VIII.
Puolipäivän aika lähestyi.
Aamu oli valjennut lämpimänä ja kirkkaana, mutta nyt alkoi kerääntyä pilviä. Luoteesta nousi mustia ja kuparinkarvaisia rajuilmaa ennustavia jänkäleitä. Siellä täällä näkyi vielä sentään taivaslaen syvä siniväri. Mutta piankin tulisivat pilvet toisensa kohtaamaan ja koko ilmankannen peittämään. Silmänräpäyksen ajan reunustivat niitä kultaiset päivänsäteet.
Kaupungin ja läheisten ylämäen-nyppyläin yläpuolella näkyi kirkas juomu taivasta ja sen alapuolella oli ilmakerros aivan tyynenä.
Golgatan korkealla ylängöllä seisoskeli jo hajanaisissa ryhmissä ihmisiä, jotka olivat kiiruhtaneet sinne saadakseen paikan, ennenkuin teloituskulkue oli kaupungin jättänyt.
Kiviperäisenä, laajana, autiona, hedelmättömänä ja alakuloisena lepäsi tasanko hehkuen auringon paahteessa. Harmaata värihäivähdystä katkoivat ainoastaan kuilut ja halkeamat, jotka näyttivät tavallista tummemmilta sentähden, että ylänkö vielä oli vahvasti valaistu. Etäällä kohosi korkeita, paljaita kukkuloita, jotka olivat verhotut punasinervään sumuun.
Kauempana alhaalla, kaupungin muurien ja Golgatan välillä, levisi kallionlohkareilla täyteen siroteltu tasanko, jonka syvennyksissä kasvoivat harvalehtiset viikunapuut ja muta oli kasaantunut läjiin. Laakeakattoiset talot näyttivät olevan vuorenseinämiin kiinnimuuratut, kuten pääskysten pesät, ja haudat helottivat loistavan valkeina auringonpaisteessa.
Lähestyvän juhlan vuoksi oli kansaa saapunut koko maakunnasta. Kaupungin muurien ympärille oli pystytetty telttejä ja majoja; siinä oli oikea leiri, ihmisiä ja kameeleja vilisevä muurahaispesä.
Yhä korkeammalle kohosi aurinko vielä pilvettömällä taivaslaella. Oli kohta käsissä se hetki, jolloin näillä kunnahilla tavallisesti vallitsi kamala hiljaisuus, ja jolloin kaikki elävät olennot hakivat suojapaikkaa muurien varjosta tai maan-syvennyksistä.
Vaikkakin tasangolla, jossa auringonsäteet alasvirtaillessaan eivät tavanneet viheriöitsevää maata, vaan ainoastaan harmaan kivijoukon, nyt tilapäisesti oli elämää ja liikettä, painoi sitä kuitenkin eräänlainen raskasmielisyys. Kaupungin sorinasta kuului tänne etäinen kaiku, joka muistutti eteenpäin vyöryviä laineita ja tuntui sulautuvan ympäristössä vallitsevaan hiljaisuuteen. Ne yksinäiset ihmisryhmät, jotka jo aamulla olivat asettuneet Golgatalle, katselivat alituiseen kaupunkiin päin, odottaen teloituskulkuetta, jonka piti tulla sieltä.
Nyt näkyi Antean kantotuoli. Sitä saatteli kymmenen maaherran sotilasta, joiden oli käsketty raivata tie tungoksen läpi ja niin paljo kuin mahdollista suojella muukalaisia. Cinna käveli kantotuolin vieressä centurio [sadan sotamiehen päällikkö] Rubiluksen kanssa.
Antea näytti verrattain levolliselta, vaikka lähestymistään lähestyi puolipäivän hetki, jolloin hänen kauheat, voimia jäytävät näkynsä tapasivat esiintyä.
Hän mietiskeli sitä, mitä maaherra oli sanonut natsarealaisesta, ja se sai hänet unhottamaan tautinsa. Natsarealaisen opissa oli jotain ihmeellistä, mitä hän ei voinut käsittää.
Sen ajan ihmiset olivat nähneet monen kuolevan yhtä tyynesti kuin ruumisrovio sammuu, koska puut ovat loppuun palaneet. Mutta tuo tyyneys tuli rohkeudesta taikka filosofisesta alistumisesta sen välttämättömyyden edessä, että täytyi mennä valkeudesta pimeyteen, todellisesta elämästä johonkin sumuiseen, tietämättömään, epämääräiseen maailmaan. Kukaan ei ollut vielä kuollut siinä lujassa vakuutuksessa, että vasta rovion tai haudan toisella puolen alkaa todellinen elämä, todellinen elämä, todellinen onni, niin suuri, niin loppumatoin, että ainoastaan kaikkivaltias ja ääretöin olento sen voi antaa. Mutta hän, joka nyt pian piti ristiinnaulittaman, julisti sitä kumoamattomana totuutena. Tämä oppi oli tehnyt syvän vaikutuksen Anteaan, sillä se näytti hänestä olevan ainoa lohdutuksen ja toivon lähde.
Hän tiesi kuolevansa ja suri syvästi sitä. Mitä oli kuolema hänelle? Ero Cinnasta, isästä, kaikista ihmisistä, rakkaudesta: se oli kylmyys, tyhjyys, pimeys. Jota parempi hänen oli olla elämässä sitä suurempi tulisi hänen tuskansa ole maan. Jos kuolema voisi häntä hyödyttää jollain tavalla, jos hän voisi ottaa mukaansa edes pienoisen muiston rakkaudestaan, muiston onnestaan, antaisi se hänelle voimia nurkumatta tyytymään kohtaloonsa.
Ja sitte tapahtuu, että juuri kun hän ei mitään odottanut kuolemalta, saakin hän äkkiarvaamatta kuulla, että se voi lahjoittaa hänelle kaikki. Ja kuka sen tiedon toi? Muuan merkillinen henkilö, rabbini, profeta, filosofi, mies, joka saarnasi vertaisilleen rakkaudesta korkeimpana hyveenä ja siunasi niitä, silloin kun häntä ruoskittiin ja tuomittiin ristiinnaulittavaksi.
Antea ajatteli: "Minkätähden hän saarnaa niin, vaikka ainoa palkinto, jonka hän saa, on risti. Jotkut tavoittelevat valtaa; hän ei siitä välitä ja jää sentähden vähäpätöiseksi. Toiset himoitsevat palatseja, loistoa, vieraspitoja, purpuravaatteita, elfenluisia ja peerlemoisia vaunuja, hän on elänyt kuin paimen laumansa keskellä. Hän saarnaa rakkautta, sääliväisyyttä, köyhyyttä; siis hän ei voi olla ilkeä eikä tahdo tahallaan pettää vertaisiansa. Jos hän niinmuodoin puhuu totuutta, olisi kuolema siinä tapauksessa siunaus, maallisen alennuksen raja, suurempi onni pienemmän sijaan, valo sammuneille silmille, siivet, jotka kulottavat ijäisen ilon majoihin."
Nyt ymmärsi Antea puheen ylösnousemisesta kuolleista.
Sairasraukan henki ja sydän tarttui innolla tähän oppiin. Hän muisteli isänsä usein sanoneen, että ainoastaan uusi totuus kykenee nostamaan väsyneen ihmissielun ylös pimeydestä ja päästämään sitä painavat kahleet. Tässä hän nyt löysi tuon uuden totuuden. Kuollessaan voittajana tuli se, tuoden mukanaan pelastuksen.
Antea oli niin syviin ajatuksiin vaipuneena, että ensi kerran pitkään aikaan ei hänen kasvoillansa näkynyt noita puolipäivä-hetkenä tavallisia tuskan merkkejä.
Teloituskulkue jätti kaupungin ja vaelsi Golgataa kohden.
Siltä korkealta paikalta, johon Antean kantotuoli oli asetettu, saattoi eroittaa pienimmätkin erityisseikat.
Siinä oli ääretöin kansa-joukko. Selkoselälleen avatusta kaupunginportista tulvi lakkaamatta uusia ihmisaaltoja, jotka saivat lisäystä niistä joukoista, jotka odottivat muurien ulkopuolella. Tuon elävän virran kummallakin sivulla parveili laumottain lapsia. Kulkueen väri vaihteli miesten hohtavan valkoisten pukimien ja naisten punaisten tai sinisten pääverhojen mukaan. Keskessä välkkyivät roomalaisten legionalaisten miekat ja keihäänkärjet. Alussa kuuluivat äänet epäselvänä sorinana, sitte selvemmin ja selvemmin. Vihdoin saapui kulkue niin lähelle, että sen ensimäiset rivit alkoivat kiivetä kukkulalle.
Kansa-joukko hyökkäsi valtaamaan paraita paikkoja, ettei vain ainoakaan yksityiskohta jäisi näkemättä mestauksesta. Siten joutui kuolemaantuomittujen vartioväki perimmäiseksi.
Ensiksi tuli lapsia, enimmäkseen alaikäisiä, puolialastomia poikia, joilla oli vaateriepu vyötäisillä, lyhyeksi keritty tukka, josta kaksi pitkää kiharaa riippui ohimoille, öljymarjankarvainen iho, siniset silmät ja kirkuvat äänet. Kimakasti huutaen he alkoivat kiskoa kivenpalasia rapautuneesta kalliosta, niillä heitelläkseen ristiinnaulittuja.
Heidän takanansa ponnisteli kirjava joukko vuorta ylöspäin.
Kaikkein kasvot loistivat toivosta saada nähdä mieltä kiinnittävää näytelmää, mutta ei kukaan näyttänyt vähintäkään säälin tai myötätuntoisuuden merkkiä.
Kiljunta, innokas puhelu ja vilkkaat liikkeet herättivät Anteassa kummastusta, vaikka hän kyllä Aleksandriassa oli tottunut näkemään meluavia, lörpötteleviä kreikkalais-joukkoja. Miesten keskenään puhellessa näytti siltä kuin aikoisivat he hyökätä toistensa kimppuun. Ne pitivät semmoista meteliä kuin olisi ollut kysymyksessä heidän ijankaikkinen autuutensa.
Centurio Rufilus tuli lähelle kantotuolia ja antoi tyynellä, vakavalla äänellä selityksiä ja tietoja tuolle nuorelle vaimolle sill'aikaa, kun yhä uusia ihmisaaltoja tulvaili kaupungista.
Kansa-joukossa nähtiin hyvinvoipia Jerusalemin porvareita, jotka pitivät itsensä erillään esikaupunkien roskaväestä, juhlalle tulleita talonpoikia perheidensä seuraamina, maa-työntekijöitä laukut selässä sekä hyvänsävyisiltä ja ujoilta näyttäviä paimenia vuohennahka-turkeissaan.
Paljo naisia oli myöskin joukossa, ei kuitenkaan kaupungin varakkaita rouvasihmisiä, jotka eivät mielellään kotiansa jättäneet, vaan pää-asiallisesti talonpoikaisvaimoja ja ilotyttöjä; viimemainitut koreissa puvuissa, hiukset värjättyinä, kulmakarvat ja kynnet maalattuina, prameillen loistollansa sekä levittäen narduksen tuoksua laajalta ympärillensä.
Vihdoinkin näyttäytyi Sanhedrin [korkea raati, juutalaisten korkein kansallisoikeusto Jerusalemissa, 72 jäsentä. Suom.] Keskustassa näkyi Hannas, vanha ukko, jolla oli korppikotkan kasvot ja punaiset silmälaudat, sekä Kaifas, kantaen päässään kaksihaikoista ylipapin päähinettä ja rinnallaan kultaista rintakilpeä. Heidän perässänsä tuli eri luokkiin kuuluvia farisealaisia: semmoisia, jotka laahasivat jalkojansa ja tahallaan satuttivat itseänsä tiellä oleviin esteisiin; niitä, jotka vapaaehtoisesti piiskasivat ruumiinsa veriseksi ja kolhivat päätänsä seiniin; sekä myös niitä, jotka kulkivat koukuissaan, selkä vääränä, ikäänkuin kantaisivat hartioillansa koko kansan synnit. Kopeasta, kylmästä, synkästä ja vihaisesta kasvojen sävystä eroitti heidät helposti tuosta rähisevästä roskajoukosta.
Cinna tarkasteli ohikulkevia semmoisen miehen koko ylenkatseella, joka tietää kuuluvansa hallitsevaan kansallisuuteen. Antea katseli niitä pelolla ja kummastuksella. Aleksandriassa asui kyllä monta hebrealaista, mutta ne tuntuivat siellä puolittain kreikkalaisilta; nyt hän ne näki ensi kerran semmoisina kuin maaherra oli heidät kuvaillut.
Antean nuoret kasvot, jolla jo oli kuolon leima, koko hänen olentonsa, joka enemmän muistutti varjoa kuin elävää ihmistä, veti puoleensa yleisen huomion. Joukko tirkisteli häntä niin uteliaasti, kun kantotuolia suojelemaan määrätyt saattaja-sotilaat vain suinkin sallivat. Myöskin tässä sai huomata, kuinka muukalaisia vihattiin ja ylenkatsottiin; ei edes ainoatkaan kasvot ilmaisseet sääliväisyyttä sairasta kohtaan. Noissa raivostuneissa silmäyksissä näkyi pikemmin iloa siitä, ett'ei uhri enää päässyt pakenemaan välttämätöintä kuolemaa.
Silloin Antea käsitti minkävuoksi nämä ihmiset vaativat ristiinnaulittavaksi natsarealaista, tätä profetaa, joka saarnasi rakkautta, ja äkkiä tuntui hänestä juuri kuin tämä olisi hänelle sukulainen, melkein rakastettu olento.
Natsarealainen on kuoleva, hän, Antea, myöskin. Natsarealaisen tuomio on langetettu, kukaan ei voi häntä enää pelastaa; myöskin hänen tuomionsa on jo julistettu. Siksipä tuntuikin hänestä, että heidän välillänsä on olemassa eräänlainen sukulaisuus, joka heidät yhdistää onnettomuudessa ja kuolemassa.
Mutta natsarealainen kävi ristiä kohden lujasti uskoen huomispäivään, häneltä sitä vastoin puuttui semmoista uskoa. Ja hän oli tullut tänne löytääksensä toivon natsarealaisen luona.
Sillä välin lisääntyi rähinä etäällä. Kuului vihellys, sitte rääkyminen ja sen perästä tuli hiljaisuus. Kuului legionalaisten aseiden kalske ja raskaat askeleet. Joukko väistyi taaksepäin ja kuolemaantuomittujen vartio-saattue ilmaantui kantotuolin tasalle. Edellä, sivuilla ja perässä marssi sotamiehiä pitkäveteisessä tahdissa. Keskellä näkyi kolme ristiä, jotka näyttivät kulkevan itsestänsä, sillä niin kuormansa alle köyristyneinä olivat ne miehet, jotka niitä kantoivat. Saattoi huomata, ettei niistä yksikään ollut natsarealainen. Kahden kasvoissa oli nimittäin selviä jälkiä paheista ja rikoksista ja kolmas oli vanhanpuoleinen maanmies, joka varmaankin kantoi ristiä jonkun toisen sijasta.
Näiden takana kulki Jesus Natsarealainen kahden sotamiehen välissä. Hänen vaatteidensa päälle oli heitetty purpuramantteli ja hänen orjantappuroilla kruunatusta päästänsä tippui verta. Hiljalleen vierivät pisareet alas kasvoja pitkin; muutamia oli jähmettynyt otsalle ja näyttivät siinä koralli-helmiltä.
Hän oli kalpea. Kävelemisensä oli hidasta sekä askeleensa väsyneet ja horjuvat.
Keskellä roistoväen pilkka-sanoja näytti hän vajonneen unelmiin, jotka olivat kaukana tästä maailmasta; hän oli jo maasta irtaantunut sekä kokonaan kuuro vihan huudahduksille. Kasvojensa sävy julisti anteeksi-antamusta, sellaista anteeksi-antamusta, joka on suurempi kuin ihmisellinen anteeksi-antamus ja laupeutta, jota ei voi ihmisellisellä mittakaavalla mitata. Hänen ympärillänsä näytti jo säteilevän ijankaikkisuuden kunniakehä; hän oli jo yläpuolella maallista pahuutta, kantaen lempeänä maailman suurta sairautta.
"Sinä olet totuus!" mumisi Antea vapisevin huulin.
Tässä silmänräpäyksessä saapui kulkue aivan kantotuolin ääreen, jopa kokonaan pysähtyikin siihen syystä, että etummaisten sotilasten oli pakko raivata tietä väkivoimalla.
Siinä näki Antea nyt natsarealaisen ainoastaan muutamien askeleiden päässä itsestään. Hän näki tuulen leikittelevän hänen hiuksillansa sekä punertavat heijastukset manttelista hänen kalpeilla läpikuultavilla kasvoillansa.
Joukko ryntäsi häntä vastaan ja ryhmittyi tiheään piiriin sotamiesten ympärille, niin että niiden oli pakko turvautua aseisiinsa suojeluksensa kuolemaantuomittua kansan raivolta. Joka paikassa kohosi nyrkkiin puristettuja käsiä, nähtiin raivosta ulospullistumaisillaan olevia silmiä, teräviä hammasrivejä, pystyssä seisovia hiuksia sekä vaahtoa pureksivia ja kirouksia lennätteleviä huulia.
Mutta hän katsahti ympärillensä ikäänkuin kysyäkseen:
"Mitä minä olen teille tehnyt?"
Sitte hän nosti silmänsä taivasta kohden ja rukoili.
"Antea, Antea!" huudahti Cinna.
Mutta tämä ei hänen huutoansa kuullut. Suuret kyynelpisareet valuivat hänen poskiansa myöten alas. Hän unhotti kipunsa, unhotti senkin, ett'ei hän moneen aikaan ollut kyennyt kantotuolia jättämään. Hän nousi pystyyn ja vapisten säälistä, armahtavaisuudesta ja vihasta tuota hullua joukkoa kohtaan, alkoi riistää kantotuolistaan hyasintteja ja omenapuun-kukkia sekä heitellä niitä natsarealaisen jalkoihin.
Tuli hiljaisuus.
Joukko hämmästyi nähdessänsä ylhäisen roomalaisen kunnioittavan kuolemaantuomittua.
Tämä katseli nuoren naisen kalpeita, kuihtuneita piirteitä, ja hänen huulensa liikkuivat ikäänkuin siunaten.
Silloin Antea vaipui takaisin kantotuolin tyynyille. Hän tunsi, että hänen päällensä valui kokonainen virta valoa, hyvyyttä, toivoa ja onnea; sen valtaamana hän vielä kerran mumisi:
"Sinä olet totuus!"
Sitte hän puhkesi kyyneleihin.
Kuolemaantuomittu oli jo mennyt ohi. Hänet vietiin sille paikalle, jossa erääseen kallion-lohkeemaan pistettyinä kohosivat ne kolme paalua, joiden oli määrä tukea ristejä. Joukko varjosti hänet Antean silmiltä, mutta kun mestauspaikka oli hyvin ylhäällä, näki Antea taas hänen kalpeat kasvonsa ja orjantappura-kruununsa.
Vielä kerran täytyi legionalaisten turvautua aseisiinsa asianomaisen matkan päähän karkoittaaksensa roskaväkeä, joka oli esteenä ristiinnaulitsemisen valmistuksissa. Molemmat ryövärit ripustettiin sivuristeille. Keskimmäisen yläpäässä oli valkea lauta, joka liehui tuulessa.
Kun sotamiehet lähestyivät natsarealaista ja riisuivat vaatteita häneltä, kuului katselijain joukosta huuto:
"Kuningas, kuningas, älä anna sen tapahtua, kuningas… Missä ovat nyt sinun legionasi?… Puolusta itseäsi!"
Tähän huutoon sekoittui naurun-rähähdyksiä. Tuntui siltä kuin kamala pilkkanaurunhöhötys panisi koko kukkulan vapisemaan.
Kuolemaantuomittu heitettiin maahan sitä varten, että hänen kätensä voitaisiin naulata siihen poikkipienaan, jolla hänet sitte nostettaisiin ylös ristille.
Samassa tapahtui, että muuan pitkänuttuinen mies, joka seisoi lähellä kantotuolia, sirotteli tuhkaa päänsä päälle ja huusi kovalla epätoivoisella äänellä:
"Minä olin spitalinen ja hän paransi minut. Hänetkö aiotaan ristiinnaulita?"
Antea tuli kalpeaksi kuin kuollut.
"Hän paransi hänet… Kuuletko sitä, Cajus?"
"Kenties tahtoisit mennä jo kotiin?" kysyi Cinna.
"Ei, minä jään tänne."
Ääretöin, raju epätoivo valtasi Cinnan, kun hän rupesi ajattelemaan, ett'ei hän ollut etsinyt natsarealaiselta parannusta sairaalle puolisollensa. Mutta tässä silmänräpäyksessä pitivät sotamiehet nauloja tuomitun käsien päällä ja alkoivat niitä vasaralla lyödä läpi. Kuului koleata ääntä kun rauta iski rautaa vasten; sitte kun naulain kärjet olivat lävistäneet käden ja rupesivat puuhun tunkeutumaan, tuli ääni selvemmäksi. Taasen joukko vaikeni, ikäänkuin voidakseen paremmin nauttia siitä valitushuudosta, jonka kipu pakottaisi lähtemään hänen huuliltaan. Mutta hän oli vaiti, ja koko kukkulalla ei kuulunut muuta ääntä, kun ainoastaan vasaran kammottavia iskuja.
Kun naulaus oli toimitettu, nostettiin poikkipiena ylös sekä sen mukana kuolemaantuomitun ruumis. Centurio antoi käskyjänsä laulavalla, yksitoikkoisella äänellä, ja muuan sotilaista alkoi kiinninaulata Jesuksen jalkoja.
Pilvet, jotka aamusella olivat alkaneet ryhmittyä, pimittivät nyt auringon. Etäisiä vuoria ja kukkuloita valaiseva häikäisevä paiste sammui äkkiä. Synkkä, kuparinkarvainen varjo ikäänkuin kietoi vaippaansa koko seudun; se tiheni tihenemistään sitä mukaa kun aurinko vetäytyi pilvien joukkoon.
Näytti siltä, kun joku ylhäältäpäin levittäisi pimeyttä. Tuntui muuan tulikuuma tuulenleyhähdys, toinenkin, sitte tyyntyi tykkänään ja ilma tuli sietämättömän raskaaksi.
Yht'äkkiä sammui punainen valo. Yönmustat pilvet levittäysivät äärettömissä joukoissa koko ylätasangon ja kansan yli. Myrsky oli tulossa… Koko luonto hengitti tuskallisesti.
"Menkäämme kotiin!" virkkoi Cinna taasen.
"Minä tahdon nähdä hänet vielä kerran!" sanoi Antea.
Hämärä esti näkemästä ristillä riippuvia ruumiita. Cinna käski sen vuoksi siirtää kantotuolia lähemmäksi pääkallon-paikkaa.
Tuon tumman hirren päällä ja ympärillä vallitsevassa hämärässä näytti ristiinnaulitun ruumis ikäänkuin kuunsäteistä kudotulta. Hänen rintansa kohoili raskaista hengenvedoista, mutta silmät olivat yhä käännettyinä taivasta kohden.
Kaukaa pilvien sisästä kuului kumea jyrinä. Vihdoin se puhkesi kamalaksi ukkosenilmaksi, joka korvia huumaavia pamauksia laukoen kulki idästä länteen. Lopuksi se näytti lyövän alas pohjattomaan syvyyteen, jossa tukehtui, mutta alkoi uudelleen sekä päästi viimeisen räjäyksensä, joka tärisytti maata aina sisuksia myöten.
Samassa rikkoi pelottava, sinertävä salama pilvipeiton, ja valaisi kirkkaasti taivaan, maan, ristin, sotamiesten varustukset sekä ihmiset, jotka tunkeutuivat läjään kuin pelästynyt lammaslauma.
Salamaa seurasi vielä synkempi pimeys.
Kantotuolin luo kuului ristin juurella seisovain naisten nyyhkintä.
Keskellä yleistä hiljaisuutta oli heidän itkunsa liikuttavaa.
Ne, jotka olivat saapuneet yhdessä, vaan tungoksessa joutuneet erilleen, huutelivat toisiansa.
Siellä ja täällä kuului tuskallisia ääniä:
"Voi, kunhan ei vain olisi ristiinnaulittu vanhurskasta miestä!"
"Hän todisti totuudesta!"
"Hän herätti kuolleita!"
Joku rääkkyi:
"Voi, sinuas Jerusalem!"
Muuan huusi:
"Maa vapisee."
Uusi salamavirta lähti pilvistä, jotka näyttivät jättiläiskokoisilta tulesta leikellyiltä silhueteilta. Ihmisäänet vaikenivat, taikka oikeammin sanoen ne voitti myrsky, joka raivossaan yhä kasvoi, niin että se repi vaatteet päältä ja heitteli sinne tänne maahan.
"Maa tärisee!" kirkui taasen joku joukosta.
Jotkut koettivat pelastua paolla, toiset seisoivat paikallaan ikäänkuin halvattuina pelosta, kykenemättöminä mitään ajattelemaan ja mielessään synkkä aavistus, että jotain kamalaa oli vastikään tapahtunut.
Mutta vihdoinkin alkoi taas taivas seljetä. Tuuli ajoi pois pilvet, venytteli niitä, läjäsi niitä jälleen ja taas repi rikki juurikuin kuluneita vaaterepaleita. Valo sai loistetta. Lopulta repesi tuo synkkä huntu ja halkeamasta tulvasi kokonainen virta auringonsäteitä loistollaan valaisten koko seudun, Golgatan, ristit ja peljästyneet kasvot.
Natsarealaisen pää vaipui vahankeltaiselle rinnalle. Silmänsä olivat auki ja huulensa ruumiinvaaleat.
"Kuollut", mumisi Antea.
"Kuollut", kertasi Cinna.
Samassa silmänräpäyksessä pisti centurio keihäänsä ristiinnaulitun kylkeen.
Nähdessään taasen auringon ja kuolleen, näytti kansanjoukko rauhoittuneen sekä tunkeusi lähemmäksi mestauspaikkaa, josta sotilaatkaan eivät ketään pois ajaneet.
Jotkut äänet huusivat pilkaten:
"Astu alas ristiltä, astu alas ristiltä!"
Vielä kerran katseli Antea tuota kaunista, kumartunutta päätä ja sanoi hiljaa ikäänkuin itsekseen:
"Onkohan hän todellakin nouseva ylös kuolleista?"
Hän tarkasteli hänen silmiänsä, hänen huuliansa, joilla oli sinertäviä pilkkuja, hänen jäykistyneitä, liikkumattomia käsivarsiansa, hänen elotonta, kokoonpainunutta ruumistansa, ja tarkastuksen päätyttyä ilmeni hänessä epätoivoa ja epäilystä.
Sama epätoivo kidutti myöskin Cinnan sielua. Hänkään ei uskonut natsarealaisen ylösnousemista, mutta hän oli vakuutettu siitä, että tämä yksinään olisi elinaikanaan voinut tehdä Antean terveeksi hyvän — taikka pahan — voimansa avulla.
Syntyi tungosta ristin ympärillä.
Yhä pilkallisemmin kaikui:
"Astu alas rististä, astu alas rististä!"
"Astu alas!" rukoili Cinnakin sydämensä pohjasta ja epätoivoisena. "Tee
Antea terveeksi, niin saat ottaa minun sieluni!"
Vielä olivat vuoret sumun verhoamina, mutta Golgatan ja Jerusalemin kohdalla oli kirkasta. Antonia-linna loisti auringonvalossa, kuin olisi se itse ollut aurinko. Puhtaassa ilmassa lenteli tuhansittain pääskysiä.
Cinna antoi merkin kotialähtöön.
Puolipäivän hetki oli jo mennyt aikoja sitte. Kun Antea lähestyi huvilaa, lausui hän:
"Tänään ei Hekatea kuulunut."
Cinna oli jo ajatellut samaa.