SEITSEMÄS LUKU.
Oltiin maaliskuun jälkipuoliskolla. Ruoho versoi rehevänä, raunikki kukki, elämä arolla kihisi. Aamulla ratsasti luutnantti pienen joukkonsa etunenässä kuin mitäkin merta myöten, jolla ruoho lainehti. Kaikkialla raikui riemu ja kevään äänet, liverrykset, huudot, viserrykset, vihellykset, kaiherrukset, siipien havina ja hyönteisten iloinen surina. Aro soi kuin lyyra, jota Jumalan käsi koskettelee. Korkealla ratsastajien päitten päällä välkkyivät liikkumattomina taivaan sinessä haukat, villihanhien kolmionmuotoiset parvet ja kurkien jonot; maankamaralla laukkasivat villit hevoskarjat. Tuossa kiitää parvi aroratsuja, ne halkaisevat rinnallaan pitkää heinää, ne kulkevat kuin myrsky ja seisahtuvat kuin naulittuina puoliympyrään ratsastajien ympärille, harjat hulmuten, sieraimet levällään, silmät villeinä. Luulisi että ne aikovat tallata alleen kutsumattomat vieraat, mutta hetken päästä ne yhtäkkiä porhaltavat juoksuun ja katoavat samaa tietä kuin tulivatkin. Vain heinä kahisee niiden jäljissä ja kukat huojuvat. Töminä vaikenee ja taasen kuuluu vain lintujen viserrys. On hilpeää, mutta kesken iloa tuntuu outo kaihomieli, on hälyä, mutta samalla tyhjää, niin tyhjää, ja laajaa ja avaraa. Ei millään ratsulla eikä edes ajatuksella tapaa aron loppua, sen äärettömyyden voi tavata vain rakastamalla sen alakuloisuutta ja autiutta ja kaihon siivillä kiertelemällä sen yllä, levähtämällä sen hautojen ääressä, kuuntelemalla niiden ääntä ja vastailemalla siihen.
Oli aamu, suuret kastehelmet kimmeltelivät heinässä ja kukilla, raikkaat tuulenhenkäykset kuivattivat maata. Sateitten jälkeen oli syntynyt lätäköitä, suuria kuin tulvehtivat lammet, ne välkkyivät auringonpaisteessa. Luutnantin vartiojoukko kulki hitaasti eteenpäin, sillä nopeammin ei päässyt, hevoset vajosivat tuontuostakin polvia myöten pehmeään maahan. Luutnantti ei kuitenkaan antanut niiden paljoakaan levähtää hautakummuilla, sillä hänen oli kiire Rozlogiin, jossa hänen vierailunsa tuli olemaan niin lyhyt, että sitä saattoi yhtaikaa kutsua sekä jälleennäkemiseksi että hyvästijätöksi. Parin päivän ratsastuksen jälkeen hän puolenpäivän aikana, päästessään pienestä metsiköstä, jo näki Rozlogin tuulimyllyt mäillään ja kukkuloillaan. Hänen sydämensä sykki voimakkaasti. Kukaan siellä ei aavista, että hän tulee. Mitähän Helena sanoo, kun näkee hänet? Kas tuossa ovat jo mäkitupalaisten mökit nuorten kirsikkatarhojen keskellä, kauvempana kylä hajallaan ja vielä etäämpää näkyy kaivon vinttipuu itse kartanon miespihalla. Luutnantti kannusti hevostaan ja antoi mennä täyttä laukkaa. Hänen perässään tuli saattoväki. He kiitivät iloisessa hälinässä kylän läpi, siellä täällä tuli talonpoika tuvastaan, katsahti heihin ja teki ristinmerkin, varmaan kysyen itseltään, olivatko ratsastajat piruja vaiko tatareja. Loka pärskyi kavioiden alta niin että oli mahdoton nähdä kuka kiiti ohi, mutta samassa oltiinkin jo kartanon asepihalla ja pysähdyttiin avonaisen portin eteen.
— Hei, kuka siellä?
— Tulkaa avaamaan!
Puhe, töminä ja koirien tuima haukunta kutsuivat ihmisiä paikalle. He tulivat pelästyneinä portille, arvellen, että ehkä on hyökätty kartanoon.
— Kuka siellä?
— Avaa!
— Ruhtinaat eivät ole kotona.
— Avaa, senkin pakananpoika, me tulemme Lubnien ruhtinaan luota.
Palvelusväki tunsi vihdoin Skrzetuskin äänen.
— Ai, teidän armonneko siellä on. Heti, heti. Portti avattiin ja samassa ilmestyi jo paikalle itse vanha ruhtinatar, suojellen kädellä silmiään auringolta ja katsellen saapuneita.
Skrzetuski hyppäsi hevosen selästä ja lähestyen ruhtinatarta, sanoi:
— Tunnetteko vielä minua, arvoisa rouva?
— Tekö siinä olettekin, herra luutnantti. Luulin että tatarit olivat hyökänneet taloon. Kumarran ja pyydän huoneeseen.
— Varmaankin ihmettelette, sanoi Skrzetuski, — nähdessänne minut Rozlogissa, mutta en ole rikkonut sanaani, sillä itse ruhtinas lähettää minut Czehryniin ja siitä eteenpäin. Hän käski minun pysähtyä Rozlogissa ja kysyä miten jaksatte.
— Olen kiitollinen armolliselle ruhtinaalle. Aikooko hän piankin karkoittaa meidät Rozlogista?
— Hän ei ajattelekaan karkoittamista, sillä hän ei edes tiedä, että teitä voisi karkoittaa. Ja minun sanani pysyy: te jäätte Rozlogiin, minulla on riittävästi leipää itsellänikin.
Sen kuultuaan tuli ruhtinatar leppeämmäksi ja sanoi:
— Istukaa, hyvä herra ja olkaa kuin kotonanne.
— Onko nuori ruhtinatar terve ja missä hän on?
— Tiedänhän minä, ettette ole tullut tänne minun takiani, hyvä kavaljeeri — tyttö on terve, aivan terve, Vieläpä on lihonutkin rakkaudessaan. Kutsun hänet tänne ja menen panemaan itseäni vähän kuntoon, ja häpeähän on ottaa vastaan vieraita tässä asussa.
Ruhtinattarella oli näet yllään haaltunut kattuunihame, lyhyt turkki, jonka karvapuoli oli ulospäin käännetty ja jalassa raa'asta vasikannahasta tehdyt kengät. Samassa tuli Helenakin, vaikkei hän ollut saanut kutsuakaan, huoneeseen, sillä hän oli vanhalta tatariltaan, Czechlyltä kuullut, kuka oli saapunut. Hän juoksi sisään hengästyneenä ja punoittavana kuin kirsikka, tuskin saaden henkeä kulkemaan ja vain silmät hymyilivät onnea ja iloa. Skrzetuski riensi suutelemaan hänen käsiänsä, mutta kun vanha ruhtinatar hienotunteisesti meni ulos, suuteli hän myöskin huulia, sillä hän oli tulinen mies. Eikä tyttökään paljon vastustellut, voimattomuus valtasi hänet tässä onnen ja ilon ylenpalttisuudessa.
— Kun en osannut odottaa teitä! kuiskasi hän, räpytellen ihania silmiään. — Mutta älä toki noin suutele, ei se sovi.
— Kuinka olisin suutelematta, sanoi ritari vastaan, — kun ei hunajakaan ole niin makea kuin sinun huulesi. Luulin jo että riutuisin loppuun ilman sinua, kunnes ruhtinas itse lähetti minut tänne.
— Tietääkö ruhtinas?
— Olen sanonut hänelle kaikki. Ja hän oli vielä iloinenkin, muistellessaan ruhtinas Wasilia. Hei, annettaisiinpa minulle mitä hyvänsä, niin en enää näe maailmassa muuta kuin sinut.
— Onpa se Jumalan onni tuo sinun sokeutesi.
— Muistatko vielä sen enteen, kun haukka veti meidän käsiämme yhteen? Eikö sekin ollut enne?
— Muistan…
— Kun minä ikävissäni kävelin Lubniessa Salonican rannalla, niin näin sinut melkein ilmi elävänä, mutta heti kun ojensin käteni, niin sinä katosit. Nyt et kuitenkaan enää karkaa minulta, sillä ei mitään enään ole tielläni.
— Ja jos tuleekin, niin ei ainakaan minun tahdostani!
— Sanoppa minulle vielä kerran, että rakastat minua.
Helena painoi alas silmänsä, mutta sanoi sitte varmasti ja päättäväisesti:
— Enemmän kuin ketään maailmassa.
— Jos minut verhottaisiin kultaan ja korkeihin arvoihin, niin kalliimmat niitä olisivat minulle nuo sinun sanasi, sillä tunnen, että puhut totta, vaikka en itse tiedä ansainneeni sinulta sellaista lahjaa.
— Sinähän säälit minua, suojelit ja puolustit minua ja puhuttelit minua sanoilla, jollaisia en koskaan ollut kuullut.
Helena vaikeni liikutuksesta ja luutnantti alkoi taas uudestaan suudella hänen käsiänsä.
— Herrattarekseni sinä tulet etkä vaimokseni.
Ja hetkiseksi he vaikenivat, Skrzetuski vaan ei voinut kääntää katsettaan tytöstä, pitihän hänen saada korvata pitkä ero. Tyttö tuntui hänestä vieläkin kauniimmalta kuin ennen. Hämärässä huoneessa, kun auringon säteet leikkien kimmeltelivät sateenkaaren väreissä ikkunalasien kuperissa pinnoissa, hän jollakin lailla muistutti noita pyhiä neitsytten kuvia, jotka katsovat meitä vastaan himmeästi valaistuista kappeleista. Ja samalla hänestä säteili sellainen lämpö ja elämä, ja naisellinen sulo ja viehätys kuvastui koko hänen olennossaan, että pää saattoi mennä sekaisin, että oli tulla hulluksi rakkaudesta. Ikuisesti täytyi häntä rakastaa.
— Sinun kauneutesi tekee minut varmaan sokeaksi, sanoi luutnantti.
Nuoren ruhtinattaren valkeat hampaat välähtelivät iloisen hymyn alta.
— Varmaan neiti Anna Borzobohata on minua sata kertaa kauniimpi.
— Hän on sinuun verrattuna kuin lyijyvati verrattuna kuuhun.
— Minulle on Rzendzian kertonut aivan toista.
— Rzendzian tarvitsisi korvilleen. Mitä minä koko tytöstä. Ottakoot muut mehiläiset hunajaa siitä kukasta, ja sellaisia onkin siellä paljon.
Keskustelu katkesi, kun vanha Czechly astui huoneeseen. Hän tuli toivottamaan luutnanttia tervetulleeksi. Katsoen tätä jo tulevaksi herrakseen hän kumarsi hänelle kynnykseltä, lausuen tavanmukaisen itämaalaisen tervehdyksen.
— No, vanha Czechly, minä otan sinut neidin mukana. Palvele sinä vaan häntä kuolemaasi asti.
— Neidin ei tarvitse sitä kauvan odottaa; ja niin kauvan kun minä olen elossa, olen hänen palveluksessaan. Jumala on yksi!
— Parin kuukauden perästä, kun palaan Siczistä, lähdemme Lubnieen, sanoi luutnantti, kääntyen Helenan puoleen, — ja siellä meitä odottaa kirkkoherra Muchowieckin siunaus.
Helena pelästyi.
— Oletko sinä matkalla Sicziin?
— Ruhtinas lähettää minut viemään sinne kirjettä. Mutta älä sinä pelkää. Lähettilään persoonaa pidetään pakanoidenkin kesken pyhänä. Toimittaisin sinut ja vanhan ruhtinattaren vaikkapa heti Lubnieen, mutta tiet ovat nyt kauheassa tilassa! Näin sen itse — eikä pääse edes ratsastamallakaan.
— Entä viivytkö kauvan Rozlogissa?
— Jo tänä iltana lähden Czehryniä kohti. Mitä pikemmin täältä lähden, sitä pikemmin tulen takaisin. Mutta muuten on ruhtinaan palvelus sellaista, etteivät aika eikä tahto ole minun.
— Pyydän vähän haukkaamaan, jos rakkaus ja kuhertelu sallivat, sanoi vanha ruhtinatar, astuen huoneeseen. — Hohoh! tytön posket ovat punaiset, ette siis ole tuhlannut aikaanne turhaan, herra kavaljeeri! Mutta enhän minä teitä ihmettele…
Sen sanottuaan taputti hän Helenaa ystävällisesti olkapäälle ja kaikki kolme lähtivät päivälliselle. Vanha ruhtinatar oli erinomaisella tuulella. Bohunia hän jo aikoja sitte oli lakannut suremasta ja nyt oli kaikki sillä kannalla, että hän, luutnantin jalomielisyyteen luottaen, saattoi katsoa Rozlogia "maineen, metsineen, rajoineen ja rakennuksineen" itsensä ja poikiensa eittämättömäksi omaisuudeksi.
Eikä se ollutkaan vähäinen omaisuus.
Luutnantti kysyi, joko nuoret ruhtinaat pian palaavat.
— Odotan heitä minä hetkenä hyvänsä. Aluksi he olivat teille suutuksissaan, mutta sitte kun oikein oivalsivat teidän menettelynne, mieltyivät he teihin suuresti tulevana sukulaisena ja sanoivat, että on vaikea meidän penseinä aikoinamme tavata niin rohkeamielistä kavaljeeria kuin te.
Aterian jälkeen luutnantti ja Helena menivät kirsikkatarhaan, joka ulottui vallihautaan asti asepihan takana. Puutarha oli kuin lumen vallassa, varhaiset kukat peittivät kauttaaltaan puut ja puutarhan takana taas häämöitti tumma tammimetsä, jossa kukkui käki.
— Tämä on meille onnellinen enne, sanoi herra Skrzetuski, — mutta pitääpä kysyä.
Ja kääntyen tammistoon päin, hän kysyi:
— Käki kulta, kauvanko saan elää yhtenä parina tämän neidon kanssa?
Käki rupesi kukkumaan ja kukkui kukkumistaan. He laskivat viisikymmentä kertaa ja enemmänkin.
— Suo niin, hyvä Jumala!
— Käet puhuvat aina totta, huomautti Helena.
— Jos niin on, niin kysyn vielä, sanoi luutnantti innostuneena.
Ja hän kysyi:
— Käki kulta, paljonko minulla tulee olemaan poikia?
Käki alkoi heti kuin tilauksesta vastata ja kukkui tasan kaksitoista kertaa.
Herra Skrzetuski oli kuin hulluna ilosta.
— Kas, minusta tulee starosta, niin totta kuin tässä sekon.
Kuulitko, armas neito, mitä käki sanoi?
— En kuullut mitään, vastasi Helena punaisena kuin kirsikka, — en edes tiedä, mitä kysyit.
— Kysynkö uudestaan?
— Älä huoli!
Näitä puhuessa ja näin huvitellessa kului päivä kuin uni. Illalla tuli hellän, pitkän hyvästijätön hetki ja luutnantti läksi liikkeelle Czehryniä kohti.