KAHDESTOISTA LUKU.
Chmielnicki meni Skrzetuskin seurassa yöksi leiriatamanin luo ja heidän mukanaan tuli myöskin Tuhaj-bej, jonka oli myöhäistä palata Bazawlukiin. Villi bej kohteli luutnanttia vankina, josta maksetaan korkeat lunnaat, siis ei kuten tavallista vankia, vaan kunnioituksella, vieläpä suuremmallakin kuin kasakoita, sillä hän oli hänet tavannut kerran khanin palatsissa ruhtinaan lähettiläänä. Sen huomatessaan kutsui leiriatamani hänet asuntoonsa ja alkoi niinikään kohdella häntä toisin. Vanha atamani oli hartaasti kiintynyt Chmielnickiin, joka oli voittanut ja vallannut hänet, ja hän oli myöskin huomannut, että Chmielnicki neuvottelujen aikana kaikin tavoin oli koettanut pelastaa vankia. Hän hämmästyi vielä enemmän, kun Chmielnicki heti tupaan tultua, ennenkuin he vielä olivat ehtineet istuutua, kääntyi Tuhaj-bejn puoleen ja sanoi:
— Tuhaj-bej, paljonko aiot vaatia lunnaita tästä vangista?
Tuhaj-bej katsahti Skrzetuskiin ja lausui:
— Sinä sanoit hänen olevan ylhäisen miehen ja minä tiedän, että hän on kauhean ruhtinaan lähettiläs ja kauhea ruhtinas rakastaa väkeänsä. Bismillah! toinen maksaa ja toinen maksaa yhtaikaa…
Tuhaj-bej mietti vähän ja lisäsi:
— Kaksi tuhatta taaleria.
Chmielnicki sanoi siihen:
— Minä annan sinulle kaksi tuhatta taaleria. Tatarilainen mietti hetken. Hänen vinot silmänsä tuntuivat tunkevan Chmielnickin läpi.
— Anna kolme, sanoi hän.
— Miksikä minä antaisin kolme, kun sinä itse pyysit kaksi?
— Jos sinä tahdot saada hänet, niin se on sinulle tärkeää, ja jos se on sinulle tärkeää, niin sinä kyllä annat kolme.
— Hän on pelastanut minun henkeni.
— Allah! siitä kannattaa maksaa tuhat lisää. Skrzetuski sekaantui nyt kaupantekoon.
— Tuhaj-bej, sanoi hän suuttuneena, — ruhtinaan rahastosta en voi luvata sinulle mitään, mutta vaikka minun täytyisi hävittää kaikki omat varani, niin annan minä itse sinulle kolme. Minulla on melkein sen verran talletuksia ruhtinaan hallussa ja hyvä maatila ja sen pitäisi riittää. Mutta tälle hetmanille en tahdo olla kiitollisuuden velassa vapaudesta ja hengestäni.
— Mistäs sinä tiedät, mitä minä sinulle teen? sanoi Chmielnicki ja sitte hän, kääntyneenä Tuhaj-bejn puoleen, jatkoi:
— Sota alkaa. Sinä lähetät hänet ruhtinaan luo, mutta ennenkuin lähettiläs ehtii perille, on jo Dnieperissä ehtinyt virrata paljon vettä. Ja minä lähetän itse sinulle huomenna rahat Bazawlukiin.
— Anna neljä, niin en sano ljahille mitään, sanoi Tuhaj-bej kärsimättömästi.
— Minä annan neljä, luottaen sanaasi.
— Herra hetmani, sanoi leiriatamani, — tahdotteko, niin lasken heti rahat pöytään. Minulla on täällä seinän alla, ehkä enemmänkin.
— Sinä voit huomenna viedä ne mukanasi Bazawlukiin, sanoi
Chmielnicki.
Tuhaj-bej taipui ja haukotteli.
— Minua nukuttaa, sanoi hän. — Ja huomenna täytyy ennen päivän koittoa lähteä Bazawlukiin. Mihin voin täällä heittää pitkälleni?
Leiriatamani osotti hänelle taljakääröjä seinän vieressä.
Tatari heitti pitkäkseen taljoille. Hetken perästä hän kuorsasi kuin hevonen.
Chmielnicki käveli muutaman kerran edestakaisin ahtaassa tuvassa ja sanoi:
— Ei tule unta silmiini. En nuku. Anna minulle, leiriatamani, jotain juotavaa.
— Paloviinaa vai viiniä?
— Viinaa. En nuku…
— Taivaalla tuntuu jo päivän salo, sanoi leiriatamani.
— Myöhäistä on. Mene nukkumaan, vanha ystävä! Juo ja mene.
— Kunniaksi ja onneksi!
— Onneksi!
Leiriatamani pyyhkäisi hihallaan suutaan, ojensi sitte kätensä Chimelnickille ja, poistuttuaan huoneen toiseen päähän, kaivautui melkein kokonaan lampaantaljoihin, sillä ikä oli jo jäähdyttänyt hänen verensä. Pian hänen kuorsaamisensa säesti Tuhaj-bejta.
Chmielnicki istui pöydän ääressä vaiti, ajatuksiin vaipuneena.
Yhtäkkiä hän havahtui, katsahti Skrzetuskiin ja sanoi:
— Herra luutnantti, olette vapaa.
— Olen teille kiitollinen, herra zaporogilaisten hetmani, vaikken voikaan salata, että mieluummin olisin ollut toiselle kiitollinen vapaudestani.
— Ole siis kiittämättä. Sinä olet pelastanut minun henkeni, minä olen sen kostanut sinulle hyvällä, ja nyt me siis olemme kuitit. Mutta se minun täytyy vielä sinulle sanoa, etten päästä sinua heti, ennenkuin annat minulle kunniasanasi, että palattuasi et virka mitään meidän valmistuksistamme etkä joukkojemme suuruudesta eikä mistään, mitä olet nähnyt Siczissä.
— Huomaan, että annoit minun tarpeettomasti maistaa vapauden hedelmää. Sillä minä en anna sellaista lupausta. Menettelisinhän silloin aivan niinkuin ne jotka menevät vihollisen puolelle.
— Minun pääni ja koko zaporogilaisen joukon menestys riippuu siitä, että suurhetmani ei marssisi kaikkine sotavoimineen meitä vastaan. Ja sen hän kiireimmiten tekisi, jos sinä ilmoittaisit meidän voimiemme suuruuden. Älä siis ihmettele, etten minä päästä sinua, kun et anna kunniasanaasi, täytyyhän minun olla varma omasta turvallisuudestani. Tiedänhän minä mitä olen uskaltanut, tiedän mikä kauhea voima on meitä vastassa: molemmat hetmanit, sinun kauhea ruhtinaasi, joka yksinään on kokonaisen sotajoukon veroinen, ja Zaslawskit, Koniecpolskit ja kaikki nuo pikkukuninkaat, joiden jalka tallaa kasakan niskaa. Totta tosiaan: paljon on minulla ollut työtä ja paljon on täytynyt kirjoittaa kirjeitä, ennenkuin onnistuin nukuttamaan heidän valppautensa. Enhän nyt voi sallia, että se taas herätettäisiin. Kun nyt sekä koko irtonainen väestö ja linnakasakat ynnä kaikki uskossaan ja oikeuksissaan sorretut että zaporogilaissotajoukko ja Krimin khani asettuvat minun puolelleni, niin luulen kykeneväni vastustamaan vihollista, sillä minunkin voimani on melkoinen ja kaikista enimmän luotan Jumalaan, joka on nähnyt kaiken vääryyden ja minun viattomuuteni.
Chmielnicki tyhjensi viinapikarin ja käveli levottomana pöydän ympäri, mutta herra Skrzetuski mittaili häntä silmillään ja sanoi uljaasti:
— Älä tee pilkkaa, zaporogilaisten hetmani, Jumalasta ja hänen kaitselmuksestaan, johon vetoat, sillä sinä vedät päällesi vain Jumalan vihan ja pikaisen rangaistuksen. Sinunko sopii huutaa korkeinta puolustajaksesi, sinun, joka omien vääryyksiesi ja yksityisten selkkaustesi takia nostatat tällaisen kauhean myrskyn, sytytät sisällisen sodan liekin ja liityt pakanoihin kristittyjä vastaan? Ja mitä tästä tulee? Voitit tai tulit voitetuksi — sinä vuodatat kokonaisen meren ihmisverta ja kyyneliä, autioitat maan pahemmin kuin heinäsirkat, annat omat veriheimolaisesi pakanoiden vangiksi, järkytät valtakunnan perusteita, kohotat kätesi majesteettia vastaan, häpäiset Herran alttarit ja kaiken tämän teet sen takia, että Czaplinski riisti vääryydellä sinun talosi ja solvaten uhkasi sinua juovuspäissään! Etkö sinä nyt revi ja raasta kaikkea, mikä on suurta ja kallista ja uhraa sitä oman etusi takia? Sinäkö huudat avuksesi Jumalaa? Totisesti, vaikka olen vallassasi ja vaikka voit riistää minulta hengen ja vapauden, sanon sinulle: huuda saatanaa äläkä Jumalaa avuksesi, sillä vain helvetin voima voi olla sinun apunasi!
Chmielnicki sävähti tulipunaiseksi, hän tarttui sapelinsa kahvaan ja katsoi luutnanttiin kuin leijona, joka pian karjahtaa ja karkaa uhrinsa kimppuun, mutta hän hillitsi itsensä. Onneksi hän ei vielä ollut juovuksissa. Ehkä hänet valtasi jokin levottomuus, ehkä jokin ääni hänen sydämessään huusi hänelle: käänny takaisin tieltäsi! Sillä yhtäkkiä, aivan kuin puolustautuakseen omia ajatuksiaan vastaan tai vakuuttakseen itse itselleen hän puhui:
— Keneltäkään muulta en kärsisi tällaista puhetta, mutta katso sinäkin, ettei rohkeutesi tee loppua kärsivällisyydestäni. Sinä peloitat minua helvetillä, puhut minun omista eduistani ja petoksestani, mutta mistä sinä tiedät, tahdonko minä kostaa vain oman persoonallisen vääryyteni? Mistä olisin saanut apumiehiä, mistä nuo tuhannet, jotka ovat vannoutuneet johtoni alle ja yhä vannoutuvat, jos olisi kysymys vain minun omista kärsimyksistäni? Katso millä kannalla ovat asiat Ukrainassa. Katso! maa on rehevä ja hedelmällinen, maaemo, syntymämaa, ja kuka on siellä varma huomisesta päivästä? Kuka on siellä onnellinen? Kenen uskoa ei siellä sorreta, keneltä ei ole riistetty vapaus? Ken siellä ei itke ja huokaa? Vain Wisniowieckit, Potockit, Zaslawskit, Kalinowskit, Koniecpolskit ja kourallinen aatelisia! Heitä varten ovat starostanvirat, toimet, maa ja kansa, heitä varten onni ja kultainen vapaus, mutta muu kansa kurottaa kyynelsilmin käsiänsä taivasta kohden, odottaen armahdusta Jumalalta, sillä kuninkaalta ei sitä tule. Kuinka moni aatelinenkin, kun ei ole voinut sietää heidän sortoaan, pakenee Sicziin, niinkuin minä itsekin olen paennut! Minä en tahdokaan sotaa kuningasta enkä valtakuntaa vastaan. Valtakunta on äitini, kuningas isäni, kuningas on armollinen herra, mutta pikkukuninkaat! Heidän kanssaan me emme voi elää. Heillä on alituinen nylkemisensä, heillä on vuokransa, heillä on toe-veronsa, maksot naimisluvasta, myllyverot, mehiläisverot, nautavero, heidän tiranniutensa ja juutalaisten kautta harjoittamansa sorto huutaa taivaaseen asti kostoa. Ja miten on palkittu zaporogilaissotajoukon ansiot ja urheus monissa sodissa? Missä ovat kasakkain oikeudet? Kuningas antoi — pikkukuninkaat ottivat. Nalewajko teloitettiin! Pawluk poltettiin vaskikattilassa! Ei ole kuivanut veri niistä haavoista, jotka Zólkiewskin ja Koniecpolskin miekat miehin löivät! Eivät ole vielä kuivuneet kyyneleet, joita vuodatettiin surmattujen, mestattujen ja paaluunpistettyjen puolesta. Ja nyt, katsos mikä loistaa taivaalla — Chmielnicki osoitti akkunasta kirkasta pyrstötähteä — Jumalan viha, Jumalan ruoska! Ja jos minun täytyy olla Jumalan ruoskana maan päällä, niin tapahtukoon hänen tahtonsa: minä otan sen taakan hartioilleni!
Tämän sanottuaan hän ojensi kätensä korkeutta kohti ja näytti siltä kuin hän olisi ollut kokonaan tulessa, ollut kuin suuri koston soihtu, ja hän värisi ja kaatui sitte penkille, ikäänkuin kohtalonsa taakan painamana.
Huoneessa syntyi äänettömyys, jota ainoastaan Tuhaj-bejn ja leiriatamanin kuorsaus katkaisivat. Ja nurkassa sirisi surullisesti sirkka.
Luutnantti istui pää painuksissa. Tuntui siltä kuin hän olisi hakenut vastausta Chmielnickin sanoihin, jotka olivat painavat kuin graniittikappaleet. Vihdoin hän alkoi puhua hiljaisella, surullisella äänellä:
— Oi, vaikkapa se olisikin totta, niin kuka olet sinä, hetmani, asettumaan tuomariksi ja pyöveliksi? Mikä julmuus ja mikä kopeus sinua johtaa? Mikset jätä Jumalalle tuomiota ja rangaistusta? Minä en puolusta pahoja enkä kiitä vääryyttä enkä nimitä sortoa oikeudeksi, mutta katsoppa sinäkin, hetmani, itseesi. Sinä moitit pikkukuninkaiden sortoa, sanot, etteivät he tahdo totella kuningasta eikä oikeutta, sinä soimaat heidän ylpeyttään, mutta oletko itse siitä vapaa, etkö itsekin kohota kättäsi valtakuntaa, oikeutta ja majesteettia vastaan? Sinä näet herrojen ja aatelin tiranniuden, mutta et näe sitä, että ilman heidän uljuuttansa, heidän panssariansa, heidän voimaansa, heidän linnojansa, heidän tykkejänsä, heidän joukkojansa vaikeroisi tämä maa, joka nyt tiukkuu maitoa ja hunajaa, sata kertaa raskaamman turkkilaisen tai tatarilaisen ikeen alla. Sillä kuka sitä suojelisi? Kenen huolenpitoa ja mahtia saatte kiittää siitä, että teidän lastenne ei tarvitse palvella janitshareina eikä teidän naisianne ryöstetä riettaisiin haaremeihin? Kuka asuttaa erämaat, perustaa kyliä ja kaupunkeja, rakentaa Jumalan temppelejä…
Herra Skrzetuskin ääni oli käynyt yhä voimakkaammaksi, mutta Chmielnicki tuijotti synkästi viinapulloon, laski nyrkiksi puserretun kätensä pöydälle ja vaikeni ikäänkuin hän olisi käynyt sisällistä taistelua.
— Ja keitä he ovat, puhui herra Skrzetuski edelleen, — ovatko he tulleet Saksasta vaiko Turkista — eivätkö he ole verta teidän verestänne ja luuta teidän luustanne? Eivätkö he ole teidän aatelianne, teidän ruhtinaitanne? Eikö niin ollen ole surkeata, hetmani, että sinä aseistat nuoremmat veljet vanhempia vastaan ja teet heistä isänmurhaajia? Jumalan tähden, vaikkapa he olisivatkin pahoja, vaikkapa he kaikki — mikä ei kuitenkaan ole totta — tallaisivat oikeuden jalkojensa alle ja rikkoisivat laillisesti vakuutetut oikeudet, niin rangaiskoon heitä Jumala taivaassa ja valtiopäivät maan päällä, mutta älä sinä, hetmani! Voitko sinä sanoa, että teidän joukossanne on ainoastaan oikeutta tekeviä? Ettekö te ole koskaan rikkoneet? Onko teillä oikeus heittää kivellä toisen tahraan? Ja koska sinä kysyt minulta, missä ovat kasakkojen privilegiot, niin vastaan minä: eivät pikkukuninkaat ole niitä kavaltaneet, vaan zaporogilaiset, Loboda, Sasko, Nalewajko ja Pawluk, jonka sinä luulottelet tulleen paistetuksi vaskisen härän vatsassa, vaikka tiedät hyvin, ettei ollut niin. Hänet repivät rikki teidän kapinanne, teidän levottomuutenne ja hyökkäyksenne, joita te teette tatarien malliin. Kuka on päästänyt tatarit valtakunnan rajojen sisälle sitä varten että te vasta sitte, kun he palaavat ryöstösaaliilla kuormitettuina, hyökkäisitte oman voittonne ja etunne takia heidän kimppuunsa ja saisitte siitä runsaimman osan? Kuka, kautta Jumalan, on luovuttanut omaa kristillistä väkeänsä orjaksi? Kuka on aiheuttanut suurimmat riidat? Te! Kenen edessä on aatelismies, kauppias, talonpoika turvaton? Teidän! Kuka on sytyttänyt sisälliset sodat, polttanut Ukrainan kylät ja kaupungit, raastanut Jumalan huoneet, raiskannut naiset? Te ja te! Mitä siis tahdot? Sitäkö että teille annettaisiin etuoikeus sisällisen sodan nostamiseen ja ryöstöön? Totta totisesti teille on enemmän annettu anteeksi kuin teiltä on riistetty. On tahdottu parantaa membra putrida, mädänneet jäsenet, eikä leikata niitä pois. [Zólkiewskin historialliset sanat.] Enkä tiedä onko maailmassa, lukuun ottamatta Puolan valtakuntaa, mitään valtaa, joka sietäisi sellaista paisetta omassa povessansa, ja osoittaisi niin paljon lempeyttä ja sääliväisyyttä. Ja millaisella kiitollisuudella se on palkittu? Kas tuossa makaa sinun liittolaisesi ja Puolan valtakunnan leppymätön vihollinen, sinun ystäväsi, mutta ristin ja kristikunnan vihollinen, ei ukrainalainen pikkukuningas, vaan Krimin murza. Hänen kanssaan sinä lähdet polttamaan omaa pesääsi, hänen kanssaan tuomitsemaan veljiäsi. Mutta hän on myöskin tämän jälkeen hallitseva sinua ja sinun täytyy tarjota hänelle jalustinta!
Chmielnicki tyhjensi uuden viinapikarin.
— Kun minä ja Barabasz aikoinamme olimme armollisen kuninkaan luona, vastasi hän synkästi, — ja kun valitimme meille tapahtuvaa vääryyttä ja sortoa, niin sanoi kuningas meille: "eikö teillä ole pyssyä ja sapelia vyöllänne?"
— Ja jos tulisit kuninkaitten kuninkaan eteen, niin hän sanoisi: "oletko antanut vihollisillesi anteeksi niinkuin minä olen antanut vihollisilleni?"
— Minä en tahdo sotaa valtakuntaa vastaan.
— Sinä asetat vain miekan sen kurkkua vastaan!
— Minä lähden vapauttamaan kasakoita teidän kahleistanne!
— Sidottaaksesi heitä tatarilaisiin niini-nuoriin!
— Uskoa tahdon puolustaa!
— Yhdessä pakanain kanssa!
— Mene tiehesi, sinä et ole minun omantuntoni ääni. Tiehesi, sanon sinulle!
— Vuodatettu veri ahdistaa sinua, ihmiskyyneleet syyttävät sinua, kuolema odottaa sinua, tuomio odottaa!
— Pöllö! huusi Chmielnicki raivoissaan ja väläytti puukkoa luutnantin rinnan edessä.
— Lyö! sanoi herra Skrzetuski.
Ja uudestaan tuli hiljaisuus, kuului vain nukkuvien kuorsaus ja sirkan surullinen siritys.
Chmielnicki seisoi hetkisen puukko kädessä Skrzetuskin edessä. Yhtäkkiä hän säpsähti, tuli tajuihinsa, laski puukon kädestään ja tempasi sensijaan viinapullon sekä alkoi juoda. Hän joi sen pohjaan asti ja istuutui raskaasti penkille.
— Minä en voi työntää sitä hänen rintaansa, mutisi hän, — en voi. On jo myöhäistä… joko tuo on aamunkoittoa?… Mutta myöhäistä on kääntyä takaisinkin… Mitä sinä puhut minulle tuomiosta ja verestä?
Hän oli juonut paljon, viina nousi jo päähän, hän kadotti kadottamistaan tajuntaansa.
— Mikä tuomio siellä on? Khani lupasi minulle apujoukkoja. Tuhaj-bej nukkuu tuossa. Huomenna kasakat lähtevät liikkeelle ja meidän kanssamme pyhä Mikael voittaja! Mutta jos… jos… jos… Minä olen sinut lunastanut Tuhaj-bejlta, muista sinä se ja sano… tekee kipeää, kipeää! Kääntyä takaisin… on myöhäistä… tuomio… Nalewajko… Pawluk…
Yhtäkkiä hän nousi pystyyn, silmät menivät pelästyksestä selälleen ja hän huudahti:
— Kuka siellä?
— Kuka siellä? toisti leiriatamani puoliunessa. Mutta Chmielnickin pää painui rinnalle ja nyökkäsi vielä uudelleen.
— Mikä tuomio? mutisi hän ja nukkui.
Herra Skrzetuski oli hiljan saaduista haavoista ja kiihtyneestä keskustelusta käynyt hyvin kalpeaksi. Hän luuli kuoleman jo olevan tulossa ja alkoi ääneensä rukoilla.