Qvo vadis: Kertomus Neron ajoilta

by Henryk Sienkiewicz

VIIDESKYMMENESKUUDES LUKU.

Ennenkuin Flaviukset rakensivat Colosseumin olivat Rooman amfiteatterit rakennetut puusta. Sentähden ne kaikki paloivatkin tulipalossa. Nero antoi silloin luvattuja kilpaleikkejä varten rakentaa useita uusia, muun muassa yhden erinomaisen suuren, johon heti tulipalon lakattua oli ruvettu kuljettamaan mahtavia hirsiä Atlas-vuorten rinteiltä, osaksi meritse, osaksi Tiberiä myöten. Komeuteen ja uhrien paljouteen nähden tuli näiden kilpaleikkien viedä voitto kaikilta edellisiltä, sentähden rakennettiin sekä ihmisten että petojen tilat tavattoman laajoiksi. Tuhannet käsityöläiset tekivät työtä yöt ja päivät. Rakennettiin ja koristettiin väsymättömällä kiireellä. Kansa tiesi kertoa ihmeellisiä juttuja pilareista, jotka olivat tehdyt pronssista, meripihkakivestä, norsunluusta, helmiemosta ja merentakaisista simpukankuorista. Istuimien välissä juoksi kanavia, täynnä jäistä, vuorilta tuotua vettä, jotta rakennuksessa kuumimmankin helteen aikana vallitsisi miellyttävä viileys. Jättiläiskokoinen, purppurainen "velarium" varjeli auringonsäteiltä. Istumarivien väliin oli niinikään asetettu suitsutusastioita, jotta voitaisiin polttaa hyvänhajuisia arapialaisia yrttejä. Ylhäälle oli kiinnitetty astioita safrani- ja verbena-kasteen pirskoittamista varten. Kuuluisat rakennusmestarit Severus ja Celer olivat käyttäneet kaiken taitonsa saadakseen aikaan verrattoman amfiteatterin, johon mahtuisi sellainen määrä uteliaita katselijoita, ettei yksikään amfiteatteri vielä ollut suonut tilaa niin monelle.

Sinä päivänä, jolloin ludus matutinuksen piti alkaa, kerääntyi amfiteatterin edustalle jo aamun koittaessa joukoittain ihmisiä odottamaan ovien aukenemista ja ihastuksella kuuntelemaan leijonien kiljunaa ja pantterien käheää karjuntaa sekä koirien ulvomista. Pedot eivät kahteen päivään olleet saaneet ruokaa, sensijaan oli häkkien edustalla pidetty verisiä lihakappaleita, jotta niiden nälkä ja verenhimo oikein kiihtyisi. Tuon tuostakin nousi sellainen villien äänten myrsky, etteivät sirkuksen ympärillä seisovat ihmiset saattaneet puhella ja että kauhu sai herkkätuntoisimmat kalpenemaan. Auringon noustessa alkoi sirkuksesta kuulua tyyntä, heleää laulua. Kansanjoukko kuunteli kummissaan, ja suusta suuhun kulki huuto: "kristityt! kristityt!" Heitä oli todella edellisenä yönä tuotu joukoittain amfiteatteriin, eikä vain yhdestä vankilasta, kuten alussa oli aiottu, vaan kaikista joku määrä. Kansa tiesi, että näytännöt tulisivat kestämään viikkoja, jopa kuukausia, mutta useat epäilivät, että pedot yhdessä päivässä jaksaisivat lopettaa kaikki kristityt, jotka olivat määrätyt sen päivän osalle. Miesten, naisten ja lasten äänet, jotka veisasivat aamuvirttään, olivat niin lukuisat, että asiantuntijat arvelivat petojen väsyvän ja kyllästyvän, vaikkei arenalle yhtaikaa heitettäisikään useampia kuin sata tai kaksisataa ruumista. Eivät ne illaksi jaksaisi repiä kaikkia. Toiset olivat sitä mieltä, että vaikutus häiriytyisi, jos arenalle yhtaikaa tulisi liian paljon uhreja. Silloin ei näytelmästä voisi nauttia laisinkaan niin paljoa kuin pitäisi. Jota likemmä päästiin aikaa, jolloin sisäkäytävät eli n.s. vomitoriot olivat avattavat, sitä äänekkäämmäksi kansanjoukko kävi. Ihmiset laskivat leikkiä ja juttelivat kaikkinaisista kilpaleikkejä koskevista asioista. Syntyi puolueita, jotka kiistelivät siitä, leijonatko vai tiikerit paremmin jaksaisivat repiä ihmisiä. Lyötiin vetoakin. Toiset keskustelivat miekkailijoiden kanssa, joiden piti esiintyä arenalla ennen kristittyjä, ja taasen syntyi puolueita. Kuka asettui samnitien, kuka gallien, kuka mirmillonilaisten, kuka trakilaisten, kuka verkkomiesten puolelle. Varhain aamulla nämä sitten, pienemmissä tai suuremmissa ryhmissä, opettajiensa n.s. lanistain johdolla alkoivat tulvia amfiteatteriin. Voimia säästääkseen kulkivat he aseettomina, milloin aivan alasti, milloin kantaen kädessään vihreitä oksia tai kukkaköynnöksiin kiedottuina, nuorina, kauniina ja elämää uhkuvina aamuauringon valossa. Heidän voimakkaat ruumiinsa välkkyivät öljystä. Kaunismuotoisina kuin marmorikuvat ihastuttivat he kaikkia, jotka ihailivat kauniita muotoja. Useat heistä olivat tunnettuja henkilöitä, ja yhtämittaa puhkesi joukko huutamaan: "Terve Furnius! terve Leo! terve Maximus! terve Diomedes!" Nuoret tytöt loivat heihin rakastuneita silmäyksiä, ja he puolestaan valitsivat kauneimman tytön, laskettelivat pilapuheita ikäänkuin ei heillä olisi ollut minkäänlaista huolta, heittelivät lentosuudelmia tai puhkesivat puhumaan: "Syleile minua ennenkuin kuolema minua syleilee!" Sitten he katosivat porttien taakse, monet jäädäkseen sille tielle. Joukon huomio kiintyi yhä uusiin tulokkaihin. Miekkailijoiden perässä tuli ruoskilla varustettuja miehiä, n.s. "mastigophoroi", joiden tehtävä oli ruoskia ja ärsyttää miekkailijoita. Sitten suuntautui "spoliariumin" puolta kohden pitkä rivi rattaita, täynnä puisia ruumisarkkuja. Kuormat nähdessään sai kansa taasen ilonaihetta, sillä arkkujen lukumäärä lupaili komeaa näytelmää. Tuli miehiä, joiden virkana oli haavoittuneiden surmaaminen, ja he olivat puetut Charoniksi tai Mercuriukseksi, tuli miehiä, joiden piti valvoa järjestystä sirkuksessa, tuli orjia, joiden tehtävänä oli virkistysten tarjoaminen, ja vihdoin pretorianeja, joita aina piti olla amfiteatterissa Caesarin ympärillä, tarpeen varalta.

Vihdoin avattiin vomitoriot ja ihmislauma pääsi tunkeutumaan sirkukseen. Mutta uteliaita oli niin paljon, että tulva kesti koko tunnin, ja kaikki hämmästelivät, että koko tämä lukematon kansanpaljous mahtui amfiteatteriin. Pedot, jotka vainusivat ihmishajua, karjuivat entistä hurjemmin. Katselijat etsivät paikkojaan, ja koko sirkus oli täynnä pauhua niinkuin meri myrskyllä.

Vihdoin saapui kaupungin prefekti vartijoidensa ympäröimänä, ja häntä seurasi katkeamattomana sarjana senaattorien, konsuleiden, pretoreiden, aedilien, palatsin ja virastojen virkamiesten, pretorianipäällikköjen, patricioiden ja ylhäisten naisten kantotuoleja. Muutamien kantotuolien edellä kulki liktoreja, jotka pitelivät vitsakimpun keskelle asetettua kirvestä, toisten edellä astui orjajoukkoja. Kantotuolien kultaus, valkeat ja kirjavat puvut, sulat, korvarenkaat, jalokivet ja kirveiden terät välkkyivät auringonpaisteessa. Joukko tervehti mahtimiehiä äänekkäillä huudoilla, jotta koko sirkus kaikui. Tuon tuostakin saapui paikalle vielä pieniä pretorianiosastoja.

Hiukan myöhemmin tulivat eri temppelien papit, ja heidän perässään kannettiin, liktorien kuuluttamina, Vestan pyhiä neitsyitä. Kilpaleikkien alkaminen odotti nyt ainoastaan Caesaria, joka ei tahtonut pitkillä odotuksilla koetella kansan kärsivällisyyttä, vaan päinvastoin täsmällisyydellä saavuttaa sen suosion, ja joka sentähden piankin saapui Augustan ja augustianien seurassa.

Viimemainittujen joukossa oli myöskin Petronius, jonka kantotuolissa istui Vinitius. Tämä tiesi Lygian olevan sairaana ja tiedotonna, mutta viime päivinä oli pääsy vankilaan ollut mitä ankarimmin kielletty, vanhojen vartijoiden sijalle oli pantu uusia, jotka eivät itse saaneet puhua vankien kanssa eivätkä antaa vähintäkään tietoa vankien tuttaville, jos he tulivat kysymään jotakin. Sentähden ei Vinitiuskaan varmaan tietänyt, oliko Lygia ensimäisen kilpaleikkipäivän osalle määrättyjen uhrien joukossa. Jalopeurojen eteen saatettiin nimittäin viskata sairas, vaikkapa tiedotonkin nainen. Uhrit piti ommeltaman eläinten nahkoihin ja joukoittain ajettaman arenalle, ja niin ollen oli katselijain mahdoton tietää, oliko heitä yksi enemmän tai vähemmän, ja tuntea, keitä he olivat. Vinitius oli lahjonut sekä vartijat että kaikki amfiteatterin palvelijat ja sopinut pedonkesyttäjien kanssa, että he kätkisivät Lygian johonkin pimeään nurkkaan amfiteatterissa. Yöllä he antaisivat hänet Vinitiuksen lähetin käsiin, joka paikalla rientäisi viemään häntä Albanian vuorille. Petronius, jolle salaisuus oli uskottu, neuvoi Vinitiusta julkisesti astumaan amfiteatteriin ja vasta ovella sekaantumaan tungokseen sekä sitten rientämään holveihin erityisesti osoittamaan Lygiaa vartijoille, jotta kaikki erehdykset tulisivat vältetyiksi.

Vartijat päästivät hänet pienestä ovesta, josta heidän itsensä oli tapana kulkea, ja muuan heistä, Syrus nimeltään, vei hänet paikalla kristittyjen luo. Matkalla hän virkkoi:

"En tiedä, herra, löydätkö sitä jota etsit. Me olemme täällä kysyneet Lygia-nimistä neittä, mutta kukaan ei ole meille vastannut. Tai ehkeivät he luottaneet meihin."

"Onko heitä paljon?" kysyi Vinitius.

"Suuren osan, herra, täytyy jäädä huomiseen."

"Onko heidän joukossaan sairaita?"

"Ei niin sairaita, etteivät he pysyisi pystyssä."

Tämän sanottuaan avasi Syrus ovet, ja he tulivat jonkinlaiseen suureen huoneeseen, joka oli sekä hyvin matala että hyvin pimeä. Sinne nimittäin ei päässyt valoa muuta kuin ristikon läpi, joka oli sen ja arenan välillä. Alussa ei Vinitius saattanut eroittaa mitään. Hän kuuli vain äänten ja huutojen hyminää amfiteatterista, mutta kun hänen silmänsä hetkisen perästä tottuivat hämärään, näki hän joukoittain kummallisia susien ja karhujen näköisiä olentoja. Ne olivat eläinten nahkoihin puetut kristityt. Toiset olivat jalkeilla, toiset polvillaan ja rukoilivat. Pitkistä hiuksista, jotka valuivat nahkojen päälle, saattoi päättää, mitkä uhreista olivat naisia. Susien näköiset äidit pitelivät sylissään karvaisiin peitteisiin neulottuja lapsiaan. Mutta kasvot, jotka pilkistivät esiin nahoista, Olivat valoisat, ja kuumeensekainen ilo pani silmät loistamaan. Selvästi saattoi huomata, että yksi ainoa ajatus oli vallannut useimmat näistä ihmisistä: he elivät yliluonnollisessa huumauksessa, joka eroitti heidät kaikesta, mitä heidän ympärillään oli ja saattoi tapahtua. Vinitius kyseli muutamilta Lygiaa, mutta he loivat häneen oudon katseen, ikäänkuin heitä olisi herätetty unesta, eivätkä vastanneet hänen kysymykseensä; toiset hymyilivät hänelle, laskivat sormen huulilleen tai osoittivat rautaista ristikkoa, jonka läpi tunki kimppu päivänpaistetta. Tuon tuostakin rupesivat lapset itkemään. Ne pelkäsivät petojen karjuntaa, koirien vinguntaa, ihmisjoukon rähinää ja omia vanhempiaan, jotka olivat petojen näköiset. Vinitius kulki vartija Syruksen rinnalla, katseli kasvoja, haki ja kyseli. Tuon tuostakin hän oli kompastumaisillaan olentoihin, jotka tungoksen ja kuumuuden vaikutuksesta olivat menneet tainnoksiin ja kaatuneet permannolle, ja jatkoi sitten matkaansa yhä syvemmälle huoneeseen, joka tuntui olevan miltei yhtä laaja kuin koko amfiteatteri.

Äkkiä hän kuitenkin pysähtyi, sillä hän oli ristikon luota kuulevinaan tutun äänen. Hän kuunteli hetkisen, kääntyi sitten takaisin ja tunkeutui ääntä kohti. Valokimppu lankesi puhuvan päälaelle, ja Vinitius tunsi sudennahan alta Crispuksen laihtuneet, armottomat kasvot.

"Katukaa syntejänne," huusi vanhus, "sillä hetki on pian käsissä. Mutta joka luulee kuolemalla voivansa sovittaa syntinsä, se täyttää sydämensä uudella synnillä ja ikuinen tuli hänet polttaa. Jokaisella synnillänne, jonka te elämässänne tehneet olette, olette te uudestaan ristiinnaulinneet Herran, kuinka taidatte siis uskoa, että se tuska, joka teitä odottaa, voisi syntinne sovittaa? Sekä syntiset että vanhurskaat kuolevat tänään samalla kuolemalla, mutta Herra on omansa tunteva. Voi teitä, sillä jalopeurojen kynnet ovat teidän ruumiinne repivät, mutta teidän syntinne Jumalan edessä jää entiselleen. Kerran osoitti Herra laupeuttaan yllinkyllin, kun Hän salli itsensä ristiinnaulittaa, mutta nyt Hän tulee pelkästään tuomarina, joka ei yhtäkään syntiä rankaisematta jätä. Jos te siis luulette kärsimyksellänne sovittavanne syntinne, rikotte te Jumalan oikeutta vastaan ja saatte sitä suuremman rangaistuksen. Loppunut on laupeus ja tullut on Jumalan vihan hetki. Pian seisotte hirveän tuomarin edessä, jonka edessä yksin vanhurskaus pysyy. Katukaa syntejänne, sillä helvetin kuilu avautuu, ja voi teitä miehiä ja naisia, voi vanhempia ja lapsia!"

Hän nosti luisevat kätensä ja heristeli niitä polvistuvien päiden päällä, pelotonna ja armotonna katsellen silmiin kuolemaa, joka odotti kaikkia näitä tuomittuja. Hänen vaiettuaan alkoi kuulua huutoja: »Katukaamme syntejämme!» Sitten oli taasen aivan hiljaista. Ei kuulunut muuta kuin lasten itku ja käsien läiske, kun onnettomat löivät rintoihinsa. Vinitiuksen suonissa tuntui veri jähmettyvän. Hän oli pannut kaiken luottamuksensa Kristuksen laupeuteen ja nyt hän kuuli, että vihan päivä oli tullut ja etteivät edes arenalla kuolevat saisi armoa. Tosin hänen päähänsä salaman nopeudella lensi se valoisa ajatus, että Pietari olisi puhunut toisin noille kuoleville, mutta kuitenkin Crispuksen uhkaavat, suvaitsemattomat sanat, tämä synkkä huone ristikkoineen, joka johti tuskan kentälle ja marttyriuteen, sekä kuolemaan puettujen uhrien läheisyys täytti hänen mielensä kauhulla ja säälillä. Tämä kaikki tuntui hänestä aivan kamalalta, sata kertaa kamalammalta kuin verisin tappelu, johon hän on ottanut osaa. Kuumuus ja huono ilma alkoivat tukahuttaa. Kylmä hiki nousi otsalle. Hän rupesi pelkäämään pyörtyvänsä kuten nuo onnettomat, joiden ruumiisiin hän oli ollut kompastumisillaan etsiessään Lygiaa pitkin huonetta. Lopulta hän muisti, että ristikot minä hetkenä hyvänsä saattavat avautua, ja silloin hän ääneen rupesi huutamaan Ursusta ja Lygiaa, toivoen, että jolleivät he itse, niin ainakin joku tuttava vastaisi.

Joku karhuksi puettu mies tarttui todella hänen togansa liepeeseen ja virkkoi:

"Herra, he jäivät vankilaan. Minut veivät ulos viimeiseksi, ja minä näin
Lygian sairaana lepäävän vuoteella."

"Kuka olet?" kysyi Vinitius.

"Kivenhakkaaja, jonka majassa apostoli sinut kastoi, herra. Kolme päivää sitten panivat minut vankeuteen, ja tänään minä kuolen."

Vinitius hengitti syvältä. Tänne tullessaan oli hän toivonut löytävänsä Lygian, mutta nyt hän kiitti Kristusta siitä, ettei hän ollut täällä, ja piti sitä Hänen laupeutensa merkkinä.

Kivenhakkaaja tarttui uudestaan Vinitiuksen togan liepeeseen ja lausui:

"Muistatko, herra, että minä silloin, kun apostoli opetti kellarissa, johdatin sinut Corneliuksen viinitarhaan?"

"Muistan," vastasi Vinitius.

"Näin apostolin päivää ennen kuin he minut vangitsivat. Hän siunasi minut ja lupasi tulla amfiteatteriin siunaamaan kuolevia. Tahtoisin kuoleman hetkellä nähdä hänet ja ristin merkin, niin olisi minun helpompi kuolla. Jos siis tiedät, herra, missä hän on, niin sano minulle."

Vinitius alensi ääntään ja lausui:

"Hän on Petroniuksen palvelijoiden joukossa, orjaksi puettuna. En tiedä missä he istuvat, mutta palaan sirkukseen katsomaan. Katso sinä minuun, kun tulet arenalle. Minä nousen seisomaan ja käännän kasvoni sinnepäin, missä he ovat. Siten löydät hänet."

"Kiitän sinua, herra, ja rauha olkoon kanssasi."

"Olkoon sinulle Vapahtaja armollinen."

"Amen."

Vinitius jätti cuniculumin ja läksi amfiteatteriin. Hänen paikkansa oli
Petroniuksen vieressä, keskellä muita augustianeja.

"Oliko?" kysyi Petronius.

"Ei ollut. Hän jäi vankilaan."

"Kuulepa nyt mikä ajatus tuli mieleeni, mutta katsele, kun minua kuuntelet, esimerkiksi Nigidiaa, jotta ihmiset luulisivat meidän puhuvan hänen hiuskoristeistaan… Tigellinus ja Chilon katselevat meitä paraikaa… Kuule siis: pankoot Lygian yöllä arkkuun ja kuljettakoot kuolleena pois vankilasta—loput arvaat sanomattanikin."

"Kyllä," vastasi Vinitius.

Siinä heidän keskustelunsa katkesi, sillä Tullius Senecio kumartui heidän puoleensa ja lausui:

"Tiedättekö, annetaanko kristityille aseita?"

"Emme tiedä," vastasi Petronius.

"Soisinpa että annettaisiin," puhui Tullius, "sillä muuten arena pian on kuin mikäkin teurastajan pöytä. Mutta mikä erinomainen amfiteatteri!"

Hän oli oikeassa: amfiteatteri oli todella loistava. Alemmat istuimet olivat valkeilla togilla peitetyt ja häikäisivät kuin lumi. Kullatussa »podiumissa» istui Nero, kaulassa timanttivitjat, päässä kultainen seppel, ja hänen rinnallaan Augusta, kauniina ja synkkänä. Molemmin puolin oli vestalittaria, korkeita virkamiehiä, senaattoreja kallisarvoisissa puvuissa, sotaväen päällikköjä loistavissa asuissa, sanalla sanoen: kaikki, mitä Roomassa oli mahtavaa, loistavaa ja rikasta, oli koolla. Etempänä istui ritareja ja ylempänä leveni ihmismeri, pää päässä kiinni. Mutta pilarista toiseen kierteli ruusuista, liljoista, syyskukista, muratista ja viinipuusta punottuja köynnöksiä.

Kansanjoukko puheli ääneen, huusi, lauloi, puhkesi tuon tuostakin nauramaan jollekin sukkeluudelle, kierteli rivistä riviin ja tömisteli kärsimättömänä jalkojaan, jouduttaakseen näytelmän alkamista.

Vihdoin kävi töminä aivan jyriseväksi eikä ottanut lakatakseen. Silloin kaupungin prefekti, joka loistavalla saatollaan oli piirittänyt arenan, antoi merkin heilauttamalla huivia, ja siihen tuhannet äänet amfiteatterista vastasivat huudolla: »aaa!…»

Tavallisesti kilpaleikit alkoivat taistelulla villejä petoja vastaan, jolloin vastustajina esiintyi barbareja sekä pohjoisesta että etelästä. Tällä kertaa petoja oli sentään liian paljo, ja sentähden ohjelma alkoi andabatien taistelulla. Andabatit olivat kypäriin puettuja miehiä, joiden kypäristä puuttui silmälävet, joten heidän täytyi iskeä umpimähkään. Muutamia kymmeniä andabateja astui nyt arenalla ja he alkoivat hurjasti piestä ilmaa miekoillaan. Mastigoforit työnsivät heitä pitkillä talikoilla yhteen kokoon, jotta he löytäisivät toisensa. Hienompi yleisö katseli välinpitämättömänä ja halveksien tätä näytelmää, mutta kansaa huvitti katsella kamppailevien kömpelöjä liikkeitä. Välistä törmäsivät taistelijat olkapäineen yhteen, ja silloin puhkesi yleisö äänekkääseen nauruun ja huusi: »oikealle!» »vasemmalle!» »eteenpäin!» Monesti kamppailijoita tahallisesti johdettiin harhaan. Muutamat parit olivat sentään päässeet käsikähmään, ja taistelu uhkasi käydä veriseksi. Rohkeimmat miehet viskasivat pois kilpensä, tarttuivat toverinsa vasempaan käteen, jotteivät hukkuisi toisistaan, ja kamppailivat kunnes kaatuivat. Se joka kaatui, nosti sormensa ilmaan, siten rukoillen armoa, mutta tavallisesti kansa jo kilpaleikkien alussa vaati haavoittuneille kuolemaa, varsinkin kun oli kysymys andabateista, joiden kasvot olivat peitossa ja jotka siten pysyivät yleisölle tuntemattomina. Vähitellen lakkasi taistelu, ja lopulta ei arenalla ollut kuin kaksi miestä. Heitä tönittiin, kunnes he törmäsivät vastatusten, kaatuivat hiekkaan ja vihdoin surmasivat toisensa. Yleisön huutaessa »ratkaistu» [peractum est!] korjasivat palvelijat pois ruumiit, sitten tuli arenalle pieniä poikia, jotka peittivät veriset jäljet ja sirottelivat hiekalle safranin lehtiä.

Mutta nyt seurasi tärkeämpi taistelu, joka oli omiaan herättämään uteliaisuutta hienostossakin eikä yksin roskaväessä. Sellaisten aikana löivät nuoret patriciot vetoja ja kadottivat monesti koko omaisuutensa. Nytkin kierteli kädestä käteen tauluja, joihin oli kirjoitettu lemmikkien nimet ja sestertsien lukumäärä, minkä kukin uhrasi valitulleen. Eniten saivat tietysti »spectati» eli ne miekkailijat, jotka jo useinten olivat voittaneet arenalla, mutta uusien ja tuntemattomienkin miekkailijoiden tähden pantiin monesti likoon suuria summia, sillä toivottiin sitä suurempaa saalista, jos he voittaisivat. Caesar löi vetoa, samaten papit, vestalittaret, senaattorit, ritarit, kansa. Köyhät, joilla ei ollut rahaa, panivat monesti oman vapautensa. Sitten odotettiin sykkivin sydämin, jopa pelko mielessä miekkailijoiden esiintymistä, ja moni teki ääneensä lupauksia jumalille, jotta he vain soisivat suosionsa hänen valitulleen.

Kun torvien läpitunkevat toitotukset törähtivät arenalla, syntyi siellä odotuksen hiljaisuus. Tuhannet silmät kääntyivät suureen porttiin päin, jota Charoniksi puettu mies likeni. Yleisen hiljaisuuden vallitessa iski hän siihen kolme kertaa vasarallaan, ikäänkuin kutsuakseen kuolemaan ne, jotka olivat kätketyt sen taakse. Sitten avautuivat hiljalleen porttien puoliskot ja mustasta kidasta alkoi valoisalle arenalle astua miekkailijoita. He olivat noin viidenkolmatta miehen suuruisissa ryhmissä, erikseen trakilaiset, mirmillonilaiset, samnitit, gallialaiset, kaikki raskaissa aseissa. Vihdoin tulivat myöskin »retiarii», kukin kantaen toisessa kädessä verkkoa, toisessa kolmikärkeä. Sen mukaan kuin he tulivat näkyviin, rupesi sieltä täältä istumariveiltä kuulumaan kättentaputuksia, jotka vihdoin yltyivät suureksi ja miltei loputtomaksi suosion myrskyksi. Koko amfiteatteri oli täynnä hehkuvia kasvoja, paukuttelevia käsiä ja suita, jotka ammottivat levällään ja joista tunki huutoja. Miekkailijat marssivat arenan ympäri raskain, tasaisin askelin, välkyttäen aseitaan ja komeita pukujaan. Keisarillisen "podiumin" eteen he vihdoin seisahtuivat, juhlallisina ja tyyninä koko loistossaan. Torvien läpitunkevat äänet tekivät lopun kättenpaukkeesta, ja miekkailijat kohottivat ilmaan oikean kätensä, nostivat päänsä ja silmänsä Caesarin puoleen ja rupesivat huutamaan, tai oikeastaan laulamaan, yksitoikkoisella, venytetyllä äänellä:

"Ave Caesar imperator!
Morituri te salutant!"

[Terve Caesar keisari!
Kuoloon kulkijat sua tervehtivät!]

Sitten he hajaantuivat ja juoksivat kiireesti paikoilleen arenan ympärillä. Heidän piti ryhtyä taistelemaan osastottain, mutta kuuluisinten miekkailijoiden oli ensin suotu koettaa voimiaan kaksintaistelussa, jossa voima, kätevyys ja vastustajan rohkeus parhaiten tulivat näkyviin. Gallialaisten joukosta astui nyt miekkailija, jonka kaikki amfiteatterin ystävät tunsivat nimellä "Teurastaja" (Lanio) ja joka oli voittanut monissa kilpaleikeissä. Päässä suuri kypärä, mahtava rinta ja selkä puserrettuina panssariin, oli hän auringonpaisteessa arenan keltaisella hiekalla kuin mikäkin loistava, jättiläiskokoinen koppakuoriainen. Hänen vastustajakseen ilmaantui Calendio, joka retiariuksena oli yhtä kuuluisa.

Katselijain kesken ruvettiin jo lyömään vetoa:

"Viisisataa sestertsiä! Gallialainen voittaa!"

"Viisisataa! Calendio voittaa!"

"Kautta Herkuleksen! Tuhat!"

"Kaksi tuhatta!"

Päästyään keskelle arenaa rupesi gallialainen huiskimaan miekallaan, kumartelemaan ja tarkasti katselemaan kypäränsä aukosta. Keveäliikkeinen retiarius, jonka vartalo oli sorja kuin kuvapatsaalla ja joka oli aivan alasti, ainoastaan lanteilla vyö, liikkui notkeasti jykevän vastustajansa ympärillä, kierteli sirosti verkkoaan, vuorotellen nosti, vuorotellen laski kolmikärkeä ja lauloi "verkkomiesten" tavallista laulua:

"Non te peto, piscem peto,
Quid me fugis, Galle."

["En sinua tahdo, kalaa haen,
Miksi pakenet gallialainen.">[

Mutta gallialainenpa ei paennut, päinvastoin hän pysyi järkähtämättä paikoillaan ja käänteli vain sen verran, että aina sai vastustajansa pysymään näkyvissään. Hänen ruumiinsa ja äärettömän suuri päänsä olivat uhkaavan näköiset. Katselijat ymmärsivät täydellisesti, että tuo raskas, vaskeen taottu vartalo valmistautuu äkkinäiseen, ratkaisevaan hyökkäykseen. Verkkomies hääri yhtämittaa hänen ympärillään, vuoroin edeten, vuoroin likennellen ja liikutellen kolmikärkeään niin nopeasti, että ihmissilmä tuskin saattoi sen liikkeitä seurata. Kolmikärki kolahti jo monesti gallialaisen panssaria vastaan, mutta mies ei liikahtanut. Hänen huomionsa oli kiinnitetty verkkoon, joka lakkaamatta liehui hänen päänsä päällä kuin pahaa ennustava lintu. Katselijat seurasivat henkeä pidätellen miesten mestarillista esitystä. Tarkoin harkittuaan karkasi Lanio vihdoin vastustajansa kimppuun. Tämä vältti yhtä nopealla liikkeellä hänen miekkansa iskun, nosti käsivartensa, oikaisi suoraksi ja heitti verkon.

Gallialainen kääntyi paikalla ja väisti kilvellään. Molemmat loittonivat hetkiseksi toisistaan. "Macte!" huudettiin, jotta amfiteatteri kaikui. Alemmilla riveillä ruvettiin taasen lyömään vetoa. Itse Caesar, joka alussa oli jutellut vestalitar Rubrian kanssa, käänsi nyt päänsä arenalle.

Pian oli kamppailu taas täydessä vauhdissa, ja miesten liikkeet olivat niin sirot ja täsmälliset, että olisi luullut heidän tahtovan vain näyttää taitoaan eikä suinkaan kamppailevan elämästä ja kuolemasta. Kaksi kertaa gallialainen vielä vältti verkon ansan ja vetäytyi arenan syrjälle, mutta silloin ne katselijat, jotka kuuluivat vastapuolueeseen ja jotka eivät tahtoneet, että hän pääsisi lepäämään, rupesivat huutamaan: "jatka!" Gallialainen totteli ja jatkoi taistelua. Äkkiä verkkomiehen käsivarresta rupesi valumaan verta ja verkko putosi hänen kädestään. Lanio valmistui antamaan hänelle kuoliniskua, mutta samassa Calendio, joka tahallaan oli uskotellut vastustajallensa, ettei hän muka enää osaisi hallita verkkoa, vetäytyi taaksepäin, vältti siten miekan iskun, tyrkkäsi kolmikärjen vastustajansa polvien väliin ja kaatoi hänet maahan.

Gallialainen aikoi nousta, mutta samassa silmänräpäyksessä onnettomat langat kiertyivät hänen ympärilleen, ja kun hän vain yritti liikkua, takertuivat ne yhä kireämmin hänen käsiinsä ja jalkoihinsa. Samalla kolmikärjen piikit kaiken aikaa pitelivät häntä maassa. Kerran hän vielä kokosi voimansa, nojasi kyynärpäihinsä ja koetti nousta, mutta turhaan! Hän sivelsi vielä kerran otsaansa hervottomalla kädellään, jossa miekkakaan ei enää pysynyt, mutta kaatui sitten selälleen. Calendio painoi hänet kolmiaseen kärjellä maahan, nojasi aseen varteen ja käänsi kasvonsa Caesarin podiumiin päin.

Kättentaputukset ja huudot panivat koko sirkusrakennuksen tärisemään. Omien puoluelaistensa silmissä oli Calendio tällä hetkellä suurempi kuin Caesar. Heidän sydämensä eivät enää tunteneet vähintäkään vihaa Laniota kohtaan: olihan hän oman verensä kaupalla täyttänyt heidän kukkaronsa täpösen täyteen. Yleisön mielipiteet jakaantuivat nyt kahtia. Toiset vaativat voitetulle kuolemaa, toiset armahdusta, mutta verkkomies loi silmänsä ainoastaan Caesariin ja vestalittarien puoleen, odottaen mitä he sanoisivat.

Caesar, ikävä kyllä, ei pitänyt Laniosta, sillä hän oli kilpaleikeissä ennen tulipaloa lyönyt vetoa Laniota vastaan ja hävinnyt Licinukselle aika rahasumman. Hän ojensi siis käsivartensa podiumista ja kiepautti peukalonsa maata kohti.

Vestalittaret tekivät paikalla saman merkin. Silloin Calendio painoi polvensa gallialaisen rinnalle, veti esiin lyhyen veitsen, jota hän tavallisesti kantoi vyössään, tähtäsi vastustajansa rintaan ja iski vihdoin terävän, kolmisyrjäisen aseen kahvaan asti hänen kurkkuunsa.

Peractum est! kaikui pitkin amfiteatteria.

Lanio vavahteli jonkun aikaa kuten haavoitettu teuras, potkien arenan hiekkaa, mutta sitten hän ojentui suoraksi ja jäi liikkumattomana paikoilleen.

Oli aivan turhaa, että Mercurius kuumalla raudalla koetti, oliko hän todella kuollut. Hänen ruumiinsa korjattiin pois, ja sen sijaan tuli toisia pareja. Vasta niiden kilpailtua alkoi taistelu osastoittain. Kansa seurasi taistelua sieluineen, sydämineen, silmineen: huudettiin, kiljuttiin, vihellettiin, paukutettiin käsiä, naurettiin, ärsytettiin kilpailijoita ja raivottiin. Kahteen osastoon jaetut miekkailijat taistelivat hurjasti kuin villit pedot: rinta lyötiin rintaa vastaan, ruumis kietoi ruumiin surmaavaan syleilyyn, voimakkaat jänteet rusahtelivat, miekkoja upotettiin rintoihin ja vatsoihin, kalpeat huulet puhalsivat verta hiekkaan. Taistelun loppupuolella valtasi muutamat kymmenet ensikertalaiset sellainen kauhu, että he syöksyivät pois ja yrittivät paeta, mutta mastigoforit olivat paikalla heidän kimpussaan ja ajoivat heidät lyijypäisillä kepeillä takaisin taistelun tuoksinaan. Hiekkaan syntyi suuria, mustia lammikkoja; alastomat, haavoittuneet ruumiit makasivat maassa kuin mitkäkin lyhteet. Elävät ihmiset taistelivat ruumiiden päällä, satuttivat kätensä ja jalkansa miekkoihin, kilpiin ja rikkoontuneihin aseisiin, haavoittuivat ja kaatuivat. Kansa oli aivan haltioissaan, kuoleman näkeminen meni sen suoniin kuin juovuttava viini ja hiveli sen silmää. Kansa hengitti ja veti nautinnolla keuhkoihinsa kuoleman hajua.

Vähitellen kaatuivat kaikki voitetut. Ainoastaan joku haavoittunut hoippui vielä arenan laidalla, nostaen kätensä yleisön puoleen ja siten rukoillen armahdusta. Voittajille jaettiin palkintoina seppeleitä ja öljypuun oksia. Sitten seurasi levon hetki ja se muuttui kaikkivaltiaan Caesarin tahdosta todelliseksi juhlaksi. Vaaseissa poltettiin hyvänhajuisia aineita, ja hieno safrani- ja orvokkisade kostutti katselijat. Tarjottiin virvokkeita, keitettyä lihaa, makeita leivoksia, viiniä, oliveja ja hedelmiä. Kansa syödä mauskutti, jutteli ja huusi Caesarin kunniaksi, siten kiihoittaakseen hänen anteliaisuuttaan. Kun nälkä ja jano oli saatu asettumaan, kantoivat sadat orjat esiin suuria koreja, jotka olivat täynnä lahjoja, ja Amoreiksi puetut poikaset heittelivät sitten mitä erilaisimpia esineitä istumarivien väliin. Kun arpajaisnoppia, "tesseroita" ruvettiin jakelemaan, syntyi tappelu: ihmiset tunkeutuivat yhteen, kiertelivät ja kääntelivät, tallasivat toisia jalkojensa alle, huusivat apua, hyppäsivät penkkien yli toisten rivien istuimille ja tukahtuivat hirveässä sekamelskassa. Se joka sattui saamaan onnellisen numeron, saattoi voittaa kokonaisen talon puutarhoineen, orjan, komean puvun tai harvinaisen villipedon, jonka sitten saattoi myydä amfiteatteriin. Sen tähden syntyi "tesseroita" jaettaessa sellainen sekamelska, että pretorianien monesti täytyi rientää palauttamaan järjestystä, ja teatterista aina täytyi kantamalla viedä ihmisiä, joiden kädet tai jalat tungoksessa olivat menneet poikki, jopa sellaisiakin, jotka olivat tukehtuneet.

Rikkaammat eivät kuitenkaan ottaneet osaa taisteluun "tesseroista". Augustianeilla oli tällä kertaa toinen huvinaihe: he katselivat Chilonia, joka turhaan koetti näyttää, että hän voi nauttia taistelusta ja verenvuodatuksesta niinkuin muutkin. Onneton kreikkalainen rypisteli kulmakarvojaan, pusersi kokoon huulensa ja kiristi nyrkkinsä niin, että kynnet painuivat lihaan. Turhaan! Hänen kreikkalainen luontonsa ja synnynnäinen pelkuruutensa ei sietänyt tällaista näytelmää. Hänen kasvonsa kalpenivat, otsalle nousi hikikarpaloja, huulet sinettyivät, silmät painuivat umpeen, hampaat alkoivat kalista ja koko ruumis vapisi. Kilpailujen päätyttyä hän hiukan tointui, mutta kun häntä ruvettiin pilkkaamaan, suuttui hän hurjasti ja rupesi epätoivoissaan puolustautumaan.

"Hei kreikkalainen!" huusi Vatinius, tarttuen hänen partaansa. "Et taida sietää nähdä nyljettyä ihmisnahkaa!"

Chilon näytti hänelle kaksi keltaista hammasta, ainoat jotka hänellä oli, ja virkkoi:

"Isäni ei ollut suutari, en siis saattaisi paikata sitä."

"Macte! habet!" huusivat muutamat äänet.

Mutta toiset jatkoivat pilaansa.

"Eihän se ole hänen syynsä, että hänellä sydämen asemesta on rinnassa juustonpalanen! huudahti Senecio."

"Enempää kuin se on sinun syysi, että sinun hartioillasi pään asemesta on rakko," vastasi Chilon.

"Ehkä sinä vielä rupeat miekkailijaksi! Olisi varsin soma nähdä sinun heiluttavan verkkoa arenalla."

"Jos minä sinut koppaisin siihen verkkoon, olisin kopannut haisevan hölmön."

"Entä kuinka kristittyjen käy?" kysyi Festus Ligurialainen. "Etkö tahtoisi ruveta koiraksi ja purra heitä?"

"Ainakaan en tahtoisi ruveta sinun veljeksesi."

"Sinä maeotilainen ruttopaise!"

"Sinä ligurialainen muuli!"

"Nähtävästi sinun paikkojasi syhyy, mutta en neuvo sinua pyytämään, että minä niitä syhyttäisin."

"Syhytä sinä vain omia paiseitasi. Jos raapit pois ne, hävität parhaan mikä sinussa on."

Tällä tavalla he häntä härnäsivät, ja hän puolustautui purevasti, herättäen hovilaisissa yleistä naurua. Caesar taputti käsiään, huusi "Macte!" ja kiihoitti jatkamaan sanasotaa. Hetkisen perästä likeni Petronius, tönäisi elfenluisella kepillään kreikkalaista olkapäähän ja lausui kylmästi:

"Hyvä on, filosofi, mutta yhdessä suhteessa olet erehtynyt: jumalat määräsivät sinut taskuvarkaaksi, ja sinä olet ruvennut pahaksi hengeksi. Sentähden et saata sietää näytelmää."

Vanhus loi häneen punoittavat silmänsä, mutta ei löytänyt sopivaa haukkumasanaa. Hetkisen vaiettuaan hän vaivoin sai sanotuksi:

"Siedänpä!…"

Samassa antoivat torvet merkin, että keskeytynyttä näytelmää jatkettaisiin. Ihmiset rupesivat kiireesti rientämään pois käytävistä, joihin olivat kerääntyneet juttelemaan ja lepuuttamaan jalkojaan. Kaikki joutuivat liikkeeseen, ja usein syntyi tappelu istuinpaikkojen anastamisesta. Senaattorit ja patriciot vetäytyivät paikoilleen. Vähitellen melu hiljeni, ja vihdoin vallitsi järjestys koko amfiteatterissa. Arenalla hääri ihmisjoukko puhdistamassa hiekkaa verikokkareista.

Kristittyjen vuoro oli tullut. Näytelmä oli yleisölleen aivan uusi, eikä kukaan aavistanut kuinka kristityt käyttäytyisivät. Sentähden kaikki odottivat sitä uteliaisuudella. Yleisö oli herkässä mielentilassa, sillä se odotti saavansa nähdä jotakin tavatonta, mutta samalla se oli kristityille suuttunut. Olivathan he polttaneet Rooman ja sen ikuiset aarteet. Olivathan he juoneet lasten verta, myrkyttäneet veden, kironneet ihmissuvun ja langenneet mitä nurjimpiin rikoksiin. Raivostunut joukko ei voinut keksiä heille tarpeeksi suurta rangaistusta. Se vain pelkäsi, etteivät kärsimykset lainkaan vastaisi häijyjen ihmisten rikosmäärää.

Aurinko oli jo noussut korkealle ja sen säteet tunkivat purppuraisen "velariumin" läpi, täyttäen arenan verisellä valolla. Hiekka kävi tulenkarvaiseksi, ja sekä ihmisten kasvot että tyhjä arena, jonka ihmisten tuska ja petojen saaliinhimo pian oli täyttävä, olivat hirvittävän näköiset. Ilma oli ikäänkuin täynnä hirmua ja kuolemaa. Katsojajoukon, joka tavallisesti oli iloinen ja leikkisä, teki viha nyt aivan sanattomaksi. Kaikkien kasvoihin oli painunut julmuuden leima.

Prefekti antoi merkin, ja sama Charoniksi puettu vanhus, joka oli kutsunut kuolemaan miekkailijat, astui nyt hitain askelin arenan toiseen päähän ja iski taasen kolkon hiljaisuuden vallitessa kolme kertaa vasaransa porttiin.

Koko amfiteatterissa nousi mutina:

"Kristityt! kristityt!…"

Rautaristikot narisivat ja mastigoforit kajauttivat pimeään aukkoon tavanmukaisen huutonsa: "hiekalle!" Samassa rupesi arenalle tulvimaan nahkoihin käärittyjä, metsänhenkien kaltaisia olentoja. Ne tulivat kaikki juoksujalan ikäänkuin kuumesairaan kiihkolla ja lankesivat päästyään keskelle arenaa polvilleen sekä kurottivat käsivartensa taivasta kohti. Kansa arveli tuomittujen rukoilevan armoa ja vimmastui mokomaa pelkuruutta. Tömistettiin jalkoja, vihellettiin, kristittyjä kohti heitettiin tyhjiä viiniastioita ja kalvettuja luita sekä huudettiin: "pedot esiin! pedot esiin!…" Äkkiä sattui odottamaton tapaus. Karvaisen joukon keskeltä kohotti joku päätään, ja samassa helähti ilmoille laulu, ensi kertaa roomalaisessa sirkuksessa:

"Christus regnat!…"

Katselijat kummastuivat. Tuomitut veisasivat, silmät kohotettuina velariumia kohti. Heidän kasvonsa olivat kalpeat, mutta ikäänkuin kirkastuneet. Kaikki käsittivät, etteivät nuo ihmiset rukoile armoa. He eivät näyttäneet muistavan sirkusta, eivät kansaa, eivät senaattia eivätkä Caesaria. Christus regnat! kaikui yhä kasvavalla voimalla kaikilta kulmilta, nousten kauas kohti korkeutta, mutta katselijoiden riveissä alkoivat ihmiset itsekseen miettiä: mitä täällä tapahtuu ja mikä Kristus se on, joka hallitsee noiden kuolevien ihmisten suussa? Mutta samassa avautui toinen ristikko, ja haukkuen karkasi arenalle hurjaa kyytiä kokonaisia koiralaumoja: siinä oli keltaisia molossilais-koiria Peloponnesosta, juovikkaita pyrenealaisia koiria ja suden näköisiä karjakoiria Hiberniasta. Niitä oli kaikkia tahallisesti pidetty nälässä, joten niiden vatsat olivat lerpallaan ja silmät verestivät. Haukku ja ulina täytti koko amfiteatterin. Lopetettuaan laulunsa jäivät kristityt liikkumatta lepäämään polvistuviin asentoihinsa, ikäänkuin olisivat siihen paikkaan kivettyneet. Heidän huuliltaan vain puhkesi valittavana huutona: pro Christo! pro Christo! Pian olivat koirat huomanneet, että eläinten nahkojen alla oli ihmisiä. Heidän liikkumattomuutensa hämmästytti niitä niin, etteivät ne heti uskaltaneet karata heidän kimppuunsa. Toiset kiertelivät pitkin istuinrivien syrjää, ikäänkuin valitakseen makupalan katselijoiden joukosta, toiset juoksentelivat pitkin arenaa, vimmatusti haukkuen ja ikäänkuin ajaen takaa näkymätöntä petoa. Kansa raivostui. Tuhansia ääniä puhkesi ilmoille: toiset katselijoista koettivat karjua kuin pedot, toiset haukkuivat kuin koirat, toiset kirkuivat kaikilla kielillä. Amfiteatteri tärisi tämän melun alla. Ärsytetyt koirat karkasivat polvistuvien kimppuun, mutta vetäytyivät vielä leukojaan loksautellen takaisin. Vihdoin iski suuri molossilaiskoira hampaansa laitimmaisena polvistuvan naisen olkapäähän ja otti hänet haltuunsa.

Silloin kymmenkunta koiraa syöksyi keskelle polvistuvien joukkoa. Yleisö lakkasi kirkumasta ja kiinnitti koko huomionsa näytelmään. Vielä kuului ulvonnan ja rähinän keskeltä jokunen valittava ääni: pro Christo! pro Christo!, mutta arenalla kimpoilivat kuin suurina möhkäleinä koirien ja ihmisten ruumiit sekaisin. Rääkätyistä ruumiista valui veri virtoina. Koirat repivät toistensa kidoista ihmisten jäseniä. Veren ja höyryävien sisälmysten haju kävi niin tikeräksi, että se täytti koko sirkuksen ja vaimensi arapialaisten voiteiden lemun aivan tuntumattomiin. Lopulta oli jäljellä vain ani harvoja polvistuvia olentoja ja nekin sortuivat pian läjiin petojen alle.

Samana hetkenä, jolloin kristityt tulivat arenalle, oli Vinitius lupauksensa mukaan noussut ja kääntänyt kasvonsa sinnepäin, missä apostoli istui Petroniuksen väen joukossa, jotta kivenhakkaaja hänet löytäisi. Sitten Vinitius istuutui paikoilleen ja katseli hirveätä näytelmää lasittunein silmin, kasvot valkeina kuin kuolleella ihmisellä. Alussa hän pelkäsi, että kivenhakkaaja ehkä oli erehtynyt ja että Lygia ehkä kuitenkin oli uhrien joukossa, mutta kun hän sitten kuuli huudon: pro Christo!, kun hän näki kaikkien näiden uhrien tuskat, jotka kuolemallaan todistivat uskoansa ja Jumalaansa, valtasi hänet toinen tunne. Se tuli kamalana kipuna, mutta samalla vastustamattomana: Kristus on itse kuollut tuskassa ja ahdistuksessa, tässä seuraavat nyt tuhannet Hänen jälkiään, veri valuu virtoina—mitä merkitsee asiain niin ollen yksi veripisara lisää? Vinitius tunsi, että olisi ollut syntistä ruveta rukoilemaan armoa. Tämä tunne henki häntä vastaan arenalta, kuolevien voivotukset ja heidän verensä löyhkä syövytti sen hänen sieluunsa. Ja kuitenkin hänen kuivin huulin yhä täytyi toistella: "Kriste! Kriste! Sinun apostolisikin rukoilee hänen puolestaan!" Sitten hänen muistinsa äkkiä kokonaan heitti hänet, hän ei tietänyt missä oli. Ainoastaan sen hän oli tietävinään, että veri arenalla nousemistaan nousee ja kokoontumistaan kokoontuu, että se virtaa sirkuksesta yli koko Rooman. Hän ei kuullut mitään, ei koirien ulvontaa, ei ihmisjoukon rähinää eikä edes augustianien huutoja, jotka äkkiä kaikuivat:

"Chilon on pyörtynyt!"

"Chilon on pyörtynyt," toisti Petronius, kääntyen kreikkalaiseen päin.

Chilon on todella mennyt tainnoksiin. Hänen kasvonsa olivat valkeat kuin vaate, pää oli painunut taaksepäin, huulet olivat auki kuin ruumiilla.

Samassa alettiin arenalle ajaa uusia, nahkoihin ommeltuja uhreja.

He lankesivat hekin paikalla polvilleen, mutta väsyneet koirat eivät viitsineet ruveta heitä repimään. Ainoastaan muutamat kävivät likinnä polvistuvien kimppuun, toiset laskeutuivat loikomaan, nostivat ilmaan veriset kuononsa, nuolivat kylkiään ja haukottelivat.

Kansa, joka oli käynyt malttamattomaksi ja jota verinen näytelmä oli kiihoittanut, rupesi huutamaan läpitunkevalla äänellä:

"Jalopeurat! jalopeurat! Päästäkää irti jalopeurat!"

Oli ollut tarkoitus säästää jalopeurat seuraavaan päivään, mutta amfiteatterissa voitti kansan tahto Caesarinkin tahdon. Yksin ylimielinen ja oikullinen Kaligula oli uskaltanut sitä vastustaa, olipa joskus tapahtunut, että hän oli ruoskituttanut joukkoa kepeillä, mutta tavallisesti hän sentään oli alistunut sen tahdon alle. Nero, jolle kansan suosio oli kallein kaikesta maan päällä, ei koskaan vastustanut mitään. Tällä kertaahan hänen sitäpaitsi piti rauhoittaa tulipalon raivostuttama lauma ja siirtää onnettomuuden syy kristittyjen niskoille.

Hän antoi siis merkin, että "cuniculum" avattaisiin, ja sen huomatessaan kansa paikalla rauhoittui. Ristikot, joiden takana jalopeurat säilytettiin, narisivat. Kun koirat näkivät mahtavat pedot, hiipivät ne hiljaa ulisten arenan vastaiseen päähän, mutta jalopeurat astuivat arenalle juhlallisina, hallavina, kaulalla suuret, tuuheat harjat. Itse Caesar käänsi niihin ikävystyneet kasvonsa ja vei smaragdin silmilleen, jotta paremmin näkisi. Augustianit tervehtivät petoja kättentaputuksilla; joukko laski sormiensa avulla kuinka monta niitä oli ja seurasi kiihkeästi, minkä vaikutuksen ne tekisivät polvistuviin kristittyihin, jotka toistamistaan toistelivat samoja sanoja: pro Christo! pro Christo! Joukko ei niitä ymmärtänyt, mutta ne ärsyttivät sitä.

Jalopeurat olivat kyllä nälissään, mutta ne eivät sittenkään heti karanneet uhrien kimppuun. Arenalla vallitseva punertava valo häiritsi niitä. Ne ummistelivat silmiään ja katselivat eteensä, ikäänkuin äkkiä olisivat käyneet sokeiksi. Toiset venyttelivät laiskasti kellertävää ruumistaan, toiset aukoivat leukojaan ja haukottelivat, ikäänkuin näyttääkseen katselijoille hirveät kitansa. Vähitellen veren haju ja revityt ruumiit, joita arena oli täynnä, kuitenkin rupesivat vaikuttamaan. Petojen liikkeet muuttuivat levottomiksi, selkäharjakset nousivat pystyyn ja sieramet särpivät ahneesti ilmaa. Yksi pedoista kävi äkkiä kiinni naisen ruumiiseen, jonka kasvot olivat mäsänä, laski käpälänsä ruumiin rinnalle ja rupesi tällä tavalla kielellään nuolemaan hyytynyttä verta. Toinen likeni miestä, jonka sylissä oli hirvennahkaan neulottu lapsi.

Lapsi itki ja parkui niin, että koko sen pieni ruumis vapisi, ja piteli kiihkeästi kiinni isän kaulasta. Isä, joka tahtoi pitentää pienokaisen elämää vaikkapa muutamalla hetkellä, koetti irroittaa käsiä kaulastaan ja ojentaa lasta etempänä polvistuville. Mutta lapsen itku ja ponnistelu ärsytti jalopeuraa. Se päästi lyhyen, katkonaisen karjunnan, nujersi lapsen käpälänsä iskulla, otti isän pään kitaansa ja murskasi sen silmänräpäyksessä.

Tämän nähdessään kaikki muut jalopeurat karkasivat kristittyjen kimppuun. Muutamat naiset eivät voineet pidättää pelästyksen huutoja, mutta pian heidän valituksensa hävisivät kättentaputusten myrskyyn. Vähitellen sentään sekin vaikeni, sillä uteliaisuus pääsi voitolle. Katselijoille avautui kauhea näytelmä: ihmisten päitä katosi petojen kitoihin, kynnet repivät auki rintoja, sydämiä ja keuhkoja vieri hiekkaan; luut ritisivät petojen hampaissa. Toiset jalopeurat tarttuivat uhreihinsa vyötäisten kohdalta ja karkasivat sitten hurjaa kyytiä pitkin arenaa, ikäänkuin etsiäkseen syrjäistä paikkaa, missä rauhassa voisivat niellä saaliinsa; toiset nousivat takajaloilleen ja asettuivat vastatusten, kietoen etukäpälät toistensa ympäri, niinkuin kaksintaistelijat ainakin, ja karjuen niin että koko amfiteatteri tärisi. Ihmiset nousivat seisomaan, toiset jättivät paikkansa ja astuivat alemmaksi, jotta paremmin näkisivät. Monet saivat tungoksessa surmansa. Mielet olivat niin kiihoittuneet, että miltei tuntui siltä kuin ihmiset lopulta olisivat aikoneet heittäytyä arenalle auttamaan jalopeuroja. Sekaisin kuului eläimellistä meteliä, kättentaputuksia, karjuntaa, murinaa, leukojen loksahdusta, molossilaiskoirien ulvontaa ja valitusta.

Caesar piti smaragdia silmiensä edessä ja katseli tarkkaan näytelmää. Petroniuksen kasvoilla kuvastui inho ja ylenkatse. Chilon oli jo aikoja sitten kannettu pois sirkuksesta.

Cuniculumeista sukelsi esiin yhä uusia uhreja.

Mutta korkeimmalta riviltä katseli näytelmää apostoli Pietari. Kukaan ei häntä huomannut, sillä kaikkien päät olivat käännetyt arenaa kohti. Ja kuten hän kerran Corneliuksen viinitarhassa oli siunannut vangittavat ja valmistanut heidät kuolemaan ja iankaikkiseen elämään, niin hän nytkin ristin merkillä siunasi ne, joiden täytyi kuolla petojen hampaissa. Hän siunasi heidän verensä, heidän tuskansa, heidän runnellut, kuolleet ruumiinsa ja heidän henkensä, joka arenan veriseltä hiekalta liiti korkeuteen. Muutamat nostivat silmänsä apostolin puoleen, ja kun he näkivät ristin merkin, kirkastuivat heidän kasvonsa. Mutta hänen sydämensä oli pakahtumaisillaan, ja hän lausui: Oi Herra, tapahtukoon Sinun tahtosi, sillä Sinun kunniaksesi ja Sinun totuutesi todistajina nämä lampaani kuolevat! Sinä käskit minua heitä kaitsea, siis minä nyt Sinulle heidät annat. Lue sinä heidät, Herra, ota heidät, paranna heidän haavansa, lievennä heidän kipunsa ja anna heille vielä enemmän onnea kuin he tuskaa tunteneet ovat.

Ja hän siunasi heidät, sekä kunkin erikseen että joukoittain, eikä hänen rakkautensa olisi taitanut olla suurempi, jos he olisivat olleet hänen omia lapsiaan, jotka hänen oli uskominen suoraan Kristuksen käsiin. Äkkiä Caesar, joka nähtävästi tahtoi että kilpaleikit veisivät voiton kaikesta, mitä Roomassa oli nähty, kuiskasi muutamia sanoja kaupungin prefektin korvaan. Prefekti jätti paikalla podiumin ja läksi cuniculumeihin. Kansa hämmästyi suuresti, kun ristikkoportit taasen avautuivat. Arenalle päästettiin nyt kaikenkaltaisia petoja: tiikerejä Eufratin seuduilta, numidialaisia panttereja, karhuja, susia, hyenoja ja sakaaleja. Koko arena tuli täpösen täyteen juovikkaita, keltaisia, hallavia, tummia, ruskeita ja täplikkäitä nahkoja, jotka liikkuivat ja hyppelivät kuin aallot. Syntyi sellainen sekamelska, ettei silmä enää pystynyt eroittamaan mitään muuta kuin eläinten selkiä, jotka vääntyivät ja sotkeutuivat yhteen hirveässä mylläkässä. Näytelmä menetti todellisuuden vaikutuksen ja muuttui jonkinlaiseksi veriseksi mellastukseksi, joka oli kuin hirveää unta tai mielipuolen kauheaa harhanäköä. Mitta oli ylenmäärin täysi. Kesken petojen karjuntaa, ulvontaa ja murinaa rupesi katselijoiden joukosta kuulumaan naisten läpitunkevaa, suonenvedontapaista naurua: heidän voimansa olivat vihdoinkin loppuneet. Ihmisiä kauhistutti. Kasvot synkkenivät. Alettiin huutaa: »Jo riittää! jo riittää!»

Mutta helpompi oli ollut päästää irti pedot kuin saada ne takaisin cuniculumeihin. Caesar tiesi kuitenkin keinon, jolla arena saatiin tyhjäksi ja joka oli omiaan tarjoamaan kansalle uutta huvitusta. Kaikille riveille ilmestyi istuimien väliin mustia, höyhentöyhdöillä ja korvarenkailla koristettuja numidialaisia jousimiehiä, Yleisö, joka arvasi mitä seuraisi, tervehti heitä ihastunein huudoin. Numidit likenivät rivien kaidepuita ja kiinnittivät nuolet jousiin sekä rupesivat ampumaan keskelle petojen laumaa. Näytelmä oli todella uusi. Miehet taivuttivat sorjia, mustia vartalojaan taaksepäin, jännittivät jousensa ja ampuivat ampumistaan. Jänteiden pauke ja siivekkäiden nuolien suhina säesti petojen kiljuntaa ja katselijoiden hämmästyneitä huudahduksia. Sudet, karhut, pantterit ja ihmiset, jotka vielä olivat jääneet eloon, sortuivat toistensa viereen. Tuntiessaan nuolen käyneen kylkeensä, koettivat toiset jalopeurat vimmastuneina tarttua siihen kiinni kuonollaan, joko vetääkseen sen pois tahi taittaakseen sen. Toiset vaikeroivat kivun käsissä. Pienemmät pedot juoksentelivat peloissaan umpimähkään pitkin arenaa tai iskivät päänsä ristikkoihin. Mutta jousimiehet ampuivat ampumistaan kunnes kaikki, mitä arenalla oli ollut elävää, makasi henkitoreissaan.

Silloin törmäsi arenalle satakunta sirkuksen orjaa. He toivat sinne lapioita, talikkoja, käsikärryjä, koppia, joihin sisälmykset olivat kerättävät, ja hiekkasäkkejä. Arenalla puuhattiin kuumeentapaisella kiireellä. Pian se saatiinkin puhdistetuksi ruumiista, verestä ja kaikkinaisesta liasta, hiekka käännettiin nurin, tasoitettiin ja peitettiin paksulla, tuoreella hiekkakerroksella. Vihdoin juoksi arenalle Amoriksi puettuja poikasia, jotka sirottivat hiekan täyteen ruusun, liljan ja muiden kukkien lehtiä. Suitsutusastiat sytytettiin uudelleen ja velarium poistettiin amfiteatterin päältä, koska aurinko oli jo melkoisesti alentunut.

Ihmiset loivat toisiinsa kummastuneita, kysyviä katseita, sillä he eivät saattaneet käsittää, minkä näytelmän tämä päivä vielä saattaisi tarjota.

Näytelmä oli todella sellainen, ettei kukaan ollut saattanut sellaista odottaa. Caesar, joka joku aika sitten oli kadonnut podiumistaan, ilmestyi äkkiä kukitetulle arenalle puettuna purppuraan ja kantaen päässään kultaista seppeltä. Häntä seurasi kaksitoista laulajaa, sitrat käsissä.

Caesarilla oli hopeinen luuttu, hän asteli juhlallisin askelin ja kumarsi, keskelle arenaa päästyään, moneen kertaan katselijoille. Sitten hän nosti silmänsä taivasta kohti ja seisoi jonkun aikaa äänetönnä, ikäänkuin innostusta odottaen.

Vihdoin hän koski kieliin ja alkoi laulaa:

»Oi säteilevä Leton poika
Ja Tenedoksen valtaherra,
Jonka haltuhun myös
Pyhä Ilion uskottu oli,
Miten sallitkaan
Akiivien ankaroiden
Verellä trojalaisten sammuttaa
Ikivalkean alttariltas?
Sun puolehes, suuri Apollo,
Kyllä huusi vanha ja nuori,
Sun puolehes pohjasta poven
Kohos äitien haikea itku:
Oi armahda lapsiamme!
Tää parku paadenkin helläks sais,
Mut paatta vähemmin liikutti
Sua, Smintheus, ihmistuskat.»

Laulu oli vähitellen muuttunut surulliseksi, sydäntäsärkeväksi elegiaksi. Sirkuksessa vallitsi hiiskumaton hiljaisuus. Hetkisen perästä Caesar, jonka mielenliikutus oli riistänyt valtoihinsa, jatkoi:

»Miks jumalaisen soittos hyminällä
Et julmaa tuskaa vaimentanut,
Kun nytkin vielä silmään,
Kuin kastehelmi kukkaan, kiintyy kyynel
Tuon laulun mykistä sävelistä,
Mi etehemme tuhkan alta nostaa
Tulen liekit, kauhut hirmupäivän…
Miss' olit silloin, suuri Smintheus!…»

Siinä hänen äänensä katkesi ja silmät kostuivat. Vestalittarien silmäripsissä riippui suuria kyyneliä, ja kansa kuunteli hiljaa. Vihdoin puhkesi ilmoille kokonainen suosionosoitusten myrsky, josta ei tahtonut loppua tulla.

Mutta vomitorioista, jotka olivat yhteydessä ulkoilman kanssa, kuului rattaiden röykettä: kristittyjen miesten, naisten ja lasten verisiä jäännöksiä kuljetettiin paraikaa hirveisiin hautoihin eli n.s. »puticuloihin».

Apostoli Pietari painoi molemmin käsin harmaata, vapisevaa päätään ja virkkoi hengissä:

"Herra! Herra! kenelle Sinä olet antanut maailman vallan? Ja minkätähden
Sinä tahdot valita pääkaupungiksesi juuri tämän paikan?"