VIIDES LUKU.
Tullessansa Lubnieen ei herra Skrzetuski tavannut ruhtinasta kotona, sillä tämä oli lähtenyt entisen hovivirkamiehensä herra Suffczynskin luo Siencziin ristiäisiin ja hänen mukanaan ruhtinatar, kaksi neiti Zbaraskia ja paljon hoviväkeä. Nyt ilmoitettiin Siencziin, että luutnantti oli palannut Krimistä ja että lähettiläs oli saapunut. Sillävälin tervehtivät tuttavat ja toverit ilomielin pitkän matkan jälkeen Skrzetuskia, varsinkin herra Wolodyjowski, joka viime kaksintaistelunsa jälkeen oli tullut luutnanttimme läheisimmäksi ystäväksi. Tälle kavaljeerille ominaista oli, että hän oli alituisesti rakastunut. Tultuansa vakuutetuksi, että Anusia Borzobohata ei ollut aivan vilpitön, käänsi hän hellän sydämensä Aniela Lenskin puoleen, joka niinikään oli hovin naisia, ja kun tämä, kuukausi sitte, oli mennyt kihloihin herra Staniszewskin kanssa, alkoi herra Wolodyjowski lohdutuksekseen huokaella vanhemman ruhtinatar Zbaraskan, Annan, ruhtinas Wisniowieckin sisarentyttären puoleen.
Hän ymmärsi kuitenkin, ettei hänellä, nostaessaan silmänsä noin korkealle, voinut olla vähintäkään toivoa, varsinkin kun ruhtinatarta olivat puhemiehinä tiedustelleet herra Bodzynski ja herra Lassota, herra Przyjemskin, Lenzcycan vojevodan pojan puolesta. Onneton Wolodyjowski kertoi nämä uudet vastoinkäymisensä luutnantillemme, vihkien hänet kaikkiin hovin asioihin ja salaisuuksiin, joita Skrzetuski kuunteli puolella korvalla, hänen mielensä ja sydämensä kun olivat aivan toisaalla. Jollei nyt olisi ollut sitä mielen levottomuutta, joka tavallisesti käy käsi kädessä rakkauden, vaikkapa onnellisenkin kanssa, olisi herra Skrzetuski varsin suotuisassa mielentilassa palannut pitkän poissaolon jälkeen Lubnieen, missä hän näki ympärillään ystävällisiä kasvoja ja kuuli tuota sotilaselämän hälinää, johon hän jo oli niin eläytynyt. Lubnie oli suurylimyksen linnakaupunki, se saattoi kyllä komeudessa kilpailla kaikkinaisten kuninkaanpoikien asuinpaikkojen kanssa, mutta se erosi niistä kaikista siinä, että elämä siellä oli ankaraa, aivan leirimäistä. Joka ei tuntenut sikäläisiä tapoja ja järjestystä, saattoi, tullessaan paikalle rauhallisimpanakin aikana, arvella, että siellä paraikaa valmisteltiin jotakin sotaretkeä. Sotamies kävi Lubniessa hovilaisen edellä, rauta kullan ja sotatorvien toitotus katsottiin kemujen ja huvitusten hälinää arvokkaammaksi. Kaikkialla vallitsi mallikelpoinen järjestys ja muualla tuntematon kuri. Kaikkialla näkyi erilaisten lippukuntien väkeä. Siellä oli kyrassieereja, rakuunia, kasakka-, tatari- ja rumenilaislippukuntia, joissa palveli sekä koko Dnieperin takainen väestö että joukko nuoria aatelismiehiä kaikilta Puolan valtakunnan kulmilta. Ken tahtoi käydä oikeata ritarikoulua, se lähti Lubnieen. Siellä nähtiin valkovenäläisten rinnalla masuureja, siellä oli liettualaisia, vähäpuolalaisia, jopa preussilaisiakin. Jalkarykmentit ja tykkiväki eli niinsanottu "tuliväki", oli koottu parhaimmista saksalaisista, jotka nauttivat korkeaa palkkaa. Rakuunoina palvelivat etupäässä paikkakuntalaiset. Liettualaiset olivat tatarilaisissa lippukunnissa, vähäpuolalaiset liittyivät mieluimmin kyrassieereihin. Ruhtinas ei sallinut väkensä laiskotella, siksi vallitsi leirissä alituinen liike. Rykmentit vaihtoivat keskenään vahtivuoroja kasakkakylissä ja kentillä ja marssivat sitte takaisin ruhtinaan pääkaupunkiin. Pitkin päivää pidettiin tarkastuksia ja harjoituksia. Välistä teki ruhtinas joukkoineen, vaikka olikin rauha tatarien kanssa, pitkiä retkiä Villeille Kentille ja erämaihin, totuttaakseen sotamiehiä marsseihin ja käydäkseen taistelua seuduilla, missä ei vielä kukaan ollut taistellut sekä levittääkseen nimensä mainetta. Niin oli hän viime syksynä marssinut Dnieperin vasenta rantaa pitkin. Herra Grodzicki, sikäläisen suojusjoukon päällikkö, oli ottanut hänet vastaan kuin hallitsevan ruhtinaan. Sitte oli hän lähtenyt Dnieperin koskien ohitse aina Chortycaan asti ja Kuczkasissa käskenyt tehdä kivestä ja hiekasta korkean kummun muistoksi ja merkiksi siitä, ettei kukaan ylimys ollut vielä käynyt niin kaukana.
Herra Boguslaw Maszkiewicz, oiva vaikka vielä nuori sotilas ja samalla oppinut mies, joka on kuvannut tämän retken samoin kuin kaikki muutkin ruhtinaan sodat, kertoi siitä ihmeitä Skrzetuskille ja nämä vahvisti herra Wolodyjowski, hän kun niinikään oli ollut mukana retkellä. He olivat nähneet Porohit, Dnieperin kosket ja suuresti ihmetelleet niitä, varsinkin kauheata Nenasytecia, joka vuosittain nielee kuin muinoin Skylla ja Kharybdis muutamia kymmeniä ihmisiä. Senjälkeen he olivat kääntyneet itään päin, äsken palaneille aroille, joilla ratsuväki ei voinut liikkua, mullassa kun vielä hehkui tuli. Hevosten jalat oli täytynyt kääriä nahkoihin. Siellä he tapasivat paljon kaikellaisia matelijoita, sellaisiakin jättiläiskäärmeitä, jotka olivat kymmenen kyynärää pitkiä ja paksuja kuin miehen käsivarsi. Tienvarsilla he piirsivät yksinäisiin tammiin ruhtinaan vaakunan Pro aeterna rei memoria, ikuistuttaakseen retkensä. Lopuksi he samoilivat niin kaukaisilla aroilla, ettei niillä näkynyt jälkeäkään ihmisistä.
— Ajattelin jo, lausui oppinut herra Maszkiewicz, — että meidän lopulta Odysseuksen esimerkkiä seuraten tulisi astua Hadekseenkin.
Siihen lisäsi herra Wolodyjowski:
— Herra Zamoyskin lippukunnan väki, joka marssi edellä, vakuutti jo nähneensä ne rajat, joihin orbis terrarum, maan piiri päättyy.
Luutnantti kertoi nyt vuorostaan tovereilleen Krimistä, jossa hän oli viettänyt puoli vuotta odottaessaan hänen korkeutensa khanin vastausta, sikäläisistä kaupungeista, jotka olivat säilyneet ammoisista ajoista asti, tatareista ja heidän sotavoimastaan. Vihdoin hän kuvasi kauhistusta, joka oli vallannut kaikki, kun he kuulivat yleisestä sotaretkestä Krimiä vastaan, johon kaikki valtakunnan sotavoimat ottaisivat osaa.
Näin juttelivat toverit illoin, odottaessaan ruhtinaan palaamista. Luutnantti esitti lähimpänä toverinaan herra Longinus Podbipientan, joka herttaisena miehenä heti voitti kaikkien sydämet, ja osotettuaan miekan käyttelyssä yli-inhimillistä voimaa, saavutti yleisen kunnioituksen. Yhdelle ja toiselle hän myöskin kertoi jutun esi-isästään Stowejkosta ja kolmesta halkaistusta päästä, mutta salasi lupauksensa, peläten joutuvansa pilkan esineeksi. Erityisesti ystävystyi hän Wolodyjowskiin, he kun molemmat olivat niin herkkäsydämisiä. Välistä he yhdessä läksivät valleille huokailemaan, toinen liian korkealla vilkkuvaa tähteä — toisin sanoen ruhtinatar Annaa —, toinen sitä tuntematonta kohden, josta hänet eroittivat nuo kolme luvattua päätä.
Wolodyjowski koetti saada herra Longinuksen mukaansa rakuunoihin, mutta liettualainen päätti lopultakin kirjoittautua kyrassieeriväkeen palvellaksensa herra Skrzetuskin johdolla. Hän oli nimittäin Lubniessa ilokseen saanut kuulla, että kaikki pitävät Skrzetuskia ensi luokan ritarina ja yhtenä ruhtinaan parhaimmista upseereista. Ja juuri siinä lippukunnassa, jonka päällikkönä herra Skrzetuski oli, tuli avonaiseksi paikka herra Zakrzewskin (liikanimeltään "Misereri mei") jälkeen, joka jo kaksi viikkoa oli ollut vuoteen omana ja jonka parantumisesta ei enään ollut toivoa, koska kaikki hänen haavansa kosteuden takia olivat auenneet. Luutnantin lemmenhuoliin liittyi vielä levottomuus tämän vanhan toverin ja koetellun ystävän kadottamisesta. Hän istuikin joka päivä tuntikausia sairaan luona, liikkumatta silloin vaaksankaan vertaa hänen vuoteensa äärestä, lohduttaen häntä parhaansa mukaan ja vahvistaen hänen toivoansa vakuuttamalla, että he vielä yhdessä tekevät useammankin sotaretken.
Mutta vanhus ei kaivannut lohdutusta. Hän vaipui kuolemaan tyynenä kovalla ritarivuoteellaan, jonka peittona oli hevosennahka, ja katseli melkein lapsen hymyllä vuoteen yläpuolella riippuvaa krusifiksia. Hän sanoi Skrzetuskille:
— Misereri mei, hyvä luutnantti. — Minä lähden jo hakemaan soturipalkkaani taivaasta. Ruumiini on niin täynnä haavojen koloja, että pelkään, laskeeko pyhä Pietari, joka on Jumalan marsalkka ja säädyllisyyden kaitsija taivaassa, minut paratiisiin näin rikkinäisessä hahmossa. Mutta minä sanon hänelle: Pyhä Pekka, vannotan sinua Malkuksen korvan kautta: älä tee minulle kiusaa, sillä pakanat näin ovat repineet ruumiini verhon. Misereri mei. Ja jos pyhä Mikael panee toimeen sotaretken helvetin mahteja vastaan, niin ehkä vanha Zakrzewskikin silloin kelpaa.
Luutnantti, vaikka sotilaana oli katsonut niin monta kertaa kuolemaa silmiin ja itse tuottanut sen niin monelle, ei voinut pidättää kyyneliään, kuunnellessaan tuota vanhusta, jonka loppu muistutti auringon leppeätä laskua.
Eräänä aamuna soitettiin kelloja kaikissa Lubnien katolisissa ja kreikanuskoisissa kirkoissa: herra Zakrzewski oli kuollut. Samana päivänä saapui ruhtinas Sienczistä ja hänen kanssaan herrat Bodzinski ja Lassota ynnä koko hovi ja paljon aatelia muutamissa kymmenissä vaunuissa, sillä herra Suffczynskin luo oli kokoontunut suunnattoman paljon vieraita. Ruhtinas käski nyt panna toimeen komeat hautajaiset, sillä hän tahtoi kunnioittaa vainajan ansioita ja näyttää miten hän pitää ritarillisista miehistä. Surusaattoon ottivat osaa kaikki Lubniessa olevat rykmentit ja valleilta ammuttiin kunnialaukauksia tykeillä ja kivääreillä. Ratsuväki marssi linnasta pääkirkolle asti sotaisessa järjestyksessä, mutta liput kokoon käärittyinä. Sen jäljessä tulivat jalkaväen rykmentit, kiväärinperät ylöspäin käännettyinä. Itse ajoi ruhtinas surupuvussa ruumisarkun jäljessä, istuen kullatuissa vaunuissa, joiden eteen oli valjastettu kahdeksan lumivalkoista hevosta. Näiden harjat ja hännät olivat värjätyt tulipunaisiksi ja niiden päähän oli kiinnitetty kamelikurjen sulista tehdyt töyhdöt. Vaunujen edessä marssi osasto janitshareja, muodostaen ruhtinaan sivuvartioston. Vaunujen perässä ratsastivat paashit espanjalaisessa puvussa, kauvempana korkeat hovivirkamiehet, hovikavaljeerit, kamaripalvelijat ja vihdoin unkarilaisia ja turkkilaisia pukuja käyttävät sotilaspalvelijat, niinsanotut haidukit ja pajukit. Surusaatto pysähtyi ensinnä kirkon ovelle, jossa kirkkoherra Jaskólski tervehti ruumisarkkua puheella, alkaen sanoilla: "missä nukut, herra Zakrzewski?" Senjälkeen puhuivat muutamat toverit, niiden joukossa myöskin herra Skrzetuski vainajan lähimpänä päällikkönä ja ystävänä. Sitte vietiin ruumis kirkkoon ja siellä vasta saarnasi kaunopuheisista kaunopuheisin, kirkkoherra ja jesuiitta Muchowiecki, joka puhui niin ylevästi ja ihanasti, että itse ruhtinas itki. Hän olikin tavattoman helläsydäminen ja sotilailleen hän oli kuin todellinen isä. Hän piti rautaista kuria, mutta runsaskätisyydessä ja huoltapitäväisyydessä, jota hän osoitti sekä väelleen että holhokeilleen, vieläpä heidän lapsilleen ja vaimoilleenkin, ei kukaan voinut kilpailla hänen kanssaan. Kapinoitsijat eivät löytäneet armoa hänen silmissään, mutta sensijaan hän oli sekä aatelin että koko väkensä todellinen hyväntekijä. Kun vuonna 1646 heinäsirkat olivat hävittäneet kaikki laihot, niin antoi hän alustalaisilleen anteeksi koko vuoden veron ja käski jakaa heille viljaa aitoistaan. Chorolin tulipalon jälkeen elätti hän kaikkia kaupunkilaisia omalla kustannuksellansa. Pehtorit ja voudit vapisivat aavistaessaan, että ruhtinaan korviin tulisi tieto joistakin alustalaisia kohdanneista väärinkäytöistä. Orpojen holhouksesta piti ruhtinas niin tarkkaa huolta, että heitä Dnieperin takana kutsuttiinkin ruhtinaan lapsiksi. Holhousta valvoi sitäpaitsi itse ruhtinatar Griselda, isä Muchowieckin avustamana. Järjestys vallitsi kaikissa maissa ja samalla hyvä toimeentulo, oikeus, rauha ja myöskin pelko. Vähimmänkin vastarinnan sattuessa ei ruhtinaan vihalla ja rangaistuksella ollut määrää. Hänen luonteessaan yhtyivät niinmuodoin jalomielisyys ja ankaruus. Mutta siihen aikaan ja noissa maissa saattoi vain tällainen ankaruus nostaa ja kasvattaa ihmiselämää ja työtä. Vain sen avulla kohosi kaupunkeja ja kyliä. Maamies oli turvattu kasakkaryöväreitä, haidamakkeja vastaan, kauppias sai rauhassa kuljettaa tavaraansa ja kirkonkellot rauhassa kutsua uskovaisia rukoukseen. Vihollinen ei uskaltanut tulla rajain yli, rosvojoukot surmattiin pistämällä miehet paaluihin, tai muuttuivat he säädyllisiksi sotamiehiksi ja ennen asumaton maa alkoi kukkia.
Villi maa ja villit asukkaat tarvitsivat sellaista kättä, sillä Dnieperin takaisella seudulla asuivat Ukrainan rauhattomimmat ainekset. Sinne oli siirtynyt peltoa ja maata haluavia uutisasukkaita, sinne oli karannut maaorjia kaikista Puolan valtakunnan maista, sinne oli asettunut pakoon päässeitä vankeja, siellä eleli — käyttääksemme Liviuksen sanoja: pastorum convenarumque plebs transfuga ex suis populis, "kansojensa luota karannut paimenien ja kulkurien heimo". Pitämään heitä aisoissa, muuttamaan heitä rauhallisiksi, kiintonaisiksi asukkaiksi ja saattamaan heitä säännöllisen yhteiskuntaelämän ja verotuksen alaisiksi — siihen kykeni vain sellainen jalopeura, jonka karjunaa kaikki vapisivat. Herra Longinus Podbipienta näki ruhtinaan ensi kerran eläessään näissä hautajaisissa eikä tahtonut uskoa silmiänsä. Kun hän oli kuullut hänestä niin paljon puhuttavan, oli hän kuvitellut, että ruhtinas varmaan on jättiläinen, päätään pitempi muuta kansaa. Ja hän olikin miltei pienikokoinen ja hennon näköinen. Hän oli vielä nuori, vasta kolmenkymmenen viiden vanha, mutta hänen kasvoillaan kuvastuivat jo sodan vaivat. Vaikka hän Lubniessa elikin kuin todellinen kuningas, niin jakoi hän marssien ja sotaretkien aikana, kuten toveri ainakin, sotilaittensa kanssa kaikki epämukavuudet. Hän söi mustaa leipää, makasi maassa huopapeitteellä, ja kun suurin osa hänen elämäänsä oli kulunut leirissä, kuvastui se myöskin hänen kasvoillaan. Jo heti ensi näkemältä ilmaisivat nuo kasvot epätavallista miestä, niistä loisti rautainen, taipumaton tahto ja majesteetti, jonka edessä jokaisen täytyi taivuttaa päätänsä. Näki, että tuo mies tuntee voimansa ja suuruutensa ja että, jos huomenna pantaisiin kruunu hänen päähänsä, hän ei siitä hämmästyisi eikä tuntisi sen painon rasittavan. Hänen silmänsä olivat suuret, tyynet, melkein lempeät, mutta kuitenkin huomasi, että ukkosilma niissä vain nukkui ja onneton se, joka sen herätti. Kukaan ei saattanut kestää tämän katseen tyyntä välkettä ja usein saattoi nähdä, miten lähettiläät tai hienot hovimiehet, seisoessaan Jeremin edessä, hämmentyivät eivätkä saaneet sanaa suustaan. Dnieperin takaisilla mailla hän olikin todellinen kuningas. Hänen kansliastaan annettiin päätöksiä ja käskyjä, jotka alkoivat sanoilla: Me Jumalan armosta Ruhtinas ja Herra. Eikä hän pitänyt montakaan aatelismiestä vertaisenaan. Muinaisista hallitsijoista polveutuvat ruhtinaat olivat hänen marsalkkoinaan. Sellainen oli aikoinaan ollut myöskin Helenan isä, Wasili Bulyha-Kurcewicz, joka, kuten ennen on mainittu, johti sukunsa Koryatista, mutta itse asiassa polveutui Rurikista.
Ruhtinas Jeremissa oli jotakin, joka myötäsyntyneestä kohteliaisuudesta huolimatta pysähdytti ihmiset jonkun matkan päähän hänestä. Samalla kun hän rakasti sotamiehiänsä oli hän heitä kohtaan tutunomainen, mutta hänen kanssaan ei kukaan uskaltanut tulla tutunomaiseksi. Ja kuitenkin olisivat hänen sotilaansa, jos hän olisi käskenyt heitä suinpäin ratsastamaan Dnieperin kuiluihin, olleet valmiit epäröimättä sen tekemään.
Rumeenilaissyntyiseltä äidiltänsä oli hän perinyt ihon värin, jonka valkeus muistutti hehkuvan raudan valkeutta, ja hiukset, mustat kuin korpin siipi. Melkein koko pää oli ajettu paljaaksi, ainoastaan edestä valuivat hiukset runsaina, tasaisiksi leikattuina kulmakarvojen yläpuolelle, peittäen puolet otsaa. Hän kävi puolalaisessa puvussa, mutta oli yleensä välinpitämätön ulkoasustaan ja vain suuriin juhliin hän otti ylleen kallisarvoiset vaatteet, silloin aivan loistaen kullassa ja jalokivissä. Herra Longinus saikin muutaman päivän perästä olla mukana juhlatilaisuudessa, jolloin ruhtinas otti vastaan herra Rozwan Ursun. Lähettiläiden audienssit tapahtuivat aina niinsanotussa taivassalissa, jossa katto esitti taivaan lakea tähtineen — se oli danzigilaisen maalarin Helm'in työtä. Ruhtinas istui silloin sametilla ja kärpännahoilla päällystetyn baldakiinin alla korkeassa, valtaistuimen tapaisessa nojatuolissa, jonka alusta oli heloitettu kullatuilla levyillä. Ruhtinaan takana seisoi sihteeri, kirkkoherra Muchowiecki, marsalkka, ruhtinas Woronicz, herra Boguslaw Maszkiewicz ja edempänä paashit ja kaksitoista espanjalaisessa puvussa olevaa drabanttia kirveskeihäineen. Kauvempana salissa oli sotilaita loistavissa univormuissa. Herra Rozwan pyysi hospodarin puolesta, että ruhtinas vaikutusvallallaan ja nimensä mahdilla estäisi khanin Budzakissa asuvia tatareja hyökkäilemästä Walakiaan, missä he joka vuosi tekivät kauheita vahinkoja ja hävityksiä. Ruhtinas vastasi kauniissa latinankielisessä puheessa, että budziakilaiset tosin eivät paljon välittäneet itse khanistakaan, mutta että hän kuitenkin, kun toukokuussa näkee luonansa khanin lähettilään, Tshaus murzan, tämän kautta tulee muistuttamaan khania valakialaisille tapahtuneista vääryyksistä. Herra Skrzetuski oli jo aikaisemmin antanut kertomuksen lähettitoimestaan ja matkastaan sekä kaikesta mitä hän oli kuullut Chmielnickistä ja tämän paosta Sicziin. Ruhtinas päätti hänen kertomuksensa johdosta siirtää muutamia rykmenttejä Kudakiin, mutta ei kiinnittänyt siihen suurempaa huomiota. Kun siis ei mikään näkynyt uhkaavan Dnieperin takaisen vallan rauhaa ja mahtavuutta, alkoivat Lubniessa juhlat sekä huvit lähettiläs Rozwanin läsnäolon johdosta ja myöskin siitä syystä, että herrat Bodzinski ja Lassota vojevoda Przyjemskin pojan nimessä juhlallisesti tiedustelivat, olisiko tällä toiveita saada puolisokseen ruhtinatar Anna, johon pyyntöön he saivat sekä ruhtinaalta että ruhtinatar Griseldalta suotuisan vastauksen.
Pieneen Wolodyjowskiin tämä koski kovasti ja kun Skrzetuski koetti valaa lievennystä hänen sydämeensä, niin hän vastasi:
— Kyllä sinun kelpaa, sillä Anusia Borzobohata ei sinua jätä, jollet sinä tahdo. Hän on koko ajan täällä muistellut sinua suurella kiintymyksellä. Aluksi luulin, että hän teki sitä vain kiihoittaakseen Bychowiecin mustasukkaisuutta, mutta sitte näin, että hän tahtoi kiduttaa häntä ja että hän sydämessään vaalii hellyyttä vain sinua kohtaan.
— Mitä Anusia minuun kuuluu? Käänny sinä vaan hänen puoleensa, en minä estä, non prohibeo, ja lakkaa ajattelemasta ruhtinatar Annaa, sillä se on samaa kuin jos sinä tahtoisit lakillasi peittää Feniks linnun sen pesässä!
— Tiedän kyllä, että ruhtinatar Anna on Feniks ja siksi minun varmaan täytyy kuolla hänen herättämäänsä kaihoon.
— Sinä jäät eloon ja rakastutkin vielä, mutta älä kuitenkaan ajattele ruhtinatar Barbaraa, sillä hänet sieppaa nenäsi edestä eräs toinen vojevodanpoika.
— Mutta onko sydän mikään poika pahanen, jota voi komentaa? Voiko kieltää silmiänsä katselemasta niin ihanaa olentoa kuin ruhtinatar Barbara, jonka näkö voi saada villit pedotkin liikutuksen valtaan…
— Piru on mennyt sinuun! huudahti herra Skrzetuski. — Näen että kyllä lohduttaudut ilman minunkin apuani, sen vain toistan sinulle: käänny Anusian puoleen, sillä minä ainakaan en tule panemaan mitään esteitä tiellesi. Anusia ei kuitenkaan ajatellut Wolodyjowskia. Sensijaan herra Skrzetuskin välinpitämättömyys ärsytti ja suututti häntä sekä herätti hänessä uteliaisuutta. Palattuaan pitkältä matkalta Skrzetuski ei edes katsellut häntä! Illoin kun ruhtinas ensimäisten upseeriensa ja hovimiestensä kanssa saapui ruhtinattaren seurusteluhuoneeseen, Anusia, katsellen herrattarensa olkapään takaa (sillä ruhtinatar oli pitkä ja Anusia lyhyt), keihästi mustat silmänsä luutnantin kasvoihin, saadakseen selitystä arvoitukseen. Mutta Skrzetuskin silmät harhailivat, samoin kuin hänen ajatuksensakin, muualla ja kun hänen katseensa sattui tyttöön, niin se oli välinpitämätön ja tyhjä, ikäänkuin ei hän lainkaan olisi katsellut siihen tyttöön, jolle hän kerran oli laulellut:
Ja orjaks' joutuu jokainen,
Ken sattuu tielles, neitonen!
Mikä hänen on? kysyi itseltänsä koko hovin hemmottelema lemmikki ja, polkien maahan pientä jalkaansa, päätti tutkia asiaa. Anusia tosin ei ollut oikein rakastunut Skrzetuskiin, mutta totuttuaan palvomiseen, ei hän voinut sietää, ettei hänestä välitetty ja oli suutuksissaan valmis heittämään mielestään mokoman miehen.
Niinpä hän kerran, juostessaan viemään lankavyhteä ruhtinattarelle, tapasi herra Skrzetuskin juuri kun tämä tuli ulos ruhtinattaren makuuhuoneen viereisestä suojasta. Hän lensi häntä kohden kuin myrsky ja melkein jo törmäsi häntä vastaan, mutta pysähtyi samassa ja sanoi:
— Ah kuinka minä pelästyin! Hyvää päivää, herra Skrzetuski.
— Hyvää päivää, neiti Anna. Olenko sellainen hirviö, että noin pelästytin neiti Annan.
Tyttö seisoi silmät maahan painuneina, kierrellen vapaan kätensä sormilla palmikkojensa päitä. Siirrellen jalkojaan ikäänkuin hämillään hän vastasi, suu hymyssä:
— No ette, ette ensinkään. Ihan varmaan. Yhtäkkiä hän katsahti luutnanttiin ja painoi taasen silmänsä maata kohden.
— Oletteko te minuun suuttunut?
— Minäkö? Mitäs neiti Anna sitte välittäisikään minun suuttumuksestani!
— Se on totta, en välittäisikään. Luuletteko, että minä rupean heti itkemään. Herra Bychowiec on kohteliaampi…
— Jos asia niin on, niin ei minulle jää muuta neuvoa kuin luovuttaa kiistatanner herra Bychowiecin haltuun ja kadota neiti Annan näkyvistä.
— Pidätänkös minä?
Sen sanottuaan asettui Anusia herra Skrzetuskin tielle.
— Te palaatte Krimistä? kysyi hän.
— Krimistä.
— Mitäs te toitte Krimistä?
— Herra Podbipientan. Onhan neiti Anna nähnyt hänet — miellyttävä ja komea kavaljeeri.
— Varmaan miellyttävämpi kuin te. Mutta mitä varten hän on tullut tänne?
— Jotta neiti Anna voisi koetella voimiaan hänenkin kanssaan. Mutta minä neuvon ponnistamaan kovasti, sillä tiedän tästä kavaljeerista erään salaisuuden, jonka takia hän on voittamaton, niin ettei edes neiti Anna saa hänestä mitään irti.
— Miksikä hän on niin voittamaton?
— Sillä hän ei voi mennä naimisiin.
— Mitä se minuun kuuluu? Mutta miksikä hän ei voi mennä naimisiin?
Skrzetuski taipui likelle tytön korvaa ja sanoi lujaan ja merkitsevästi:
— Sillä hän on tehnyt puhtauden lupauksen.
— Te olette tyhmä! huudahti Anusia äkkiä ja pyrähti pois kuin pelästynyt lintu.
Vielä samana iltana sai hän lähempää tarkastaa herra Longinusta. Vieraita oli silloin vähän, sillä ruhtinas piti paraikaa jäähyväiskestejä herra Bodzinskille. Liettualaisemme, joka oli huolellisesti puettu valkoiseen silkkiseen zupaniin, alusviittaan ja tummansiniseen samettikontushiin, päällysviittaan, näytti sangen komealta, varsinkin kun hän tavallisen sukumiekkansa sijasta oli vyöttänyt kupeilleen kevyen, käyrän sapelin, jonka huotra oli kullattu.
Anusia tähtäili silmillään herra Longinusta, osaksi tahallaan tehdäkseen kiusaa herra Skrzetuskille, mutta luutnantti ei olisi sitä huomannut, jollei Wolodyjowski olisi tuupannut häntä käsivarteen ja sanonut: "hitto minut vieköön, jollei Anusia vielä ihastu liettualaiseen humalaseipääseen".
— Sano se hänelle itselleen.
— Niin sanonkin. Heistä tulee erinomainen pari.
— Longinus voi pitää tyttöä viittansa solkena, juuri sellaiset ovat heidän mittasuhteensa.
— Tai hattunsa töyhtönä. Wolodyjowski läheni liettualaista.
— Olette saapunut aivan äskettäin, hyvä herra, mutta olette jo aika keikari.
— Kuinka niin, arvon veli? Mistä sen päättelette?
— No kun olette kääntänyt naisjoukon kauneimman tytön pään.
— Hyvä herra, sanoi Podbipienta, nostaen kädet rinnalleen, — mitä ihmeellisiä asioita te puhuttekaan?
— Katsokaappa vain neiti Anna Borzobohataa, johon me kaikki olemme rakastuneet, kuinka hän tänään vilkuu teitä. Pitäkää vain varanne, ettette joudu hänen takiaan narriksi, hän on jo näyttänyt pitkää nenää meille muille.
Tämän sanottuaan kääntyi Wolodyjowski ympäri kantapäillään ja lähti pois, jättäen Longinuksen aivan hämilleen. Hän ei uskaltanut heti edes katsoa Anusiaan päin ja vasta hetken perästä hän ikäänkuin epähuomiosta käänsi silmänsä siihen suuntaan. Aivan häntä värisytti. Ruhtinatar Griseldan olkapäiden takaa katseli häneen todella kaksi kiiluvaa silmäterää, uteliaasti ja itsepintaisesti. "Apage satanas", ajatteli liettualainen ja, punehtuen kuin koulupoika, pakeni salin toiseen nurkkaan.
Kiusaus oli kuitenkin suuri. Pienessä paholaisessa, joka katseli ruhtinattaren olan takaa, oli sellainen tenho ja nuo silmät välkkyivät niin kirkkaina, että herra Longinuksen täytyi vielä, vaikkapa edes kerran, katsoa sinnepäin. Mutta samassa hän muisti lupauksensa! Hänen silmiensä eteen tuli Zerwikaptur, hänen esi-isänsä Stowejko Podbipienta ynnä kolme halkaistua päätä, ja kauhu valtasi hänet. Hän siunasi itsensä ja sinä iltana ei hän enään katsellut Anusiaan.
Aamulla saapui hän heti Skrzetuskin huoneeseen.
— Herra luutnantti, joko pian lähdemme liikkeelle? Ettekö jo ole kuullut sodasta?
— Kylläpä teillä on kiire. Malttakaa nyt mieltänne, kunnes pääsette omaan joukkoonne.
Herra Podbipienta näet ei ollut vielä merkitty kirjoihin Zakrzewski vainajan sijalle Hänen täytyi odottaa kunnes vuosineljännes menisi umpeen ja se oli tapahtuva vasta ensimäisenä päivänä toukokuuta.
Mutta hänen oli todella kiire ja siksi hän kysyi edelleen:
— Eikö armollinen ruhtinas vielä ole puhunut mitään siitä asiasta?
— Ei. Kuningas kyllä ei kuolemaansa asti herkeä ajattelemasta sotaa, mutta valtiopäivät eivät tahdo sitä.
— Mutta Czechrynissä puhuttiin, että meitä uhkaa kasakkakapina.
— Kyllä näkyy, että lupauksenne ahdistaa teitä. Mutta ennen kevättä ei kapinasta tule mitään, sillä vaikka talvi nyt onkin lauhkea, niin on se kuitenkin talvi. Meillä on vasta 15 päivä helmikuuta ja milloin hyvänsä saattaa tulla pakkanen, eikä kasakka lähde kentälle, niinkauvan kuin ei hän voi kaivautua maahan. Vallin takana tappelevat kasakat julmasti, mutta kentällä he eivät kykene pitämään puoliaan.
— Täytyy siis odottaa itse kasakoitakin.
— Mutta huomatkaa, että vaikka kapinan aikana tapaisittekin nuo kolme päätänne, niin ei ole varma, että pääsette vapaaksi lupauksestanne, sillä ristiritarit ja turkkilaiset ovat toista, mutta omat kansalaiset toista, he ovat niinsanoakseni saman äidin lapsia.
— Voi hyvä Jumala, tehän lyötte minua seipäällä päähän. Tästä tulee aivan epätoivoon. Kirkkoherra Muchowieckin täytyy ratkaista minulle nämä epäilykset, muuten minulla ei ole hetkeäkään rauhaa.
— Varmaankin hän ratkaisee, onhan hän oppinut ja jumalinen mies. Mutta kyllä hän tulee sanomaan samaa. Bellum civile, kansalaissota on veljessota.
Mutta jos vieras mahti tulisi kapinoitsevien avuksi.
— Silloin olisi oikea sota. Mutta nyt minä sanon teille yhden asian: odottakaa ja olkaa kärsivällinen.
Herra Skrzetuski ei kuitenkaan itsekään voinut seurata tätä neuvoa. Hänet valtasi yhä suurempi kaiho, häntä ikävystyttivät hovin juhlat ja kasvot, joita hän ennen oli katsellut niin mielellään. Herrat Bodzinski, Lassota ja Rozwan Ursu lähtivät vihdoin pois ja hovissa alkoi syvä rauha. Elämä kului yksitoikkoisesti. Ruhtinaan aika meni äärettömien maatilojen tarkastukseen ja joka aamu hän keskusteli isännöitsijöidensä kanssa, joita saapui koko Vähä-Venäjältä ja Sandomierin maasta. Sotaväen harjoituksissakin hän saattoi olla läsnä vain harvoin. Upseerien meluisat kemut, joissa keskusteltiin tulevista sodista, kävivät Skrzetuskille sanomattoman vastenmielisiksi ja senvuoksi hän mielellään, kivääri olalla, poistui Solonicaan, missä Zolkiewski muinoin oli niin hirvittävällä tavalla lyönyt Nalewajkon, Lobodan ja Krempskin. Tämän taistelun jäljet olivat jo hävinneet sekä ihmismuistosta että taistelupaikalta. Vain välistä heitti maa vielä povestaan esiin valjenneita luita ja joen takana törrötti kasakkain luoma multakumpu, jonka takaa Lobodan zaporogilaiset ja Nalewajkon vapaaväki oli puolustanut itseänsä niin epätoivoisasti. Mutta tuuhea lehto oli jo kasvanut kummullekin. Siellä Skrzetuski piili hovin melua. Hän ei ampunut lintuja, hän vaipui muistelmiinsa. Hänen sielunsa silmien eteen nousi kaihon loihtimana lemmityn hahmo. Täällä sumun, kaislikon kahinan ja seudun alakuloisuuden keskellä hän sai lievitystä omalle kaiholleen.
Myöhemmin alkoivat runsaat, kevättä ennustavat sateet. Solonica muuttui rämeeksi, oli vaikea pistää päätänsä ulos katon alta, ja niin oli nyt luutnantilta mennyt sekin huvi, jonka oli tuottanut samoileminen yksinäisyydessä. Ja samalla kasvoi hänen rauhattomuutensa, eikä syyttä. Hän toivoi aluksi, että ruhtinatar Kurcewicz, heti kun hänen onnistuisi lähettää pois Bohun, tulisi tuomaan Helenaa Lubnieen, mutta nyt oli sekin toivo sammunut. Tiet olivat märkyyttään aivan pehmeinä ja aro oli muutaman penikulman alalta, pitkin Sulan molempia rantoja, äärettömänä rämeenä. Täytyi siis odottaa kunnes kevään lämmin aurinko kuivattaisi liiat vedet ja märkyyden. Koko tämän ajan täytyi Helenan viipyä holhoojien luona, joihin Skrzetuski ei luottanut, oikeassa suden pesässä, sivistymättömien, villien ja Skrzetuskille pahansuovien ihmisten keskellä. Tosin heidän, oman etunsa tähden, tuli pitää sanansa — eikä heillä ollut juuri muutakaan neuvoa —, mutta kuka saattoi arvata, mitä he keksisivät ja mitä he uskaltaisivat, varsinkin kun heitä koko ajan uhkasi hurjapää, jota he nähtävästi sekä rakastivat että pelkäsivät. Helppohan hänen olisi ollut pakoittaakin heidät antamaan tyttö hänelle, sillä senkaltaisetkaan tapaukset eivät olleet harvinaisia — niin oli aikoinaan onnettoman Nalewajkon toveri Loboda pakoittanut rouva Poplinskin antamaan hänelle vaimoksi kasvattityttärensä, vaikka tyttö oli jalosukuinen ja vihasi tuota hurjapäätä sydämensä pohjasta. Ja jos oli totta, mitä kerrottiin Bohunin suunnattomista rikkauksista, niin saattoihan hän heille maksaa sekä tytöstä että Rozlogista, ja mitäs sitte! Silloin — niin ajatteli herra Skrzetuski — ilmoitetaan minulle ivallisesti, että olen tullut myöhään, ja itse puolestaan piilevät he jossakin Liettuan tai Masowian korvissa, jonne ei ulotu edes ruhtinaan mahtava käsi! Herra Skrzetuski vapisi kuin kuumeessa, ajatellessaan tällaista mahdollisuutta, tempoi kuin kahlehdittu susi, katui ruhtinattarelle antamaansa ritarisanaa eikä tietänyt mitä tehdä. Hän ei ollut niitä miehiä, jotka helposti antavat sattuman vetää itseään parrasta, hänessä oli suuri yritteliäisyys ja tarmo, hän ei odottanut sitä minkä kohtalo hänelle tuo — hän otti mieluummin kohtaloa kurkusta kiinni ja pakotti sen itselleen suotuisaksi. Siksi hänelle kävikin vaikeammaksi kuin jollekin muulle istua Lubniessa kädet ristissä.
Hän päätti siis toimia. Hänellä oli palvelijapoikana eräs Rzendzian, köyhtynyttä aatelissukua Podlasista, kuusitoistavuotias, kekseliäs ja rohkea velikulta, jonka kanssa ei vanhemmankaan ollut hyvä kilpailla. Tämän päätti Skrzetuski lähettää Helenan luo tiedusteluretkelle. Oltiin helmikuun loppupuolella, sateet olivat tauonneet, maaliskuu näytti lupaavalta ja tiet alkoivat kuivaa. Rzendzian lähti siis matkalle. Herra Skrzetuski pani hänen mukaansa kirjeen, paperia, kynän ja mustepullon, joita hän käski vartioimaan kuin silmäterää, sillä hän muisti, että niitä esineitä ei ole Rozlogissa. Hän oli teroittanut pojan mieleen, ettei tämä saa sanoa, kuka hänet on lähettänyt, hänen tuli teeskennellä kulkevansa Czechryniin ja ottaa tarkka selko kaikesta. Erittäinkin oli hänen saatava selville, missä Bohun on ja mitä hän tekee. Rzendzianille ei tarvinnut antaa matkaohjeita kahteen kertaan. Hän painoi lakin takaraivolle, päästi vihellyksen ja asettui ratsun selkään.
Herra Skrzetuskille alkoi raskas odotuksen aika. Hän koetti tappaa sitä harjoittamalla keppitaistelua herra Wolodyjowskin kanssa, joka oli suuri mestari tässä taidossa, tai heittämällä keihästä renkaan läpi. Sitäpaitsi sattui Lubniessa tapaus, jossa luutnantti oli vähällä menettää henkensä. Eräänä päivänä oli karhu riuhtaissut itsensä irti kahleista, heittänyt linnan pihalla maahan kaksi tallipalvelijaa ja peloittanut herra komisarjus Chlebowskin hevoset. Vihdoin hyökkäsi se luutnantin päälle, joka juuri sattui tulemaan asehuoneesta mennäkseen ruhtinaan luo. Skrzetuskilla ei ollut sapelia vyöllä, vain kädessä messinkipäinen kevyt nuija. Luutnantti olisi varmaan menettänyt henkensä, jollei herra Longinus olisi sattunut asehuoneesta näkemään tapausta ja zerwikapturien miekka kädessä rientänyt avuksi. Herra Longinus osoittautui esi-isänsä Stowejkon täydelleen arvoisaksi jälkeläiseksi, kun hän koko hovin nähden silpaisi halki karhun pään ja olan. Itse ruhtinas katseli akkunasta tätä tavatonta voimannäytettä ja saattoi heti sen jälkeen herra Longinuksen ruhtinattaren huoneeseen, missä Anusia Borzobohata siinä määrin vietteli häntä silmillään, että hänen huomispäivänä täytyi lähteä ripittämään itseään. Seuraavana kolmena päivänä ei hän näyttäytynyt linnassa, hän tuli vasta, kun hän hartaalla rukouksella oli karkoittanut luotaan kaikki kiusaukset.
Kymmenen päivää kului, mutta Rzendziania ei kuulunut kotiin. Jan herramme laihtui silmin nähden ja kävi niin huonoksi, että Anusiakin kiertoteitä rupesi kuulostelemaan, mikä hänen on ja Carboni, ruhtinaan lääkäri, määräsi hänelle lääkettä alakuloisuutta vastaan. Mikään lääke ei kuitenkaan auttanut häntä, sillä hän ajatteli yöt ja päivät ruhtinatartansa, tuntien yhä voimakkaammin, ettei hänen sydämeensä ollut pesinyt vain ohimenevä tunne, vaan suuri rakkaus, jonka täytyi tulla tyydytetyksi, muuten ihmisen rinta voisi haljeta kuin mikäkin heikko astia.
Helppoa on siis kuvitella herra Janin iloa, kun eräänä päivänä aamun koittaessa Rzendzian saapui hänen asuntoonsa likaisena, väsyneenä ja laihtuneena, mutta iloisena. Jo kasvoista saattoi nähdä, että hän toi hyvän sanoman. Ruhtinas hypähti vuoteestaan pystyyn, juoksi häntä vastaan, tarttui häntä olkapäihin ja huudahti:
— Onko sinulla kirjettä?
— On, herra, tuossa on.
Luutnantti tempasi kirjeen käsiinsä ja alkoi lukea. Kauvan hän oli epäillyt, voiko Rzendzian onnellisimmassakaan tapauksessa tuoda hänelle kirjeen, koska oli epävarmaa, osaako Helena kirjoittaa. Näillä rajaseuduilla eivät herrasnaisetkaan aina saaneet opetusta ja Helena oli lisäksi saanut kasvatuksensa sivistymättömien ihmisten keskuudessa. Mutta nähtävästi oli isä ehtinyt hänelle opettaa kirjoitustaidon, koska Helena oli piirtänyt pitkän kirjeen neljälle sivulle. Tyttö parka ei tosin osannut lausua ajatuksiansa sirosti ja retoorisesti, mutta kirjoitti sensijaan vilpittömästä mielestä seuraavasti:
"Minä en enään koskaan unohda teitä, pikemmin te minut, sillä olen kuullut, että teidänkin joukossanne on huikentelevaisia. Mutta kun olette vartavasten toimittanut sanantuojan niin monen penikulman taakse, niin näen, että olen sinulle rakas, niinkuin sinäkin minulle, josta sinua kiitän koko sydämestäni. Minua kyllä ujostuttaa kirjoittaa näin rakkaudestani, mutta minun täytyy sanoa totuus, eikä valehdella. Olen myöskin kysynyt herra Rzendzianilta, mitä teette Lubniessa ja millaiset ovat suuren hovin tavat ja kun hän kertoi sikäläisten neitien komeudesta ja hienoudesta, niin kyyneleet melkein tulivat silmiini, niin tulin surulliseksi…"
Luutnantti keskeytti lukemisensa ja kysyi Rzendzianilta:
— Mitä sinä, hölmö, olet kertonut?
— Kaikkihan on hyvin, herra, vastasi Rzendzian. Luutnantti luki eteenpäin.
"… sillä kuinka minä, yksinkertainen tyttö, voin kilpailla heidän kanssaan, mutta lähettipoika sanoi minulle, että te ette tahdo katsellakaan ketään heistä…"
— Se oli oikein, sanoi luutnantti.
Rzendzian ei tietänyt, mistä oikeastaan oli kysymys, sillä luutnantti luki kirjettä hiljaa, mutta hän tekeytyi tietäväisen näköiseksi ja rykäisi merkitsevästi. Skrzetuski luki eteenpäin.
"… Ja heti minä tulin lohdutetuksi ja rukoilin Jumalaa, että hän pitäisi edespäinkin teitä sellaisessa hyvänsuopuudessa minua kohtaan ja siunaisi meitä molempia — amen. Niin minun on ollut ikävä teitä kuin omaa äitiäni, sillä surullista minun, orvon, on olo tässä maailmassa, mutta ei teidän läsnäollessanne… Jumala näkee, että minun sydämeni on puhdas ja kaikki muu on oppimattomuutta, joka teidän täytyy antaa minulle anteeksi."
Edelleen ilmoitti ihana ruhtinatar, että hän lähtee Lubnieen tätinsä kanssa heti, kun tiet tulevat paremmiksi ja että vanha ruhtinatar tahtoo kiiruhtaa tätä matkaa, sillä Czehrynistä saapuu tietoja joistakin kasakkalevottomuuksista. Täti odottaa myöskin nuorten ruhtinasten kotiintuloa — he olivat lähteneet Boguslawiin hevosmarkkinoille.
"Olette oikea poppamies", kirjoitti Helena edelleen, "kun osasitte suostuttaa tädin itseenne".
Luutnantti hymähti, sillä hän muisti, millä keinoin hänen oli täytynyt suostuttaa täti. Kirjeen lopussa neito vakuutti ainaista ja horjumatonta rakkauttaan, niinkuin ainakin vaimon tulee miehelleen. Koko kirjeestä henki todella puhdas sydän, siksipä luutnantti lukikin tuon herttaisen kirjeen alusta loppuun asti yli kymmenen kertaa, toistaen itsekseen: "suloinen tyttö, Jumala rangaiskoon minua, jos sinut joskus jätän".
Sitte hän taasen alkoi kysellä Rzendzianilta.
Sukkela poika teki hänelle tarkasti tiliä koko matkasta. Hänet oli otettu ystävällisesti vastaan, vanha ruhtinatar oli kysellyt luutnanttia ja saatuaan kuulla, että hän oli tunnettu ritari ja ruhtinaan uskottu sekä sitäpaitsi varakas mies, oli hän ollut tyytyväinen.
— Hän kysyi minulta myöskin, sanoi Rzendzian, — pidättekö aina mitä olette luvannut, ja minä sanoin siihen: "armollinen rouva, jos se ratsu, jonka selässä olen tullut tänne, olisi luvattu minulle, niin tietäisin, että se pysyy käsissäni."
— Oletpa sinä velikulta, sanoi luutnantti, — mutta koska olet minun puolestani mennyt takuuseen, niin pidä se sitte. Et siis teeskennellyt, vaan sanoit suoraan, että minä olin sinut lähettänyt.
— Sanoin, sillä huomasin sen parhaaksi ja heti kohdeltiin minua vieläkin ystävällisemmin, ja erittäinkin hyvästi kohteli minua neiti, joka on niin ihana, ettei toista sellaista vaan löydy maailmassa. Ja saatuaan tietää, että tulen teidän luotanne, ei neiti enään tietänyt, minne hän olisi minut istuttanut, ja jollei olisi ollut paastonaika, niin minä olisin saanut uida herkuissa kuin taivaassa. Lukiessaan kirjettänne valuivat ilonkyyneleet neidin silmistä.
Luutnantti vaikeni hänkin ilosta ja vasta hetken perästä hän taas kysyi:
— No, saitko tietää mitään Bohunista?
— Minun ei sopinut kysyä häntä neidiltä eikä myöskään rouvalta, mutta minä lyöttäydyin tutunomaiseen keskusteluun vanhan tatari Czechlyn kanssa, joka kyllä on pakana, mutta neidin uskollinen palvelija. Hän kertoi minulle, että kaikki ensin olivat olleet teille kovin nurjamielisiä, mutta sitte asettuneet, kun tuli tunnetuksi, että jutut Bohunin aarteista olivatkin tarua.
— Millä tavalla he sitte tulivat siitä vakuutetuiksi?
— Asia oli, nähkääs, tällainen. Heillä oli riita Siwinskien kanssa ja he joutuivat maksamaan. Kun tuli maksun aika, niin he sanoivat Bohunille: "lainaappa meille!" ja hän vastaa: "turkkilaista tavaraa on minulla vielä hiukan, mutta enimmät aarteeni olen hävittänyt!" Kun he sen saivat kuulla, aleni Bohunin arvo ja he käänsivät rakkautensa teidän puoleenne.
— Täytyypä sanoa, että olet hyvin ottanut selkoa kaikesta.
— Hyvä herra, jos minä olisin saanut selville yhden asian, mutten toista, niin silloin olisitte voinut sanoa minulle: lahjoititte minulle ratsun, mutta ette antanut puusatulaa, ja mitä on hevonen ilman satulaa?
— No, no, ota sitte satulakin.
— Kiitän nöyrimmästi. He lähettivät heti Bohunin Perejaslawiin, ja otin minä siitäkin asiasta hiukan selkoa, ajattelin näet itsekseni: miksikäs en minäkin kävisi kurkistamassa Perejaslawiin? Jos te olette minuun tyytyväinen, niin saan palkintoni pikemmin.
— Joko sinulle nyt taas tuli uusi ansio. Kävit siis Perejaslawissa…
— Kävin, mutta en minä sieltä löytänyt Bohunia. Vanha päällikkö Loboda on kipeänä ja kerrotaan, että Bohun hänen jälkeensä tulee päälliköksi… Mutta siellä valmistetaan jotakin kummallista. Sotapoikia siellä lipun alla on tuskin kourallistakaan, muut ovat, niin kerrotaan, menneet Bohunin perässä, tai karanneet Sicziin, ja se on, tiedättekös te, tärkeä asia, sillä siellä valmistetaan nyt jotakin kapinaa. Tahdoin tietysti saada tietoa Bohunista, mutta senverran minulle vain sanottiin, että hän oli lähtenyt Dnieperin länsirannalle. No, ajattelin itsekseni, jos asiat niin ovat, niin meidän neiti on häneltä turvassa, ja lähdin paluumatkalle.
— Hyvin olet ajanut asiasi, mutta eikö sinulla ollut mitään seikkailua matkalla?
— Ei, hyvä herra, mutta nälkä minun on kauheasti.
Rzendzian lähti huoneesta ja luutnantti, jäätyänsä yksin, alkoi uudestaan lukea Helenan kirjettä ja painella huuliansa vastaan kirjaimia, jotka tosin eivät olleet yhtä kauniit kuin käsi, joka oli ne piirtänyt. Toivo palasi hänen sydämeensä ja hän ajatteli itsekseen: "kyllä tiet pian kuivuvat, jahka Jumala antaa kauniin ilman. Kurcewiczit eivät varmaan enään petä minua, saatuaan tietää, että Bohun on köyhä mies. Minä jätän heille Rozlogin ja panen vielä omastani lisää, jos vain saan omakseni tuon rakkaan tähden…"
Ja laitettuaan itsensä kuntoon hän lähti kirkastunein kasvoin ja rinta täynnä onnea kappeliin, jo edeltäpäin nöyrästi kiittääkseen Jumalaa hyvästä toivosta.