NELJÄS LUKU.
Kurcewicz-Bulyhat olivat vanhaa ruhtinassukua, joka polveutui Koryjatista ja johti todennäköisesti alkuperänsä Rurikista saakka. Suvun kahdesta päälinjasta asui toinen Liettuassa, toinen Volyniassa, mutta Dnieperin taakse oli siirtynyt vasta ruhtinas Wasili, yksi volynialaisen haaran lukuisista jälkeläisistä, joka köyhänä miehenä ei tahtonut jäädä rikkaitten sukulaistensa keskelle, vaan meni Michal Wisniowieckin, kuuluisan "Jareman" isän palvelukseen. Saavutettuaan tässä palveluksessa paljon kunniaa ja tehtyään ruhtinaalle huomattavia ritarinpalveluksia, hän sai tältä perinnöksi Krasne-Rozlogin, jota sittemmin sutten paljouden takia nimitettiin Wilcze-Rozlogiksi (Susi-Rozlogi) ja asettui sinne lopullisesti asumaan. Käännyttyään v. 1629 katolinuskoon hän nai neiti Rahozan, joka oli tunnettua, alkuaan rumenilaista aatelissukua. Tästä avioliitosta syntyi vuotta myöhemmin tytär Helena. Äiti kuoli häntä synnyttäessään, mutta ruhtinas Wasili, joka ei tahtonut mennä uusiin naimisiin, antautui kokonaan talon hoitoon ja ainoan tyttärensä kasvattamiseen. Hän oli jaloluontoinen mies ja hänen hyveensä olivat harvinaiset. Päästyänsä jotenkin nopeasti keskinkertaiseen varallisuuteen, hän heti ajatteli vanhempaa veljeänsä Konstantinia, joka oli jäänyt köyhyyteen Volyniaan ja joka mahtavan sukunsa hylkimänä oli ollut pakoitettu muuttamaan kartanosta kartanoon. Tämän ynnä hänen vaimonsa ja viisi poikaansa hän toi Bozlogiin ja jakoi heidän kanssaan jokaisen leipäpalan. Sillä tavoin elivät Kurcewiczit rauhassa aina v. 1634 loppuun asti, jolloin Wasili yhdessä kuningas Wladislawin kanssa marssi Smolenskia kohden. Siellä sattui onneton tapaus, joka tuli hänen turmioksensa. Kuninkaan leirissä saatiin käsiin venäläisten päällikölle Sheinille osotettu kirje, jonka alla oli ruhtinaan nimi ja Kurczin vaakunasinetti. Tällainen ilmeinen petosyritys ritarin puolelta, joka siihen asti oli nauttinut tahraamatonta kunniaa, hämmästytti ja suututti kaikkia. Turhaan Wasili todisti Jumalan kautta, ettei käsiala eikä allekirjoitus ole hänen. Kurczin vaakuna sinetissä poisti kaikki epäilykset eikä kukaan tahtonut uskoa ruhtinaan selitystä, että hän oli kadottanut sinettinsä. Ja lopuksi onnettoman ruhtinaan, joka valtiopetoksesta syytettynä tuomittiin kunnian ja pään menetykseen, täytyi pelastaa itsensä pakenemalla. Saavuttuaan yöllä Rozlogiin hän vannotti kaikkien pyhien nimessä veljeänsä Konstantinia, että tämä holhoisi kuin isä hänen tytärtänsä, ja poistui ainiaaksi. Kerrotaan että hän vielä Barista lähetti kirjeen ruhtinas Jeremille, pyytäen, ettei tämä ottaisi Helenalta pois leipäpalaa, ja jätti niinmuodoin luottamuksella tyttärensä Bozlogiin Konstantinin holhottavaksi. Senjälkeen ei hänestä kuulunut mitään. Huhu kävi, että hän heti senjälkeen kuoli, toiset taas väittivät hänen liittyneen Itävallan keisarin joukkoihin ja kaatuneen sodassa Saksanmaalla. Mutta kukapa tiesi, miten asianlaita todellisuudessa oli. Nähtävästi hän oli kuollut, koska ei enään tiedustellut tytärtänsä. Pian hänestä lakattiin puhumasta. Uudelleen häntä muistettiin taas, kun hänen syyttömyytensä kävi selville. Eräs vitebskiläinen Kupcewicz tunnusti nimittäin kuollessansa, kirjoittaneensa Smolenskin luona kirjeen Sheinille ja painaneensa sen alle leirissä löytämänsä sinetin. Tämä todistus täytti kaikkien sydämet säälillä ja mielipahalla. Tuomio peruutettiin ja ruhtinas Wasilin nimelle palautettiin sen entinen kunnia, mutta hänelle itselleen tuli palkinto kärsimyksistä liian myöhään. Rozlogia taas ei Jeremi ollut aikonutkaan ottaa pois, sillä Wisniowieckit, hyvin tuntien Wasilin, eivät olleet koskaan olleetkaan täysin vakuutetut hänen syyllisyydestänsä. Wasili olisi saattanut jäädä paikoilleenkin ja heidän mahtavan kätensä suojassa olla kokonaan välittämättä tuomiostaan. Hän oli lähtenyt vain siksi, ettei voinut kärsiä häväistystä.
Helena kasvoi siis Rozlogissa sedän hellän huolenpidon alaisena ja vasta tämän kuoleman jälkeen alkoivat hänelle vaikeat ajat. Konstantinin vaimo, joka polveutui epäiltävää alkuperää olevasta suvusta, oli ankara, intohimoinen ja tarmokas nainen, jonka vain hänen miehensä oli saattanut pitää aisoissa. Miehensä kuoleman jälkeen otti hän rautaisiin käsiinsä Rozlogin hallituksen. Palvelijat vapisivat hänen edessään, pojat pelkäsivät häntä kuin tulta ja naapuritkin saivat pian oppia tuntemaan hänet. Hallituksensa kolmantena vuonna harjoitti hän kaksi kertaa omankädenoikeutta Siwinskejä vastaan Browarkissa, johtaen itse, mieheksi puettuna, ratsun selästä joukkoansa ja palkattuja kasakkoja. Kun ruhtinas Jeremin rykmentit kerran tuhosivat tatarilaisjoukon, joka pani toimeen rauhattomuuksia Seitsemän-Haudan tienoilla, niin ruhtinatar, taasen itse johtaen väkeänsä, teki lopun tämän joukon jäännöksestä, joka oli palannut Rozlogin lähelle. Hän asettui lujasti Rozlogiin ja alkoi katsoa sitä omaksi ja poikiensa tilaksi. Poikiansa hän rakasti kuin emäsusi pentujansa, mutta itse ollen yksinkertainen ihminen ei hän pitänyt huolta siitä, että pojat olisivat saaneet säätynsä mukaisen kasvatuksen. Kiovasta tuotu kreikanuskoinen munkki opetti heitä lukemaan ja kirjoittamaan ja siihen opetus loppuikin. Lubnie olisi tosin ollut verraten likellä ja sen ruhtinaallisessa hovissa olisivat pojat voineet saada ulkonaista hienoutta, harjaantua kansliatöihin ja julkisiin asioihin tai käydä ritarikoulua asettumalla lippujen alle. Mutta ruhtinattarella oli kaikenlaiset syynsä, joiden vuoksi hän ei pannut heitä Lubnieen.
Vaan entä jos ruhtinas Jeremin mieleen olisi muistunut Rozlogi ja hän olisi käynyt katsomassa, millainen Helenan holhous on, tai olisi Wasilin muiston takia itse tahtonut ruveta holhoojaksi? Silloin olisi ehkä täytynyt lähteä pois Rozlogista ja siksi ruhtinatar mieluummin soi, että Lubniessa unohdettiin maailmassa edes olevankaan joitakin Kurcewiczeja. Mutta siksi myöskin nuoret ruhtinaat saivat kasvaa puolivilleinä tai enemmän kasakan kuin aatelismiehen tapaan. Jo poikina he olivat ottaneet osaa vanhan ruhtinattaren riitoihin, nyrkkivallan oikeudella tehtyihin ulosmittauksiin Siwinskien luona ja sotaretkiin tatareja vastaan. Tuntien syntyperäistä vastenmielisyyttä kirjoja kohtaan he päiväkaudet ammuskelivat kaaripyssyllä tai harjoittelivat kättänsä nuijan tai sapelin käyttämisessä ja suopungin heittämisessä. He eivät myöskään välittäneet taloudesta, sillä sitä ei äiti päästänyt käsistään. Surullista oli nähdä noita tunnetun suvun jälkeläisiä, joiden suonissa virtasi ruhtinaan veri, mutta joiden tavat olivat karkeat ja villit ja joiden mieli ja kovettunut sydän mustuttivat viljelemätöntä aroa. He kasvoivat kuin tammet. Mutta hyvin tietäen olevansa oppimattomia he välttelivät aatelisseuraa, jotavastoin villien kasakkajoukkojen seura oli heille sitä rakkaampi. Aikaisin he myöskin olivat lähteneet seikkailuretkille Dnieperin suistomaalle, missä heidät oli otettu vastaan hyvinä tovereina. Välistä he olivat viettäneet noin puoli vuotta kasakkain päämajassa Siczissä. He kävivät silloin kasakkain kanssa "ansiolla", ottivat osaa hyökkäyksiin turkkilaisia ja tatareja vastaan, ja nämä retket tulivat lopulta heidän rakkaimmaksi työkseen. Äiti ei hänkään pannut vastaan, sillä he toivat usein kotiin runsaan saaliin. Mutta yhdellä näistä retkistä vanhin poika Wasili joutui pakanain käsiin. Veljien onnistui tosin Bohunin ja hänen zaporogilaisten kasakkainsa avulla vapauttaa hänet, mutta silloin olivat jo hänen silmänsä puhkaistut. Siitä asti täytyi hänen istua kotona. Ja vaikka hän ennen oli ollut hurjin joukossa, oli hän senjälkeen käynyt hyvin lempeäksi ja vaipunut mietiskelyyn sekä tullut jumaliseksi.
Nuoremmat harjoittivat yhä sotilasammattiaan, joka lopulta heille tuotti lisätiluksen. Ei tarvinnut muuta kuin katsoa Rozlogi-Siromachya arvataksen mitä väkeä siellä asuu. Kun lähettiläs ja herra Skrzetuski vaunuineen ajoivat portista sisään, niin he eivät nähneet mitään herrastaloa, vaan pikemmin suuren vajan, joka oli lyöty kokoon mahtavista tammihirsistä. Ikkunat olivat kapeat aivan kuin ampuma-aukot, palvelijain ja kasakkain asunnot, tallit, aitat ja ulkohuoneet olivat aivan päärakennuksessa kiinni, muodottoman pitkänä rivinä, jossa toiset osat olivat korkeammat, toiset matalammat. Tila oli ulkoa niin köyhän ja kurjan näköinen, että olisi ollut vaikea arvata sitä ihmisten asunnoksi, jos akkunoista ei olisi näkynyt valoa. Asepihalla talon edessä näkyi kaksi kaivonvinttaa, portin ääressä oli pylvään nenässä silta paaluineen, johon oli kytketty aljokarhu. Samanlainen mäntyhirsistä tehty mahtava portti vei asepihalle, jota joka puolelta ympäröi kaivanto ja hirsiaita.
Huomasi selvästi, että paikka oli varustettu hyökkäyksiä vastaan. Se muistutti joka suhteessa kasakkavarustusta tai suurinta osaa aatelistiloja kasakka-asutuksen piirissä. Se näytti jonkinlaiselta ryöväripesältä. Palvelijat, jotka soihdut kädessä tulivat vieraita vastaan, muistuttivat pikemmin maantienrosvoja kuin rauhallista väkeä. Asepihalla olevat suuret koirat repivät kahleitansa, ikäänkuin olisivat tahtoneet riistäytyä irti ja heittäytyä saapuneiden kimppuun. Talleista kuului hevosten hirnuntaa. Nuoret Bulyhat alkoivat yhdessä äitinsä kanssa kutsua palvelijoita, käskeä ja kirota. Tämän hälinän vallitessa vieraat menivät talon keskelle, mutta siellä vasta herra Rozwan Ursu, nähdessään asumuksen viileyden ja kurjuuden melkein pahoitteli, että oli suostunut pyyntöön ja ihmetteli suuresti kaikkea, mitä hänen silmänsä saivat nähdä. Mutta talon sisäpuoli ei ensinkään vastannut ulkopuolen vaikutusta. Ensinnä tultiin laajaan eteiseen, jonka seinät melkein kokonaan olivat verhotut aseilla ja villipetojen nahoilla.
Kahdessa isossa kuopassa paloi puupölkkyjä ja niiden kirkkaassa valossa saattoi nähdä kallisarvoisia ratsuvaljaita, kiiltäviä panssareita ja turkkilaisia suomussopia, joista siellä täällä välkkyivät jalokivet, rautalangasta tehtyjä sotapaitoja kullattuine nappeineen, puolipanssareita, vatsansuojuksia, sotakauluksia, kallisarvoisia teräshaarniskoja, puolalaisia ja turkkilaisia kypäriä, joiden silmikot olivat hopeasta. Vastapäisellä seinällä riippui kilpiä, joita ei siihen aikaan enään käytetty, ja niiden vieressä puolalaisia keihäitä ja itämaisia heittokeihäitä, joukko lyömäaseita sapelista alkaen puukkoihin ja tikareihin asti, joiden kahvat tulen valossa välkkyivät eri väreissä kuin tähdet. Nurkkiin oli ripustettu kimppuja ketun-, suden-, karhun-, näädän- ja kärpän nahkoja, nuorten ruhtinasten jahtisaaliita. Alempana pitkin seiniä uinuivat vanteillaan haukat, joita oli tuotu kaukaisilta idän aroilta ja joita käytettiin susien takaa-ajoon.
Eteisestä saapuivat vieraat suureen pitosaliin. Siellä paloi uunissa, jonka yläosasta joka puolelle levisi räystäs, loimuava tuli. Tässä salissa oli vielä enemmän rikkautta kuin eteisessä. Paljaita seinähirsiä peittivät ryijyt, lattialle oli levitetty komeita itämaisia mattoja, keskellä seisoi pitkä ristijalkainen, karheista laudoista kokoonlyöty pöytä, jolla oli joko kokonaan kultaisia tai kullasta ja venetsialaisesta lasista leikattuja pokaaleja. Pitkin seiniä oli pienempiä pöytiä, komoodeja ja hyllyjä ja niillä lippaita ja pronssisia rasioita, messinkisiä kynttiläjalkoja ja kelloja, jotka turkkilaiset aikoinaan olivat ryöstäneet venetsialaisilta ja turkkilaisilta taas kasakat. Koko huone oli täynnänsä ylellisyysesineitä ja osa niistä sellaisia, joita talon isännät eivät nähtävästi osanneet käyttää. Kaikkialla vallitsi sekaisin ylellisyys ja mitä suurin aron asukkaiden yksinkertaisuus. Kallisarvoisia turkkilaisia komoodeja, päällystettyjä pronssilla, ebenpuulla ja helmiemolla oli höyläämättömien hyllyjen vieressä. Kankeat puutuolit olivat pehmeiden, ryijyillä varustettujen sohvien rinnalla. Tyynyissä, joita itämaisen tavan mukaan oli sohvilla, nähtiin kultakudoksiset tai silkkiset päällykset. Mutta vain harvoissa niistä oli sisällä untuvia, sensijaan useimmissa heiniä tai herneenvartta. Kallisarvoiset kankaat ja ylellisyysesineet olivat niinsanottua turkkilaista tai tatarilaista "hyvyyttä", s.o. voittosaalista, osaksi polkuhinnasta kasakoilta ostettua, osaksi jo vanhan ruhtinas Wasilin persoonallisissa sodissa saatua, osan olivat tuoneet nuoret Bulyhat ryöstöretkiltä Dnieperin suistomailta, he kun mieluummin tahtoivat kuljeskella joukkoinensa Mustanmeren rannoilla, kuin mennä naimisiin ja hoitaa taloutta. Kaikki tämä ei suuresti ihmetyttänyt herra Skrzetuskia, joka tunsi hyvin nämä rajaseutujen talot, mutta rumenilainen pajari oli suuresti ihmeissään, kun näki komeuden keskellä nuoret Kurcewiczit karvaisissa vasikannahkakengissä ja lammasnahkaturkeissa, jotka eivät olleet paljon paremmat palvelijoiden vaatteita. Myöskin herra Longinus Podbipienta, joka Liettuassa oli tottunut toiseen järjestykseen, oli ihmeissään.
Nuoret ruhtinaat ottivat tällä välin vastaan vieraita sydämellisesti ja hyväntahtoisesti. Tottumattomina maailman tapoihin, tekivät he sen kuitenkin niin kömpelösti, että luutnantti tuskin saattoi pidättää nauruaan.
Vanhin, Simeon, sanoi:
— Tervetuloa, hyvät herrat, olemme kiitollisia armosta, jonka osotatte meille. Meidän talomme on teidän talonne ja olkaa kuin kotona. Kumarramme arvoisia herroja matalien kynnystemme takaa.
Vaikka äänensävyssä ei saattanut huomata mitään nöyryyttä sen johdosta että hän otti vastaan itseänsä ylempiä, kumartui hän kuitenkin kasakkain tapaan, ikäänkuin suudellakseen vieraitten vyötä, hänen jäljessään kumartuivat samalla tavalla nuoremmat veljet, arvellen että vieraanvaraisuus sitä vaatii ja sanoivat: "lyömme otsamme maahan".
Sillävälin veti vanha ruhtinatar Bohunia hihasta ja vei hänet toiseen saliin.
— Kuuleppas Bohun, sanoi hän kiireesti, — minulla ei ole aikaa puhua pitkältä kanssasi. Minä näin että sinä teit kiusaa tuolle nuorelle aatelismiehelle ja hait hänen kanssaan riitaa.
— Äiti, vastasi kasakka, suudellen vanhan ruhtinattaren kättä, — maailma on avara, hänellä on toinen tie ja minulla toinen. En ole häntä tuntenut enkä hänestä kuullut, mutta älköön hän kumartuko nuoren ruhtinattaren puoleen, sillä silloin minä väläytän häntä sapelilla silmiin.
— Oletko tullut hulluksi, aivan hulluksi? Missä sinun pääsi on, kasakka? Mitä sinä ajattelet? Tahdotko tuhota meidät ja itsesi? Hän on Wisniowieckin sotilas ja alipäällikkö, arvossapidetty mies, sillä hän on ollut ruhtinaan lähettiläänä khanin luona. Jos hänen päästään putoaa ainoakaan hius meidän kattomme alla, niin tiedätkö mitä siitä tulee? Vojevoda kääntää silmänsä Rozlogiin, kostaa hänen puolestaan, karkoittaa meidät kaikille ilmansuunnille ja vie Helenan Lubnieen — mitäs silloin teet? Vai aiotko tapella itse vojevodan kanssa, tai hyökätä Lubnieen? Koeta silloin, jos tahdot, tuntea miltä maistuu, kun pistetään paalu ruumiisi läpi. Taipuipa aatelismies tytön puoleen tai ei, hän on nyt kerran tullut tänne ja kun hän lähtee pois, palaa rauha. Hillitse sinä itsesi, tai, jollet voi, niin mars sinne mistä tulitkin, sillä täällä sinä tuotat meille onnettomuutta.
Kasakka mursi viiksiä ja kiristeli hampaitaan, mutta ymmärsi, että ruhtinatar oli oikeassa.
— He lähtevät huomenna, äiti, sanoi hän, — ja minä hillitsen itseni. Kun vain ei mustaripsi lähde heidän luoksensa.
— Mikä sinun on? Ettäkö heidän pitäisi luulla minun sitoneeni hänet kiinni! Menköön vaan miehelle, kyllä minä sen suon. Mutta sinä et voi täällä kotona toimittaa mitään, sillä sinussa ei ole isännän vikaa.
— Älkää suuttuko, ruhtinatar. Jos ei muu auta, niin olen heille imelä kuin turkkilaiset makeiset. En kiristä heille hammasta, en tartu miekankahvaan, vaikka viha minut söisi, vaikka sielu ähkyisi tuskasta. Tapahtukoon teidän tahtonne.
— Kas niin haukkaseni, puhu siihen tapaan, ota teorbasi, soita ja laula, niin tulee sydämesi helpompi olla. Ja nyt saat lähteä vieraiden luo.
He palasivat vierashuoneeseen, jossa nuoret ruhtinaat, tietämättä miten huvittaa vieraita, vähänpäästä pyysivät heitä pitämään hyvänään, mitä talo tarjoaa ja kumartuivat vyötä kohden. Silloin herra Skrzetuski yhtäkkiä katsoi tuimasti ja ylpeästi Bohunia silmiin, mutta ei huomannut hänessä mitään uhmaa eikä kiusanteonhalua. Nuoren kasakan kasvoista loisti kohtelias iloisuus, joka oli niin osaavasti teeskennelty, että se olisi voinut pettää tottuneimmankin silmän. Luutnantti katseli häntä tarkasti, sillä äsken pimeässä hän ei saattanut erottaa hänen piirteitänsä. Nyt hän näki nuoren miehen, solakan kuin poppeli, soikeat kasvot ja tuuheat mustat viikset, jotka riippuivat alaspäin. Noiden kasvojen iloisuus tunki läpi ukrainalaisen alakuloisuuden kuin aurinko sumun läpi. Otsa oli korkea ja sille valui musta pörrö kuin harja, joka oli jaettu pieniin samankokoisiin palmikkoihin voimakkaiden kulmakarvojen yli. Kotkannenä, laajat sieraimet ja valkeat, hymyillessä välkkyvät hampaat antoivat noille kasvoille hiukan ryövärimäisen ilmeen, mutta yleensä ne olivat rehevän, värikkään ja uhmaisen ukrainalaisen kauneuden tyyppiä. Ihmeen komea puku eroitti sitäpaitsi aron urhon lammasnahkaturkkeihin puetuista ruhtinaista. Bohunilla oli yllään pitkä zupan: takki, jossa oli ohuet hopeapäärmeet ja tämän yllä pitempi punainen kontush — samaa punaista väriä käyttivät kaikki Perejaslawin kasakat —, silkkisen vyön alta riippui kallisarvoinen sapeli silkkitupsuineen, mutta sekä sapeli että puku kalpenivat vyöhön pistetyn komean turkkilaisen tikarin rinnalla. Sen kahva oli jalokiviä niin täynnänsä että siitä aivan säkenet sinkoilivat. Näin puettua miestä olisi varmaan jokainen pitänyt pikemmin korkeasukuisena nuorena herrana kuin kasakkana, varsinkin kun hänen vapaa käytöstapansa ja ylimykselliset eleensä eivät ilmaisseet alhaista syntyperää. Tultuansa herra Longinuksen lähelle hän kuunteli juttua hänen esi-isästään Stowejkosta ja kolmen ristiritarin päänhalkaisemisesta, kääntyi sitten luutnantin puoleen ikäänkuin ei heidän välillään olisi tapahtunut mitään ja kysyi aivan vapaasti:
— Kuulen että palaatte Krimistä, hyvä herra.
— Krimistä, vastasi kuivasti luutnantti.
— Olen minäkin ollut siellä ja vaikka en ole ollutkaan Bahtshisaraissa asti, niin luulen kuitenkin pääseväni sinnekin, jos suotuisat tiedot osoittautuvat oikeiksi.
— Mitä tietoja tarkoitatte?
— Kerrotaan, että jos hänen armonsa kuningas alkaa sodan turkkilaista vastaan, niin ruhtinas-vojevoda käy tervehtimässä Krimiä tulella ja miekalla. Tästä huhusta on syntynyt suuri ilo koko Ukrainassa ja Suistomaassa, sillä jollemme sellaisen päällikön johdolla pääse pitämään lystiä Bahtshisaraissa, niin silloin ei koskaan.
— Ja lystiä pidetäänkin, Jumal'avita, puuttuivat puheeseen
Kurcewiczit.
Luutnanttia huvitti se kunnioitus, jolla tuo hurjapää puhui ruhtinaasta, siksi hän hymähti ja sanoi leppyisemmällä äänellä:
— Näen ettette vielä ole saanut kylläksenne sotaretkistä Suistomaahan, sotaretkistä jotka kuitenkin ovat peittäneet teidät kunnialla.
— Pikkusota — pikkukunnia, suursota — suurkunnia. Konaszewicz Sahaidaczny ei saavuttanut sitä pienten kasakkajoukkojen etunenässä, vaan suuressa Chotinin taistelussa.
Samassa aukenivat ovet ja saliin astui verkalleen Wasili, vanhin Kurcewiczeja, Helenan taluttamana. Hän oli keski-ikäinen mies, kalpea ja laiha, kasvot olivat askeettiset ja surulliset, muistuttaen bysanttilaisia pyhimyskuvia. Pitkät hiukset, jotka olivat onnettomuudesta ja tuskasta ennen aikojaan harmaantuneet, valuivat olkapäille asti, silmäin sijassa oli kaksi punaista kuoppaa, käsissään hän piti messinkiristiä, jolla alkoi siunata salia ja kaikkia läsnäolevia.
— Isän Jumalan, Vapahtajan ja pyhän Neitsyen nimessä, sanoi hän, — jos olette apostoleja ja tuotte hyviä sanomia, olkaa tervetulleet kristittyjen kynnysten yli. Amen.
— Suokaa anteeksi, arvoisat herrat, mutisi ruhtinatar, — hänen järkensä on sekaisin.
Wasili siunaili yhä ristillä ja lausui:
— Kuten "Apostolien keskusteluissa" sanotaan: "jotka vuodattavat verta uskon takia, tulevat vapahdetuiksi. Jotka kaatuvat maallisten tavarain, voitonhimon tai saaliin tähden, tulevat kadotukseen." Rukoilkaamme. Voi teitä veljet, voi minua, sillä me olemme voitonhimon tähden käyneet sotaa. Jumala, ole armollinen meille syntisille, Jumala ole armollinen. Mutta te, miehet, jotka olette saapuneet kaukaa, mitä uutisia tuotte? Oletteko apostoleja?
Hän vaikeni ja jäi odottamaan vastausta, mutta luutnantti vastasi hetken perästä:
— Ei ole meillä niin korkeaa tehtävää, olemme vain sotilaita ja valmiit kaatumaan uskon takia.
— Silloin tulette pelastetuiksi, sanoi sokea. — Mutta meille ei ole vielä koittanut vapautuksen hetki. Voi teitä, veljet, voi minua.
Viime sanat hän lausui melkein valittaen ja niin rajaton epätoivo kuvastui hänen kasvoillansa, että vieraat eivät tietäneet, mitä sanoa. Helena johdatti hänet nojatuoliin istumaan, juoksi itse eteiseen ja palasi hetken perästä, luuttu kädessä.
Hiljaiset sävelet kaikuivat salissa ja niiden säestyksellä nuori ruhtinatar alkoi laulaa jumalista laulua:
Öin päivin huudan, Herra, Sua,
Sa sääli tuskiain ja kyyneleitäni,
oi Isä, armahda sa mua
ja kaitse teitäin.
Sokea taivutti päänsä taaksepäin ja kuunteli laulun sanoja, jotka tuntuivat vaikuttavan kuin rauhoittava palsami, ja kasvoilta katosi vähitellen tuska ja epätoivo. Vihdoin hänen päänsä vaipui rinnalle ja hän jäi siihen ikäänkuin puoleksi nukkuneena, puoleksi turtuneena.
— Jos laulua ei keskeytetä, niin hän rauhoittuu aivan kokonaan, sanoi hiljaa vanha ruhtinatar. — Hänen mielenvikansa on nähkääs sellainen, että hän aina odottaa apostoleja ja jos joku on saapunut taloon, käy hän heti kysymään, onko tullut apostoleja.
Helena lauloi yhä:
Ties näytä mulle, Herra herrojen,
oon eksynehen matkamiehen lainen,
kuin laiva ulapalla harhaavainen,
ma tietä löydä en.
Helenan suloinen ääni kuului yhä voimakkaampana ja siinä, luuttu kädessä, silmät kohotettuina taivasta kohden, hän oli niin ihana, ettei luutnantti voinut kääntää silmiään hänestä. Hän katseli häntä, upposi häneen ja unohti maailman. Hurmauksesta herättivät hänet vasta vanhan ruhtinattaren sanat:
— Riittää jo, nyt hän ei enään äkkiä herää, ja sillä välin pyydän herroja tulemaan illalliselle.
— Pyydämme maistamaan leipää ja suolaa, lausuivat nuoret Bulyhat yhdessä äitinsä kanssa.
Herra Rozwan tarjosi suuren maailman kavaljeerina käsivartensa vanhalle ruhtinattarelle ja tämän nähdessään herra Skrzetuski heti kiirehti Helena neidin luo. Hänen sydämensä suli kuin vaha, kun hän tunsi Helenan käden omaansa vastaan ja hänen silmänsä säkenöivät.
— Eivät taivaan enkelitkään varmaan laula ihanammin kuin armollinen neiti, sanoi Skrzetuski.
— Teette syntiä, ritari, verratessanne minun lauluani enkelien lauluun, vastasi Helena.
— En tiedä, teenkö syntiä, mutta varma on, että antaisin mielelläni pistää silmäni puhki saadakseni kuulla teidän lauluanne kuolemaani asti. Mutta mitä sanonkaan: sokeanahan en voisi teitä nähdä ja se vasta olisi sietämätön tuska.
— Älkää puhuko niin, kun huomenna lähdettyänne jo unohdatte minut.
— Se ei ole tapahtuva että lakkaisin rakastamasta neitiä, sillä elämäni loppuun asti en ole kokeva toista tunnetta enkä unohda tätä koskaan.
Purppuran puna kohosi nuoren ruhtinattaren kasvoille ja rinta alkoi voimakkaasti aaltoilla. Hän aikoi vastata, mutta vain hänen huulensa vapisivat. Herra Skrzetuski lausui edelleen:
— Pikemmin armollinen neiti unohtaa minut tuon kauniin hurjapään tähden, joka tulee säestämään teidän lauluanne balalaikalla.
— En koskaan, en koskaan, kuiskasi tyttö. — Mutta olkaa hänen suhteensa varoillanne, hän on kauhea ihminen.
— Mitä minulle merkitsee yksi kasakka! Vaikka koko Sicz olisi hänen puolellaan, olen valmis uhraamaan kaikki teidän tähtenne. Te olette minulle kuin arvaamaton aarre, te olette valoni ja maailmani. Kun vain tietäisin, että tekin pidätte minusta.
Hiljainen "pidän" soi kuin taivaallinen soitto herra Skrzetuskin korvissa ja hänestä tuntui siltä kuin ainakin kymmenen sydäntä sykkisi hänessä. Kaikki kirkastui hänen silmissään ikäänkuin auringonsäde olisi langennut maailmaan. Häntä hallitsi jokin ennen tuntematon voima, hänellä oli kuin siivet hartioilla. Illallisen aikana välähtivät häntä vastaan muutaman kerran Bohunin kasvot, jotka olivat aivan muuttuneet ja kalpeat, mutta luutnantti, tuntiessaan Helenan vastarakkauden, ei välittänyt tästä kilpailijasta. "Hitto hänet vieköön", ajatteli hän itsekseen. "Tulkoonpa minun tielleni, niin minä halkaisen hänet." Muuten hänen ajatuksensa kulkivat toiseen suuntaan.
Hän tunsi näet, että Helena istui hänen vieressään, niin likellä, että melkein olkapää kosketti olkapäätä. Hän näki, ettei puna poistunut neidon hehkuvilta kasvoilta. Hän näki, aaltoilevan rinnan ja silmät, jotka välistä olivat ujosti alas painuneina ja silmäripsien peittäminä, välistä taas loistivat kuin kaksi tähteä. Myöskin Helenassa, vaikka hän olikin vanhan ruhtinattaren vartioima ja eli orpoudessa, surussa ja pelossa, virtasi kuuma ukrainalainen veri. Heti kun lämpimät rakkauden säteet häneen lankesivat, hän puhkesi kukkaan kuin ruusu ja heräsi uuteen, tuntemattomaan elämään. Hänen kasvoistaan loisti onni ja rohkeus; mielenliikutus ja ihastus, jotka taistelivat neitseellisen ujouden kanssa, maalasivat hänen poskilleen ihanat ruusuiset värit. Herra Skrzetuski oli kuin hulluna, hän joi runsaasti, mutta sima ei vaikuttanut häneen, sillä hän oli jo juovuksissa rakkaudesta. Hän ei nähnyt ketään muuta pöydässä kuin oman rakastettunsa, hän ei nähnyt, että Bohun kalpenemistaan kalpeni ja tarttui usein tikarinsa kahvaan, hän ei kuullut kuinka herra Longinus jutteli jo kolmatta kertaa esi-isästään Stowejkosta ja Kurcewiczit retkistään turkkilaisen tavaran haussa. Kaikki joivat paitsi Bohun ja parhaimman esimerkin antoi vanha ruhtinatar, kohottaen maljansa milloin vieraiden, milloin armollisen herra ruhtinaan, milloin moldavalaisen hospodarin Lupulin kunniaksi. Puhuttiin myöskin sokeasta Wasilista ja hänen entisistä ritarintöistään, tuosta onnettomasta sotaretkestä ja nykyisestä mielenhäiriöstä, jonka vanhin poika Simeon selitti näin:
— Nähkääs, hyvät herrat, jos pieninkin rikka silmässä estää näkemästä, kuinkas ei sitte isot tervapalaset, kun koskettavat järkeä, saisi aikaan sekaannusta.
— Se onkin sangen herkkä instrumentum, huomautti siihen herra
Longinus.
Silloin vanha ruhtinatar näki, että Bohunin hahmo oli aivan muuttunut.
— Mikä sinun on, haukkaseni?
— Sielua särkee, äiti, vastasi mies synkästi. — Mutta kasakan sana ei ole savua. Minä pidän siis sen.
— Kestä, poikani, niin saat palkkasi.
Illalliset olivat päättyneet, mutta mettä kaadettiin yhä kousiin. Sitte tulivat sisään kasakat, jotka olivat kutsutut tanssimaan. Balalaikat ja rumpu alkoivat helistä ja äsken unesta heränneiden poikien täytyi soiton kuullessaan ruveta tanssimaan. Myöhemmin alkoivat myöskin nuoret Bulyhat hypellä. Vanha ruhtinatar, joka oli vetäytynyt syrjään, polki paikallaan ja hyppeli sekä hyräili. Sen nähdessään riensi herra Skrzetuski Helenan kanssa tanssiin. Kun hän kiersi kätensä neidon ympärille, tuntui hänestä, että hän painaa kappaletta taivasta rintaansa vastaan. Tanssin käänteissä kiertyivät Helenan pitkät palmikot Skrzetuskin kaulan ympäri, ikäänkuin tyttö olisi tahtonut ainiaaksi sitoa hänet itseensä. Silloin ei nuori aatelismies enää voinut hillitä itseänsä, vaan huomatessaan ettei kukaan näe, kumartui ja suuteli koko voimallaan Helenan suloisia huulia.
Myöhään yöllä, kun Skrzetuski oli yksin herra Longinuksen kanssa tuvassa, jossa heille oli valmistettu yösijat, istuutui luutnantti sensijaan että olisi mennyt maata, penkille ja puhui:
— Toisen miehen kanssa saatte huomenna lähteä Lubnieen.
Podbipienta, joka juuri oli lopettanut isämeitänsä, avasi silmät selälleen ja kysyi:
— Kuinka niin? Aiotteko jäädä tänne?
— En jää, mutta sydän jää ja vain tuon suloisen muisto, dulcis recordatio lähtee minun mukanani. Te näette minut suuressa mielenliikutuksessa, sillä hellien tunteitten vallassa tuskin saan hengitettyä.
— Olette siis rakastunut nuoreen ruhtinattareen?
— Olen, niin totta kuin seison tässä edessänne. Uni pakenee silmälautojani ja minulla on halu vain huokailla, jotta ihan sulan höyryksi. Sanon tämän vain siksi, että kun minulla on hellä ja rakkautta isoava sydän, ymmärtäisitte minun tuskani.
Herra Longinus alkoi itsekin huokailla, merkiksi siitä että hän ymmärtää rakkauden tuskat, ja kysyi hetken perästä surullisella äänellä:
— Ehkä tekin olette luvannut jäädä puhtaaksi?
— Teidän kysymyksenne ei ole paikallaan, sillä jos kaikki tekisivät samanlaisen lupauksen, niin silloin ihmisten suvun, genus humanum'in, täytyisi hävitä loppuun.
Palvelijan sisääntulo katkaisi keskustelun. Hän oli vanha tatari, jolla oli viekkaat, mustat silmät ja kasvoissa ryppyjä kuin kuivaneella omenalla. Astuttuaan sisään hän loi merkitsevän katseen herra Skrzetuskiin ja kysyi:
— Eivätkö herrat tarvitse mitään? Ehkä kousallisen simaa tyynyn viereen?
— Emme tarvitse.
Tatari likeni Skrzetuskia ja mutisi:
— Minulla on herralle sana neidiltä.
— Tule, sinä kunnon mies! huusi luutnantti iloisena. — Voit sen kyllä sanoa tämän ritarin läsnäollessa, sillä olen juuri ilmaissut hänelle salaisuuteni.
Tatari veti hihankäänteestään esiin nauhan.
— Neiti lähettää teille tämän nauhan ja käskee sanoa, että hän rakastaa teitä kaikesta sielustaan.
Luutnantti tarttui nauhaan ja alkoi innoissaan suudella sitä ja painella rintaansa vastaan. Ja vasta hiukan tyynnyttyään hän kysyi:
— Mitä neiti käski sanoa?
— Että hän rakastaa herraa kaikesta sielustaan.
— Kas tässä saat taalarin. Hän siis sanoi, että hän rakastaa minua?
— Sanoi.
— Kas tässä saat toisen taalarin. Jumala sinua siunatkoon, sillä neiti on minulle rakkain maailmassa. Sano hänelle… tai odotappa, kirjoitan hänelle itse, tuo minulle mustetta, kynää ja paperia.
— Mitä? kysyi tatari.
— Mustetta, kynää ja paperia.
— Sitä ei ole meidän talossa. Ruhtinas Wasilin aikana oli ja silloin kun nuoret ruhtinaat oppivat munkilta kirjoitusta, mutta siitä on jo kauvan.
Herra Skrzetuski näpäytti sormiaan.
— Herra Podbipienta, eikö teillä ole mustetta ja kynää?
Liettualainen levitti kätensä ja nosti silmänsä ylöspäin.
— Mitä hittoa, sanoi hän, — kylläpä tässä nyt on puuhaa!
Tatari oli sillävälin asettunut, jalat ristissä allaan, tulen ääreen.
— Mitä tässä nyt tarvitsee kirjoittaa, sanoi hän, kohennellen hiiliä. — Neiti on mennyt maata ja sen minkä herra nyt kirjoittaisi, voi hän huomenna itse sanoa.
— Jos niin on, niin ei auta mikään. Olet, näen mä, nuoren ruhtinattaren uskollinen palvelija. Kas tässä saat kolmannen taalarin. Oletko jo kauvankin palvellut täällä?
— Ohhoh, neljätoista vuotta siitä on, kun ruhtinas Wasili otti minut vangiksi ja siitä asti olen uskollisesti palvellut häntä. Sinä yönä jolloin hän, kadotettuaan kunniallisen nimensä, jätti lapsensa Konstantinille, sanoi hän minulle: Czechly, älä jätä tyttöä, vaan vartioi häntä kuin silmäterää, lahai Allah!
— Ja niin sinä teetkin.
— Niin teen ja vartioin.
— Kerroppa mitä sinä näet täällä ja kuinka neidin on olla.
— Pahaa hänelle täällä suodaan, sillä tahdotaan antaa hänet
Bohunille, joka on kadotettu koira.
— Siitä ei tule mitään. Tässä on mies, joka pitää neidistä huolen.
— Niin, sanoi vanhus, kohennellen palavia hiiliä, — ne tahtoisivat antaa hänet Bohunille, jotta hän ottaisi neidon ja veisi kuin susi karitsan ja jättäisi heidät Rozlogiin, sillä Rozlogi on neidin, ruhtinas Wasilin perintönä, eikä heidän. Myöskin on Bohun valmis hyvittämään neidin, sillä hänellä on kaislikoissa enemmän kultaa ja hopeaa kuin Rozlogissa hiekkaa. Mutta neiti vihaa häntä siitä asti kun Bohun neidin läsnäollessa löi nuijalla kuoliaaksi miehen. Veri valui silloin heidän välilleen ja viha versoi. Jumala on yksi.
Luutnantti ei sinä yönä voinut nukkua. Hän käveli tuvan permannolla, katseli kuuta ja teki ajatuksissaan kaikellaisia johtopäätöksiä. Nyt hän ymmärsi Bulyhain pelin. Jos joku nuori aatelinen ympäristöstä olisi ottanut ruhtinattaren, niin hän olisi muistanut Rozlogin asian ja vaatinut taloa neidolle, sillä hänelle se kuului, ehkäpä hän vielä olisi vetänyt Bulyhat tilille holhouksesta. Sentakia muutenkin jo kasakkojen tilaan joutuneet Bulyhat olivat päättäneet antaa tytön kasakalle. Sitä ajatellessaan herra Skrzetuski pusersi kätensä nyrkkiin ja tavoitteli miekkaansa. Hän päätti kun päättikin tehdä nuo vehkeet tyhjiksi ja tunsi olevansa kyllin voimakas saadakseen sen aikaan. Lisäksi Helenan holhous kuului myöskin ruhtinas Jeremille, koska Wisniowieckit aikoinaan olivat antaneet Rozlogin vanhalle Wasilille ja koska Wasili itse oli Barista lähettänyt kirjeen ruhtinaalle ja pyytänyt häntä holhoojaksi. Monet yleiset asiat, sodat ja suuret yritykset olivat saaneet aikaan sen, ettei vojevoda vielä tähän asti ollut itse ryhtynyt holhoukseen. Ei kuitenkaan tarvinnut muuta kuin sanalla muistuttaa häntä siitä ja hän oli tekevä oikeutta.
Päivänvalo alkoi jo kajastaa, kun herra Skrzetuski heittäytyi vuoteelle. Hän nukkui sikeästi ja heräsi aamulla, valmis päätös mielessään. Hän ja herra Longinus pukeutuivat kiireesti, sillä vaunut olivat jo valjastetut ja herra Skrzetuskin sotamiehet istuivat ratsujensa selässä, valmiina lähtöön. Vierastuvassa vahvisti lähettiläs itseään vielä liemellä Kurcewiczien ja vanhan ruhtinattaren seurassa, mutta Bohunia ei näkynyt, lieneekö hän vielä maannut vaiko ratsastanut tiehensä.
Syötyään sanoi Skrzetuski:
— Armollinen rouva, tempus fugit, aika kuluu ja kohta täytyy minun astua ratsun selkään. Siis: ennenkun kiitollisina vierasvaraisuudesta lausumme jäähyväiset, on minun puhuttava eräästä tärkeästä asiasta armollisen rouvan ja teidän herrojen poikienne kanssa.
Ruhtinattaren kasvoilla kuvastui hämmästys. Hän katsoi poikiinsa, lähettilääseen ja herra Longinukseen, ikäänkuin heidän kasvoistansa saadakseen selityksen arvoitukseen, ja sanoi hiukan levottomalla äänellä:
— Olen valmis palvelemaan teitä.
Lähettiläs tahtoi nousta, mutta ruhtinatar ei sallinut sitä, vaan lähti sensijaan eteiseen, jonka seinät olivat täynnä aseita ja kiväärejä. Nuoret ruhtinaat asettuivat riviin äitinsä taakse, joka seisoen vastapäätä Skrzetuskia kysyi:
— Mistä asiasta sitte tahdotte puhua?
Luutnantti tähtäsi häneen tuiman katseen ja sanoi:
— Suokaa anteeksi, arvoisa rouva ja te nuoret ruhtinaat, että menettelen vasten tapaa ja sensijaan että esittäisin asiani arvokkaiden lähettiläiden kautta, itse esiinnyn oman asiani ajajana. Mutta muu ei ole mahdollista ja pakkoa vastaan ei kukaan voi taistella. Siksi esitän ilman pitempää viivyttelyä arvoisalle rouvalle ja herroille holhoojina nöyrän pyyntöni, että suvaitsisitte antaa minulle ruhtinatar Helenan vaimoksi.
Jos sinä hetkenä, näin talviseen aikaan, salama olisi iskenyt Rozlogin asepihalle, niin se varmaan olisi tehnyt ruhtinattareen ja hänen poikiinsa vähemmän vaikutuksen kuin luutnantin sanat. Jonkun aikaa he hämmästyneinä katselivat puhujaan, joka seisoi heidän edessänsä pää pystyssä, tyynenä ja ihmeen ylpeänä, ikäänkuin ei hänen tarkoituksensa lainkaan olisi ollut pyytää, vaan käskeä, eivätkä he osanneet löytää sanaakaan vastaukseksi. Sensijaan kysyi ruhtinatar:
— Kuinka…? tekö…? Helenaako?
— Minä, armollinen rouva. Ja päätökseni on horjumaton.
Tuli hetken äänettömyys.
— Odotan vastaustanne.
— Suokaa anteeksi, hyvä herra, vastasi ruhtinatar tyynnyttyään ja hänen äänensä oli kuiva ja terävä, — sellaisen kavaljeerin pyyntö ei ole meille vähäinen kunnia, mutta asiasta ei voi tulla mitään, sillä minä olen luvannut Helenan jo toiselle.
— Arvostelkaa kuitenkin, hyvä rouva, tunnollisena holhoojana, eikö lupauksenne ole vasten nuoren ruhtinattaren tahtoa ja enkö minä ole parempi kuin se, jolle olette hänet luvannut.
— Hyvä herra, minun asiani on ratkaista, kumpiko on parempi. Voittehan olla paraskin, mutta meille se on yhdentekevää, sillä teitä emme tunne.
Luutnantti ojensi itsensä vieläkin ylpeämpään ryhdin ja hänen katseensa, vaikka pysyikin kylmänä, oli kuin terävä veitsi.
— Kyllä minä teidät tunnen, petturit, ärjyi Skrzetuski. — Te tahdotte antaa lankonne tyttären alhaiselle miehelle, jotta hän jättäisi teidät rauhassa hallitsemaan vääryydellä anastettua tilaa.
— Itse olet petturi! huusi ruhtinatar. — Niinkö sinä palkitset vieraanvaraisuutemme, sellaista kiitollisuuttako sinä kannat sydämessäsi! Käärme, mikä sinä olet, mistä olet tullut?
Nuoret Kurcewiczit alkoivat koputella keppejään ja hakea seiniltä aseita, mutta luutnantti huudahti:
— Pakanat, te olette riistäneet itsellenne orvon maatilan, mutta aikeestanne ei tule mitään. Päivän päästä on armollinen ruhtinas jo saava siitä tiedon.
Kuultuaan tämän ruhtinatar kiirehti huoneen perälle, tempasi käteensä heittokeihään ja astui luutnanttia kohden. Nuoret ruhtinaat taas, ottaen mitä käteen sattui, mikä sapelin, mikä nuijan, mikä veitsen, asettuivat puolipiiriin hänen ympärilleen, huohottaen kuin raivoisa susilauma.
— Vai lähdet sinä ruhtinaan luo! huusi rouva. — Tiedätkö edes, palaatko täältä elävänä. Ehkä tämä on sinun viimeinen hetkesi.
Skrzetuski pani kädet ristiin rinnalleen eikä räväyttänyt silmää.
— Minä palaan Krimistä ruhtinaallisena lähettiläänä, sanoi hän, — ja jos täällä vuodatetaan pisarakaan minun vertani, niin kolmen päivän kuluttua ei tästä paikasta ole jäljellä tuhkaakaan ja te menehdytte Lubnien maanalaisessa vankilassa. Onko maailmassa mahtia, joka voisi teitä silloin varjella? Älkää uhatko, sillä minä en pelkää teitä!
— Jos me hukummekin, niin hukut sinä ensin.
— Lyö siis, tässä on rintani.
Nuoret ruhtinaat ja etunenässä heidän äitinsä pitivät yhä aseita suunnattuina luutnantin rintaa kohden, mutta tuntui siltä kuin jotkut näkymättömät kahleet olisivat kytkeneet heidän kätensä. Läähättäen ja kiristellen hampaitaan he riehuivat voimattomassa raivossa, mutta kukaan ei uskaltanut lyödä. Wisniowieckin peloittava nimi lannisti heidän voimansa.
Luutnantti hallitsi asemaa.
Ruhtinattaren voimaton kiukku purkautui herjausten tulvaan.
— Hävytön roisto, heittiö, vai tekee sinun mielesi ruhtinaallista verta? Siitä ei tule mitään. Me annamme tytön kenelle hyvänsä paitsi sinulle. Siitä ei edes sinun ruhtinaasi voi rangaista meitä.
Skrzetuski vastasi:
— Tässä ei ole aikaa esittää minun aatelista sukujohtoani, mutta luulen, ettei teidän ruhtinuutenne tarvitsisi hävetä minun miekkaani ja kilpeäni. Koska alhainenkin mies teille kelpaisi, niin olen minä ainakin häntä parempi. Mitä taas tulee minun omaisuuteeni, niin voi sekin kilpailla teidän omaisuutenne kanssa. Ja kun te sanotte, ettette anna minulle Helenaa, niin sanon minä puolestani: saatte rauhassa jäädä Rozlogiin, en vaadi tiliä holhouksestanne.
— Älä lahjoita sitä mikä ei ole omaasi.
— En lahjoita, lupaan vaan vastaisuuden varalta ja takaan lupauksen ritarisanalla. Valitkaa siis: joko saatte armolliselle ruhtinaalle tehdä tilin holhouksestanne ja lähteä Rozlogista, tai annatte minulle tytön ja saatte pitää tilan.
Heittokeihäs vaipui verkalleen ruhtinattaren kädestä. Hetken perästä se kolahtaen putosi permannolle.
— Valitkaa, toisti Skrzetuski. — Joko rauha tai sota.
— Onpa onni, sanoi ruhtinatar jo leppeämmin, — että Bohun lähti haukkoineen metsästämään. Hän ei tahtonut nähdä teitä, sillä hän epäili teitä jo eilen. Muuten ei tämä olisi loppunut ilman verenvuodatusta.
— Arvoisa rouva, en minäkään kanna sapelia vain painona vyössäni.
— Ajatelkaa nyt sentään, hyvä herra, sopiiko kohteliaan kavaljeerin ensin tulla ystävällisesti taloon ja sitte ruveta ahdistamaan ihmisiä tällä tavalla sekä tahtomaan tyttöä väkivallalla aivan kuin mistäkin turkkilaisesta vankeudesta.
— Sitäpä se juuri onkin. Pitihän hänet vasten hänen tahtoansa myytämän alhaissukuiselle miehelle.
— Älkää sanoko sitä Bohunista, sillä vaikka hän onkin vanhempiensa puolesta tuntematon mies, niin on hän erinomainen sotilas, mainio ritari, meille lapsesta asti tuttu ja kuin sukulainen talossamme. Hänelle merkitsee tytön vieminen samaa kuin pistos hänen rintaansa.
— Arvoisa rouva, minun täytyy nyt lähteä. Suokaa siis anteeksi, että kerran vielä toistan: valitkaa!
Ruhtinatar kääntyi poikiensa puoleen:
— Mitäs te, pojat, sanotte tämän kavaljeerin nöyrään pyyntöön?
Bulyhat katselivat toisiansa, kohauttivat olkapäitään ja vaikenivat.
Vihdoin mutisi Simeon:
— Jos käsket lyödä, äiti, niin lyömme. Jos käsket antaa tytön, niin annamme.
— Paha lyödä ja paha antaa.
Sitte ruhtinatar, kääntyen Skrzetuskin puoleen, sanoi:
— Te olette pusertanut meidät seinää vastaan niin että olemme litistymäisillämme. Bohun on hurja mies ja uskaltaa vaikka mitä. Kuka suojelee meitä hänen kostoltaan? Itse hän kyllä voi saada tuhonsa armolliselta ruhtinaalta, mutta sitä ennen hän tuhoaa meidät. Mitä meidän on tehtävä?
— Se on teidän asianne. Ruhtinatar vaikeni hetken.
— Kuulkaa, hyvä kavaljeeri. Tämän kaiken täytyy pysyä salassa. Bohunin lähetämme Perejaslawiin, itse tulemme Helenan kanssa Lubnieen ja te pyydätte ruhtinaalta, että hän lähettää meille suojajoukon Rozlogiin. Bohunilla on tässä lähellä puolitoista sataa hurjapäätä kasakkaa, osa niistä on täällä. Te ette voi ottaa Helenaa heti, sillä silloin Bohun ryöstää hänet itselleen. Toisin ei asiaa voi järjestää. Lähtekää siis kenellekään kertomatta salaisuutta ja odottakaa meitä.
— Mutta jos te petätte minut?
— Jospa vaan voisimme, mutta emme voi, sen ymmärrämme itsekin.
Luvatkaa, että pidätte asian salassa määrättyyn aikaan asti.
— Lupaan. Annatteko siis tytön?
— Emmehän voi olla antamattakaan, vaikka meidän on Bohunia sääli.
— Hyi, hyi, nuoret herrat, sanoi luutnantti yhtäkkiä, kääntyen nuorten ruhtinasten puoleen. — Teitä on tässä neljä miestä kuin tammea ja, peläten yhtä ainoaa kasakkaa, tahdotte selviytyä hänestä petoksella. Vaikka minun täytyykin teitä kiittää, sanon kuitenkin: sellainen ei sovi kunnialliselle aatelille.
— Älkää te sekaantuko siihen asiaan, kirkaisi ruhtinatar. — Se ei kuulu teihin. Mitäs me voimme? Montako sotamiestä teillä on panna hänen puoltatoista sataa hurjapäätään vastaan? Voitteko suojella meitä? voitteko suojella edes Helenaa, jonka hän on valmis väkivallalla riistämään? Tämä ei ole teidän asianne. Lähtekää Lubnieen ja mitä me nyt teemme, se kuuluu ainoastaan meille, kunhan vain tuomme sinulle Helenan.
— Tehkää mitä tahdotte. Yhden asian vain vielä sanon teille: jos täällä tapahtuu pieninkin vääryys nuorelle ruhtinattarelle, niin voi silloin teitä!
— Älkää te kohdelko meitä tuolla tavalla, ettette vielä saata meitä epätoivon tekoihin!
— Tehän olette tahtoneet tehdä hänelle väkivaltaa. Ja nytkin myydessänne hänet Rozlogista, ei mieleenne ole johtunut edes kysyä, miellyttääkö minun persoonani häntä.
— Miksi me kysyisimme hänen mieltään sinusta? sanoi ruhtinatar, tukahuttaen kiukkua, joka uudelleen alkoi riehua hänen rinnassaan, koska hän hyvin tunsi ylenkatseen ilmauksen luutnantin sanoissa.
Simeon lähti hakemaan Helenaa ja palasi hetken perästä hänen kanssaan eteiseen.
Äskeiset vihanpurkaukset ja uhkaukset tuntuivat vielä jyrisevän ilmassa kuin päättyvän rajumyrskyn etenevä jylinä. Ihmiset seisoivat vielä silmäkulmat rypyssä, katseet synkkinä ja hahmoiltaan ankaroina, kun Helenan ihanat kasvot ilmestyivät huoneeseen, niinkuin aurinko tulee esiin myrskyn jälkeen.
— Hyvä neiti, sanoi ruhtinatar synkkänä ja osoitti Skrzetuskia, — jos tämä herra on sinun mielesi mukainen, niin on hän sinun tuleva miehesi.
Helena kävi valkeaksi kuin seinä. Häneltä pääsi huudahdus, hän peitti silmät käsillään ja ojensi ne sitte yhtäkkiä Skrzetuskia kohden.
— Onko tämä totta? kuiskasi hän hurmaantuneena.
* * * * *
Myöhäisenä iltahetkenä kulki lähettilään ja luutnantin saattue verkalleen metsätietä Lubniea kohti. Skrzetuski ja herra Longinus Podbipienta ratsastivat edellä, heidän jäljissään kulkivat pitkänä jonona lähettilään vaunut ja vankkurit. Luutnantti oli kokonaan alakuloisuuden ja kaihon vallassa. Yhtäkkiä herättivät hänet tästä mielialasta laulun katkonaiset sanat:
"Tuuti tuuli sydäntä kipeää".
Keskellä metsää, kapealla polulla tuli Bohun vastaan. Hänen hevosensa oli kauttaaltaan vaahdon ja loan peitossa.
Kasakka oli nähtävästi tapansa mukaan kiidättänyt aroille ja metsiin antautuakseen tuulen tuuditettavaksi, kadotakseen kaukaisuuteen ja unohdukseen ja koettaakseen päästä sydämensä kivusta. Nyt hän palasi Rozlogia kohti. Nähdessään tämän komean, todella ritarillisen miehen, joka välkähti esiin ja samassa katosi, tuli herra Skrzetuski ehdottomasti itsekseen ajatelleeksi, vieläpä lausuneeksikin: oli se sentään onni, että hän halkaisi miehen Helenan nähden.
Yhtäkkiä jokin ilkeä tunne alkoi painaa häntä. Hänen oli tavallaan sääli Bohunia, mutta vielä enemmän häntä harmitti, että hän oli antanut ruhtinattarelle sanansa, eikä nyt voinut kannustaa hevostaan Bohunin jälkeen ja sanoa:
— Me rakastamme samaa tyttöä, siis toisen meistä täytyy kuolla. Vedä esille, kasakka, sapelisi!