VIIDESTOISTA LUKU.
»Petronius Vinitiukselle:
Luotettavan orjan mukana lähetän sinulle Antiumista tämän kirjeen ja pyydän sinua viipymättä saman orjan mukana kirjoittamaan minulle, vaikka tiedänkin, että kätesi ovat enemmän harjaantuneet miekan ja peitsen kuin kynän käyttämiseen. Lähtiessäni olit hyvillä jäljillä ja täynnä toivoa, arvelen siis, että olet jo saanut suloisen kaihosi tyydytetyksi Lygian sylissä tai ainakin tulet tyydyttämään sen, ennenkuin kovat talvituulet puhaltavat Soracten kukkuloilta Campanian yli. Oi Vinitiukseni! olkoon opettajanasi Kypron suloinen jumalatar ja opeta sinä lygiläistä aamuruskoasi, joka pakenee rakkauden aurinkoa. Mutta muista aina, ettei kalleinkaan marmori sellaisenaan mitään merkitse ja että se saa tosi arvonsa vasta kun kuvanveistäjän käsi sitä muovailee. Rupea sinä tuoksi kuvanveistäjäksi, oi rakkahimpani! Pitää osata rakastaa ja pitää osata opettaa rakastamaan. Nauttivathan eläimet ja alhaisokin tavallaan rakkaudesta, mutta tosi ihminen eroaa heistä juuri siinä, että hän tekee rakkautensa jaloksi, itsetietoiseksi taiteeksi, joka jumalallisen arvonsa takia on hänelle kallis ja joka tyydyttää hänen sieluansa eikä yksin hänen ruumistaan. Monasti, kun täällä ajattelen elämämme tyhjyyttä, epävarmuutta ja turhuutta, tulen tehneeksi sen johtopäätöksen, että sinä ehkä sittenkin olet osannut oikeaan, kun et ole valinnut osaksesi Caesarin hovia, vaan sodan ja rakkauden. Ehkä ne kaksi ovatkin ainoat, joiden tähden kannattaa syntyä maailmaan ja elää.
Olet ollut onnellinen sodassa, ole rakkaudessasikin! Ja jos sinua huvittaa kuulla, mitä Caesarin hovissa tapahtuu, niin lähetän sinulle silloin tällöin uutisia. Täällä Antiumissa me nyt olemme. Hoidamme jumalallista ääntämme, vihaamme yhä Roomaa ja aiomme talveksi lähteä Bajaehen tai julkisesti esiintyä Napolissa, jossa, asukkaat kun ovat kreikkalaisia, meille varmaan osaavat antaa enemmän arvoa kuin Tiberin rannalla, jossa asuu sudensikiöitä. Sekä Bajaesta että Pompejista, Puteolista, Cumaesta ja Stabiaesta on tulviva kansaa meitä kuulemaan. Meiltä ei tule puuttumaan suosionosoituksia eikä seppeleitä. Tämä kaikki tulee yhä yllyttämään meitä lähtemään aiotulle retkellemme Kreikkaan.
Entä joko pieni Augusta on unohtunut? Ei! me yhä itkemme häntä. Laulamme hänelle omatekoisia ylistyslauluja, jotka ovat niin ihanat, että sirenit kateudesta piiloutuvat Amphitriten syvimpiin rotkoihin. Delfinit sensijaan varmaan tahtoisivat kuunnella meitä, jollei meren kohina olisi häiritsemässä. Meidän tuskamme ei ole vieläkään tyyntynyt, vaan me yhä näyttelemme sitä kaikissa mahdollisimman taiteellisissa muodoissa ja pidämme erityistä huolta siitä, että se tulisi esitetyksi kauniina ja että ihmiset näkisivät sen kauneuden. Oi rakkaani, me kuolemme vielä kulhareina ja näyttelijöinä.
Kaikki augustianit, sekä miehet että naiset, ovat täällä. Sitäpaitsi on täällä viisisataa aasintammaa, joiden maidossa Poppaea kylpee, ja kymmenentuhatta palvelijaa. Välistä meillä on oikein hauskaa. Calvia Crispinilla vanhenee; kerrotaan hänen pyytäneen, että Poppaea kylvettyään sallisi hänen käyttää maitokylpyään. Lucanus syytti tässä hiljan Nigidiaa rakkaussuhteista erään miekkailijan kanssa ja löi häntä vasten kasvoja. Sporus joutui arpapelissä tappiolle ja sai antaa vaimonsa Seneciolle. Torquatus Silanus raukka on käynyt niin huonoksi, että häntä paremmin voisi pitää varjona kuin ihmisenä, vaikkei hän itse taida sitä tietää. Hänen kuolemansa on päätetty asia. Ja tiedätkö, mikä hänen rikoksensa on? Hän polveutuu jumalallisesta Augustuksesta. Hän ei ole millään pelastettavissa. Sellainen se meidän maailmamme on!
Olemme, kuten tiedät, odottaneet Tiridatesta tänne, mutta sen sijaan saimme Vologeseelta solvaavan kirjeen. Hän pyytää saada pitää Armenian Tiridatesta varten, koska hän on sen valloittanut, ja sanoo ettei hän siitä luovu, vaikkei pyyntöön suostuttaisikaan. Sulaa kiusantekoa! ja siksi me julistimmekin sodan. Corbulo saa saman vallan, joka suurella Pompeiuksella oli sodassa merirosvoja vastaan. Jonkun aikaa Nero sentään oli epäilevällä kannalla: nähtävästi hän pelkäsi kunniaa, joka lankeisi Corbulon osaksi, jos tämä saisi voiton. Oli puhetta siitäkin, että ylipäällikkyys uskottaisiin Auluksellemme. Sitä vastaan nousi sentään Poppaea, joka ei voi suoda anteeksi Pomponialle hänen hyveitään.
Vatinius kertoi meille, että Beneventumissa pian tapahtuu joku merkillinen miekkataistelu. Katsopa vain, mitä suutarit saavat aikaan meidän päivinämme, vaikka sananlasku sanookin: ne sutor supra crepidam, suutari pysy lestissäsi! Vitellius polveutuu suutarista, ja Vatinius on suorastaan suutarin poika. Lienee ehkä itsekin kiertänyt pikilankaa! Näyttelijä Aliturus esitti eilen erinomaisesti Oidipusta. Kysyin häneltä, koska hän on juutalainen, onko kristillisyys ja juutalaisuus samaa. Hän sanoi, että juutalaisilla on oma ikivanha uskontonsa, kristityt taas ovat uusi lahko, joka hiljan on syntynyt Judassa. Siellä oli Tiberiuksen aikana ristiinnaulittu muuan mies, jonka tunnustajien luku päivä päivältä kasvaa ja jotka kunnioittavat häntä jumalana. Ymmärsin, etteivät he tahdo tunnustaa mitään muita jumalia, varsinkaan ei meikäläisiä, enkä käsitä, mitä haittaa niistä voisi olla heille.
Tigellinus osoittaa minulle jo julkisesti vihamielisyyttään. Tähän asti ei hän vielä ole voinut päästä minun tasalleni, mutta parissa suhteessa on hän minua etevämmässä asemassa. Ensinnäkin hän rakastaa elämää enemmän kuin minä ja toiseksi hän on suurempi konna kuin minä. Nämä ominaisuudet tekevät hänet Vaskiparralle likeiseksi ystäväksi. Ennemmin tai myöhemmin tulevat he molemmat ymmärtämään toisensa, ja silloin on minun vuoroni tullut. En vielä tiedä, koska tämä tapahtuu, mutta kerran sen täytyy tapahtua, ja yhdentekevähän on koska. Sillaikaa pitää nyt koettaa huvitella. Elämä itsessään olisi aika hauskaa, jollei Vaskipartaa olisi, mutta hän pitää huolta siitä, että ihmisen välistä täytyy inhota itseään. Turhaan on verrattu taistelua hänen suosiostaan sirkuskilpailuihin, johonkin peliin tai kamppailuun, jossa voitto kutkuttelee itserakkautta. Olen itsekin monasti käyttänyt tätä vertausta, mutta toisinaan olen mielestäni oikea Chilon enkä ensinkään parempi häntä. Lähetä hänet minun luokseni, kun et enää tarvitse häntä. Minä pidän hänen mieltäylentävistä puheistaan. Tervehdä jumalallista kristittyäsi ja pyydä minun nimessäni, ettei hän kohtelisi sinua kalan tunteilla. Kerro minulle terveydestäsi ja rakkaudestasi. Opi ja opeta rakastamaan. Jää hyvästi!»
»M.C. Vinitius Petroniukselle:
Lygiaa ei vielä ole löydetty! Jollen pian toivoisi löytäväni häntä, et saisi tätä kirjettä, sillä ei tee mieli kirjoittaa, kun elämä tuntuu inhoittavalta. Tahdoin saada selville, pettääkö Chilon minua, ja sinä yönä, jolloin hän tuli noutamaan rahoja Eurytiukselle, kiersin ympärilleni sotilasviitan ja läksin huomaamatta seuraamaan häntä ja poikaa, jonka olin pannut hänen mukaansa. Kun he tulivat kaupungille, seurasin heitä kaukaa ja kätkeydyin porttipilarin taa, saadakseni tietää, oliko Eurytius todella olemassa. Alhaalla joella oli muutamia kymmeniä miehiä työssä tulisoihtujen valossa. He purkivat kiviä suurista veneistä ja lastasivat niitä rannalle. Näin Chilonin likenevän heitä ja puhuttelevan erästä vanhusta, joka hetken kuluttua lankesi hänen jalkainsa juureen. Toisia kerääntyi heidän ympärilleen, ja tuontuostakin pääsi heiltä hämmästyneitä huutoja. Näin nyt pojan ojentavan Eurytiukselle kukkaron, ja sen saatuaan rupesi vanhus rukoilemaan, kädet korotettuina taivasta kohti. Hänen rinnalleen polvistui joku toinen, nähtävästi hänen poikansa. Chilon puhui vielä jotakin, mutta sitä en saattanut kuulla. Sitten hän siunasi molempia polvistuvia ja muitakin läsnäolevia sekä teki ilmaan ristin merkin, jota he nähtävästi kunnioittivat, koska kaikki silloin lankesivat polvilleen. Minut valtasi halu astua heidän joukkoonsa ja luvata kolme samanlaista kukkarollista sille, joka toisi minulle Lygian, mutta pelkäsin häiritseväni Chilonin työtä, viivyin vain hetkisen ja jätin heidät sitten.
Tämä tapahtui noin toistakymmentä päivää lähtösi jälkeen. Sittemmin on hän useita kertoja käynyt luonani ja kertonut voittaneensa suurta kunnioitusta kristittyjen joukossa. Syynä siihen, ettei hän vielä ole löytänyt Lygiaa, sanoo hän olevan, että kristittyjä on jo Roomassa lukematon määrä. He eivät siis kaikki tunne toisiaan eivätkä voi tietää, mitä kaikkea heidän joukossaan tapahtuu. Sitäpaitsi he ovat varovaiset eivätkä puhu paljoa, mutta kunhan hän tutustuu heidän vanhimpansa, joita sanotaan presbytereiksi, toivoo hän saavansa selville kaikki heidän salaisuutensa. Muutamien perille hän jo on päässyt ja yhä enemmän hän on koettanut urkkia, mutta varovaisesti, jottei herättäisi huomiota eikä vaikeuttaisi työtään. Vaikea minun on odottaa, ja kärsivällisyyteni on jo loppumaisillaan, mutta tunnen, että hän on oikeassa, ja odotan.
Lisäksi on hän kertonut, että heillä on yhteisiä rukouspaikkoja, monasti he kokoontuvat ulkopuolelle kaupungin muureja, tyhjiin taloihin, jopa hiekkakuoppiinkin. Siellä he kunnioittavat Kristusta, laulavat ja juhlivat. Sellaisia paikkoja on paljo. Chilon arvelee, että Lygia tahallaan välttää niitä, missä Pomponia käy, jotta tämä rohkeasti voisi todistaa, ettei tunne Lygian piilopaikkaa, jos joutuisi oikeuden eteen ja valalle. Mahdollisesti presbyterit ovat kehoittaneet häntä varovaisuuteen. Jahka Chilon saa tietää nämä paikat, aion lähteä hänen mukaansa, ja jos jumalat sallivat minun nähdä Lygian, niin vannon kautta Zeun, ettei hänen enää pidä päästä pakoon käsistäni.
Ajattelen alituisesti noita rukouspaikkoja. Chilon ei tahdo päästää minua mukaansa, sillä hän pelkää. Mutta en minä voi kotonakaan istua. Tunnen Lygian paikalla, vaikkapa valepuvussa tai hunnutettuna. He tosin pitävät kokouksiaan yöllä, mutta tunnen minä hänet yölläkin. Tuntisin hänet äänestä ja liikkeistä missä tahansa. Pukeudun itsekin valepukuun ja tarkastan joka tulijan ja menijän. Minun täytyy hänet tuntea, sillä ajattelen häntä alinomaa. Chilon on luvannut tulla huomenna, ja sitten me menemme. Otan aseita mukaani. Muutamat orjista, jotka olin lähettänyt maaseudulle, palasivat tyhjin toimin. Mutta nyt tiedän varmaan, että hän on täällä kaupungissa, ehkäpä aivan lähellä. Olen jo etsinyt monet talot, muka vuokratakseni niistä huoneita. Minun luonani tulee hänen paljoa parempi, sillä nyt hän elää keskellä köyhälistön vilinää. Olen valmis tekemään mitä hyvänsä hänen tähtensä. Kirjoitat, että minä olen valinnut paremman osan—surut ja huolet olen valinnut. Ensin haemme niistä taloista, jotka ovat kaupungin sisäpuolella, sitten menemme muurien taakse. Joka aamu herää minussa uusi toivo, muuten minun olisikin mahdoton elää. Sinä sanot, että pitää osata rakastaa—oi, kyllä minä osaisin puhua Lygialle rakkaudesta! Mutta nyt minä ikävöin. Odotan juuri Chilonia ja täällä kotona tuntuu sietämättömältä. Hyvästi.»