle turmion.
"Minä etsin häntä ja löydän hänet!" virkkoi hän kiireesti.
Molemmat vaikenivat, eikä vähään aikaan kuulunut muuta kuin Vinitiuksen hätäinen hengitys ja etäältä puutarhassa työskentelevien orjien laulu.
Hetken perästä, huomattuaan nuoren patrisin hiukan tyyntyneen, virkkoi kreikkalainen:
"Kuolema astui minua vastaan, mutta minä katsoin sitä silmiin tyynenä kuin itse Sokrates. Ei, herra! en sanonut aikovani lakata neittä etsimästä. Tahdoin vain sanoa, että hänen etsimisensä näihin aikoihin voi olla minulle sangen vaarallinen. Epäilit tässä jo kerran, ettei Eurytiusta ole olemassa, ja vaikka omin silmin saatoit nähdä, että isäni poika oli puhunut sinulle totta, niin luulet taas Glaucusta keksityksi henkilöksi. Varjelkoon! Jospa hän vain olisikin mielikuva! Jospa voisinkin vaaratta vaeltaa kristittyjen joukossa kuten ennen, niin olisin valmis luopumaan siitä vanhasta orjaraukasta, jonka pari päivää sitten ostin vanhuuteni ja heikkouteni päivien varaksi. Mutta Glaucus elää, herra, ja jos hän saisi nähdä minut, niin et sinä enää milloinkaan minua näkisi, ja kuka sinulle silloin hakisi neidon?"
Chilon vaikeni ja rupesi pyyhkimään kyyneliä silmistään. Hetkisen perästä hän jatkoi:
"Kuinka minä voin etsiä häntä, niin kauan kuin Glaucus elää? Minä saatan minä hetkenä hyvänsä kohdata hänet, ja niin pian kuin hänet kohtaan, olen surman oma, ja silloin tietysti etsiminenkin lakkaa."
"Mitä sinä nyt tahdot? minkä neuvon annat? ja mihin aiot ryhtyä?" kysyi
Vinitius.
"Aristoteles opettaa meille, että sivuseikat ovat uhrattavat pääasiain takia, ja kuningas Priamo sanoi usein, että vanhuus on raskas taakka. Kas, vanhuuden ja onnettomuuksien taakka on jo niin kauan raskaana painanut Glaucuksen hartioita, että kuolema olisi hänelle hyväntekijä. Ja eikö kuolema Senecan mukaan ole pelastus?"
"Petroniusta voit pitää narrinasi, mutta et minua. Sano, mitä tahdot?"
"Jos hyve on narripeliä, niin suokoot jumalat minun aina pysyä narrina. Tahtoisin saada Glaucuksen pois tieltä, sillä niin kauan kuin hän elää ja saa elää, on elämäni ja etsimiseni ainaisessa vaarassa."
"Palkkaa väkeä, jotka nuijalla lyövät hänet kuoliaaksi. Minä maksan heidän palkkansa."
"He nylkevät sinua, herra, ja käyttävät sitten hyväkseen salaisuuttasi. Roistoja on Roomassa tosin yhtä paljo kuin arenalla hiekkajyväsiä, mutta et aavista, miten kalliiksi he nousevat, kun rehellisen ihmisen joskus täytyy käyttää hyväkseen heidän roistomaisuuttaan. Ei! arvoisa tribuni. Entä jos vartijat saisivat kiinni murhaajat juuri murhatyössä? Varmaan he ilmoittaisivat, kuka heidät on palkannut, ja sinä saisit kaikenlaisia ikävyyksiä. Minua he eivät voi ilmiantaa, sillä minäpä en sano heille nimeäni. Väärin sinä teet, kun et minuun luota. Sinun pitäisi tietää, että minä teen kaiken voitavani kahdestakin syystä: ensinnä pelastaakseni oman nahkani ja sitten saadakseni palkinnon, jonka olet luvannut minulle."
"Paljonko sinä tarvitset?"
"Tarvitsen tuhat sestertsiä, sillä huomaa, että minun täytyy hankkia kelpo roistoja eikä sellaisia, jotka heti rahat saatuaan pötkivät tiehensä jälkeä jättämättä. Hyvästä työstä hyvä palkka! Täytyyhän minullekin jäädä jotakin, jolla voin kuivata kyyneleeni. Sillä minä tulen suremaan häntä. Jumalat ovat todistajinani, että olen häntä suuresti rakastanut. Jos tänään saan tuhat sestertsiä, on Glaucuksen sielu kahden päivän kuluttua Hadeksessa, ja vasta siellä hän saa nähdä, miten häntä rakastin—jos sielu siellä vain säilyttää muistonsa ja ajatuskykynsä. Vielä tänään hankin miehet ja ilmoitan heille, että huomisillasta alkaen lasken heidän palkkiostaan pois sata sestertsiä joka päivältä, jonka Glaucus vielä elää. Sitäpaitsi on minulla tuuma, joka tuntuu aivan pettämättömältä."
Vinitius lupasi maksaa pyydetyn summan ja kielsi puhumasta enempää Glaucuksesta. Hän tahtoi kuulla muita uutisia ja tietää, missä Chilon koko tämän ajan oli ollut sekä mitä hän oli saanut selville. Mutta Chilon ei voinut kertoa paljoakaan uutta. Kahdessa rukoushuoneessa hän vielä oli käynyt, oli tarkasti katsellut kaikkia ja varsinkin naisia, mutta siellä ei ollut näkynyt ainoatakaan, joka olisi ollut Lygian kaltainen. Siitä ajasta lähtien, jolloin Chilon oli ostanut vapaaksi Eurytiuksen pojan, olivat kristityt pitäneet häntä uskonheimolaisenaan ja kunnioittaneet häntä miehenä, joka seuraa »Kristuksen» jälkiä. Hän oli saanut kuulla, että muuan heidän suuri lainsäätäjänsä, nimeltään Paavali Tarsolainen, paraikaa on Roomassa vangittuna jonkun rikoksen takia, josta juutalaiset häntä syyttävät. Häneen oli Chilon päättänyt tutustua. Eniten häntä sentään huvitti toinen uutinen, nimittäin se, että koko uskonlahkon ylimmäisen papin, joka oli ollut Kristuksen opetuslapsi ja jolle Kristus oli uskonut koko kristityn maailman hallituksen, myöskin jonakin kauniina päivänä piti ilmestyä Roomaan. Häntä kaikki kristityt varmaan tahtovat nähdä, hänen oppiaan kuulla. Varmaan pannaan toimeen suuria kokouksia, ja niihin Chilonkin menee. Paras asia on, että sellaisessa joukossa helposti voi piiloutua, joten hän saattaa viedä Vinitiuksen mukaansa. Silloin he varmaan löytävät Lygian. Kun Glaucus vain on saatu pois tieltä, ei yritys tuota suurtakaan vaaraa. Kristityt kyllä osaavat ja tahtovat kostaa, mutta yleensä he ovat rauhallista väkeä.
Ja Chilon rupesi nyt hämmästyneenä kertomaan, ettei hän koskaan ollut huomannut heidän viettävän rietasta elämää, myrkyttävän kaivoja ja suihkulähteitä, vihaavan ihmissukua, palvelevan aasia ja syövän lasten lihaa. Ei! ei sinnepäinkään. Varmaan heidän joukostaan löytyy sellaisiakin, jotka rahasta suostuvat toimittamaan Glaucuksen pois tieltä, mutta ei heidän uskontonsa, mikäli hän tietää, käske tekemään rikoksia, päinvastoin se käskee antamaan anteeksi kärsityt vääryydet.
Vinitiuksen mieleen muistuivat sanat, jotka Pomponia Graecina Acten luona oli lausunut, ja mielihyvällä kuunteli hän Chilonin kertomusta. Hänen tunteensa Lygiaa kohtaan oli tosin muuttunut miltei vihaksi, mutta tuntui sentään hyvältä kuulla, ettei oppi, jota Lygia ja Pomponia tunnustivat, ollut rikollinen eikä saastainen. Hänessä heräsi kuitenkin hämärä aavistus, että juuri tuo oppi, tuon tuntemattoman, salaperäisen Kristuksen kunnioittaminen on erottanut hänet ja Lygian toisistaan, ja äkkiä hän rupesi pelkäämään ja vihaamaan sitä.