NELJÄSTOISTA LUKU.
Kudakin tykkien paukkeen olivat kuulleet myöskin ne joukot, jotka kulkivat lotjissa vanhan Barabaszin ja Krzeczowskin johdolla.
Niitä oli kuusi tuhatta registerikasakkaa ja rykmentti oivallista saksalaista jalkaväkeä, päällikkönään Hans Flick.
Herra Mikolaj Potocki oli kauvan epäröinyt, ennenkuin lähetti kasakkoja Chmielnickiä vastaan. Kun Krzeczowskilla kuitenkin oli heihin erittäin suuri vaikutusvalta ja kun hetmani rajattomasti luotti Krzeczowskiin, niin käski hän jalkakasakkain vain vannoa uskollisuudenvalan ja lähetti heidät Jumalan nimeen.
Krzeczowski, kokenut ja edellisissä sodissa mainetta saavuttanut sotilas, oli Potockien perheen kasvatti. Sille hän oli kiitollisuudenvelassa kaikesta, everstinarvostaan, aateluudestaan, jonka Potockit olivat hankkineet hänelle valtiopäivillä, ja lisäksi hän oli elinajakseen saanut heiltä laajat tilukset Dnieperin ja Ladawan varsilla.
Niin monet siteet yhdistivät häntä valtakuntaan ja Potockeihin, ettei hetmani voinut vähintäkään epäillä hänen luotettavuuttaan. Lisäksi hän oli mies parhaissa voimissaan, tuskin viidenkymmenen vanha ja suuri tulevaisuus odotti häntä maan palveluksessa. Muutamat näkivät hänessä jo Stefan Chmieleckin seuraajan, hänen, joka oli aloittanut uransa yksinkertaisena aron ritarina ja lopettanut Kiovan vojevodana ja valtakunnan senaattorina. Krzeczowski saattoi kulkea tuota samaa tietä, häntä ajoivat sille miehekkyys, hurja tarmo ja hillitön kunnianhimo sekä rikkauksien ja ylhäisten arvojen nälkä. Kunnianhimon takia hän äskettäin oli pyrkinyt Litynin starostan paikalle ja kun sen lopulta sai herra Korbut, niin herra Krzeczowski hautasi pettymyksen syvälle sydämeensä, mutta oli vähällä sairastua kateudesta ja mieliharmista. Nyt näytti kohtalo jälleen hymyilevän hänelle, kun hän suurhetmanilta oli saanut näin tärkeän tehtävän armeijassa ja kun hän varmaan saattoi otaksua, että hänen nimensä tulee kuninkaan kuuluville. Ja tämä oli tärkeä asia, sillä sen jälkeen hänen tarvitsi vain kumartaa, saadakseen vahvistuskirjan, jossa oli nuo aatelissielulle niin mieluisat sanat: "Meitä on rukoillut ja anonut hänelle lahjaksi antamaan ja me, muistaen hänen palveluksensa, annamme" j.n.e. Tätä tietä saatiin Vähä-Venäjällä rikkauksia ja korkeita arvoja, tätä tietä äärettömät alat autioita aroja, jotka sitä ennen olivat kuuluneet vain Jumalalle ja valtakunnalle, siirtyivät yksityisten käsiin. Tätä tietä tuli köyhä raukka herraksi ja saattoi elää siinä toivossa, että hänen jälkeläisensä kerran istuvat senaattorien penkeillä.
Krzeczowskin mieltä kaiveli vain se, että hänen tärkeässä tehtävässään täytyi jakaa valtansa Barabaszin kanssa. Tämä jako oli kuitenkin vain nimellinen. Todellisuudessa oli vanha Czerkasyn päällikkö, varsinkin viime aikoina, käynyt niin heikoksi ja raihnaaksi, että hän enään vain ruumiinsa puolesta kuului maan päälle, hänen sielunsa ja mielensä oli alituisen turtumuksen ja uupumuksen vallassa, mielentilojen, jotka tavallisesti käyvät todellisen kuoleman edellä. Sotaretken alussa hän oli herännyt ja reipastunut ja näytti siltä kuin sotatorvien soidessa vanha sotilasveri olisi alkanut voimakkaammin kiertää — hänhän aikoinaan oli kuuluisa ritari ja arojen päällikkö. Mutta heti marssin aljettua olivat airojen loiske, sotamiesten laulut ja proomujen miellyttävä liukuminen veden pinnalla tuudittaneet häntä uneen, niin että hän unohti koko tämän maailman. Krzeczowski hallitsi ja vallitsi, Barabasz heräsi vain syömään. Tarpeeksi syötyänsä hän tavallisesti kysyi yhtä ja toista, hänet tyydytettiin jollakin vastauksella ja lopuksi hän huokasi ja sanoi: "mielelläni olisin mennyt hautaan toisenlaisessa sodassa, mutta tapahtukoon Jumalan tahto!"
Yhteys Stefan Potockin johdolla marssivan sotajoukon kanssa katkesi yhtäkkiä. Krzeczowski rupesi moittimaan, että husaarit ja rakuunat liikkuvat liian hitaasti, viivytellen jokien yli kulkiessa ja ettei nuorella hetmaninpojalla ole sotilaallista kokemusta. Siksi käski hän puolestaan soutaa ja purjehtia nopeasti eteenpäin.
Lotjat soluivat Dnieperin virran mukana Kudakia kohden, edeten yhä enemmän valtakunnan sotajoukoista.
Vihdoin kuului eräänä yönä tykkien ammuntaa.
Barabasz nukkui eikä herännyt, sensijaan Flick nousi pois lotjasta ja lähti Krzeczowskin luo.
— Herra eversti, sanoi hän, — Kudakin tykit paukkuvat. Mitä minun on tehtävä?
— Pysäyttäkää lotjat, jäämme yöksi kaislikkoon.
— Chmielnicki piirittää luullakseni linnaa. Minun mielestäni pitäisi kiiruhtaa avuksi.
— Minä en kysy teidän mielipidettänne, annan vain käskyjä. Komento on minun käsissäni.
— Herra eversti!
— Pysähtykää ja odottakaa, sanoi Krzeczowski. Mutta nähdessään, että tarmokas saksalainen vetelee keltaista partaansa eikä aio ilman järkisyytä luopua aikeestaan, hän lisäsi leppeämmällä äänellä:
— Kastellaani tulee ehkä ennen huomenaamua ratsuväkineen meidän mukaamme eikä linnaa valloiteta yhdessä yössä.
— Mutta jollei tule?
— Niin odotamme vaikka kaksi päivää. Te ette tunne Kudakia. He katkaisevat hampaansa sen muureihin, mutta minä en lähde avuksi ilman kastellaania, sillä minulla ei ole siihen oikeutta. Se riippuu hänestä.
Krzeczowski tuntui olevan oikeassa eikä Flick enään pysynyt vaatimuksessaan, vaan poistui saksalaistensa luo. Hetken perästä lähenivät lotjat oikeaa rantaa ja liukuivat kaislikkoon, joka sillä kohdalla peitti yli sadan askeleen leveydeltä tulvillaan olevan joen. Vihdoin taukosi airojen loiskina, veneet joutuivat kokonaan kaislikkojen peittoon ja joki näytti aivan tyhjältä. Krzeczowski kielsi sytyttämästä tulia, laulamasta ja puhumasta, joten koko ympäristössä vallitsi hiljaisuus. Vain silloin tällöin katkaisi sen Kudakin tykkien kaukainen kaiku. Veneissä ei kukaan, paitsi Barabasz, ummistanut silmiään. Ritarillinen ja taistelunhaluinen Flick olisi tahtonut lintuna lentää Kudakin avuksi. Ukrainalaiset sotamiehet kyselivät hiljaa toisiltaan, kuinka linnan mahtaa käydä, kestääkö se vai eikö kestä. Pauke kasvoi kuitenkin kasvamistaan. Kaikki olivat vakuutetut siitä, että linna torjuu väkirynnäkön. "Chmiel ei leiki, mutta ei Grodzickikaan leiki", kuiskailivat kasakat. "Vaan mitä tapahtuu huomenna?"
Saman kysymyksen teki luultavasti itselleen Krzeczowski, joka istuen lotjansa kokassa, oli vaipunut syviin mietteisiin. Hän tunsi hyvin Chmielnickin, oli hänet jo kauvan tuntenut. Tähän asti oli hän pitänyt häntä tavattoman kykenevänä miehenä, miehenä, jolta puuttui vain liikunta-alaa kotkana lentääkseen korkeuteen. Nyt Krzeczowski kuitenkin epäili sitä. Tykit yhä jyrisivät, mutta piirittikö Chmielnicki todella Kudakia?
— Jos niin on, mietti Krzeczowski, — niin hän on mennyttä miestä.
Olisiko hän, Chmielnicki, nostatettuaan Zaporozen, saatuaan vakuuden khanin avusta, koottuaan ympärilleen voimat, jollaisia ei kukaan tähänastisista seikkailijoista ollut komentanut, nyt, sensijaan että mitä kiireimmin olisi marssinut Ukrainaan herättämään valveille rahvaan, voittamaan puolellensa linnakasakat, lyömään hetmanit ja ottamaan haltuunsa koko maan ennenkuin uudet sotajoukot olisivat ehtineet saapua sen puolustukseksi, olisiko hän, vanha sotilas, ryhtynyt väkirynnäköllä valloittamaan voittamatonta linnaa, linnaa joka voi pitää puoliansa ehkä koko vuoden ajan? Ja sallisiko hän, että hänen parhaat joukkonsa särkyisivät Kudakin muureja vastaan, aivan kuin Dnieperin aalto särkyy koskien kallioihin? Ja odottaisiko hän Kudakin luona, kunnes hetmanit saavat lisäjoukkoja ja saartavat hänet kuin Nalewajkon Solonican luona?
— Hän on mennyttä miestä! toisti herra Krzeczowski vielä kerran. Hänen omat kasakkansa luovuttavat hänet, onnistumaton väkirynnäkkö herättää tyytymättömyyttä ja säikähdystä, kapinan kipinä sammuu aivan alkuunsa eikä Chmielnicki tule peloittavammaksi kuin miekka, joka särkyy kahvan kohdalta. Hän on tyhmyri!
— Siis — ajatteli herra Krzeczowski, — siis annan huomenna jalkasotilaitteni ja saksalaisten nousta maihin ja seuraavana yönä hyökkään äkkiarvaamatta väkirynnäköistä heikontuneiden päälle, lyön zaporogilaiset perinpohjin ja heitän vangitun Chmielnickin hetmanin jalkain juureen. Se on hänen oma syynsä, sillä olisi voinut käydä toisinkin!
Ja herra Krzeczowskin hillitön kunnianhimo nousi haukan siivillä korkeuteen. Hän tiesi hyvin, että nuori Potocki ei mitenkään ehdi tänne ennen seuraavaa yötä. Kuka siis repäisee irti hydran pään? Krzeczowski! Kuka sammuttaa kapinan, joka hirveänä tulipalona voi sytyttää koko Ukrainan? Krzeczowski! Ehkä vanha hetmani tulee vähän pahoilleen, että tämä tapahtuu ilman hänen poikapahasensa osanottoa, mutta pian se raivo on ohi ja kaikki kunnian ja kuninkaallisen armon säteet valaisevat voittajan otsaa.
Ei! Täytyy kuitenkin jakaa kunnia vanhan Barabaszin ja Grodzickin kanssa. Herra Krzeczowski kävi hyvin synkäksi, mutta muuttui sitte yhtäkkiä leppeämmäksi. Barabasz, tuo vanha pölkky, voidaan minä päivänä hyvänsä kuopata maahan eikä Grodzicki halua mitään muuta kuin jäädä Kudakiin peloittelemaan silloin tällöin tatareja kanuunillaan; jää siis yksin Krzeczowski.
Kunhan hän vain saisi Ukrainan hetmaninarvon!
Tähdet vilkuttelivat taivaalla ja everstistä tuntui siltä kuin ne olisivat olleet jalokiviä hetmanin nuijassa. Tuuli lepatti kaislikossa ja hänestä tuntui siltä kuin hetmanin hevoshäntälippu olisi lepattanut.
Kudakin tykit yhä jyrisivät.
— Chmielnicki panee kaulansa miekan alle, mietti eversti edelleen, — mutta oma syy, kaikki olisi voinut olla toisin, jos hän olisi heti lähtenyt Ukrainaan… olisi voinut olla toisin. Siellä kaikki kiehuu ja käy, siellä on ruutia, joka odottaa vain sytyttävää kipinää. Valtakunta on mahtava, mutta sillä ei Ukrainassa ole sotavoimia ja kuningas on vanha ja kivuloinen.
Yksi ainoa zaporogilaisten voittama taistelu saisi aikaan arvaamattomia asioita…
Krzeczowski painoi kasvot käsiinsä ja istui liikkumattomana. Tähdet laskivat sillävälin yhä alemma, verkalleen liketen aroa. Ruohoissa lepäilevät viiriäiset alkoivat pyrähdellä lentoon, pian oli aamu koittava.
Vihdoin vahvistuivat everstin mietteet järkähtymättömiksi. Huomenna hän törmää Chmielnickiä vastaan ja murskaa hänet tomuksi. Hänen ruumiinsa ylitse käy tie rikkauksiin ja arvoihin ja Krzeczowskista tulee rankaiseva ase valtakunnan käteen, sen puolustaja ja vastaisuudessa yksi sen arvohenkilöjä ja senaattoreja. Kun hän on voittanut zaporogilaiset ja tatarit, ei häneltä enään kielletä mitään.
Ja kuitenkin — hänelle ei annettu Litynin starostakuntaa!
Sitä muistaessaan Krzeczowski pusersi kätensä nyrkiksi. Hänelle ei annettu starostanpaikkaa huolimatta hänen suojelijainsa Potockien mahtavasta vaikutusvallasta, huolimatta hänen sotilasansioistaan, vain sentähden, että hän oli homo novus ja hänen kilpailijansa johti sukujuurensa ruhtinaista! Puolan valtakunnassa ei vielä riitä se, että tulee aatelismieheksi, täytyy odottaa, että tämä aateluus peittyisi homeella niinkuin viini ja ruostuisi niinkuin rauta.
Vain Chmielnicki saattaisi panna toimeen uuden asiain järjestyksen, jota toivottavasti itse kuningaskin kannattaisi. Mutta mies parka tahtoo mieluummin lyödä päänsä puhki Kudakin kallioita vastaan!
Krzeczowski tyyntyi vähitellen. Häneltä on kerran kielletty starostan arvo — entäs sitte! Sitä paremmin koetetaan palkita häntä, jahka hän on saanut voiton, tukahuttanut kapinan ja vapauttanut Ukrainan, ehkäpä koko valtakunnan, sisällisestä sodasta. Silloin häneltä ei kielletä mitään! Silloin hän ei tarvitse edes Potockeja!
Väsynyt pää laskeutui rinnalle — hän nukkui, nähden unta starostan- ja kastellaanipaikoista, kuninkaan ja valtiopäivien lahjoittamista maatiloista.
Kun hän heräsi, hämärsi jo aamu. Lotjissa makasivat vielä kaikki. Etäällä loiskivat Dnieperin vedet kalpeassa, sinne tänne kylväytyneessä valossa, ympärillä vallitsi täydellinen hiljaisuus. Juuri tuo hiljaisuus herätti hänet.
Kudakin tykit olivat lakanneet jyrisemästä.
Mitäs tämä on? ajatteli Krzeczowski. Ensimäinen rynnäkkö on torjuttu, vai onko ehkä Kudak valloitettu?
Mutta sehän on mahdotonta.
Ei! Nähtävästi lyödyt kasakat makaavat jossakin kauvempana linnasta ja nuoleskelevat haavojaan. Ja silmäpuoli Grodzicki katselee heihin ampumareiästä, tähdäten tykeillään uudestaan.
Huomenna he uudistavat rynnäkön ja katkaisevat uudelleen hampaansa.
Päivä koitti. Krzeczowski herätti miehet lotjassaan ja lähetti venheen hakemaan Flickiä. Flick saapui heti.
— Herra eversti, sanoi hänelle Krzeczowski, — jollei kastellaani joukkoineen saavu ennen iltaa ja rynnäkkö uudistetaan yöllä, niin me marssimme linnan avuksi.
— Minun väkeni on valmiina, sanoi Flick.
— Antakaa heille ruutia ja luoteja.
— On annettu.
— Yöllä astumme maihin ja kuljemme hiljaa aroa pitkin. Hyökkäämme odottamatta heidän kimppuunsa.
— Gut! sehr gut! Mutta emmekö siirtäisi lotjia hiukan eteenpäin. Linnaan on noin neljä puolalaista penikulmaa. Se on liian pitkä matka jalkaväelle.
— Jalkaväki asettuu ratsuväen hevosten selkään.
— Sehr gut!
— Pysyköön väki hiljaa kaislikossa, älköön menkö rannalle älköönkä pitäkö ääntä! Tulta ei saa polttaa, jottei savu ilmaisisi meitä. He eivät saa tietää meistä mitään.
— On sellainen sumu, ettei savukaan näy.
Kaislaa kasvava joenlahti, johon lotjat olivat pysähtyneet, oli todella, samoin kuin arokin, valkoisenaan läpitunkematonta sumua niin kauvas kuin silmä kantoi. Mutta kun päivä vasta oli koitossaan, niin saattoi sumu kyllä vielä laskea maahan ja paljastaa aron avaruuden.
Flick lähti Krzeczowskin luota. Väki lotjissa heräsi vähitellen. Sille julistettiin Krzeczowskin käsky, että on oltava hiljaa. Sotamiehet valmistautuivat siis aamuaterialleen ilman tavallista iloista hälinää. Se joka sattui kulkemaan rannalla tai purjehtimaan keskellä jokea, ei olisi aavistanutkaan, että läheiseen lahdelmaan oli kätkeytynyt muutama tuhat miestä. Hevosiakin käskettiin syöttämään kädestä, etteivät ne hirnuisi. Sumun peittämät lotjat olivat kiinnitetyt kaislametsään. Siellä täällä pujahti vain toisesta lotjasta toiseen pieni, kahdella airolla soudettava vene, kuljettaen toisiin lotjiin korppuja ja päällikön käskyjä. Muuten vallitsi kaikkialla haudan hiljaisuus.
Yhtäkkiä alkoi ruohikoista, kaislikoista ja rannan viidakoista yli koko lahden kuulua kummallisia ääniä, jotka käyden yhä lukuisemmiksi, huusivat:
— Pugu! pugu!…
Hiljaisuus.
— Pugu! pugu!…
Ja taas tuli hiljaisuus, ikäänkuin rannalla huutavat äänet olisivat odottaneet vastausta.
Mutta vastausta ei kuulunut. Huudot kajahtivat kolmannen kerran, nopeampina ja kärsimättömämpinä:
— Pugu! pugu!
Silloin kajahti lotjista sumun keskeltä vastaan Krzeczowskin ääni:
— Kuka siellä?
— Niittykasakka!
Lotjissa piileskelevien Ukrainan kasakkain sydämet sykkivät levottomasti. Tuo salaperäinen huuto oli heille hyvin tuttu. Tällaisella merkkikielellä puhuivat keskenään zaporogilaiset talvikortteereissaan ja tällä tavalla Siczin kasakat sodan aikana kutsuivat kanssansa keskusteluun registeri- ja linnakasakoita, joiden joukossa oli paljon salaisesti veljeskuntaan kuuluvia.
Krzeczowskin ääni kajahti taasen:
— Mitä te tahdotte?
— Bohdan Chmielnicki, zaporogilaisten hetmani, ilmoittaa, että tykit ovat käännetyt lahtea kohden.
— Sanokaa zaporogilaisten hetmanille, että meidän tykkimme ovat suunnatut rantoja kohden.
— Pugu! pugu!
— Mitä te vielä tahdotte?
— Bohdan Chmielnicki, zaporogilaisten hetmani, pyytää ystäväänsä herra Krzeczowskia, everstiä, keskusteluun kanssansa.
— Antakaa ensin panttivankeja.
— Kymmenen huonekunta-atamania.
— Sovittu!
Tällä hetkellä alkoi lahden rannalle ilmestyä zaporogilaisia kuin kukkia niitylle. He nousivat seisaalleen ruohosta, jossa olivat piilleet kätkettyinä. Kaukaa aroilta saapui saapumistaan heidän ratsuväkeään ja tykkejänsä. Näkyviin ilmestyi kymmeniä ja satoja heidän lippujaan, merkkejään ja hevoshäntiään. He tulivat laulaen ja pärryttäen rumpuja. Kaikki tämä muistutti paljon enemmän jotakin iloista tervehdystä kuin vihollisvoimien kohtausta.
Ukrainan kasakat vastasivat lotjistaan huudoilla. Veneet, jotka toivat huonekunta-atamaneja, saapuivat. Krzeczowski astui yhteen niistä ja lähti rannalle. Siellä hänelle annettiin ratsu ja hän lähti heti paikalla Chmielnickin luo.
Chmielnicki nosti hänet nähdessään hattuansa ja tervehti sydämellisesti.
— Herra eversti, sanoi hän, — vanha ystävä ja kuoma! Kun herra valtakunnan hetmani käski sinun ottaa minut kiinni ja toimittaa hänen leiriinsä, niin et sinä tahtonut sitä tehdä, vaan varoitit minua ja kehoitit pelastumaan pakenemalla. Tästä teosta olen sinulle kiitollisuuden ja veljellisen rakkauden velassa!
Sen sanottuaan ojensi hän ystävällisesti kätensä, mutta Krzeczowskin mustanverevät kasvot pysyivät kylminä kuin jää.
— Mutta sentähden että pelastuit, sanoi hän, — olet sinä, herra hetmani, nyt noussut kapinaan.
— Itselleni, sinulle ja koko Ukrainalle tapahtunutta vääryyttä lähden minä nyt johdattamaan mieliin, kuninkaalliset prvilegiot kädessäni, ja toivossa, että kuningas, meidän armollinen herramme, ei siitä pahastu minulle.
Krzeczowski katsoi tuimasti Chmielnickiä silmään ja sanoi tiukasti:
— Oletko piirittänyt Kudakia?
— Minä? Olisinko hullu! Väistin Kudakin enkä ampunut laukaustakaan, vaikka vanha silmäpuoli tervehti minua tykeillään. Minulle oli tärkeää päästä Ukrainaan, en välitä Kudakista. Ja sinun puheillesi, vanha ystävä ja hyväntekijä, oli minulle tärkeää päästä.
— Mitä sinä sitte minusta tahdot?
— Lähde kanssani arolle, niin saamme puhua.
He kannustivat hevosiansa ja lähtivät. Noin tunnin he viipyivät poissa. Heidän palatessaan olivat Kreczowskin kasvot kalpeat ja kauhean näköiset. Hän sanoi yhtäkkiä hyvästi Chmielnickille, joka huusi hänen peräänsä:
— Me tulemme olemaan kahden Ukrainassa ja meidän yläpuolellamme tulee olemaan kuningas yksin eikä kukaan muu.
Krzeczowski palasi lotjiin. Vanha Barabasz, Flick ja upseerit odottivat häntä kärsimättömästi.
— Mikä on? mikä on? kysyttiin joka taholta.
— Mennään rannalle, vastasi Krzeczowski käskevällä äänellä.
Barabasz kohotti unisia silmälautojaan. Kummallinen loiste välähti hänen silmissään.
— Mitä? sanoi hän.
— Mennään rannalle. Antaudumme!
Veriaalto läikähti Barabaszin kalpeille, kellastuneille kasvoille. Hän nousi rummun päältä, jolla hän oli istunut, ojentautui suoraksi ja yhtäkkiä tuo kumarainen, sammaltunut vanhus oli muuttunut voimakkaaksi jättiläiseksi.
— Petosta! huusi hän.
— Petosta! toisti Flick, tarttuen miekkansa kahvaan. Mutta ennenkuin hän oli ehtinyt vetää sen esiin, oli herra Krzeczowskin sapeli välähtänyt ja yhdellä ainoalla iskulla kaatanut hänet lotjan kannelle.
Sitte hän hyppäsi lotjasta veneeseen, jossa istui neljä zaporogilaista, airot käsissä, ja huusi:
— Lotjien välitse!
Vene kiiti nuolena ja herra Krzeczowski, seisoen sen keskellä, lakki verisen sapelinsa päässä, silmät säihkyen, huusi mahtavalla äänellä:
— Pojat, emme rupea murhaamaan omaa väkeä. Eläköön Bohdan
Chmielnicki, zaporogilaisten hetmani!
— Eläköön! toistivat sadat ja tuhannet äänet.
— Kuolema ljaheille!
— Kuolema heille!
Lotjista kuuluvaan meluun vastasivat rannoilta zaporogilaisten huudot. Mutta kauvempana seisovien aluksien väki ei vielä tietänyt mistä on kysymys. Vasta kun kaikkialle oli levinnyt sanoma, että herra Krzeczowski menee zaporogilaisten puolelle, valtasi todellinen ilon huumaus Ukrainan kasakat. Kuusi tuhatta lakkia lensi ilmaan, kuusi tuhatta pyssyä jymisi. Lotjat tärisivät miesten askelten alla. Syntyi melu ja sekasorto. Mutta tuohon iloon oli vuodatettava verta, sillä vanha Barabasz tahtoi ennemmin kaatua kuin kavaltaa sen lipun, jonka alla hän oli koko elämänsä palvellut. Muutamakymmen czerkasylaista sotilasta ilmoitti pysyvänsä hänelle uskollisena. Ja nyt alkoi lyhyt ja hirveä tappelu, tappelu samanlainen kuin kaikki taistelut, joissa kuolemaa eikä armoa haluava kourallinen ihmisiä puolustautuu joukkoja vastaan. Ei Krzeczowski enempää kuin kukaan kasakoistakaan ollut odottanut tällaista vastarintaa. Vanhassa sotapäällikössä oli herännyt entinen leijona. Kehoitukseen että hän laskisi aseensa vastasi hän laukauksilla. Nuija kädessä, valkeat hapset hajalla hän antoi käskyjä kuuluvin äänin ja nuorukaisen tarmolla. Hänen aluksensa ympäröitiin joka puolelta, miehiä niistä lotjista, jotka eivät voineet päästä lähelle, hyppäsi veteen ja, uiden tai kahlaten kaislojen välissä sekä sitte tarttuen lotjan syrjään, nousi vimmastuneina siihen. Vastarinta oli lyhyt. Barabaszille uskollisina pysyneet Ukrainan kasakat peittivät sapelien rikki hakkaamilla tai käsin revityillä ruumiillaan aluksen kannen. Vanhus, sapeli kädessä, puolustautui vielä. Krzeczowski ryntäsi häntä kohden.
— Antautukaa! huusi hän.
— Sinä petturi, kuolema sinulle! vastasi Barabasz ja kohotti sapelinsa lyöntiin.
Krzeczowski peräytyi nopeasti miesjoukkoon.
— Lyökää! huusi hän kasakoille.
Näytti siltä kuin ei kukaan olisi ensimäisenä tahtonut nostaa kättään vanhusta vastaan. Onnettomuudeksi kuitenkin eversti, veressä seisoen, luiskahti ja kaatui.
Pitkänään ei hän herättänyt enään samaa kunnioitusta tai kauhua ja yhtäkkiä upposi toistakymmentä sapelinterää hänen ruumiiseensa. Vanhus ehti vain huudahtaa: "Jeesus Maaria!"
Makaavaa aljettiin nyt lyödä. Hänet hakattiin kappaleiksi. Poikki lyötyä päätä heiteltiin lotjasta lotjaan niinkuin palloa, kunnes se vihdoin vahingossa putosi veteen.
Jäljelle jäivät saksalaiset, joista oli vaikeampi suoriutua, sillä rykmenttiin kuului noin tuhat vanhaa ja eri sodissa harjaantunutta sotilasta.
Kunnon Flick tosin oli saanut kuolemansa Krzeczowskin kädestä, mutta rykmentin johtoon oli jäänyt Johan Werner, everstiluutnantti, sotavanhus vielä kolmenkymmenvuotisen sodan ajoilta.
Krzeczowski oli melkein varma voitostaan, koska kasakkain veneet joka puolelta piirittivät saksalaisten lotjia. Mutta hän tahtoi kuitenkin säilyttää tuon melkoisen joukon erinomaista ja oivallisesti asestettua jalkaväkeä Chmielnickille ja rupesi sentähden keskusteluihin heidän kanssaan.
Näytti jo siltä kuin Werner suostuisi, koska hän tyynesti keskusteli Krzeczowskin kanssa ja tarkkaavasti kuunteli kaikkia lupauksia, joita petollinen eversti runsaasti antoi hänelle. Palkka, jonka valtio oli sitoutunut maksamaan, oli suoritettava heti sekä tältä vuodelta että vielä tulevaltakin. Vuoden päästä voisivat sotamiehet lähteä minne tahtoivat, vaikkapa valtakunnan sotajoukon leiriin.
Werner näytti miettivän ehtoja, mutta samalla hän hiljaa käski vetää lotjia itseään kohti, niin että ne muodostaisivat suljetun piirin. Tämän piirin reunaan muodostui jalkamiehistä muuri. Nämä olivat kookkaita ja rotevia miehiä, yllään keltainen kölleri ja samanvärinen hattu, ja he seisoivat täydessä taisteluasennossa, vasen jalka edessä ja musketti oikealla jalalla.
Werner seisoi paljastettu miekka kädessä ensimäisessä rivissä ja mietti kauvan.
Vihdoin hän nosti päänsä pystyyn.
— Herr Hauptmann, sanoi hän, — me suostumme.
— Ette kadu kauppojanne uudessa palveluksessa! huudahti iloissaan
Krzeczowski.
— Mutta sillä ehdolla…
— Suostun niihin jo edeltäpäin.
— Jos niin on, niin sitä parempi. Meidän välipuheemme valtakunnan kanssa päättyy kesäkuussa. Kesäkuusta lähdemme teidän palvelukseenne.
Kirous pääsi Krzeczowskin huulilta, mutta hän hillitsi raivonsa.
— Teettekö pilkkaa, herra everstiluutnantti? kysyi hän.
— En, vastasi Werner tyynesti. — Meidän sotilaskunniamme käskee pitämään kiinni sopimuksesta. Palveluksemme loppuu kesäkuussa. Me palvelemme rahasta, mutta emme ole pettureita. Muuten ei kukaan meitä palkkaisi ettekä te itsekään luottaisi meihin, sillä kuka teille takaisi, ettemme ensimäisessä taistelussa menisi jälleen hetmanien puolelle.
— Mitä sitte tahdotte?
— Että antaisitte meidän mennä.
— Siitä ei tule mitään, hullu mies! Minä käsken hakata teidät maahan.
— Mutta paljonko kadotatte omaa väkeänne?
— Ei yksikään teistä pääse menemään!
— Teistä ei jää puoliakaan.
Molemmat puhuivat totta. Krzeczowski, jonka verta saksalaisen pitkäveteisyys oli aika lailla kuohuttanut ja jonka raivo jo alkoi saada ylivallan, ei vielä halunnut ryhtyä taisteluun.
— Niinkauan kuin aurinko paistaa tänne lahteen, sanoi hän, — annan teille ajattelemisen aikaa. Sitte käsken painaa pyssyn hanaa.
Ja hän lähti kiireesti omalla veneellään neuvotellakseen Chmielnickin kanssa.
Seurasi odotus. Kasakkalotjat kerääntyivät yhä kiinteämpään piiriin saksalaisten ympärille. Saksalaiset säilyttivät tyynen ryhtinsä tavalla, jolla vain vanhat ja hyvin harjaantunut sotamiehet voivat sen säilyttää vaaran hetkellä. Uhkauksiin ja solvauksiin, joita heitä vastaan vähän päästä sateli kasakkain lotjista, he vastasivat ylenkatseellisesti vaieten. Tämä tyyneys teki valtavan vaikutuksen keskellä yhä kiihtyviä raivonpurkauksia, sillä kasakat, jotka uhkaavasti heiluttelivat keihäitänsä ja pyssyjänsä, odottivat kärsimättöminä, hammasta kiristäen ja kiroten, taistelukäskyä.
Aurinko, joka oli kääntynyt lounaasta läntiselle taivaanrannalle, korjasi verkalleen välkkyvän kultansa pois lahdelta. Lahti vaipui varjoon. Vihdoin se kokonaan lepäsi hämärässä.
Silloin toitotettiin torveen.
Ja senjälkeen kuului kaukaa herra Krzeczowskin ääni:
— Aurinko on laskenut, joko olette miettineet loppuun?
— Jo, vastasi Werner ja kääntyen sotamiehiinsä päin, heilautti paljastettua miekkaansa.
— Feuer! komensi hän tyynellä, pitkäveteisellä äänellä.
Paukahti. Veteen putoavien ruumiiden läiskinä, raivonhuudot ja kiivas ammunta vastasivat saksalaisten muskettien ääneen. Rannalle viedyt tykit sylkivät, bassoa laulaen, kuulia saksalaisten lotjiin. Savupilvet peittivät kokonaan lahden ja keskellä huutoa, tatarilaisnuolien vinkunaa ja pyssyjen pauketta, ilmoittivat vain muskettien säännölliset yhteislaukaukset, että saksalaiset yhä puolustavat itseään.
Auringon laskiessa riehui vieläkin taistelu, mutta tuntui jo heikkenevän. Chmielnicki ratsasti Krzeczowskin, Tuhaj-bejn ja kymmenkunnan atamanin seurassa rannalle tiedustelemaan taistelun kulkua. Hänen avonaiset sieraimensa vetivät sisäänsä ruudinsavua ja uppoavien ja veteen putoavien saksalaisten äänet hyväilivät hänen korvaansa. Päälliköt katselivat, kaikki kolme, teurastusta, ikäänkuin se olisi ollut hyvää tietävä enne.
Taistelu herposi. Laukaukset vaikenivat ja kasakkaan yhä kiihtyvät voitonhuudot kohosivat ilmoille.
— Tuhaj-bej, sanoi Chmielnicki, — tämä on ensimäisen voiton päivä.
— Ei ole sotavankeja, ärähti murza, — en minä pidä sellaisista voitoista.
— Kyllä Ukrainassa saat. Koko Stambul ja Galata tulevat täyteen vankejasi.
— Minä otan vaikka sinut, jollei tule muita!
Sen sanottuaan hymyili villi Tuhaj-bej ilkkuen ja lisäsi hetken perästä:
— Mielelläni minä sentään olisin ottanut nuo "frankit".
Sillävälin oli taistelu jo kokonaan lakannut. Tuhaj-bej käänsi ratsunsa leiriä kohden ja muut seurasivat häntä.
— No, nyt Keltaisille Vesille! huusi Chmielnicki.