VIIDESKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.
Aurinko vaipui vaipumistaan länttä kohti ja vihdoin ikäänkuin tipahti illan ruskoihin. Näytelmä oli loppunut. Kansanjoukot jättivät teatterin ja riensivät ovista eli niinsanotuista vomitorioista kaupunkiin päin. Ainoastaan augustianit jäivät teatteriin odottamaan vuolaimman tulvan poistumista. He olivat jättäneet paikkansa ja kerääntyneet podiumin ympäri, johon Caesar taasen ilmestyi kuulemaan kiitostaan.
Yleisö oli kyllä laulun loputtua hurjasti paukuttanut käsiään, mutta se ei tyynnyttänyt Caesaria, sillä hän oli toivonut saavansa aikaan ihastuksen, joka lähenisi hulluutta. Turhaan hänen ympärillään nyt viriteltiin kiitoshymnejä, turhaan vestalittaret suutelivat hänen »jumalallista» kättään, turhaan kosketti Rubrian punainen tukka hänen rintaansa, kun hän painui hänen kättään suutelemaan. Nero oli tyytymätön eikä osannut salata sitä. Petronius oli itsepintaisesti pysynyt vaiti, ja se häntä sekä hämmästytti että huolestutti. Jos hän olisi avannut suunsa ja lausunut edes jonkun kehuvan ja sattuvan sanan esitetyn laulun johdosta, niin se tänä hetkenä olisi tuottanut suurta lohdutusta Caesarille. Vihdoin ei Nero enää saattanut vaieta, vaan viittasi Petroniukselle ja virkkoi, kun tämä oli tullut podiumiin:
"Puhu…"
Petronius vastasi kylmästi:
"Vaikenen, sillä en löydä sanoja. Sinä olet voittanut oman itsesi."
"Niin minustakin tuntuu, mutta tämä kansa…?"
"Saatatko toivoa, että roskaväki ymmärtäisi antaa arvoa runoudelle?"
"Huomasitko siis sinäkin, etten saanut osakseni niin paljon kiitosta kuin olisin ansainnut."
"Olit valinnut huonon hetken."
"Kuinka niin?"
"Kun roskaväki on saanut hengittää veren hajua keuhkojensa täydeltä, ei se tietysti enää saata kuunnella tarkkaavasti."
Nero pui nyrkkiään ja lausui:
"Äh, niitä kristittyjä! Ensin he polttivat Rooman ja nyt ne vahingoittavat minua minkä jaksavat. Mitä rangaistuksia minä vielä saattaisin niille keksiä?"
Petronius huomasi astuneensa väärälle tielle, sillä hänen sanansa olivat saaneet aikaan aivan päinvastaisen vaikutuksen kuin hän oli tahtonut. Nyt oli Caesarin ajatus johdettava toisaalle, ja sentähden Petronius painui hänen puoleensa ja kuiskasi:
"Laulusi on ihmeellisen ihana, mutta yhden muistutuksen tahtoisin sentään tehdä: neljännen värssyn kolmas säe jättää runomittaan nähden hiukan toivomisen varaa."
Neron kasvoille nousi häpeän puna, ikäänkuin hänet olisi yllätetty pahanteosta, hän loi Petroniukseen kauhistuneen katseen ja vastasi hiljaa:
"Kaikki sinä huomaatkin!… Minä kyllä tiedän! … korjaan sen!… Mutta eihän kukaan muu sitä huomannut? Eihän? Äläkä sinä, kautta kaikkien jumalten rakkauden, hiiskahda kenellekään sanaakaan … siitä … jos… elämäsi on sinulle rakas…"
Petronius rypisti kulmakarvojaan ja vastasi ikäänkuin harmistuneena ja äreästi:
"Saatathan, jumalallinen, tuomita minut kuolemaan, jos sinut ilmiannan, mutta ei sinun uhkauksesi minua peloita, sillä jumalat tietävät kuinka vähän minä kuolemaa pelkään."
Sen sanottuaan loi hän katseensa suoraan Caesarin silmiin. Hetkisen perästä virkkoi Caesar:
"Älä minua ärsytä… Sinä tiedät kuinka minä sinua rakastan…"
"Huono merkki!" ajatteli Petronius itsekseen.
"Olin tänään aikonut pyytää teidät kemuihin," jatkoi Nero, "mutta nyt sulkeudun mieluummin huoneeseeni selittelemään tuota kirottua kolmatta säettä. Paitsi sinua ovat ehkä Seneca ja Secundus Carinas voineet huomata virheen, mutta heidät minä paikalla toimitan tieltäni."
Sen sanottuaan huusi hän luokseen Senecan ja ilmoitti hänelle, että hänen Acratuksen ja Secundus Carinaksen kanssa oli lähdettävä noutamaan rahoja kaikista maakunnista, kaupungeista, kylistä ja kuuluisista temppeleistä, sanalla sanoen kaikkialta, missä vain rahaa on ja mistä sitä vain saattaa saada irti kiskotuksi. Mutta Seneca, joka ymmärsi, että hänet tahdotaan tehdä varkaaksi, pyhyydenryöstäjäksi ja rosvoksi, kieltäytyi jyrkästi.
"Minun täytyy lähteä maalle, herra," lausui hän, "odottamaan kuolemaa, sillä olen vanha ja hermoni ovat kipeät."
Senecan iberialaiset hermot olivat koko joukon vahvemmat kuin Chilonin. Eivät ne olleet juuri kipeät, mutta yleensä hänen terveytensä oli heikonpuoleinen. Hän oli raihnaan näköinen kuin varjo, ja viime aikoina hänen hiuksensa olivat käyneet aivan valkeiksi.
Nero katseli häntä ja tuli siihen johtopäätökseen, ettei hänen kuolemaansa kauaa tarvinne odottaa.
"En tahdo vaivata sinua matkustamisella, jos olet sairas," sanoi hän.
"Mutta koska minä rakastan sinua, tahdon pitää sinut likeisyydessäni.
Sentähden et saa mennä maalle, vaan sinun pitää sulkeutua taloosi etkä
saa liikkua minnekään."
Nero hymähti ja jatkoi:
"Jos taas lähetän Acratuksen ja Carinaksen kahden, niin on sama kuin lähettäisin susia lampaitten joukkoon. Kenet minä panisin heidän päämiehekseen?"
"Pane minut, herra!" huudahti Domitius Afer.
"En! En tahdo tuottaa Roomalle Mercuriuksen vihaa, sillä te saattaisitte hänet epäilemättä häpeään varastuskilpailussa. Minä tarvitsen siihen jonkun stoikon, sellaisen, kuin Seneca tai uusi ystäväni, filosofi Chilon."
Nero katseli ympärilleen ja kysäsi:
"Mutta mitä Chilonille tapahtuikaan?"
Chilon, joka päästyään raittiiseen ilmaan oli tointunut ja Caesarin laulun aikana palannut amfiteatteriin, astui esiin ja virkkoi:
"Tässä olen, sinä kuun ja auringon loistava poika. Olin kipeä, mutta sinun laulusi paransi minut."
"Lähetän sinut Akaiaan," sanoi Nero. "Sinun täytyy tarkalleen tietää, miten paljo kalleuksia joka temppelissä on."
"Tee se, Zeus, ja saat nähdä, että jumalat antavat sinulle runsaammin veroa kuin koskaan ennen."
"Tekisin sen mielelläni, mutta en sentään tahdo ryöstää sinulta kilpaleikkien iloa."
"Oi Baal!" pääsi Chilonilta.
Kun augustianit huomasivat Caesarin hyvän tuulen palanneen, purskahtivat he nauruun ja huusivat:
"Niin herra! Älä riistä tältä miehekkäältä kreikkalaiselta kilpaleikkien iloa."
"Mutta vapauta minut herra, näiden kirkuvien Kapitoliumin hanhenpoikain rähinästä, joiden aivot eivät yhteensä täyttäisi edes pähkinänkuortakaan," sanoi Chilon.
"Kirjoitan, Apollon esikoinen, paraikaa kreikankielistä hymniä sinun kunniaksesi ja sentähden tahtoisin mielelläni viettää muutamia päiviä runottaren temppelissä, rukoillakseni häneltä innostusta."
"Mitä vielä!" huudahti Nero. "Sinä tahdot päästä seuraavista kilpaleikeistä. Siitä ei tule mitään!"
"Vannon sinulle, herra, että kirjoitan hymniä."
"Saat kirjoittaa öisin. Rukoile innostusta Dianalta. Onhan hän Apollon sisar."
Chilonin pää painui alas ja hän loi ilkeän katseen läsnäoleviin, jotka taasen purskahtivat nauruun. Mutta Caesar kääntyi Senecion ja Sullius Nerulinuksen puoleen ja virkkoi:
"Ajatelkaa, että tuskin puolet tämän päivän osalle määrättyjä kristittyjä saatiin pois tieltä."
Vanha Aquilus Regulus, joka oli erittäin tarkka tuntija kaikissa amfiteatteria koskevissa asioissa, mietti hetkisen ja huomautti sitten:
"Ne näytännöt, joissa ihmiset esiintyvät sine armis et sine arte, kestävät aivan yhtä kauan, mutta eivät ole laisinkaan niin huvittavat."
"Käsken tästälähin antaa heille aseita," vastasi Nero.
Taikauskoinen Vestinus heräsi äkkiä mietteistään ja kysäisi salaperäisellä äänellä:
"Huomasitteko, että he kuollessaan näkivät jotakin? He katselevat ylöspäin ja heittävät henkensä ikäänkuin ilman tuskaa. Olen varma siitä, että he näkivät jotakin."
Tämän lausuttuaan loi hän katseensa amfiteatterin aukkoa kohti, jonka päälle yö jo oli levittänyt tähtien täyttämän »velariuminsa». Toiset nauroivat häntä ja tekivät pilaa kristittyjen näyistä kuoleman hetkillä. Samassa antoi Caesar merkin orjilleen, jotka kantoivat soihtuja, ja jätti sirkuksen. Häntä seurasivat vestalittaret, senaattorit, virkamiehet ja augustianit.
Yö oli kirkas ja lämmin. Sirkuksen ympärillä kierteli vielä uteliaita ihmisjoukkoja, odotellen Caesarin tuloa, mutta joukossa vallitsi synkkä mieliala. Kaikki vaikenivat. Siellä täällä yritti joku taputtaa käsiään, mutta herkesi samassa. »Spoliariumista» kuljetettiin yhä narisevilla rattailla kristittyjen verisiä jäännöksiä.
Petronius ja Vinitius olivat olleet vaiti koko kotimatkan. Vasta kun he saapuivat aivan likelle huvilaa, kysyi Petronius:
"Oletko ajatellut, mitä sinulle sanoin?"
"Olen kyllä," vastasi Vinitius.
"Uskotko, että kysymys on nyt minullekin erinomaisen tärkeä. Minun täytyy hänet pelastaa Caesarin ja Tigellinuksen uhallakin. Me käymme taistelua, jossa minä olen päättänyt voittaa, me pelaamme peliä, joka minun täytyy voittaa, vaikkapa henkeni menisi… Tämäkin päivä on ollut omiaan vahvistamaan päätöstäni."
"Palkitkoon Kristus hyvyytesi!"
"Saatpa nähdä."
Keskustelun aikana olivat he saapuneet huvilan eteen ja astuivat nyt kantotuolista. Samassa likeni joku musta ihmisolento ja kysyi:
"Onko jalosukuinen Vinitius täällä?"
"On," vastasi tribuni. "Mitä tahdot?"
"Olen Nazarius, Miriamin poika, tulen vankilasta ja tuon tietoja
Lygiasta."
Vinitius laski kätensä hänen olkapäälleen ja katseli häntä silmiin soihtujen valossa. Hän ei saanut sanaa suustaan. Nazarius kuitenkin ymmärsi hänen mykän kysymyksensä ja virkkoi:
"Hän elää vielä. Ursus lähetti minut luoksesi kertomaan, että hän kuumehoureissaan lakkaamatta rukoilee ja toistelee sinun nimeäsi."
Mutta Vinitius huudahti:
"Kiitos Kristuksen, joka vielä voi palauttaa hänet minulle!"
Hän vei Nazariuksen kirjastoon, ja hetkisen perästä seurasi heitä
Petronius, joka tahtoi kuulla heidän keskustelunsa.
"Sairaus pelasti hänet häpeästä, sillä pyövelit pelkäävät sairaita," kertoi nuorukainen. "Ursus ja parantaja Glaucus vartioivat häntä yöt, päivät."
"Ovatko entiset vartijat paikoillaan?"
"Ovat, herra, ja Lygia on heidän huoneessaan. Ne vangit, jotka olivat yhteisessä vankilahuoneessa, kuolivat kaikki kuumeeseen tai tukahtuivat huonon ilman takia."
"Kuka sinä olet?" kysyi Petronius.
"Jalosukuinen Vinitius minut kyllä tuntee. Olen lesken poika, jonka luona Lygia asui."
"Ja kristitty?"
Poika loi Vinitiukseen kysyvän katseen, mutta huomasi Vinitiuksen vaipuneen rukoukseen, nosti päätään ja vastasi:
"Niin olen."
"Kuinka sinä pääset vankilaan?"
"Tarjouduin, herra, kantamaan ruumiita. Tein sen vartavasten auttaakseni veljiäni ja saattaakseni heille viestejä kaupungista."
Petronius rupesi tarkemmin katsomaan pojan kauniita kasvoja, sinisiä silmiä ja mustia, kiharaisia hiuksia.
"Mistä maasta sinä olet, poika?" kysyi hän sitten.
"Olen galilealainen, herra."
"Soisitko, että Lygia pääsisi vapaaksi?"
Poika nosti silmänsä taivasta kohti:
"Soisin, vaikkapa minun sitten pitäisi kuolla."
Vinitius lakkasi rukoilemasta ja lausui:
"Sano vartijoille, että he panevat Lygian arkkuun kuolleen lailla. Toimita sinä sitten apumiehiä, jotka yhdessä sinun kanssasi kantavat hänet vankilasta. »Löyhkäävien kuoppien» likeisyydessä tapaatte kantotuolin ja ihmisiä, joiden haltuun jätätte arkun. Vartijoille saat minun puolestani luvata niin paljon kultaa kuin he vaatteissaan jaksavat kantaa."
Puhuessa katosi Vinitiuksen kasvoista tavallinen, jäykkä ilme, ja toivo herätti soturissa eloon entisen tarmon.
Nazariuksen kasvot loistivat ilosta, hän nosti silmänsä taivasta kohti ja virkkoi:
"Parantakoon vain hänet Kristus, sillä nyt hän pääsee vapaaksi."
"Luuletko vartijoiden suostuvan tuumaan?"
"Vartijoidenko, herra? Totta kai, kun saavat tietää, ettei heitä kiduteta eikä rangaista."
"Aivan varmaan!" huudahti Vinitius. "Vartijat olivat valmiit päästämään hänet pakenemaankin. Toki he nyt suostuvat siihenkin, että hänet kuolleena kannetaan vankilasta."
"Tosin," huomautti Nazarius, "muuan mies aina tulisella raudalla tutkii, ovatko ruumiit, jotka vankilasta kannamme, todella kuolleet. Mutta muutamasta sestertsistä hän kyllä suostuu jättämään kuolleen kasvot rauhaan. Muutamasta aureuksesta hän koskettaa raudoillaan arkkua eikä ruumista."
"Sano hänelle, että hän saa kokonaisen kahmalollisen aureuksia," sanoi
Petronius. "Mutta voitko sinä hankkia luotettavia apulaisia?"
"Onhan niitä sellaisia, jotka rahasta ovat myyneet omat vaimonsa ja lapsensa."
"Mistä sinä saat heitä käsiisi?"
"Kaupungista, vaikkapa samasta vankilastakin. Kun vartijat kerran ovat lahjotut, niin he vapaasti päästävät sisään kenet vain tahtovat."
"Siinä tapauksessa saat ottaa minut apulaiseksi," huudahti Vinitius.
Mutta sitä ehdotusta Petronius jyrkästi vastusti. Pretorianit saattoivat tuntea hänet valepuvussakin, ja silloin olisivat he kaikki hukassa.
"Et saa mennä vankilaan etkä löyhkääville kuopille," puhui Petronius. "Caesarin, Tigellinuksen ja kaikkien muiden täytyy varmasti uskoa, että hän on kuollut, muuten he paikalla alkavat etsittää häntä. Vältämme epäluuloa vain sillä tavalla, että jäämme Roomaan, kun Lygia viedään Albanian vuoristoon tai vaikkapa etemmäksi, aina Siciliaan asti. Viikon tai parin perästä sinä sairastut ja kysyt neuvoa Neron lääkäriltä. Tämä kehoittaa sinua lähtemään vuoristoon. Siellä satutte yhteen ja sitten…"
Petronius mietti hiukan, heilautti kättään ja jatkoi:
"Sitten ehkä jo koittaa parempi aika."
"Kristus Lygiaa armahtakoon!" sanoi Vinitius. "Sinä puhut Siciliasta, mutta hän on sairas, ehkäpä kuolemaisillaan…"
"No voimmehan saattaa hänet jonnekin likemmä. Puhdas ilma hänet parantaa, kun vain saamme hänet pois vankilasta. Eikö sinulla vuoristossa ole ketään taloudenhoitajaa, johon voisit luottaa?"
"On kun onkin! On kyllä!" vastasi Vinitius hätäisesti. "Vuoristossa Coriolin tienoilla on luotettava mies, joka on kantanut minua käsillään, kun olin lapsi, ja joka yhä vielä minua rakastaa."
Petronius ojensi hänelle taulun.
"Kirjoita hänelle ja käske hänen huomenna tulla tänne. Lähetän sanansaattajan paikalla matkalle."
Hän kutsui atriumin palvelijan ja uskoi käskyn täyttämisen hänen haltuunsa. Hiukan myöhemmin ratsasti orja täyttä laukkaa yön halki Corioliin päin…
"Soisin," sanoi Vinitius, "että Ursus seuraisi häntä… Olisin silloin levollisempi."
"Herra," huudahti Nazarius, "sillä miehellä on yliluonnolliset voimat.
Hän rikkoo helposti ristikot ja karkaa Lygian perässä. Yhden ikkunan
kohdalla on äkkijyrkkä kallioseinä, ja sen alla ei ole vartioita.
Toimitan Ursukselle köydet, niin hän kyllä itse pitää huolta lopusta."
"Kautta Herkuleksen!" huudahti Petronius, "karatkoon kuinka tahtoo, mutta älköön tehkö sitä samalla kertaa kuin Lygia eikä edes kahta tai kolmea päivää myöhemmin. Häntä ajettaisiin tietysti takaa, ja niin löydettäisiin Lygian piilopaikka. Kautta Herkuleksen! tahdotteko te todella syöstä sekä itsenne että hänet turmioon! Te ette saa edes mainita Ursukselle Coriolia, taikka pesen minä käteni ja te saatte suoriutua miten tahdotte."
Sekä Vinitius että Nazarius huomasivat hänen muistutuksensa oikeaksi ja vaikenivat. Nazarius sanoi hyvästi ja lupasi palata huomenna, aamun koittaessa.
Hän toivoi jo tänä yönä voivansa sopia asiasta vartijoiden kanssa, mutta sitä ennen hän päätti käydä äitinsä luona, joka nykyisten levottomien aikojen vallitessa alituisesti oli levoton pojastaan. Mietittyään huomasi hän parhaaksi olla etsimättä apumiehiä kaupungista ja päätti lahjoa yhden niistä miehistä, jotka hänen kanssaan kantoivat ruumiita vankilasta.
Ovessa hän vielä pysähtyi, vei Vinitiuksen syrjemmälle ja kuiskasi hänelle:
"Herra, en virka kenellekään mitään aikomuksestamme, en äidillekään. Mutta apostoli Pietari lupasi amfiteatterista tulla suoraan meille, ja hänelle minä kerron kaikki."
"Tässä talossa sinä huoleti saat puhua ääneen," vastasi Vinitius.
"Apostoli Pietari oli amfiteatterissa Petroniuksen orjien joukossa.
Lähden muuten itse mukaasi."
Hän käski tuoda itselleen orjan puvun, ja sitten he läksivät.
Petronius hengitti syvältä.
"Toivoin," ajatteli hän, "että tyttö kuolisi kuumeeseen. Se olisi Vinitiukselle ollut helpompaa. Mutta nyt olen valmis uhraamaan Esculapiukselle kultaisen kolmijalan, kunhan hän vain paranee… Äh, sinä Vaskiparta! sinä aiot valmistaa itsellesi näytelmän rakastavan ihmisen tuskista! Sinä, Augusta, kadehdit tytön kauneutta ja soisit voivasi niellä hänet elävältä, kun Rufiuksesi kuoli… Sinä, Tigellinus, tahtoisit tuhota hänet minun kiusakseni!… Saammepa nähdä! Minä sanon teille, etteivät teidän silmänne saa nähdä häntä arenalla, sillä hän kuolee joko luonnollisen kuoleman tai minä riistän hänet kuin suden suusta… Riistänpä niin, ettette tiedä mistään, ja aina kun sitten teidät näen, mietin itsekseni: voi teitä hölmöjä, jotka Petronius sai petetyksi!"
Tyytyväisenä läksi hän tricliniumiin ja istuutui Euniken kanssa ilta-aterialle. Esilukija luki heille Theokritoksen idyllejä. Ulkona oli tuuli ruvennut nostamaan pilviä Soracten puolelta, ja äkillinen rajuilma teki lopun kauniin kesäyön rauhasta. Tuon tuostakin kuului ukkosen jyrinää seitsemän kukkulan päältä, mutta Petronius ja Eunike lepäsivät rinnatusten pöydän ääressä, kuuntelivat herttaista runoilijaa, joka sointuvalla dorilaisella murteella ylisti paimenten rakkautta, ja alkoivat sitten hiljalleen valmistua nauttimaan yön suloista lepoa.
Sitä ennen palasi sentään Vinitius kotiin. Petronius läksi paikalla häntä puhuttelemaan.
"No… Oletteko saaneet aikaan jotakin? Joko Nazarius pääsi vankilaan?"
"Jo," vastasi nuorukainen järjestäen hiuksiaan, jotka sade oli kastellut. "Nazarius läksi tekemään kauppoja vartijan kanssa, ja minä näin apostoli Pietarin, joka kehoitti minua rukoilemaan ja uskomaan."
"Hyvä on. Jos kaikki nyt käy onnellisesti, niin ensi yönä saavat he kantaa hänet vankilasta…"
"Aamun koittaessa pitäisi taloudenhoitajani väkineen olla täällä."
"Tie on lyhyt. Lähde nyt levolle."
Vinitius lankesi polvilleen cubiculumissaan ja rupesi rukoilemaan.
Auringon noustessa saapui Coriolin seuduilta taloudenhoitaja Niger, tuoden mukanaan kaikki, mitä Vinitius oli käskenyt: muuleja, kantotuolin ja neljä luotettavaa miestä, jotka olivat valitut Vinitiuksen britannialaisten orjien joukosta ja jotka Niger muuten varovaisuuden vuoksi oli jättänyt erääseen majataloon Suburrassa.
Vinitius, joka oli valvonut koko yön, meni Nigeriä vastaan, ja mielenliikutus valtasi ukon, kun hän sai nähdä nuoren herransa. Suudellen hänen silmiään ja käsiään hän virkkoi:
"Rakkaani, oletko sairas, vai väsymyskö on karkoittanut veren poskiltasi, sillä tuskin olin ensi näkemältä sinua tuntemaisillani?"
Vinitius vei hänet sisimmän pylväsrivin alle, jota sanottiin »ksystokseksi», ja ilmaisi hänelle siellä salaisuutensa. Niger kuunteli tarkkaavasti, ja hänen luisevilla päivettyneillä kasvoillaan kuvastui väkevä mielenliikutus, jota hän ei yrittänytkään hillitä.
"Hän on siis kristitty!" huudahti hän, luoden herraansa kysyvän katseen.
Vinitius nähtävästi arvasi mitä maalaisen katse tarkoitti, sillä hän lausui samassa:
"Minä olen myöskin kristitty…"
Kyyneleet nousivat Nigerin silmiin; hetken ajan hän vaikeni, mutta sitten hän nosti kätensä taivasta kohti ja puhkesi puhumaan:
"Minä kiitän Sinua, Kriste, ettäs olet ottanut kaihen näistä silmistä, jotka minulle ovat rakkaimmat maailmassa."
Hän kävi molemmin käsin kiinni Vinitiuksen päähän ja rupesi suutelemaan hänen otsaansa, itkien onnesta.
Hiukan myöhemmin tuli Petronius Nazariuksen kanssa heidän luokseen.
"Hyviä uutisia!" huusi Petronius jo kaukaa.
Uutiset olivat todella hyvät. Ensinnäkin oli parantaja Glaucus vakuuttanut Lygian parantuvan, vaikka hänellä olikin sama vankilakuume, joka päivittäin tappoi satoja vankeja sekä Tullianumissa että muissa vankiloissa. Sekä vartijat että tulista rautaa hoitava mies olivat helposti suostuneet ehdotukseen. Attiksen, apulaisenkin kanssa olivat kaupat jo tehdyt.
"Olemme tehneet läpiä arkkuun," kertoi Nazarius, "jotta sairas voisi hengittää. Ainoana vaarana on nyt vain se, että hän saattaa päästää jonkun äänen tai ruveta puhumaan meidän kulkiessamme pretorianien ohitse. Mutta hän on kovin heikko eikä ole koko päivänä avannut silmiään. Glaucus antaa hänelle sitäpaitsi unijuomaa, jonka hän itse on valmistanut minun noutamistani lääkkeistä. Emme naulaa kiinni arkun kantta, joten te voitte helposti ottaa sen pois ja nostaa sairaan kantotuoliin. Me panemme sitten arkkuun hiekkasäkin, jonka jo olemme varanneet valmiiksi."
Vinitius oli pojan puhetta kuullessaan kalpea kuin vaate ja hän kuunteli häntä niin tuskallisella tarkkaavaisuudella, että olisi luullut hänen edeltäkäsin aikovan arvata kaikki hänen sanottavansa.
"Eikö vankilasta tänä yönä kanneta muita ruumiita?" kysyi Petronius.
"Kyllä tänä yönä kuoli noin parikymmentä henkeä ja illaksi kuolee vielä muutamia kymmeniä," vastasi poika. "Meidän täytyy aluksi kulkea samassa saatossa kuin muutkin kulkevat. Mutta sitten voimme vitkastella ja jättäytyä jälellepäin. Ensi kadunkulmassa toverini tahallaan loukkaa jalkansa, ja sillä perustuksella voimme jäädä hyvän matkan päähän muista. Odottakaa te meitä Libitinan pienen temppelin kohdalla. Suokoon Jumala, että yö olisi niin pimeä kuin suinkin."
"Kyllä Jumala pimeän yön tekee," vakuutti Niger. "Eilen oli ilta kirkas, ja sitten nousi äkkiä myrsky. Tänään taivas on selkeä, mutta ilma on aamusta asti tuntunut hikiseltä. Tästä tulee monta myrskyistä ja sateista yötä."
"Kuljetteko ilman valoa?" kysyi Vinitius.
"Saaton edellä kannetaan tulisoihtuja. Olkaa te joka tapauksessa Libitinan temppelin luona heti pimeän tullen, vaikka me tavallisesti alamme kuljettaa ruumiita vasta keskiyön aikana."
Kaikki vaikenivat. Ei kuulunut muuta kuin Vinitiuksen läähättävä hengitys.
Petronius kääntyi hänen puoleensa:
"Sanoin eilen," virkkoi hän, "että me menettelisimme viisaiten, jos pysyisimme kotona. Nyt kuitenkin huomaan, etten itsekään saa pysytyksi yhdessä kohden… Jos tässä sitäpaitsi olisi kysymys paosta, täytyisi meidän olla kovin varovaisia, mutta en käsitä, että kukaan voisi ruveta epäilemään, kun hänet kuolleena kannetaan vankilasta."
"Niin! niin!" vastasi Vinitius, "minun täytyy olla läsnä. Tahdon itse nostaa hänet arkusta…"
"Kyllä minä taas hänen turvallisuudestaan vastaan, kun vain saan hänet kotiin Corioliin," vakuutti Niger.
Siihen neuvottelu päättyi. Niger läksi majataloon väkensä luokse.
Nazarius kätki tunicansa alle kukkarollisen kultaa ja palasi vankilaan.
Vinitiuksen edessä oli levoton, tuskallinen, toivon ja epätoivon
vaiheilla häälyvä odotuksen päivä.
"Yrityksen täytyy onnistua, sillä se on hyvin suunniteltu," lohdutti Petronius. "Paremmin ei sitä olisi voinut suunnitella. Sinun täytyy olla surevinasi ja pukeutua tummaan togaan. Mutta sirkusta et saa jättää. Heidän täytyy saada nähdä sinut!… Kaikki on niin hyvin järjestetty, ettei vaara voi tulla kysymykseenkään. Mutta voitko täydellisesti luottaa taloudenhoitajaasi?"
"Hän on kristitty," vastasi Vinitius.
Petronius katsahti häneen kummissaan, kohautti olkapäitään ja rupesi puhumaan ikäänkuin itsekseen:
"Kautta Polluxin! kuinka se oppi leviää! ja kuinka se osaa vallata ihmisten sielut!… Tällaisena kidutusten aikana luulisi ihmisten kiireen kautta kääntyvän roomalaisten, kreikkalaisten ja egyptiläisten jumalien puoleen. Mutta kummallista se on… Kautta Polluxin!… Jos minä vain luulisin jumaliemme jollakin lailla voivan vaikuttaa maailman menoon, niin paikalla lupaisin jokainoalle kuusi valkoista härkää ja Kapitoliumin Jupiterille kaksitoista… Tee sinäkin lupauksia Kristuksellesi äläkä ensinkään tingi…"
"Olen jo antanut Hänelle sieluni," vastasi Vinitius. "He erosivat. Petronius palasi cubieulumiin. Vinitius läksi katselemaan vankilaa, vaikkapa etäältäkin, ja jatkoi sitten matkaansa Vaticanuksen kukkulan rinteelle kivenhakkaajan majaan, missä apostoli oli hänet kastanut. Tuntui siltä kuin Kristus paremmin kuulisi hänen rukouksensa siellä majassa kuin muualla. Sentähden hän riensi sinne, heittäytyi maahan ja rukoili koko kärsivän sielunsa voimalla armoa. Lopulta ei hän enää tietänyt, missä hän oli ja mitä hänelle oli tapahtunut."
Vasta iltapäivällä torventoitotus Neron sirkuksesta päin herätti hänet. Silloin hän jätti majan ja katseli ympärilleen hajamielisenä, ikäänkuin hän vasta olisi herännyt unesta. Kuumuus oli tukahuttava. Hiljaisuutta rikkoi vain kellon ääni, joka kuului silloin tällöin, ja heinäsirkkojen siritys. Ilma kävi sietämättömän helteiseksi. Kaupungin päällä kaarteli vielä sininen taivas, mutta Sabinian vuorten puolella nousi ilman rannalle mustia pilviä.
Vinitius palasi kotiin. Atriumissa odotti häntä Petronius.
"Olen käynyt Palatinuksella," sanoi hän. "Tahdoin tahallani näyttäytyä siellä ja otin osaa luupeliinkin. Anicius pitää tänä iltana kemut: lupasin mennä niihin, mutta vasta puoliyön jälkeen, koska sitä ennen tahdon nukkua. Minun pitää siis mennä sinne, ja hyvä olisi jos sinäkin tulisit."
"Eikö ole kuulunut mitään Nigeristä ja Nazariuksesta?" kysyi Vinitius.
"Ei. Tapaamme heidät vasta puoliyön aikana. Oletko huomannut, että nousee myrsky?"
"Olen."
"Huomenna he aikovat panna toimeen ristiinnaulittujen kristittyjen näyttelyn. Ehkä sade sentään estää heidän aikeittensa toteuttamisen."
Hän likeni Vinitiusta, nojasi hänen käsivarteensa ja virkkoi:
"Mutta et sinä tapaa häntä ristinpuulla—Coriolissa sinä hänet tapaat! Kautta Castorin! Sitä hetkeä, jona me hänet vapautamme, en vaihtaisi kaikkiin Rooman gemmoihin! Pian on ilta käsissä…"
Ilta likeni todella ja hämärä lankesi tavallista aikaisemmin, koska pilvet peittivät taivaanrannan. Illansuussa satoi rankasti, ja päivän helteessä kuumentuneista katukivistä nousi sellainen höyry, että se peitti koko kaupungin sumuun. Vuorotellen vallitsi hiiskumaton hiljaisuus, vuorotellen sataa rapisti rankasti.
"Meidän täytyy kiirehtiä," huomautti Vinitius vihdoin. "Ehkä rajuilman takia aletaan aikaisemmin kuljettaa ruumiita vankilasta."
"Lähtekäämme!" vastasi Petronius.
He pukeutuivat gallialaisiin viittoihin ja päähineihin ja läksivät puutarhaportista kadulle. Petronius otti matkaan lyhyen roomalaisen veitsensä eli niinsanotun »sican», jota hän yöllisillä retkillään käytti tavallisesti aseenaan.
Kaupunki oli rajuilman takia miltei autiona. Tuon tuostakin repäisi salama rikki pilvet ja valaisi häikäisevästi uusien talojen vastamaalatut seinät ja tekeillä olevat uutisrakennukset sekä märät katukivet. Pitkän aikaa kuljettuaan he vihdoin salaman valossa äkkäsivät kummun, jolla Libitinan pieni temppeli seisoi, sekä kummun juurella ihmisiä, muuleja ja hevosia.
"Niger!" huudahti Vinitius hiljaa.
"Täällä olen, herra!" kuului ääni sateen läpi.
"Onko kaikki valmiina?"
"On, rakkaani. Hämärän tullessa me jo olimme täällä. Mutta kätkeytykää toki vallin suojaan, sillä muuten kastutte läpimäriksi. Voi tätä myrskyä! Varmaankin tulee rakeita."
Nigerin arvelu toteutuikin, sillä pian rupesi satamaan rakeita. Ensin ne olivat pienemmät, mutta vähitellen ne kävivät yhä suuremmiksi ja suuremmiksi. Ilma viileni paikalla.
He seisoivat vallin juurella, suojassa tuulelta ja raesateelta, ja juttelivat matalalla äänellä.
"Vaikkapa joku sattuisikin meidät näkemään," virkkoi Niger, "niin emme voisi herättää vähintäkään epäluuloa, sillä olemmehan täällä paossa myrskyä, niinkuin ihmiset ainakin. Mutta minä pelkään, että he siirtävät ruumiiden kuljettamisen huomiseen."
"Ei tätä raesadetta kauaa kestä," huomautti Petronius. "Meidän täytyy odottaa aamunkoittoon asti."
Odottaessaan alkoivat he kuunnella, eikö saattaisi eroittaa likeneviä askelia. Raesade todella lakkasi, mutta sen sijaan tuli vettä kaatamalla. Silloin tällöin toi tuulenpuuska haudoilta päin inhoittavaa kalmanhajua: ruumiit olivat kiireessä haudatut kovin huolimattomasti ja pinnalle.
Äkkiä huudahti Niger:
"Näenpä sumun seasta valoa … yksi, kaksi, kolme … soihdut!"
Samassa hän kääntyi palvelijoiden puoleen:
"Älkää päästäkö muuleja hirnumaan!…"
"He tulevat!" lausui Petronius.
Valo kävi todella yhä kirkkaammaksi. Hetkisen perästä saattoi jo eroittaa soihtujen liekit, jotka tuulenhenki silloin tällöin pani leimahtelemaan.
Niger siunaili, teki ristinmerkin ja rupesi rukoilemaan. Synkkä saatto likeni likenemistään, kunnes se äkkiä, Libitinan temppelin kohdalle päästyään, seisahtui. Petronius, Vinitius ja Niger vetäytyivät vaieten vallin taakse, käsittämättä mitä pysähdys saattoi merkitä. Mutta kantajat olivat seisahtuneet vain sitomaan kasvojensa ja suunsa eteen huivia. Haju »puticulien» läheisyydessä oli nimittäin aivan sietämätön. Hetkisen perästä he taas tarttuivat paareihin ja jatkoivat matkaansa.
Ainoastaan yksi arkku jäi maahan vastapäätä temppeliä.
Vinitius karkasi sitä kohti ja hänen perässään Petronius, Niger ja kaksi brittiläistä orjaa, joiden hallussa kantotuoli oli.
Mutta ennenkuin he ehtivät paikalle, kuulivat he Nazariuksen tuskallisesti puhuvan:
"Herra, he veivät hänet ja Ursuksen Esquilinuksen vankilaan… Me kannamme toista ruumista! Hänet he veivät jo ennen puoliyötä!…"
* * * * *
Petronius palasi kotiin synkkänä kuin rajuilma. Hän ei yrittänytkään lohduttaa Vinitiusta. Hän tiesi, ettei Lygian vapauttamista Esquilinuksen vankilasta ollut ajatteleminenkaan. Varmaan he olivat vieneet hänet pois Tullianumista, jottei hän kuolisi kuumeeseen eikä siten pääsisi pakoon amfiteatteria. Sirkusnäytännön tähden häntä varmaan vartioitiin ja hoidettiin huolellisemmin kuin muita. Petronius sääli sydämensä pohjasta sekä häntä että Vinitiusta, mutta sitäpaitsi häntä harmitti, että hänen tuumansa ensi kerran hänen eläessään olivat epäonnistuneet ja että hän taistelussa oli joutunut alakynteen.
"Fortuna näkyy heittävän minut," puheli hän itsekseen. "Mutta jumalat erehtyvät suuresti, jos luulevat minun tyytyvän sellaiseen elämään, jommoista Vinitius elää."
Hän loi katseensa Vinitiukseen, joka niinikään tuijotti häneen, silmät selällään.
"Mikä sinun on? Oletko kuumeessa?" kysyi Petronius.
Vinitius vastasi hänelle omituisella alakuloisella ja hitaalla äänellä, joka oli kuin sairaan lapsen:
"Mutta minä uskon, että Kristus voi hänet minulle palauttaa."
Ulkona asettuivat jo viimeisetkin rajuilman puuskat.