KUUDES LUKU.
Koko Ukrainassa ja Dnieperin takaisilla seuduilla alkoi kuulua outoja, humisevia ääniä aivan kuin läheisen myrskyn ennustajina. Kummalliset huhut kulkivat kylästä kylään, talosta taloon, aivan kuin ne kasvit, joita tuuli syksyisin ajaa edellään pitkin aroa ja joita kansa nimittää "aronkulkijoiksi". Kaupungeissa kuiskaeltiin suuresta sodasta, vaikkei kukaan tietänyt, kuka käy sotaa ja ketä vastaan sitä käydään; jostakin vakavasta oli joka tapauksessa kysymys. Ihmisten kasvot kävivät rauhattomiksi, peltomies tarttui vastenmielisesti aurankurkeen, vaikka kevät oli tullut aikaiseen, rauhallisena ja lämpimänä ja vaikka kiuruset jo aikoja sitte olivat liverrelleet arojen yllä. Illoin kokoontuivat asukkaat kylissä ryhmiin ja, seisoen tiellä, puhelivat puoliääneen joistakin kauheista asioista. Sokeilta, jotka guslat käsissä kulkivat ympäri esittäen laulujaan, kyseltiin uutisia. Muutamat olivat öisin näkevinään kummallisia kajastuksia taivaalla ja kuun nousevan punaisempana kun tavallisesti. Ennustettiin onnettomuutta tai kuninkaan kuolemaa, ja kaikki tämä oli sitä kummallisempaa, kun kauhu ei helposti vallannut näiden maiden asukkaita, he kun jo ammoisista ajoista olivat tottuneet levottomuuksiin, taisteluihin ja vihollisen hyökkäyksiin. Varmaankin vinkuivat ilmassa epätavalliset, pahaa ennustavat myrskytuulet, koska levottomuus oli tullut näin yleiseksi.
Tuntui sitä raskaammalta ja tukahuttavammalta, kun ei kukaan osannut osoittaa, missä itse vaaraa oli. Pahaaennustavien merkkien joukosta näytti kuitenkin erityisesti kaksi osoittavan, että jokin paha todellakin on uhkaamassa. Ensinnäkin ilmestyi kaikkiin kyliin ja kaupunkeihin kuulumaton määrä guslansoittajavanhuksia ja heidän joukossansa oli vieraita, sellaisia, joita ei kukaan tuntenut ja joista kuiskaten sanottiin, etteivät he olleet oikeita soittajia. Nämä vanhukset kertoivat kuljeskellessaan salaperäisellä äänellä, että tuomion ja Jumalan vihan päivä lähenee. Toiseksi alkoivat Suistomaan asukkaat hurjasti juopotella.
Tämä toinen merkki oli vieläkin vaarallisempi. Sicz, jonka rajat olivat liian ahtaat, ei voinut elättää kaikkia miehiään, sotaretket eivät nekään aina onnistuneet eivätkä arot antaneet viljaa kasakoille. Siksi hajaantui joukko suistolaisia joka vuosi rauhallisina aikoina asuttujen paikkojen läheisyyteen. Ukraina oli heitä täynnä ja niinikään melkein koko Valko-Venäjä. Toiset ylenivät aina starostan virkoihin asti, toiset myyskentelivät viinaa teitten varsilla, toiset kaupustelivat tai harjoittivat käsityöläisammattia kylissä ja kaupungeissa. Melkein joka kylän laidalla, vähän kauvempana muista, oli mökki, jossa asui zaporogilainen. Toisilla oli mökeissään vaimo ja perhe ja tällainen zaporogilainen, lujatahtoinen ja yritteliäs kun tavallisesti oli, tuotti suorastaan hyötyä sille kylälle missä asui. Heitä parempia seppiä, pyöräntekijöitä, nahkureita, vahanvalmistajia, kalastajia ja metsästäjiä oli mahdoton tavata. Tällainen kasakka osasi kaikkea ja teki kaikkea, hän rakensi talon ja neuloi satulan. Tavallisesti eivät he kuitenkaan olleet tällaisia rauhallisia, kiinteitä asukkaita, vaan elivät väliaikaista elämää. Jos joku tahtoi väkivaltaisesti, asevoimalla panna täytäntöön tuomion, jos hän tahtoi tehdä naapurinsa luona omavaltaisen ulosmittauksen, tai puolustautua odotettua hyökkääjää vastaan, niin hänen vain tarvitsi huutaa ja heti tuli kokoon nuoria hurjapäitä miehiä, niinkuin korppeja raadon luo. Heitä käyttivät sekä aateliset että korkeat ylimykset, jotka aina riitelivät keskenänsä. Mutta kun ei ollut tiedossa tällaisiakaan sotaretkiä, niin kasakat pysyivät paikoillaan kylässään, tehden vimmatusti työtä ja hankkien otsansa hiessä jokapäiväisen leipänsä.
Ja niin kului vuosi, kaksi, kunnes yhtäkkiä saapui tieto jostakin suuremmoisesta retkestä, jonka muka joku kasakka-atamaani tekee tatareja tai puolalaisia, "ljaheja" vastaan. Tiedettiinpä kertoa nuorten puolalaisylimysten sotaretkestä Valakiaankin ja yhtäkkiä nuo pyöräntekijät, sepät, nahkurit ja vahankeittäjät jättivät rauhalliset ammattinsa ja alkoivat hurjasti juopotella Ukrainan kapakoissa.
Juotuaan kaikki rahansa ja omaisuutensa he joivat velaksi, pannen pantiksi "ei sitä mikä nyt on, vaan sen mikä tulee". Vastaisella ryöstösaaliilla piti näet maksettaman nykyinen juopottelu.
Tuo ilmiö uudistui alituiseen niin että myöhemmin Ukrainassa oli tapana sanoa: "ohhoh, kapakat tärisevät suistolaisten melusta — Ukrainassa on jotakin tekeillä". Ja starostat lisäsivät linnaväkeä, pitäen tarkasti silmänsä auki, ylimykset asettivat vartiostoja taloihinsa, aateli lähetti vaimot ja lapset kaupunkeihin.
Ja juuri tuona keväänä alkoivat kasakat juoda hurjemmin kuin koskaan, tuhlaten sokeasti kaiken minkä olivat ansainneet, eikä tämä tapahtunut vain yhdessä piiri- ja vojevodakunnassa, vaan koko Vähä-Venäjällä, niin pitkältä kuin sitä riitti.
Jotakin oli todella tekeillä, vaikkeivät itse suistolaisetkaan tarkoin tietäneet, mitä. Puhuttiin Chmielnickistä, hänen hyökkäyksestään Sicziä vastaan ja kasakoista, jotka Czerkasysta, Boguslawista, Korsunista ja muista kaupungeista olivat karanneet hänen joukkoihinsa. Mutta puhuttiin myöskin aivan toisista asioista. Jo vuosikausien kuluessa oli kierrellyt huhuja jostakin suuresta sodasta pakanoita vastaan, huhuttiin, että kuningas tahtoi tätä sotaa, jotta oivat kasakat saisivat rikastua sotasaaliista, mutta että ljahit eivät tahtoneet sitä. Ja nyt kaikki nämä huhut sekaantuivat toisiinsa ja synnyttivät ihmisten päässä levottomuutta ja jännitystä jonkin tavattoman, tulevan tapauksen johdosta.
Levottomuus levisi myöskin Lubnien muurien sisäpuolelle. Olihan mahdotonta sulkea silmät kaikilta näiltä merkeiltä ja varsinkin piti ruhtinas Jeremi silmänsä auki. Hänen valtapiirissään ei levottomuus tosin päässyt kehittymään kiehunnaksi — rangaistuksen pelko piti kaikkia siellä aisoissa —, mutta muutaman ajan kuluttua alkoi jo Ukrainasta kuulua huhuja, että talonpojat siellä täällä ovat nousseet aatelia vastaan, että he murhaavat juutalaisia, että he tahtovat väkisin kirjoittautua sotaväkeen, lähteäkseen taistelemaan pakanoita vastaan, ja että Sicziin karkaavien joukko yhä lisääntyy.
Ruhtinas toimitti nyt lähettiläitä herra Krakowskin, herra Kalinowskin ja Lobodan luo Perejaslawiin sekä poisti kaiken karjansa aroilta ja sotaväen kauppaloista. Sillävälin tuli taasen tyynnyttäviä viestejä. Suurhetmani ilmoitti kaikki mitä tiesi Chmielnickistä, ollen kuitenkin sitä mieltä, ettei tästä asiasta synny mitään suurempaa sotkua. Kenttähetmani puolestaan kirjoitti, että hurjistelu keväällä on yhtä tavallinen ilmiö kuin mehiläisparvien herääminen eloon. Ainoastaan vanha Zacwilichowski lähetti kirjeen, jossa hän rukoilemalla rukoili ruhtinasta, ettei tämä jättäisi mitään seikkaa huomioon ottamatta, sillä suuri myrsky on tulossa Dnieperin aromailta päin. Chmielnickistä hän ilmoitti, että tämä kiireesti on lähtenyt Siczistä Krimiin pyytämään khanilta apua. "Ja kuten minulle ystävät Siczistä ilmoittavat, kokoaa kasakkain leiripäällikkö sinne kaikilta niityiltä ja joilta jalka- ja hevosväen, sanomatta kenellekään syytä toimenpiteeseensä, mutta minä luulen, että meidän päittemme yli tulee käymään myrsky, ja jos he saavat avukseen vielä tatarit, niin suokoon Jumala, ettei kaikille vähävenäläisille maille tulisi täydellinen perikato".
Ruhtinas luotti Zacwilichowskiin enemmän kuin itse hetmaneihin, koska hän tiesi, ettei kukaan Vähä-Venäjällä tunne niin hyvin kasakoita ja heidän kavalia aikeitaan, ja päätti siis kutsua kokoon niin suuren joukon kuin mahdollista ja samalla ottaa asiasta täyden selon.
Eräänä aamuna hän kutsutti luoksensa herra Bychowiecin, valakialaisen lippukunnan päällikön, ja sanoi hänelle:
— Menkää minun lähettinäni Sicziin leiriatamanin luo ja antakaa hänelle tämä kirje, jossa on minun ruhtinaallinen sinettini. Mutta jotta tietäisitte, miten teidän pitää käyttäytyä, niin sanon teille: tämä kirje on vain näön vuoksi, mutta koko lähetyksen merkitys ja paino on teidän järjessänne, riippuen siitä kuinka osaatte katsella ympärillenne, panna merkille mitä siellä tehdään, kuinka paljon on kutsuttu koolle sotaväkeä ja vieläkö sitä yhä kutsutaan. Erityisesti panen sydämellenne, että koettaisitte voittaa puolellenne muutamia henkilöjä ja ottaa tarkan selon Chmielnickistä, missä hän on ja onko totta, että hän on lähtenyt Krimiin pyytämään tatareilta apua — ymmärrättekö?
— Ymmärrän, niinkuin se olisi kämmenelleni kirjoitettu.
— Lähdette siis Czehryniin ettekä lepää tiellä kauemmin kuin yhden yön. Saavuttuanne paikalle menette ylimmän lipunkantajan Zacwilichowskin luo, jotta hän antaisi teille mukaan kirjeitä ystävilleen Siczissä, näille salaisesti jätettäviksi. Nämä ystävät kertovat teille kaikki. Czehrynistä kiiruhdatte veneillä Kudakiin, sanotte minulta terveisiä herra Grodzickille ja jätätte hänen käsiinsä tämän kirjeen. Hän päästää teidät kulkemaan Dnieperin koskien ohi ja hankkii tarpeelliset kuljettajat. Siczissä ei teidän pidä viipyä kauvan, katselkaa, kuunnelkaa ja palatkaa, jos olette pysynyt hengissä, sillä tehtävänne ei ole helppo.
— Minun elämäni on teidän ruhtinaallisen armonne vallassa. Kuinka monta miestä saan ottaa mukaani?
— Ottakaa neljäkymmentä vartiomiestä. Lähtekää liikkeelle tänään illalla ja tulkaa minulta saamaan ohjeita ennen iltaa. Uskon teille tärkeän toimen.
Herra Bychowiec oli tyytyväinen. Etuhuoneessa hän tapasi Skrzetuskin muutamien tykistöupseerien seurassa.
— Mikäs nyt on? kysyivät nämä häneltä.
— Lähden tänään matkaan.
— Minne, minne?
— Czehryniin ja sieltä eteenpäin.
— Otappa minut mukaasi, sanoi Skrzetuski.
Ja saatettuaan hänet hänen asuntoonsa alkoi hän rukoilla ja pyytää, että Bychowiec luovuttaisi hänelle tuon tehtävänsä.
— Niin totta kuin olet minun ystäväni, sanoi hän, — pyydä mitä tahdot, turkkilainen hevonen, arapialainen ratsu ja minä annan enkä säästä mitään, kun vaan saan lähteä matkalle, sillä minun mieleni palaa sille taholle maailmaa. Ja jos tahdot rahaa, niin annan, kun vain luovutat tehtävän minulle. Kunniaahan ei se sinulle tuota, sillä sitä tuottaa vasta sota, jos se alkaa, ja sinä voit hukkua tällä matkalla. Tiedän myöskin, että Anusia on rakas sinulle niinkuin muillekin ja jos sinä lähdet, niin ne koppaavat hänet sinulta.
Tämä oli arka asia Bychowiecille, mutta hän pysyi kuitenkin päätöksessään. Mitäs ruhtinas sanoisi, jos hän luopuisi toimesta, eikö hän pahastuisi hänelle? Merkitseehän ruhtinaan suosio hänelle paljon.
Sen kuultuaan Skrzetuski lähti nopeasti ruhtinaan luo ja käski paashin heti paikalla ilmoittaa hänen tulostaan.
Paashi palasi hetken perästä, sanoen, että ruhtinas käskee astumaan sisään.
Luutnantin sydän takoi kuin vasaroiden, koska hän pelkäsi, että ruhtinas sanoo hänelle vain lyhyesti "ei" ja silloin ei auta muu kuin jättää kaikki.
— Mikä on asiana? sanoi ruhtinas, luoden katseensa luutnanttiin.
Skrzetuski teki syvän kumarruksen.
— Armollinen ruhtinas, olen tullut nöyrimmästi pyytämään, että Siczin retki uskottaisiin minulle. Bychowiec ehkä luopuisi toimestaan, koska on minun ystäväni ja koska tuo retki minulle on niin tärkeä, kuin jos olisi kysymyksessä koko elämäni. Bychowiec pelkää vain, että teidän armonne suuttuu hänelle.
— Jumalan nimessä, sanoi ruhtinas, — enhän minä ketään lähettäisi niin mielelläni kuin sinua, mutta arvelin, ettet ehkä mielelläsi lähde, kun hiljan olet ollut niin pitkällä matkalla.
— Armollinen ruhtinas, vaikka minut lähetettäisiin vielä tänä päivänä, niin aina mielelläni lähden sille suunnalle.
Ruhtinas katseli häntä mustilla silmillään pitkään ja kysyi hetken perästä:
— Mitä asioita sinulla sitte on sielläpäin? Luutnantti seisoi hämillään kuin syyllinen, voimatta kestää tutkivaa katsetta.
— Huomaan jo, että minun täytyy sanoa totuus, koskeivät mitkään salaisuudet voi pysyä piilossa teidän armonne tarkalta silmältä. En vain tiedä, suvaitseeko teidän armonne suosiollisesti kuunnella minua.
Ja hän alkoi kertoa, kuinka hän tutustui ruhtinas Wasilin tyttäreen ja kuinka hän rakastui neitoon. Hänen mielensä tekisi nyt käydä häntä tervehtimässä ja Siczistä palatessa tuoda hänet Lubnieen, saadakseen hänet suojaan kasakkamelskeiltä ja Bohunin tunkeilevaisuudelta. Vain vanhan ruhtinattaren vehkeistä hän jätti kertomatta, koska hänen lupauksensa sitoi häntä. Sitten hän hartaasti pyysi ruhtinaalta, että Bychowiecin tehtävä uskottaisiin hänelle ja ruhtinas sanoi:
— Minä olisin muutenkin antanut sinun lähteä tuolle matkalle ja pannut miehiä mukaasi, mutta koska olet kertonut kaikki niin viisaasti ja avomielisesti, niin täytyy minun tehdä se jo sinun itsesikin tähden, jotta voisit yhtaikaa kuulla oman tunteesi käskyä ja toimittaa minun asiani.
Sen sanottuaan hän löi yhteen käsiänsä ja käski sisään astuvan paashin pyytää herra Bychowiecin huoneeseen.
Luutnantti suuteli iloissaan ruhtinaan kättä ja tämä taas hänen päätänsä. Sitte ruhtinas sulki hänet syliinsä ja käski hänen olla huoleti. Hän piti tavattoman paljon Skrzetuskista, koska hän oli oiva sotilas ja upseeri, johon kaikessa saattoi luottaa. Sitäpaitsi sitoi heitä yhteen tunne, joka vallanalaisen Skrzetuskin puolelta oli ihailua esimiestään kohtaan ja tämän puolelta myötätuntoista luottamusta. Ruhtinaan ympärillä hääri aina joukko hovimiehiä, jotka oman etunsa vuoksi palvelivat ja imartelivat häntä, mutta Jeremin kotkanmieli tiesi hyvin, kenestä saattoi pitää kiinni. Hän tiesi, että Skrzetuskin mieli oli puhdas kuin kyynel, siksi hän piti häntä suuressa arvossa ja oli kiitollinen Skrzetuskin kiintymyksestä.
Ilolla hän niinikään kuuli, että hänen lempiupseerinsa rakasti Wasili Kurcewiczin tytärtä. Wasilihan oli ollut Wisniowieckien vanha palvelija ja hänen muistonsa oli ruhtinaalle erityisen kallis senvuoksi, että hänen kohtalonsa oli ollut niin surullinen.
— En ole kiittämättömyydestä Wasili Kurcewiczia kohtaan ollut tiedustelematta tytön vaiheita. Mutta kun holhoojat eivät ole käyneet Lubniessa eikä korviini ole tullut mitään valituksia heitä vastaan, pidin heitä rehellisinä ihmisinä. Koska nyt kuitenkin olet minulle muistuttanut tytöstä, niin tulen pitämään hänet mielessäni kuin oman tyttäreni.
Kun Skrzetuski tämän kuuli, ei hän voinut tarpeeksi ihmetellä ruhtinaan hyvyyttä: mies, jonka hartioilla lepäsi niin monenmoisten julkisten tehtävien taakka, moitti itseään siitä, ettei hän ollut pitänyt huolta entisen sotilaansa ja hovimiehensä tyttärestä! Samassa tuli herra Bychowiec paikalle.
— Hyvä herra, sanoi hänelle ruhtinas, — nyt on sovittu niin, että te lähdette matkaan siinä tapauksessa että haluatte, mutta minä pyydän teiltä: luovuttakaa minun tähteni tehtävä Skrzetuskille. Hänellä on omat huomioonotettavat syynsä, joiden takia hän haluaa tuolle retkelle ja minä mietin teille jotakin korvausta.
— Armollinen ruhtinas, vastasi Bychowiec, — teidän armonne osottaa minulle suurta suosiota, kun kysyy mieltäni, vaikka voisi vain käskeä. En olisi tämän suosion arvoinen, jollen ottaisi sitä vastaan mitä kiitollisimmalla mielellä.
— Kiitä ystävääsi, sanoi ruhtinas kääntyen Skrzetuskin puoleen, — ja lähde valmistautumaan matkaan.
Skrzetuski kiittikin lämpimästi Bychowiecia ja oli muutaman tunnin kuluttua valmis. Lubniessa oli hänen jo aikoja sitten ollut vaikea pysytellä ja tämä retki oli kokonaan hänen toivomustensa mukainen. Ensinnä päätti hän käydä katsomassa Helenaa. Sitte täytyi hänen kyllä olla pitemmän aikaa hänestä erossa, mutta tämä väliaika oli välttämätön, kun tavattomien sateiden jälkeen ei teitä voinut kulkea. Helena ja hänen tätinsä eivät mitenkään voisi vielä tulla Lubnieen ja Skrzetuskin olisi niinmuodoin täytynyt joko odottaa Lubniessa tai viipyä Rozlogissa, joka olisi ollut vanhan ruhtinattaren kanssa tehtyä sopimusta vastaan ja sitäpaitsi herättänyt Bohunin epäluulon, mikä oli vieläkin pahempi asia. Vasta Lubniessa voisi Helena olla turvassa Bohunin vehkeiltä. Oli siis parasta, että kun Helenan vielä täytyi joksikin aikaa jäädä Rozlogiin, Skrzetuski paluumatkalla ruhtinaan antaman turvajoukon suojassa toisi hänet mukaansa. Näin hän laski, läksi kiireesti matkalle, otti mukaansa ruhtinaan kirjeet ja ohjeet sekä matkakuluiksi rahavartian antamat varat. Ennen yön tuloa hän jo oli tiellä, saattonaan Rzendzian ja neljäkymmentä miestä ruhtinaan kasakkalippukunnasta.