ENSIMÄINEN LUKU.
Eräänä leppoisana yönä kulki pitkin Waladynkan oikeaa rantaa,
Dniesteriä kohden, saattue ratsumiehiä, toistakymmentä henkeä.
He ratsastivat aivan verkalleen, melkein käyttöä. Edellimmäisenä, muutaman kymmenen askeleen etäisyydessä toisista, kulki kaksi ratsastajaa, ikäänkuin etuvartiostona, vaikka heillä nähtävästi ei ollut mitään syytä vartioimiseen ja silmälläpitoon, koska he kaiken aikaa keskustelivat eivätkä mitenkään tarkanneet ympäristöä, vähänpäästä pidättivät hevosiaan ja katsahtivat saattueen toisiin jäseniin. Vihdoin eräs heistä huusi:
— Verkalleen, verkalleen!
Ja saattue hiljensi vieläkin kulkuansa, nyt se tuskin ensinkään liikkui eteenpäin. Vihdoin päästiin pois mäen peitosta, joka oli varjostanut retkikuntaa, ja tultiin aukealle kentälle, jota kuutamo kirkkaasti valaisi. Silloin saattoi huomata, minkätähden kulku kävi niin varovasti: karavaanin keskellä kuljetti kaksi rinnakkain käyvää hevosta satuloihin kiinnitettyjä paareja, joilla lepäsi joku ihminen.
Hopeiset säteet valaisivat hänen kalpeita kasvojaan ja suljettuja silmiään.
Paarien jäljessä ratsasti kymmenkunta asestettua miestä. Siitä päättäen, ettei heidän keihäisiinsä ollut kiinnitetty pieniä lippuja, saattoi olettaa, että he olivat kasakoita. Muutamat heistä taluttivat perässään ohjaksista kuormitettuja ratsuja, toiset ratsastivat valtoimina, ja vaikka nuo kaksi, jotka ratsastivat etunenässä, näyttivätkin olevan aivan välinpitämättömiä ympäristöstään, niin katselivat he kuitenkin levottomasti joka taholle. Ja kuitenkin tuntui seutu olevan täydellistä erämaata.
Hiljaisuutta katkaisivat vain hevoskavioiden töminä ja jommankumman eturatsastajan huutelu, hänen vähänpäästä toistellessaan varoitustaan:
— Verkalleen, varovasti!
Vihdoin kääntyi hän toverinsa puoleen.
— Horpyna, onko vielä pitkältäkin? kysyi hän.
Toveri, jota puhuteltiin Horpynaksi ja joka todellisuudessa oli kasakaksi puettu jättiläiskokoinen tyttö, katsahti tähtitaivasta kohti ja vastasi:
— Ei ole enään pitkältä. Tulemme perille ennen puoliyötä. Kun olemme kulkeneet Paholaisen-Rajapyykin ja Tatarilaiskummun ohi, niin tulee heti Pirunkuoppa. Oi, sen läpi olisikin paha ajaa puoliyön jälkeen, ennen kukonlaulua. Minä kyllä saattaisin, mutta teille se voisi olla paha.
Ensimäinen ratsastaja kohautti olkapäitään:
— Tiedänhän minä, sanoi hän, — että sinulla on paholainen veljenä, mutta paholaista vastaan on keinoja.
— Olipahan paholainen tai ei, niin mitään keinoja ei löydy, vastasi Horpyna. — Jos sinä, haukkaseni, hakisit vaikkapa koko maailmasta piilopaikkaa ruhtinattarellesi, niin et löytäisi parempaa. Sieltä ei kukaan kulje ulos puoliyön jälkeen paitsi minun kanssani ja siihen rotkoon ei ole vielä yksikään elävä mies pistänyt jalkaansa. Jos joku haluaa povausta, niin hän jää seisomaan rotkon eteen ja odottaa kunnes minä tulen ulos. Sinun ei tarvitse pelätä, sinne eivät tule ljahit eivätkä tatarit, eikä kukaan muukaan. Pirunkuoppa on kauhea paikka, sen saat itse nähdä.
— Olkoonpa kuinka kauhea tahansa, kun minä sanon että tulen, niin tulen milloin tahdon.
— Varsinkin päivällä.
— Milloin vain tahdon. Jos piru asettuu poikkiteloin, niin minä otan häntä sarvista kiinni.
— Ohoh, Bohun, Bohun!
— Ohoh, tyttöseni! Älä ole huolissasi minusta, se ei ole sinun asiasi, periikö minut piru vai ei. Sen vain minä sanon sinulle: hoida sinä asiasi pirujen kanssa niinkuin tahdot, kun vain ruhtinattarelle ei mitään tapahdu, sillä jos hänelle jotakin tapahtuu, niin silloin eivät sinua minun käsistäni revi pirut eivätkä vamppyyrit.
— Kerran minut jo on upotettu veteen, kun asuin veljeni kanssa Donin puolella, ja toisella kerralla ajoi mestari Jampolissa pääni paljaaksi. Pelastuin kuin pelastuinkin sittenkin. Mutta se nyt on eri asia. Ystävyydestä sinua kohtaan minä häntä suojelen, niin ettei pahojen henkien takia yksikään hiuskarva putoa hänen päästään. Ja ihmisiltä hän minun luonani on turvassa. Ei hän enään pääse sinulta karkuun.
— Sinä pöllö, jos noin puhut, niin miksikä sitten povasit minulle onnettomuutta ja miksikä huusit minun korvaani: ljahi on hänen luonansa, ljahi on hänen luonansa.
— En minä sitä sanonut, vaan henget. Mutta ehkä asiat jo ovat muuttuneet. Huomenna minä povaan sinulle myllynpyörän vedessä. Vedessä saattaa kaikki nähdä selkeästi, täytyy vain katsella kauvan. Saat itse nähdä. Mutta sinähän olet raivohullu koira: jos sinulle sanoo totuuden, niin suutut ja tartut kirveeseen…
Keskustelu katkesi. Kuului vain kavioiden töminä kiviä vastaan ja joitakin joen puolelta tulevia ääniä, jotka muistuttivat arohevosten korskumista.
Bohun ei kiinnittänyt vähintäkään huomiota noihin ääniin, jotka kuitenkin keskellä yötä saattoivat tuntua oudoilta. Hän kohotti kasvonsa kuuta kohden ja vaipui syviin mietteisiin.
— Horpyna, sanoi hän hetken perästä.
— Mikä on hätänä?
— Sinä olet noita ja varmaan tiedät, onko sellaista ruohoa, että jos sen sekoittaa juomaan, niin täytyy rakastua? Tarkoitan lemmenruohoa.
— Tiedänhän minä lemmenruohon. Mutta sinun onnettomuudessasi ei auta edes lemmenruoho. Jos ruhtinatar ei rakastaisi toista, niin silloin voisi vain antaa hänelle juotavaksi sitä ruohoa, mutta jos hän rakastaa, niin tiedätkö mitä silloin tapahtuu…
— No mitä?
— Silloin hän rakastuu vielä enemmän siihen toiseen.
— Mene hiiteen lemmenruohoinesi. Sinä povaat huonosti etkä kykene auttamaan minua.
— Kuuleppa nyt. Minä tunnen erään toisen ruohon, joka kasvaa maassa. Kun sitä juo, niin makaa kaksi päivää ja kaksi yötä kuin kanto, eikä tiedä maailmasta mitään. Minä annan hänelle sitä ruohoa ja sitten…
Kasakka pudistelihe satulassaan ja tuijotti noitaa silmiin, jotka pimeässä kiiluivat.
— Mitä sinä siellä rääkyt? kysyi hän.
— Ei enään puhuta siitä asiasta! huudahti noita ja puhkesi suureen, tamman hirnuntaa muistuttavaan nauruun.
Hänen naurunsa hajaantui pahaaennustavan kaiun kantamana rotkon kuoppiin.
— Narttu, sanoi kasakka.
Sitten hänen silmiensä kiilu vähitellen sammui, hän vaipui uudestaan mietteisiinsä ja alkoi puhua ikäänkuin itsekseen.
— Ei, ei, kun me valloitimme Barin, juoksin minä ensimäisenä luostariin puolustaakseni neitoa juopuneilta ja särkeäkseni kallon jokaiselta, joka koskisi häneen. Ja hän sysäsi itseensä veitsen eikä nyt tiedä mitään maailman menosta. Jos minä vielä kosketan häneen kädelläni, niin sysää hän itseensä veitsen uudelleen, tai juoksee jokeen. Eihän häntä voi vartioida.
— Sinä olet sielultasi ljahi etkä kasakka, kun et tahdo vangita tyttöä kasakan tapaan.
— Jospa olisinkin ljahi! huudahti Bohun, — jospa olisinkin ljahi!
Ja hän tarttui molemmin käsin lakkiinsa, sillä tuska iski häneen kyntensä.
— Kylläpä on tuo ljahitar sinut tenhonnut, murahteli Horpyna.
— Onpa taitanut tenhota, vastasi kasakka surullisesti. — Jospa ensimäinen kuula sattuisikin minuun, jospa lopettaisinkin tämän koiran-elämäni paalussa. Minä tahdon vain tuota yhtä ainoaa maailmassa eikä tuo yksi ainoa tahdo minua.
— Hölmö! huudahti Horpyna vihaisena, — hänhän on sinulla.
— Pidä suusi kiinni! huusi kasakka vimmoissaan. — Ja jos hän surmaa itsensä — niin mitä teen sitten? Minä revin sinut kappaleiksi, revin itsenikin ja lyön pääni rikki kiveä vastaan, puren ihmisiä kuin koira. Hänen puolestansa minä antaisin henkeni, kasakkakunniani antaisin, pakenisin tuonne kauvas Jahorlikin taa, rykmenttieni luota, maailman taakse, levätäkseni, elääkseni hänen kanssansa ja hänen luonansa… Ja kuinka on käynyt? Hän on syössyt itseensä veitsen, ja kenen tähden? Minun tähteni! Hän on syössyt itseensä veitsen, kuuletko!
— Ei hänelle mitään tapahdu, ei hän kuole.
— Mutta jos hän kuolisi, niin minä naulaisin sinut ovenpieleen.
— Sinulla ei ole mitään valtaa häneen.
— Ei ole, ei ole. Mieluummin soisin hänen iskevän minuun puukon.
Jospa hän tappaisi minut, niin olisi parempi.
— Tyhmä ljahitar, jospa hän ymmärtäisi vapaaehtoisesti suostua sinuun. Mistäs hän paremmankaan löytää.
— Pane sinä se asia kuntoon, niin minä kaadan sinun patasi täyteen dukaatteja ja toisen täyteen helmiä. Me saimme Barissa aika määrän saalista ja ennestäänkin sitä oli.
— Sinä olet rikas kuin ruhtinas Jarema itse ja kuuluisa olet.
Sanotaan, että itse Krywonos pelkää sinua.
Kasakka heilautti kättään.
— Mitäs se minua auttaa, kun sydäntä särkee… Taasen hiljeni. Joen ranta kävi yhä villimmäksi ja autiommaksi. Kuun kalpea valo antoi puille ja kalliolle haaveelliset muodot. Vihdoin sanoi Horpyna:
— Tässä on Paholaisen-Rajapyykki, nyt täytyy ratsastaa yhdessä.
— Miksi niin?
— Täällä on pahalla valta.
He pidättivät hevosensa ja hetken perästä yhtyi heihin takaapäin tuleva saattue.
Bohun nousi varpailleen astuimissa ja katsahti paareihin.
— Nukkuuko hän? kysyi hän.
— Nukkuu, vastasi vanha kasakka. — Makeasti kuin lapsi.
— Minähän annoin hänelle unijuomaa, sanoi noita.
— Hiljaa, varovaisesti! komensi Bohun, tähdäten nukkuvaan silmänsä, — ettette herättäisi häntä. Kuu paistaa suoraan hänen kasvoihinsa, tuon sydänkäpyseni!
— Lempeästi paistaakin eikä herätä, kuiskasi yksi kasakoista.
Saattue kulki yhä edelleen. Pian tultiin Paholaisen-Rajapyykille. Se oli kumpu aivan joen varrella, matala ja ympyriäinen, ikäänkuin maahan laskettu pyöreä kilpi. Kuu valoi siihen kauttaaltaan hohdettaan, valaisten valkeat, pitkin kummun pintaa siroitetut kivet. Paikoittain olivat kivet asetetut yksittäin, paikoittain ne taas muodostivat ryhmiä, ikäänkuin olisivat olleet jonkun rakennuksen, hävitetyn linnan tai kirkon jätteitä. Siellä täällä törrötti kaakeleita, joiden päät olivat pystyssä maassa niinkuin hautakivet kirkkomaalla. Koko kumpu oli kuin yksi ainoa suuri raunio ja ehkäpä täällä joskus ammoin, kenties Jagellojen aikana, olikin pulpunnut ihmiselämää. Nyt oli kumpu ja koko seutu aina Raszkiin asti autiota erämaata, jossa piti tyyssijaansa vain villipeto ja öisin kirotut henget, jotka silloin karkeloivat tanhujansa.
Kun saattue oli päässyt puoliväliin kumpua, muuttui tähänastinen kevyt tuulenhenki oikeaksi vihuriksi, joka alkoi lennellä yli kummun, synkästi ja pahaaennustavasti vihellellen. Ja silloin tuntui kasakoista siltä kuin näiden raunioiden keskeltä olisi kuulunut raskaita huokauksia, tullen painon alle puserretuista rinnoista, joitakin surullisia valituksia, naurunhohotuksia, itkua ja lasten vitinää. Koko kumpu alkoi ikäänkuin elää ja huutaa eri äänillä. Kivien takaa kurkisteli esiin pitkiä tummia hahmoja, joiden kummalliset varjot hiljaa kuljeskelivat kivien välitse. Kaukana hämärässä välkkyi joitakin valoja, jotka muistuttivat suden silmiä ja vihdoin alkoi kummun toisesta päästä, taajimman raunioläjän keskeltä kuulua matalaa, kurkusta lähtenyttä ulvontaa, jota heti säestivät toiset ulvovat äänet.
— Ovatkohan ne hätääntyneitä ja nälkäisiä? kuiskasi eräs nuori kasakka, kääntyen vanhan esaulin puoleen.
— Ei, ne ovat vamppyyreja, vastasi esauli vieläkin hiljemmin.
— Oi armahda, hyvä Jumala! huudahtivat pelästyneinä kaikki muut, paljastaen päänsä ja hartaasti ristiten itsensä.
Hevoset alkoivat heristellä korviaan ja korskia. Horpyna, joka ratsasti saattueen etunenässä, mutisi puoliääneen epäselviä sanoja, ikäänkuin lukien jotakin paholaisen isämeitää. Vasta kun he olivat saapuneet kummun toiselle syrjälle, kääntyi hän ja sanoi:
— No, nyt on jo paha ohitse. Minun täytyy kuin täytyykin pitää niitä kirouksessa, sillä ne ovat hyvin nälkäisiä.
Huojennuksen hengähdys pääsi kaikkien rinnasta. Bohun ja Horpyna ratsastivat taasen edellä ja kasakat, jotka hetki sitten olivat pidättäneet henkeänsä, alkoivat kuiskailla toisilleen ja keskustella. Jokainen muistutteli, miten joskus henget tai vamppyyrit olivat sattuneet hänen tiellensä.
— Jos ei olisi ollut tuota Horpynaa, niin emme me olisi päässeet tästä läpi, huomautti yksi.
— Se on voimakas noita. Mutta meidän atamanimmepa ei pelkää paholaistakaan. Hän ei katsellut eikä kuunnellut, vaan tähysti koko ajan kultaseensa.
— Jospa hänelle vain tapahtuisi sekin, mikä kerran tapahtui minulle, niin ei hän olisi niin välinpitämätön, sanoi vanha esauli.
— Mitäs teille sitten tapahtui, isä Owsiwuj?
— Minä ratsastin kerran Reimentarowkasta Hulapoleen ja satuin öiseen aikaan kulkemaan hautojen ohi. Yhtäkkiä huomaan, että joku hypähtää takaapäin eräästä haudasta minun satulaani. Minä käännyn katsomaan taakseni: se on lapsi, sininen, kalpea lapsi. Nähtävästi olivat tatarit vieneet sen äitineen vangiksi ja se oli kuollut ilman kastetta. Sen silmät palavat kuin kynttilät ja se vikisee pahasti. Satulasta se hyppäsi kaulaani, niin että tuossa tunsi, kuinka se puri minua korvan taakse. Oi hyvä Jumala sentään, se oli vamppyyri! Mutta minäpä olinkin kauvan palvellut Valakiassa, jossa vamppyyreja on enemmän kuin ihmisiä ja sielläpä on niitä vastaan keksitty keinot. Minäpä hyppään hevosen selästä alas ja lyön puukkoni maahan: "Huku ja häviä!" Ja se älähti ja kimmahti kiinni puukonpäähän ja juoksi sitten terää pitkin maan alle. Mutta minä vedin maahan ristin ja ajoin edelleen.
— Onko siellä Valakiassa niin paljon vamppyyreja, hyvä isä?
— Joka toisesta valakialaisesta tulee kuoleman jälkeen vamppyyri ja valakialaiset vamppyyrit ovat pahimmat kaikista. Siellä niitä sanotaan "brukolakeiksi".
— Mutta kumpiko on väkevämpi, paholainen vai vamppyyri?
— Paholainen on väkevämpi, mutta vamppyyri on vimmatumpi. Jos tuollaista paholaista sattuu tarvitsemaan avukseen, niin se kyllä palvelee sinua, mutta vamppyyreista ei ole mihinkään, ne vainuavat vain verta. Mutta paholainen on aina niiden herra.
— Mutta Horpynapa komentaa paholaisia.
— Aivan oikein, niinkauvan kuin hän elää, niinkauvan hän niitä komentaa. Jollei hänellä olisi valtaa niiden yli, niin ei atamani uskoisi hänen haltuunsa käköstänsä, sillä vamppyyrit himoitsevat kaikista enimmän juuri tytönverta.
— Mutta minä olen kuullut, että ne eivät pääse viattoman sielun luo.
— Niin, eivät ne sielua saakkaan valtaansa, mutta ruumiin.
— Ja sääli olisi sellaista kaunotarta, hän kun on niin punainen ja valkoinen. Kyllä se meidän atamani tiesi mitä Barista otti.
Owsiwuj maiskautti suutaan.
— Se on totta se, hän on kultainen ljahitar.
— Mutta minun on häntä sääli, sanoi nuori kasakka. — Kun me panimme hänet paareille, niin hän pani valkeat kätensä ristiin ja pyysi pyytämistään. Tapa, sanoi hän, mutta älä tuhoa onnetonta!
— Ei hänelle tapahdu mitään pahaa. Keskustelu katkesi Horpynan lähestyessä.
— Hei pojat, sanoi noita, — nyt saavutaan Tatarilaisaukealle. Mutta älkää pelätkö, täällä on vuodessa vain yksi kauhea yö ja Pirunrotko ja minun taloni tulevat jo pian.
Todella alkoi samassa kuulua koirien haukuntaa. Saattue ajoi sisään rotkon suusta, jonka seinä aleni pystysuorana jokea kohden. Siellä oli niin ahdasta, että tuskin neljä ratsastajaa mahtui kulkemaan rinnatusten. Rotkon pohjalla pulppusi lähde, välähdellen kuutamossa kuin käärme ja vuolaasti juosten jokeen. Sitä mukaan kuin saattue kulki eteenpäin, laajenivat kuitenkin jyrkät, pystysuorat seinät yhä leveämmälle, muodostaen jotenkin laajan aukeaman, joka kohosi loivasti ylöspäin, molemmilta puolen kallion sulkemana. Sen pohjaa peittivät siellä täällä korkeat puut. Tuuli ei tuntunut tänne. Puista laskeutui maahan pitkiä mustia varjoja ja kuutamon valamalla alalla kiilteli joitakin valkoisia ympyriäisiä tai soikeita esineitä, jotka kasakat kauhukseen huomasivat pääkalloiksi tai ihmisten luiksi. He katselivat avuttomina ympärilleen, vähänpäästä tehden ristinmerkkejä rinnalleen ja otsalleen. Samassa välähti puiden välistä jokin valo ja kaksi suurta, kauheaa mustaa koiraa ryntäsi esiin, silmät kiiluen, haukkuen ja ulvoen, kun näkivät miehet ja hevoset. Kuullessaan Horpynan äänen, ne vihdoin vaikenivat ja alkoivat luikkia ratsastajien ympärillä, nuuskien ja läähättäen.
— Kylläpä ne ovat suuria, kuiskasivat kasakat.
— Eivät ne koiria ole, murisi vanha Owsiwuj äänellä, joka ilmaisi syvää vakaumusta.
Samassa ilmaantui puitten välitse näkyviin maja ja sen takana talli ja vielä kauvempana ja korkeammalla jokin tumma rakennus. Maja oli näöltään säädyllinen ja tilava, akkunoissa välkkyi valo.
— Tässä on minun taloni, sanoi Horpyna Bohunille, — ja tuolla on mylly, joka ei jauha viljaa, vaan palvelee meidän tarvettamme: minä povaan sen pyörässä kierivässä vedessä. Povaan minä sinullekin. Nuori neito tulee asumaan tuvassa, mutta koska sinä ensin tahdot koristaa seinät, niin täytyy minun siksi aikaa siirtää hänet toiselle puolelle. Pysähtykää nyt ja astukaa alas hevosten selästä.
Saattue seisahtui ja Horpyna alkoi huutaa:
— Tsheremis hoi-hoi!
Jokin ihmishahmo, palava pärekimppu kädessä, astui ulos majasta ja, kohottaen tulta ylöspäin, alkoi vaieten tarkastella saapuneita.
Hän oli vanha mies, tavattoman ruma, pienikokoinen, melkein kääpiö. Hänen kasvonsa olivat litteät, neliskulmaiset, silmät vinot ja kapeat kuin mitkäkin raot.
— Mikä piru sinä olet? kysyi Bohun.
— Älä kysy häneltä, sanoi jättiläiskokoinen nainen, — häneltä on kieli leikattu poikki.
— Tule tänne lähemmäksi.
— Kuule, sanoi nainen taasen, — ehkä me veisimme neidon myllylle. Täällä voivat kasakat sillaikaa verhota tuvan seinät ja lyödä nauloja seiniin, ettei hän herää.
Kasakat astuivat alas hevosen selästä ja alkoivat varovasti irroittaa paareja. Bohun itse valvoi suurimmalla huolenpidolla työtä ja piteli omin käsin kiinni paariin toisesta päästä, kun neito kannettiin myllylle. Kääpiö käveli edellä, valaisten päreellä tietä. Ruhtinatar, jolle Horpyna oli antanut nukuttavaa ruohokeitosta, ei ensinkään herännyt, vain hänen silmälautansa rävähtelivät hiukkasen päreen valosta. Nuo punaiset välkkeet panivat hänen kasvonsa elämään. Ehkäpä ihanat unennäötkin tuudittelivat tyttöä, sillä hän hymähteli suloisesti tämän hautaussaattoa muistuttavan kulun kestäessä. Bohun katseli häneen katselemistaan ja hänen sydämensä sykki niin että se oli halkeamaisillaan.
— Armaani, käköseni, kuiskasi hän hiljaa ja hänen julmat ja samalla kauniit kasvonsa kävivät leppeiksi ja niissä paloi suuri lemmentuli. Rakkaus oli hänet vallannut ja se anasti hänet yhä enemmän haltuunsa niinkuin kulkijan unohtama tuli ottaa haltuunsa villit arot.
Horpyna, joka astui hänen rinnallaan virkkoi:
— Kun hän herää tuosta unesta, niin hän on terve. Haava paranee ja hänestä tulee kuin tuleekin terve.
— Jumalan kiitos, Jumalan kiitos, vastasi Bohun. Sillävälin olivat kasakat alkaneet purkaa kuuden hevosen satulaan sälytettyä kuormaa ja ottaa esiin Barissa valloitettua saalista: mattoja, verhoja ja muita kalleuksia. Tuvan pesään sytytettiin suuri tuli ja toisten kantaessa huoneeseen yhä uusia seinäpeittoja sovittelivat toiset niitä puisille seinille. Bohun ei ollut ainoastaan suunnitellut turvallista häkkiä linnulleen, vaan myöskin käskenyt koristaa sen, jotta vankeus ei tuntuisi linnusta liian sietämättömältä. Pian hän myöskin itse palasi myllyltä, valvoakseen työn kulkua. Yö kului ja kuu oli jo vetänyt pois kalpean valonsa kallioiden harjalta, kun tuvassa yhä vielä kuului vasaroiden hillittyä koputusta. Yksinkertainen tupa alkoi yhä enemmän näyttää herrashuoneelta. Vihdoin, kun seinät jo olivat verhotut ja permannolle oli asetettu lautoja, tuotiin sinne nukkuva ruhtinatar. Hänet laskettiin pehmeille tyynyille.
Nyt hiljeni kaikki. Vain tallista kuului vielä jonkun aikaa keskellä hiljaisuutta naurunpurskahduksia, jotka muistuttivat hevosen hirnuntaa. Nuori noita siellä leikki heinissä kasakkain kanssa, vuoroin lyöden, vuoroin suudellen heitä.