IX.
Eikä näyt esiintyneet seuraavanakaan päivänä.
Sairas oli hyvin vilkas, sillä Timon, suruissansa tyttärensä terveydentilasta ja pelästyneenä Cinnan kirjeestä, oli kiiruusti jättänyt Aleksandrian ja matkustanut Caesareaan, nähdäkseen vielä edes kerran, viimeisen kerran ainoata lastansa.
Cinnan sydämen ovelle alkoi toivo uudelleen kolkuttaa ja pyysi päästä sisälle lasketuksi. Mutta hän ei uskaltanut avata, ei uskaltanut toivoa.
Jo Aleksandriassa ja erämaassa oli ollut tuommoisia tyynempiä aikoja, jolloin ei noita vähitellen kuolettavia näkyjä ollut Antealle ilmestynyt. Mutta semmoista oli kestänyt ainoastaan yhden päivän, ei kahta. Sentähden ajattelikin Cinna, että tämä tilapäinen lievennys johtuu siitä, että Timon oli tullut, kuin myöskin siitä, että Antea oli saanut Golgatalla niin suloisen vaikutuksen, niin syvän vaikutuksen, ett'ei hän edes isänsäkään kanssa tahtonut puhua muusta kuin siitä. Timon kuunteli tarkkaavaisena tekemättä laisinkaan vastaväitteitä, tutki asiaa ja kyseli tarkasti natsarealaisen opista, josta Antea ei kuitenkaan tiennyt enempää kuin mitä maaherra oli kertonut.
Mutta hän tunsi itsensä terveemmäksi ja voimakkaammaksi; toivon säde syttyi hänen silmissänsä kun puolipäivän-hetki oli mennyt ilman mitään tapahtumatta. Hän sanoi useita kertoja, että tämä oli onnellinen päivä sekä pyysi puolisonsa asettamaan merkin siihen.
Muutoin oli se synkkä ja pilvinen päivä, Matalalla kulkevat, yksiväriset pilvet vuodattivat loppumatointa sadetta, alussa rankasti, sitte tihmuten kylmästi ja läpitunkevasti.
Vasta illan tullen taivas selkeni ja auringon suuri levy värjäsi kullalla ja purpuralla pilvet, erämaan harmaat kalliot ja huvilain valkeat marmoriportiikit sekä vihdoin vajosi kauas Välimeren syvyyteen.
Mutta kolmantena päivänä oli ilma ihana. Aamu oli viileä, taivas pilvetön ja maa niin valettu taivaankannen loistolla, että kaikki esineet saivat taivaallisen loiston.
Antea antoi muuttaa kantotuolinsa lempipaikallensa koko kumpua hallitsevan pistaciapuun varjoon, nauttiakseen hymyilevän maiseman ja sinisen ilmapiirin katselemisesta.
Cinna ja Timon olivat alituiseen sairaan läheisyydessä sekä tutkistelivat pienintäkin muutosta hänen piirteissänsä. He huomasivat hänessä eräänlaisen levottomuuden, jota ei nyt aiheuttanut se tappava pelko, joka tapasi hänen saavuttaa puolipäivän-hetken lähestyessä, vaan pelkästään odotus. Tänä päivänä olivat hänen silmänsä kirkkaammat ja poskensa heleät.
Silloin uskalsi Cinna hetket läpeensä toivoa, että hänen puolisonsa vielä paranisi, ja ajatellessaan sitä, tunsi hän itsensä niin iloiseksi, että hän olisi voinut itkeä ilosta ja siunata jumalia. Mutta hänen sydäntänsä alkoi jälleen ahdistaa, kun hänen mieleensä tuli, että tuo paremmuus oli kenties ainoastaan viimeinen tuikahdus lampusta, joka oli sammumaisillaan.
Koska hän — maksoi mitä maksoi — halusi saada vahviketta toivollensa, käänsi hän silmänsä useasti Timoniin päin, mutta epäilemättä tälläkin oli sama ajatus, sillä hän koetti välttää Cinnan katsetta.
Kukaan ei vähimmälläkään tavalla edes viitannutkaan puolipäivän lähestymiseen. Mutta Cinna, joka alituiseen tarkkasi auringon kulkua, tunsi sydämensä sykkivän sitä nopeammin mitä lyhemmäksi varjot kävivät.
Siten istuivat he vajonneina unelmiinsa. Antea itse näytti olevan kaikkein vähimmän levotoin.
Maaten pitkällään peittämättömässä kantotuolissaan ja nojaten päätänsä purpuratyynyyn, hengitti hän halukkaasti sitä raitista tuoksua, jota länsituuli toi mukanaan mereltä.
Puolipäivän aikana asettui tuuli ja kuumuus lisääntyi. Huumaava tuoksu levisi auringonpaahtamista nardus-taimista. Vuokkoryhmän päällä leijaili kirjavia hyönteisiä. Pienet sisiliskot, jotka olivat tottuneet ihmisiin ja kantotuoliin, ryömivät pelkäämättä esiin koloistansa, mutta tirkistelivät kuitenkin varovasti ympärillensä. Maa nautti lepoa valon ja lämmön siihen vaikuttaessa ja kirkkaan, sinisen taivaslaen sen yli kaarrellessa.
Myöskin Timon ja Cinna näyttivät sulautuvan tuohon loppumattomaan rauhaan.
Ikäänkuin unen rasittamana sulkeutuivat sairaan silmälaudat ja hänen rintaansa kohotti syvä huokaus, joka katkaisi hiljaisuuden.
Nyt huomasi Cinna, että varjot makasivat aivan lyhyvinä jaloissa.
Puolipäivän tunti oli käsissä.
Äkkiä aukasi Antea silmänsä ja sanoi ihmeellisellä äänellä:
"Cajus, anna minulle kätesi!"
Cinna nousi rivakasti. Veri jähmettyi hänen suonissansa. Näkyjen hirveä hetki oli tullut.
"Näetkö", sanoi tuo nuori vaimo, "valoa joka tihenee tuolla kaukana eetterissä?' Miten se tärisee ja kimaltelee sekä kiitää minua kohden.
"Antea, älä katso sinne!" pyysi Cinna.
Mutta, oi ihmettä! Antean kasvot eivät ilmaisekaan kauhua. Hänen huulensa aukenivat, silmänsä laajenivat ja kasvoissa seisoi luettavana rajatoin ilo.
"Muuan valopylväs tulee minua kohden", virkkoi hän. "Minä näen!… Se on hän, Jesus Natsarealainen. Hän hymyilee… Oi se lempeä!… Oi se laupias!… Ikäänkuin äiti kurottaa hän minuun päin lävistettyjä käsiänsä… Cajus, hän tuo minulle terveyttä, vapahdusta! Hän kutsuu minua luoksensa!"
Cinna virkkoi kalveten:
"Jos hän meitä kutsuu, niin seuratkaamme häntä!"
* * * * *
Tuntia myöhemmin näkyi Pontius Pilatus tulevan vastaiselta puolelta, pitkin kaupungista johtavaa kivistä tietä. Hänen kasvoistaan saattoi lukea, että hänellä oli uutinen, jota hän itse — tuo viisas mies — piti ainoastaan herkkäuskoisen, tietämättömän joukon päähänpistona.
Ja aivan oikein, hän jo pitkän matkan päästä huusi, kuivaten samassa hiestä valuvaa otsaansa:
"Voitteko ajatella!… Nuo ihmiset väittävät, että hän on ylösnoussut!"