KAHDEKSAS LUKU.
Czehrynissä tapasi herra Skrzetuski vanhan Zacwilichowskin kiihtymyksen ja levottomuuden vallassa. Hän oli kärsimättömänä odottanut ruhtinaan lähettiä, sillä Siczistä saapui yhä uhkaavampia viestejä. Ei ollut enää epäilystäkään siitä, että Chmielnicki valmisteli aseellista vastarintaa, kostaakseen ja saadakseen takaisin entiset kasakkain etuoikeudet. Zacwilichowski oli saanut tiedon, että Chmielnicki oli käynyt Krimissä khanin luona pyytämässä apua tatareilta ja häntä odotettiin Sicziin joka päivä. Suistomaasta päin valmisteltiin siis Puolan valtakuntaa vastaan yleistä sotaretkeä ja tatarilaisten avulla uhkasi se tulla kerrassaan tuhoatuottavaksi. Myrskypilvi läheni lähenemistään, se kävi yhä selvemmäksi ja kauheammaksi. Nyt ei Ukrainassa enään risteillyt hämäriä, epämääräisiä huhuja, vaan kaikki olivat varmat yleisestä teurastuksesta ja sodasta. Suurhetmani, joka aluksi ei ollut paljoakaan välittänyt koko asiasta, siirtyi joukkoineen Czerkasyyn. Puolalaiset vartiojoukot tuotiin Czehryniin asti, etupäässä pidättämään pakolaisia, sillä linnoituksissa olevat kasakat ja irtolaisväki alkoi joukottain karata Sicziin. Aatelisto kokoontui kaupunkeihin. Kerrottiin että kaikissa eteläisissä vojevodakunnissa on julistettu sotaväen liikkeellepano. Toiset eivät odottaneet edes liikkeellepanokäskyä, vaan lähettivät vaimonsa ja lapsensa linnojen suojaan, itse marssiakseen Czerkasya kohden. Onneton Ukraina jakautui kahtia: toinen puoli riensi Sicziin, toinen Puolan kruunun joukkojen leiriin, toinen tahtoi säilyttää voimassaolevan asiainjärjestyksen, toinen pyrki villiin vapauteen. Toinen halusi säilyttää vuosisataisen työn hedelmät, toinen tahtoi hävittää saavutukset. Molemmat olivat ennen pitkää tahraavat kätensä veljesveressä. Ennenkuin uskonnolliset vastakohdat, jotka ainakin Suistomaassa olivat tuntemattomat, tulivat taistelussa määrääviksi, puhkesi kauhea ristiriita yhteiskunnalliseksi sodaksi.
Mutta vaikka mustia pilviä oli kokoontunut Ukrainan taivaan rannalle ja vaikka niistä jo lankesi pahaaennustava varjo, vaikka niiden sisässä kiehui ja humisi ja jyrinä kuului toiselta taivaan ääreltä toiselle, niin eivät ihmiset sittenkään vielä olleet selvillä, kuinka suuri myrskyn paine oli. Tuskinpa siitä oli selvillä itse Chmielnickikään, joka juuri niihin aikoihin lähetteli kirjeitä herra Krakowskille, kasakkakomisarjukselle ja Puolan kruunun ylimmälle lipunkantajalle. Nämä kirjeet olivat näet valituksen ja vaikeroimisen ohella täynnä uskollisuudenvakuutuksia Wladislaw IV:ttä ja Puolan valtakuntaa kohtaan. Tahtoiko Chmielnicki voittaa aikaa vai arveliko hän, että ristiriita vielä voisi päättyä sovintoon — siitä oltiin eri mieltä. Kaksi miestä ainakin oli, joita hän ei hetkeksikään saanut petetyksi.
Nämä miehet olivat Zacwilichowski ja vanha Barabasz.
Vanha eversti oli juuri saanut kirjeen Chmielnickiltä. Kirje oli täynnä ilkkua, uhkauksia ja solvauksia. "Pyydämme hartaasti ja anomme yhdessä koko zaporogilaissotajoukon kanssa" — näin kirjoitti Chmielnicki — "että pantaisiin täytäntöön ne eri oikeuksia koskevat lupaukset, jotka teidän armonne on salaa pidättänyt luonansa. Mutta koska olette omaksi eduksenne ja hyödyksenne ne pidättänyt, niin näyttää siltä kuin everstintoimi zaporogilaisessa sotaväessä olisi katsottu lampaiden ja sikojen paimentamiseksi, mutta ei ihmisten johtamiseksi. Minä puolestani pyydän teidän armoltanne anteeksi, jollen minä pyhän Nikolain juhlan aikana ole saapuvilla köyhässä talossani Czehrynissä, vaan olen lähtenyt Dnieperin taakse antamatta lähdöstäni tietoa ja saamatta teidän lupaanne".
— Katsokaahan nyt, hyvät herrat, sanoi Barabasz Zacwilichowskille ja Skrzetuskille, — kuinka hän tekee minusta pilkkaa, vaikka minä olen opettanut hänelle sotataidon ja ollut melkein kuin hänen isänsä!
— Hän sanoo myöskin yhdessä koko zaporogilaisarmeijan kanssa muistuttavansa luvatuista oikeuksista, sanoi Zacwilichowski. — Tästähän tulee suorastaan sisällinen sota, kauhein kaikista.
Siihen sanoi Skrzetuski:
— Näen, että minun pitää kiirehtiä. Antakaa minulle kirjeet niille henkilöille, joiden kanssa minun täytyy joutua tekemisiin.
— Onko teillä jo kirje leiriatamanille?
— On itse ruhtinaalta.
— Minä annan teille siis kirjeen eräälle kasakkaupseerille, ja Barabaszilla on siellä niinikään Barabasz-niminen sukulainen; heiltä saatte tietää kaikki. Kunhan ei vain olisi liian myöhäistä lähteä tälle tiedustelumatkalle. Ruhtinas tahtoo tietää, mitä sinne nyt todella kuuluu — vastaus on lyhyt: pahaa kuuluu. Ja hän tahtoo tietää, mihin toimiin on ryhdyttävä — neuvo on lyhyt: koota niin paljon sotaväkeä kuin mahdollista ja liittyä hetmaneihin.
— Toimittakaa siis kiireen kautta ruhtinaalle lähetti viemään tätä vastausta ja neuvoa, sanoi herra Skrzetuski. — Minun täytyy jatkaa matkaa, sillä olen lähetetty enkä voi muuttaa ruhtinaan päätöstä.
— Mutta tiedättekö, että teillä on julman vaarallinen tehtävä? sanoi Zacwilichowski. — Kansa on täälläkin jo niin kiihdyksissään, että edes tänne on vaikea jäädä. Jollei Puolan kruunun sotaväki olisi niin lähellä, niin roskaväki hyökkäisi kimppuun. Mitä sitte siellä! Te menette suoraan lohikäärmeen kitaan.
— Hyvä herra! Joonas oli valaskalan vatsassa eikä vain kidassa, ja ryömi sieltä Jumalan avulla terveenä ulos.
— Lähtekää siis. Päättäväisyytenne ansaitsee kiitosta. Kudakiin asti pääsette vaaratta, siellä saatte sitte nähdä, mitä on tehtävä. Grodzicki on vanha sotilas, hän voi antaa teille parhaat ohjeet ja minä lähden varmaan itse ruhtinaan luo. Jos minun vanhoilla päivilläni vielä pitää tapella, niin teen sen mieluummin hänen johdollaan kuin kenenkään muun. Ja nyt käsken toimittaa teille proomuja ja kuljettajia, jotka vievät teidät Kudakiin asti.
Skrzetuski lähti ulos ja meni suoraan asuntoonsa torin varrella, ruhtinaalle kuuluvaan taloon, tekemään viimeisiä valmistuksia. Huolimatta matkan vaaroista, joista Zacwilichowski oli hänelle puhunut, ajatteli luutnantti tuota matkaa melkein mielihyvällä. Hän saisi nähdä Dnieperin miltei pitkin pituuttaan aina Suistomaahan asti sekä kosket, ja tämä kaikki oli senaikaiselle sotilaalle kuin mikäkin tenhottu, salaperäinen maa, joka veti puoleensa jokaista seikkailuhaluista mieltä. Moni oli Ukrainassa viettänyt koko elämänsä ajan, mutta harva saattoi kerskata nähneensä Siczin. Sitä varten piti miltei kirjoittautua kasakka-veljeskunnan jäseneksi eikä aatelisten joukossa siihen juuri tavattu halullisia. Samko Zborowskin ajat olivat olleet ja menneet. Siczin ja Puolan kruunun välinen riita, joka oli alkanut Nalewajkon ja Pawlukin aikoina, ei ollut suinkaan loppunut, vaan kiihtymistään kiihtynyt, eikä niiden vähävenäläisten aatelismiesten joukossa, jotka eivät kielensä ja uskonsa puolesta eronneet suistomaalaisista, ollut enää sellaisia, jotka halusivat asettua Sicziin. Joidenkin Bulyha Kurcewiczien esimerkkiä ei moni noudattanut. Suistomaahan kasakkaveljeskunnan luo lähti yleensä enään vain se aateli, jonka sinne ajoi kurjuus tai maastakarkoitus, sanalla sanoen sellainen rikos, jota ei voinut rangaistuksella sovittaa.
Jokin salaperäisyys, läpitunkematon kuin Dnieperin sumut, ympäröi
Suistomaan ryöväritasavaltaa. Siitä kerrottiin ihmeitä ja herra
Skrzetuski oli utelias omin silmin näkemään sitä.
Hän toivoi kuitenkin pääsevänsä elävänä takaisin. Lähettiläs on aina lähettiläs, varsinkin kun hän edustaa ruhtinas Jeremia.
Niin ajatellen katseli hän asuntonsa akkunasta torille. Tunti toisensa perästä kului, yhtäkkiä oli hän näkevinään kahden tutun miehen suuntaavan kulkuansa kadunkulmaa kohden, missä valakialaisen Dopulan puoti oli.
Hän katseli miehiä tarkemmin: nehän olivat herra Zagloba ja Bohun.
He kulkivat käsikoukkua ja katosivat äkkiä sisään pimeästä ovesta, jonka yläpuolella törrötti risukimppu merkitsemässä krouvia ja viinikauppaa.
Luutnanttia ihmetytti, että Bohun oli Czehrynissä ja herra Zagloban seurakumppanina ja ystävänä.
— Rzendzian, oletko siellä? huusi hän. Poika ilmestyi viereisen tuvan ovelle.
— Kuulehan, Rzendzian, mene tuonne viinikauppaan, kas tuonne tuon risukimpun alla. Siellä näet paksun aatelismiehen, jolla on läpi otsassa, sano hänelle, että eräs, jolla on hänelle tärkeä asia, tahtoo tavata häntä. Ja jos hän kysyy kuka, niin älä sano.
Rzendzian läksi laukkaamaan ja hetken perästä luutnantti näki hänen palaavan herra Zagloban seurassa.
— Terve miestä, sanoi herra Skrzetuski, kun aatelisherra näyttäytyi ovella, — muistattekos vielä minua?
— Kuinka en muistaisi teitä? Sulattakoot tatarit minut taliksi ja tehkööt minusta kynttilöitä moskeoihinsa, jos minä unohdan teidät! Tehän muutama kuukausi sitte Dopulan luona avasitte oven Czaplinskille, mikä minua erityisesti miellytti. Vapautinhan itseni juuri samalla tavalla kerran vankeudesta Konstantinopolissa. Entä miten jaksaa herra Täijalka-Housunhalkaisija ynnä hänen viattomuutensa ja miekkansa? Istuutuvatko varpuset yhä hänen päänsä päälle, luullen sitä kuivaneeksi puuksi?
— Herra Podbipienta voi hyvin ja lähettää teille terveisiä.
— Hän on aika rikas aatelisherra, mutta kauhean tyhmä. Jos hän halkaisee kolme sellaista päätä kuin hänen omansa, niin se tekee vasta puolitoista, sillä hän halkaisee silloin kolme puolipäätä. Hyi, kuinka on kuuma, vaikka ollaan vasta maaliskuussa. Ihan kieli kurkussa kuivaa.
— Minulla on erinomaista vanhaa simaa, ettekö suvaitse pikarillista?
— Hölmö kieltää, kun viisas tarjoaa. Lääkäri juuri on käskenyt minua juomaan simaa, että se vetäisi alakuloisuuden päästäni. Aatelille lähestyy raskaat ajat: dies irae et calamitatis, vihan ja onnettomuuden päivät. Czaplinski on kuolemaisillaan kauhusta, hän ei enään käy Dopulallakaan, sillä siellä juovat kasakkapäälliköt. Minä yksin uhmaan vaaroja ja pidän seuraa noille herroille, vaikka mokomat rykmentinpäälliköt haisevatkin saapastervalta. Hyvää simaa! Todella aivan erinomaista. Mistäs tämä on?
— Lubniesta. Onko täällä paljonkin kasakkapäällikköjä?
— Ne ovat melkein kaikki täällä. Fedor Jakubowicz on, vanha Filon Dziedziala on, Daniel Neczaj on, ja heidän mukanaan ja siimanaan Bohun, joka on ollut ystäväni siitä asti, kun minä join hänet nurin ja lupasin tehdä hänet ottopojakseni. Kaikki he nyt ovat Czehrynissä haisemassa ja katselevat minne päin olisi paras kääntyä, sillä he eivät vielä uskalla julkisesti tunnustaa Chmielnickin puoluetta. Ja jolleivat he vastedeskään uskalla, niin se on minun ansioni.
— Kuinka niin?
— Sillä juodessani heidän kanssansa minä suostuttelen heitä Puolalle ystävällisiksi ja kehoitan heitä uskollisuuteen. Ja jollei kuningas siitä palkkioksi anna minulle starostan paikkaa, niin saatte uskoa, ettei tässä valtakunnassa ole oikeutta eikä ansioita palkita, ja parempi olisi ruveta haudottamaan kanoja kuin panna päänsä alttiiksi pro publico bono, yhteisen hyvän takia.
— Parempi olisi panna päänsä alttiiksi tappelussa heidän kanssaan, sillä minusta tuntuu, että te turhaan viskaatte rahoja heitä kestittääksenne. Ette te sillä lailla kuitenkaan saa heitä meidän puolellemme.
— Minäkö viskaan rahoja? Keneksi te minua luulette? Eikö sitä ole siinäkin, että minä alennun seurustelemaan moukkien kanssa, pitäisikö minun vielä maksaakin heidän puolestaan? Minä katson sitä suosionosoitukseksi, että sallin heidän maksaa puolestani!
— Entä mitä se Bohun täällä tekee?
— Hänkö? Höristelee korviaan saadakseen kuulla jotakin Siczistä, niinkuin muutkin. Hän on kaikkien kasakkojen lemmikki. He mielistelevät häntä niinkuin apinat, sillä se on varma, että Perejaslawin kasakkarykmentti on hänen eikä Lobodan puolella. Ja kuka sitäkään tietää, kenen puolta Krzeczowskin vakinainen väki pitää! Bohun on suistolaisten kanssa hyvää pataa, silloin kun on kysymyksessä sota turkkilaisia tai tatareja vastaan, mutta nyt hän on kahden vaiheella. Juovuspäissään hän nimittäin tunnusti minulle, että hän on rakastunut erääseen aatelisneitoon ja tahtoo naida hänet, ja siksi hänen ei sovi häitten edellä veljestellä talonpoikien kanssa. Sitävarten hän myöskin tahtoo, että minä tekisin hänestä ottopojan ja antaisin hänelle aateliskilpeni… Mutta tämäpä on aivan mainiota tämä teidän simanne!
— Juokaa vaan lisää.
— Juon, juon. Ei tuolla risukimppujen alla saadakaan sellaista simaa.
— Ette tullut kysyneeksi sen aatelisneidon nimeä, jonka Bohun tahtoo naida?
— Hyvä herra, mitä minä hänen nimestänsä. Tiedän vaan, että kun me sitte rouvan kanssa yhdessä petkutamme Bohunin ja hän saa pitkät sarvet, niin tämän aatelisnaisen nimeksi tulee rouva Peura.
Luutnantti tunsi äkkiä suurta halua antaa herra Zaglobaa korville, mutta tämä ei huomannut mitään, puhui vain yhä:
— Nuorena minä olin korea poika. Jos minä olisinkin kertonut teille, minkä voitonpalmun sain Galatassa! Näettekö tuota läpeä otsassani? Sanon vain, että sen löivät eunukit sikäläisen pashan seraissa.
— Mutta tehän sanoitte, että siihen sattui ryövärin kuula.
— Sanoinko niin? Silloin sanoin aivan oikein, sillä jokainen turkkilainen on ryöväri, niin totta kuin Jumala minua auttakoon.
Zacwilichowski tuli sisään ja keskustelu katkesi.
— No, herra luutnantti, sanoi hän, — proomut ovat valmiina ja kuljettajat luotettavia miehiä, lähtekää Jumalan nimeen vaikka heti paikalla. Tässä kirjeet.
— Käsken siis miesten heti ratsastaa rantaan.
— Minne te sitte lähdette? kysyi herra Zagloba.
— Kudakiin.
— Siellä teidän tulee kuuma.
Mutta luutnantti ei kuullut enempää, hän oli jo lähtenyt tuvasta pihalle, missä hänen vartiomiehensä seisoivat ratsujen vieressä, valmiina lähtöön.
— Hevosen selkään ja rannalle! komensi Skrzetuski.
— Viekää hevoset lautoille ja odottakaa minua! Nyt virkkoi vanha
Zacwilichowski Zagloballe:
— Olen kuullut, että tekin seurustelette ja juotte kasakkapäällikköjen kanssa.
— Pro publico bono, isänmaan tähden, armollinen herra.
— Te olette sukkela mies ja sukkeluutenne tuntuu olevan suurempi kuin häveliäisyytenne. Tahdotte nähtävästi nyt ryyppäämällä voittaa kasakat puolellenne, jotta he olisivat ystäviänne, jos he voittavat meidät.
— Eihän olisi niin kumma, jollen minä, oltuani turkkilaisten kidutettavana, enään tahtoisi joutua kasakkain rääkättäväksi. Sillä kaksi sientä voi turmella parhaimmankin punajuuriliemen. Mitä taas tulee häveliäisyyteen, niin en pyydä ketään juomaan sitä kanssani — itse minä sen juon, ja suokoon Jumala, ettei se maistuisi suussani huonommalta kuin tämä sima. Ansion tulee niinkuin öljyn itsestään kohota pinnalle.
Samassa palasi Skrzetuski.
— Miehet lähtevät jo liikkeelle, sanoi hän. Zacwilichowski täytti pikarin.
— Onnellista matkaa!
— Ja onnellista paluuta! lisäsi herra Zagloba.
— Teidän on nyt hyvä kulkea, sillä vesi on korkealla.
— Istukaa, hyvät herrat, minä juon pois loput. Sitä onkin näin pieni lekkerillinen.
He istuutuivat juomaan.
— Saatte nähdä omituisia seutuja, sanoi Zacwilichowski. — Terveisiä herra Grodzickille Kudakiin! Se se on sotilas! Siellä hän on maailman äärissä, kaukana kaikkien hetmanien silmistä ja järjestyksen hän pitää niin hyvän että suokoon Jumala sellaisen koko Puolan valtakuntaan. Tunnen hyvin Kudakin ja kosket. Ennen vanhaan siellä kuljettiin usein ja oikein surulliseksi käy mieli, kun muistelee, että tuo kaikki on ollutta ja mennyttä. Nyt…
Siinä Zacwilichowski painoi maidonvalkean päänsä käsien varaan ja vaipui syviin ajatuksiin. Tuli hetken hiljaisuus. Saattoi ainoastaan kuulla hevosten jalkain töminän portilla, viimeiset herra Skrzetuskin miehistä kun ajoivat rantaan.
— Hyvä Jumala, sanoi Zacwilichowski herättyään mietteistään, — oli sentään ennen, melskeistäkin huolimatta, paremmat ajat. Muistan vielä Hotinin tappelun kaksikymmentä seitsemän vuotta sitte ikäänkuin se olisi ollut tänä päivänä! Kun husaarit Lubomirskin johdolla ryntäsivät janitsharien kimppuun, niin kasakat juoksuhaudastaan heiluttivat lakkiaan ilmassa ja huusivat, että maa tärisi, Sahajdacznylle: "päästä, isä kulta, meitä kuolemaan puolalaisten kanssa!" Ja nyt? Tänään Suistomaa, jonka tulisi olla kristikunnan esimuurina, päästää tatarit valtakunnan rajojen sisäpuolelle, hyökätäkseen näiden kimppuun vasta sitte, kun he palaavat ryöstösaaliineen. Lisäksi Chmielnicki suorastaan liittyy tatareihin ja tulee yhdessä heidän kanssansa murhaamaan kristittyjä…
— Juokaamme tähän suruumme! keskeytti Zagloba. — Kylläpä se on simaa!
— Päästä, Jumala, minut pian hautaan, ettei minun tarvitsisi nähdä sisällistä sotaa, jatkoi vanha Zacwilichowski. — Yhteiset rikokset ovat pestävät puhtaiksi veressä, mutta ei siitä tule sovituksen verta, kun veli surmaa veljen. Keitä asuu Suistomaassa? Vähävenäläisiä. Ja keitä palvelee ruhtinas Jeremin sotajoukossa? keitä ylimysten vartiojoukoissa? Vähävenäläisiä. Ja vähänkös heitä on Puolan kruunun joukoissa? Entä kuka olen minä itse? Oi, onneton Ukraina! Krimin pakanat panevat kahleet kaulaasi ja sinä tulet soutamaan turkkilaisia kaleereja!
— Älkää noin valittako, armollinen herra! sanoi herra Skrzetuski, — olemme jo muutenkin melkein itkemäisillämme. Ehkä meillekin sentään vielä paistaa leppeä aurinko.
Mutta aurinko oli juuri laskemaisillaan ja sen viimeiset säteet lankesivat punaisena hohteena Zacwilichowskin valkoisille hapsille.
Kaupungin kirkonkellot soittivat "angelusta" ja "kiitosta".
He läksivät huoneesta. Herra Skrzetuski meni katoliseen kirkkoon, herra Zacwilichowski kreikkalaiseen kirkkoon ja herra Zagloba Dopulan viinipuotiin Dzwonieckin kulmassa.
Oli jo pimeä, kun he uudestaan tapasivat toisensa rannalla satamassa. Herra Skrzetuskin miehet istuivat jo proomuissa. Laivamiehet kantoivat vielä lastia. Kylmä tuuli puhalteli Dnieperiltä, näytti tulevan kolkko yö. Rannalla palavan tulen valossa läiskyi joen vesi veren karvaisena ja näytti suurella kiireellä pakenevan jonnekin tuntemattomaan pimeyteen.
— No, onnellista matkaa, sanoi Zacwilichowski, painaen sydämellisesti nuorukaisen kättä. — Pitäkää nyt varanne!
— En tule laiminlyömään mitään. Jumala suokoon, että pian taas näemme toisemme.
— Joko Lubniessa tai ruhtinaan leirissä.
— Te tietysti lähdette ruhtinaan luo? Zacwilichowski kohotti olkapäitään.
— Mitäs minusta. Kun on sota niin on sota!
— Jääkää terveeksi, armollinen herra.
— Jumala teitä varjelkoon!
— Vive valeque! huusi herra Zagloba. — Ja jos virta vie teidät aina Stambuliin asti, niin sanokaa terveisiä sulttanille, tai myöskin: vieköön hänet piru! Kylläpä se oli mainiota simaa. Rrrr! Kuinka täällä on kylmä!
— Hyvästi!
— Näkemiin asti!
Airot loiskahtivat veteen, proomut lähtivät liikkeelle. Rannalla palava tuli jäi yhä loitommalle. Hyvän aikaa näki Skrzetuski vielä Zacwilichowskin harmaan pään nuotiotulen valaisemana. Omituinen surumielisyys valtasi äkkiä hänen sydämensä. Virta kuljettaa häntä, kuljettaa, vie yhä kauvemmaksi ystävällisistä ihmisistä ja rakastetusta, pois tutuilta seuduilta; vie hänet maille, jotka ovat leppymättömät kuin kohtalo, villeille seuduille, pimeyteen.
He tulivat Tasminin suulta Dnieperille.
Tuuli vinkui, airot loiskivat yksitoikkoisesti ja surullisesti, soutajat alkoivat laulaa:
Sumut vaan ei nouse ei,
hei, hei tuulantei!
Skrzetuski kääriytyi viittaansa ja paneutui vuoteelle, jonka sotamiehet laudoista olivat hänelle tehneet. Hän rupesi ajattelemaan Helenaa: Helena ei vielä ollut Lubniessa — Bohun oli jäänyt tänne ja hän lähtee pois. Pelko paha aavistus ja levottomuus ahdistivat häntä niinkuin korpit. Hän rupesi taistelemaan niiden kanssa, kunnes väsyi ja ajatukset kävivät sameiksi ja ikäänkuin sekaantuivat tuulen vihellykseen, airojen loiskeeseen, kalastajien lauluihin — ja hän nukkui.