KOLMASTOISTA LUKU.
Aamulla varhain lähtivät kasakkain jalka- ja ratsujoukot liikkeelle Siczistä. Vaikkei veri vielä tahrannut aroja, oli sota jo alkanut. Rykmentti seurasi rykmenttiä, joukoissa, niinkuin heinäsirkat kevätauringon lämmittäneinä kokoontuvat parviin Czertomelikin kaislikoista ja lentävät Ukrainan vainioille. Metsässä Bazawlukin takana odottivat jo ordan joukot valmiina marssiin. Kuusituhatta sotilasta valittuja joukkoja, jotka olivat asestetut verrattomasti paremmin kuin tavalliset ryövärisotajoukot, oli khanin zaporogilaisille ja Chmielnickille lähettämä apuarmeija. Heidät nähdessään heittivät kasakat lakkinsa ilmaan ja pyssyt paukkuivat. Kasakkain meluavat äänet kohosivat yhdessä tatarien allah-huutojen kanssa korkeuteen. Chmielnicki ja Tuhaj-bej, kumpikin hevoshäntälippujensa alla, karauttivat ratsunsa toistansa kohti ja tervehtivät juhlallisesti.
Joukot asettuivat marssiriveihin tatareille ja kasakoille ominaisella nopeudella, sitte lähtivät sotajoukot liikkeelle. Ordalaiset sijoittuivat kasakkain molemmille siiville, keskustan täytti Chmielnicki ratsuväkineen ja sen jäljessä seurasi zaporogilaisten kauhea jalkajoukko, sitten tykkiväki kanuunoineen ja kauvempana "tabor" eli vankkuristo. Tähän oli sijoitettu leiripalvelusto ja ruokavarat, vetojuhtina olivat härät ja lopuksi tulivat reservihevoset ja ravinnoksi määrätty karja.
[Päinvastoin kuin nykyään yleensä luullaan, vakuuttaa Beauplan, että zaporogilaisjalkaväki oli verrattomasti parempi ratsuväkeä. Hänen tietojensa mukaan löi 200 puolalaista helposti 2,000 zaporogilaista ratsumiestä, kun sensijaan 100 jalkakasakkaa saattoi juoksuhaudoistaan kauvan puolustautua 1,000 puolalaista vastaan.]
Kuljettuaan Bazawlukin metsän läpi tulivat rykmentit arolle. Oli poutainen päivä, taivaan laella ei näkynyt ainoaakaan pilvenhattaraa, keveä tuuli leyhytteli pohjoisesta merelle päin, aurinko kimalteli keihäänkärjissä ja aron kukkasissa. Sotajoukon eteen levisivät niinsanotut "Villit kentät", äärettömät kuin meri ja ne nähdessään valtasi ilo kasakkain sydämet. Suuri, vaaleanpunainen lippu, jossa oli arkkienkelin kuva, laskeutui muutaman kerran tervehtimään kotoista aroa ja sen esimerkkiä seuraten taipuivat kaikki hevoshäntä- ja rykmenttiliput maata kohden. Sama huuto puhkesi esiin kaikista rinnoista.
Rykmentit muodostivat vapaita rivejä. Rumpalit, "dowbyszit" ja teorbaninsoittajat ratsastivat armeijan etunenään; rummut rämisivät, litaurat ja teorbanit soivat ja niitä säesti laulu tuhansista rinnoista, kaiuttaen ilmaa ja aroa.
Oi te arot armahaiset, kukkasilla kirjaellut, aavat kuin meren ulappa!
Teorbanistit laskivat ohjaksensa höllälle ja koskettelivat, kallistuneina satulassa taaksepäin ja silmät tähdättyinä taivasta kohden, soittimiensa kieliä; litauran- eli tamburiininsoittajat kohottivat käsiään päittensä yli ja löivät vaskisiin renkaisiinsa; dowbyszit pärryttivät rumpujansa ja kaikki nämä äänet ynnä laulujen yksitoikkoiset sanat ja tatarilaispillien kimeä piipatus sulivat eräänlaiseksi äärettömäksi, villiksi säveleksi, joka oli alakuloinen kuin itse aro. Hurmaus valtasi kaikki rykmentit, päät huojuivat laulun tahdissa ja lopulta tuntui siltä kuin koko aro, lauluun yhtyneenä, olisi huojunut yhdessä ihmisten, hevosten ja lippujen kanssa.
Pelästynyt lintulauma pyrähti lentoon arolta ja leijaili sotajoukon edessä kuin toinen, ilmojen armeija.
Välistä vaikenivat laulu ja soitto ja silloin kuului vain lippujen lepatus, kavioiden töminä, hevosten korskahdukset ja leirivankkurien kitinä, joka muistutti joutsenten tai kurkien kirkunaa.
Etunenässä, suuren vaaleanpunaisen lipun sekä hevoshännän alla ratsasti Chmielnicki, punaiseen puettuna, valkean hevosen selässä, kädessään kullattu nuija.
Koko leiri liikkui hiljaa ja suuntasi kulkuaan pohjoista kohti, peittäen kuin uhkaava aalto joet, tammilehdot ja kummut, täyttäen humulla ja hälinällä arojen autiuden.
Mutta Czehrynistä päin, erämaan pohjoiselta rajalta vyöryi tätä aaltoa vastaan toinen, Puolan kruunun joukkojen aalto, nuoren Potockin johtamana. Täällä kävivät zaporogilaiset ja tatarit, iloinen laulu huulillaan, kuin häihin. Tuolla eteni arvokkaan näköinen husaariarmeija, synkästi vaieten, käyden vastenmielisesti tähän maineettomaan taisteluun. Täällä, vaaleanpunaisen lipun alla heilutteli vanha, kokenut päällikkö uhkaavana nuijaansa, voitosta ja kostosta varmana. Tuolla ratsasti joukkonsa etunenässä miettivän näköinen nuorukainen, aavistaen lähenevää surullista kohtaloaan.
Heitä eroitti vielä arojen avaruus.
Chmielnicki ei pitänyt kiirettä, hän laski näet, että jota kauemmas aroille nuori Potocki uppoaa, sitä kauemmas hän loittonee molemmista hetmaneista ja sitä helpommin hän, Chmielnicki, suoriutuu hänestä. Ja sillävälin yhä uudet karkulaiset Czehrynistä, Powoloczysta ja kaikista Ukrainan rantakaupungeista lisäsivät joka päivä zaporogilaisten voimia, tuoden samalla viestejä puolalaisten leiristä. Heiltä sai Chmielnicki tietää, että vanha hetmani on lähettänyt häntä vastaan poikansa maata myöden kahden tuhannen sotamiehen kanssa ja kuusituhatta vähävenäläistä ratsumiestä ynnä tuhat saksalaista jalkamiestä kulki lotjissa Dnieperiä pitkin. Molemmat nämä sotavoimat olivat saaneet käskyn pysyä alituisessa yhteydessä keskenään, mutta tätä käskyä vastaan rikottiin jo ensimäisenä päivänä, sillä lotjat joutuivat Dnieperin nopean virran mukana melkoisesti edelle rantaa pitkin ratsastavasta husaarijoukosta, jonka marssi suuresti myöhästyi sentakia, että sen täytyi kulkea yli kaikkien Dnieperiin laskevien sivujokien.
Chmielnicki näki mielellään, että tämä välimatka tulisi vieläkin suuremmaksi eikä pitänyt kiirettä. Marssin kolmantena päivänä hän asettui leiriin Komysza Wodan läheisyyteen levähtämään.
Sillävälin olivat Tuhaj-bejn tiedustelujoukot tuoneet paikalle kaksi puolalaista rakuunaa. Nämä olivat heti Czehrynistä lähdettyä karanneet Potockin leiristä. Ratsastaen yötä päivää he olivat päässeet melkoisesti oman joukkonsa edelle. Heidät tuotiin heti Chmielnickin eteen.
Rakuunain kertomukset vahvistivat minkä Chmielnicki jo tiesi nuoren Stefan Potockin sotavoimista. Sensijaan tuli hänelle uutena tietona, että niiden vähävenäläisten johtajina, jotka yhdessä saksalaisen jalkaväen kanssa kulkevat pitkin Dnieperiä, oli vanha Barabasz ja Krzeczowski. Kuultuaan viimemainitun nimen Chmielnicki hypähti pystyyn.
— Krzeczowskiko, Perejaslawin registerikasakkain päällikkö?
— Hän juuri, jalosukuinen herra hetmani, vastasivat rakuunat.
Chmielnicki kääntyi ympärillä seisovien rykmentinpäällikköjen puoleen.
— Eteenpäin — mars! komensi hän kaikuvalla äänellä.
Noin tuntia myöhemmin lähti koko leiri liikkeelle, vaikka aurinko jo teki laskua eikä yö näyttänyt tulevan poutainen. Läntiselle taivaalle nousi pelottavan näköisiä ruskeita pilvenlonkia, jotka muistuttivat lohikäärmeitä ja leviataaneja. Ne lähenivät toisiaan ikäänkuin ryhtyäksensä taisteluun.
Sotajoukko kääntyi vasemmalle Dnieperin rantaa kohden, se marssi nyt ääneti, laulamatta, pärryttämättä rumpuja ja tamburiineja ja nopeassa tahdissa, mikäli sen salli ruoho, joka näillä seuduin oli niin rehevä, että siihen uponneet rykmentit välistä katosivat näkyvistä ja eriväriset liput tuntuivat purjehtivan yksinänsä pitkin aroa. Hevosväki tallasi valmiiksi tietä vankkureille ja jalkaväelle, jotka pääsivät kulkemaan vain hitaasti ja pian jäivät melkoisesti jäljellepäin. Kohta verhosi yö arot. Tavattoman suurena kieri punainen kuu verkalleen taivaalle, vähänpäästä peittivät sen pilvet, mutta se syttyi taasen ja sammui niinkuin tuulenpuuskien tukahuttama lamppu.
Puoliyö oli jo ohi, kun kasakkaan ja tatarilaisten silmien edessä alkoi häämöittää mustia jättiläismassoja, jotka vähitellen selvästi piirtyivät tummalle taivaalle.
Kudakin muurit olivat heidän edessään.
Etuvartiostot lähestyivät linnaa pimeän peitossa varovasti ja hiljaa kuin sudet tai yölinnut. Ehkäpä nyt voi odottamatta hyökätä nukkuvan linnoituksen kimppuun!
Mutta yhtäkkiä hajoitti salama valleilta pimeyden. Peloittavasta paukahduksesta tärisivät Dnieperin kalliot ja tulinen kuula piirsi taivaalle säkenöivän kaaren ja putosi aron ruohoon.
Synkkä kyklopi Grodzicki ilmoitti valvovansa.
— Senkin silmäpuoli koira! mutisi Chmielnicki Tuhaj-bejlle, — hän näkee yölläkin.
Kasakat väistivät linnan. Sen valloittamista he eivät voineet ajatellakaan tällä hetkellä, jolloin heitä itseänsä vastaan marssi Puolan sotaväki, ja kulkivat eteenpäin. Mutta herra Grodzicki ampui tykeillä heidän jälkeensä niin että linnan muurit tärisivät. Hän ei tehnyt sitä tuottaakseen heille vahinkoa, koska he kulkivat melkoisen välimatkan päässä, vaan varoittaakseen Dnieperin yli kulkevia joukkoja, jotka nähtävästi eivät enään olleet kaukana.
Ennen kaikkea herätti Kudakin tykkien pauke vastakaikua herra Skrzetuskin sekä sydämessä että korvissa. Nuori ritari, jota Chmielnickin käskystä kuljetettiin kasakkaleirin mukana, oli edellisenä päivänä vaikeasti sairastunut. Hän tosin ei ollut Chortycan taistelussa saanut kuolettavaa haavaa, mutta hän oli kadottanut niin paljon verta, että tuskin näytti voivan jäädä eloon. Hänen haavansa, joita vakausmies oli hoitanut kasakkain tavalla, avautuivat, hän sai kuumeen ja tänä yönä hän kasakkakärryissä makasi puoleksi tajuttomana, tietämättä mitään maailman menosta. Vasta Kudakin tykit hänet herättivät. Hän avasi silmänsä, nousi istualleen rattailla ja alkoi katsella ympärilleen. Kasakkaleiri liikkui pimeässä kuin painajaisten piiri pahassa unessa ja linna paukkui ja valaisi seutua rusoittavilla savuilla. Tuliset kuulat hyppelivät pitkin aroa, räjähdellen ja kihisten niinkuin vihaiset koirat, ja tätä nähdessä valtasi herra Skrzetuskin sellainen suru ja ikävä, että hän oli valmis vaikkapa heti kuolemaan, jos siten edes hänen sielunsa saisi lentää oman väen luo. Sota! sota! ja hän makaa täällä vihollisten leirissä, aseetonna, sairaana, voimatta nousta vankkureista! Puola on vaarassa, mutta hän ei saada lentää sitä pelastamaan! Siellä Lubniessa lähtevät sotajoukot jo varmaan liikkeelle. Ruhtinas, salamat silmissä, ratsastaa riviensä edessä, ja minnepäin hän nuijallaan viittaa, siellä iskee heti kolmesataa keihästä, kuin kolmesataa ukonnuolta. Nyt alkoi tuttuja kasvoja ilmestyä luutnantin silmien eteen. Pikku Wolodyjowski kiitää rakuunoidensa etunenässä, kädessä kapea sapeli; hän on kuitenkin miekkailijoiden miekkailija ja ketä vastaan hän ryhtyy miekkataisteluun, se lepää jo puoleksi haudassa. Tuolla taas kohottaa herra Podbipienta tuhoisaa kallonhalkaisijaansa — saako hän halki kolme päätä vai eikö? Kirkkoherra Jaskólski kiertää lippujen ympäri ja rukoilee, kädet kohotettuina; vanhana sotilaana hän ei voi kuitenkaan pidättäytyä, vaan karjaisee välistä: "lyö! hakkaa maahan!" Ja tuolla laskevat kyrassierit jo keihäänsä ratsun korvan juureen, rykmentit ryntäävät eteenpäin, kannustavat hevosiaan, kiitävät: taistelua, hälinää!
Yhtäkkiä näky vaihtuu. Luutnantin edessä seisoo Helena, kalpeana, hiukset hajalla ja huutaa: "pelasta, sillä Bohun ajaa minua takaa!" Herra Skrzetuski riuhtoo vankkureilla, kunnes jokin ääni, tällä kertaa jo todellinen, lausuu hänelle:
— Makaa, lapsi, minä sidon haavasi.
Se oli leiri-esauli Zachar, jonka Chmielnicki oli käskenyt hoitaa luutnanttia kuin silmäterää. Hän laskee hänet vankkureihin pitkäkseen, peittää hevosen taljalla ja kysyy:
— Kuinka sinä jaksat?
Herra Skrzetuski tulee täydellisesti tajuihinsa. Unennäöt häipyvät, vankkurit kulkevat aivan pitkin Dnieperin rantaa. Viileä tuulahdus tulee joelta ja yö kalpenee kalpenemistaan. Vesilinnut alkavat aamupuhelunsa.
— Kuule Zachar, joko olemme tulleet Kudakin ohi? kysyy herra
Skrzetuski.
— Jo, vastasi zaporogilainen.
— Ja minne te marssitte?
— En tiedä. Tulee kai taistelu, mutta en minä varmaan tiedä.
Kun Skrzetuski kuuli nämä sanat, alkoi hänen sydämensä iloisesti sykkiä. Hän oli arvellut, että Chmielnicki tulisi piirittämään Kudakia ja että sota olisi alkanut siitä. Mutta kiireestä, jolla kasakat marssivat eteenpäin, teki hän sen johtopäätöksen, että valtakunnan sotajoukot olivat lähellä ja että Chmielnicki väisti linnan juuri siksi, ettei hänen tarvitsisi ryhtyä taisteluun sen tykkien ulottuvilla. "Ehkä vielä tänään pääsen vapaaksi!" ajatteli luutnantti ja nosti kiitollisena silmänsä taivasta kohti.