TOINEN LUKU.
Aurinko oli jo korkealla, kun ruhtinatar seuraavana päivänä aukaisi silmänsä.
Hänen katseensa sattui ensinnä kattoon, pysähtyen sinne pitkäksi aikaa, ennenkuin se kulki yli koko huoneen. Palaava taju taisteli vielä unen ja unennäköjen repaleiden kanssa. Hänen kasvoillaan kuvastui hämmästys ja levottomuus. Missä hän on? Mistä hän on tullut tänne ja kenen vallassa hän on? Näkeekö hän vielä unta, vai onko hän valveilla? Mitä merkitsee tämä komeus, joka häntä ympäröi? Mitä kaikkea on hänelle tähän mennen tapahtunut? Samassa hetkessä johtuivat hänen silmäinsä eteen ilmi-elävinä Barin valloituksen kauheat kohtaukset. Hän muisti kaikki tyyni: tuhansien ihmisten, aatelisten, porvarien, ruhtinasten, nunnien ja lasten murhan, roskaväen verellä tahratut kasvot, kaulat ja päät, joiden ympäri oli kääritty vielä höyryäviä sisälmyksiä, juopuneiden temmellyksen, tuon juuria myöten hävittävän tuomiopäivän ja vihdoin Bohunin tulon sekä hänen ryöstönsä. Hän muisti senkin kuinka hän epätoivon hetkenä lankesi omin käsin asettamaansa veitseen ja kylmä hiki helmeili hänen ohimoillaan. Nähtävästi puukko oli luiskahtanut hänen hartiansa alta, koska hän siinä nyt tuntee vain vähän tuskaa, samalla tuntien, että hän elää ja että hänen voimansa ja terveytensä palaavat. Vihdoin hän muistaa, että häntä kauvan, kauvan on kuljetettu paareilla. Ja missä hän nyt on? Onko hän jossakin linnassa? Onko hän pelastettu, temmattu ryöstäjän käsistä, onko hän turvassa? Ja jälleen alkavat hänen silmänsä kulkea pitkin huonetta. Akkunat täällä ovat kuin talonpoikaismajassa, pienet ja neliskulmaiset eikä niistä suoranaisesti näy valoa, sillä ruutujen asemasta peittää niitä valkeat kalvot. Onko tämä todella talonpoikaismaja? Mutta se ei ole mahdollista, sillä sitä vastaan sotii tavaton upeus sisäpuolella. Puukaton sijasta on tytön pään päällä suuri purppuranvärisestä silkistä tehty verho, jossa on kullattuja tähtien ja kuun kuvia. Seinät tosin eivät ole laajat, mutta sensijaan ovat ne kokonaan ryijyillä verhotut ja lattialla on monikuvainen matto, siroiteltu täyteen ikäänkuin eläviä kukkia. Uunin otsalla riippuu persialainen verho, kaikkialla näkyy kullattuja tupsuja, silkkiä, samettia, katosta ja seinistä alkaen aina tyynyihin asti, joilla hänen päänsä lepää. Kirkas päivänvalo, joka tunkee akkunakalvojen läpi, valaisee huoneen sisustaa, hukkuen kaikkiin noihin samettien purppuroihin, tummiin violetti- ja safiiriväreihin ja muodostaen lumoavan, taivaankaaren heijastuksia muistuttavan hämärän. Ruhtinatar ihmettelee ihmettelemistään eikä usko silmiänsä. Onko tämä jotakin lumoa, vai eivätkö ruhtinas Jeremin sotajoukot olekaan temmanneet häntä kasakkain käsistä ja vieneet häntä johonkin ruhtinaalliseen linnaan?
Tyttö pani kätensä vastatusten:
— Pyhä, pyhä, puhdas Neitsyt, suo tapahtua niin, että ensimäiset kasvot, jotka ilmestyvät ovelle, olisivat puolustajan ja ystävän kasvot!
Samassa rupesi raskaitten kultalankaisten uudinten läpi kaukaa kuulumaan teorban säveliä. Jokin miehenääni alkoi sen säestyksellä hyräillä tuttua laulua:
Oi lemmen tuskat ovat kuin tauti kovat, voi taudistakin päästä ja tulla terveheksi, mut uskollinen lempi se jääpi ainaiseksi.
Ruhtinatar nousi istumaan vuoteelle ja sitä mukaan kuin hän kuunteli, avautuivat hänen silmänsä pelästyksestä selkoisen selälleen. Vihdoin pääsi häneltä kauhea parahdus ja hän heittäytyi kuin kuolleena tyynyille. Hän oli tuntenut Bohunin äänen.
Mutta hänen parahduksensa oli sekin nähtävästi kuulunut tuvan seinien ulkopuolelle, sillä hetken perästä kahahti raskas uudin ja hurjapää itse ilmestyi kynnykselle.
Ruhtinatar peitti silmänsä käsillään ja hänen valkoiset, värisevät huulensa toistelivat ikäänkuin huumassa:
— Jeesus Maaria, Jeesus Maaria!
Ja kuitenkin olisi näky, joka hänet niin pelästytti, ihastuttanut usean tytön silmät, sillä ikäänkuin tulen kajastus välähti kasakan puvusta ja kasvoilta. Hänen viittansa timanttinapit kiilsivät kuin tähdet taivaalla, hänen tikarinsa ja sapelinsa kipinöivät jalokiviä, hänen hopeakuteinen ihotakkinsa ja punainen kontushinsa kohottivat soikeiden kasvojen kauneutta kaksinkerroin. Ja niin seisoi hän tytön edessä, sorjana, mustakulmaisena, uljaana, kauneimpana kaikista Ukrainan kasakoista.
Kuitenkin olivat hänen silmänsä himmeät niinkuin sumun verhoamat tähdet ja hän katseli tyttöön melkein nöyrästi. Huomatessaan ettei kauhu poikennut hänen kasvoiltansa, alkoi hän puhua matalalla ja surullisella äänellä.
— Älä pelkää, ruhtinatar.
— Missä minä olen? kysyi neito, katsellen kasakkaan sormiensa lomitse.
— Turvallisessa paikassa, kaukana sodasta. Älä pelkää, armas sielu, olen tuonut sinut tänne Barista, jotta eivät ihmiset eikä sota voisi sinua vahingoittaa. Siellä Barissa eivät kasakat jättäneet eloon ketään, sinä yksin pelastuit.
— Mitä te täällä teette, miksi te minua ahdistatte?
— Minäkö ahdistan sinua? Hyvä Jumala!
Ja kasakka hajoitti kätensä ja alkoi nyökytellä päätään niinkuin ihminen tekee, jota on kohdannut suuri vääryys.
— Minä pelkään teitä kauheasti.
— Ja mitä sinä pelkäät? Jos sinä käsket, niin en minä liiku tästä ovelta. Minä olen orjasi. Minä jään istumaan tänne kynnykselle ja vain katselen sinua silmiin. Minä en tahdo sinulle pahaa, miksi sinä siis minua vihaat? Sinä työnsit omalla kädelläsi Barissa veitsen ruumiiseesi, vaikka sinä jo kauvan olet tuntenut minut ja tiesit, että minä tulen sinua puolustamaan. Enhän minä ole sinulle vieras ihminen, vaan sydämellinen ystävä ja kuitenkin sinä työnsit veitsen ruumiiseesi, ruhtinatar!
Ruhtinattaren kalpeat kasvot punehtuivat.
— Minä tahdoin mieluummin valita kuoleman kuin häpeän, sanoi hän. — Ja minä vannon, että jollet sinä säästä minua, niin minä surmaan itseni, vaikkapa minun samalla täytyisi hukuttaa sieluni kadotukseen.
Tytön silmistä säkenöi tuli ja Bohun huomasi, että tuon Kurcewiczien ruhtinaallisesta verestä polveutuvan tytön kanssa ei ole leikkimistä, sillä epätoivon hetkellä hän toteuttaa mitä uhkaa ja asettaa puukkonsa tällä kertaa varmemmin.
Siksipä Bohun ei enään vastannut mitään, vaan astui pari askelta akkunaa kohden, istuutui kultakankaalla verhotulle penkille ja päästi päänsä vaipumaan.
Hiljaisuutta kesti hetken. — Ole huoleti, sanoi nyt Bohun. — Niinkauvan kuin minä olen selvänä ja niinkauvan kuin ei viina-kulta sytytä päätäni palamaan, niin kauvan olet sinä minulle kuin pyhimyskuva kirkossa. Siitä hetkestä asti kun sinut Barista löysin, olen ollut juomatta. Sitä ennen join juomistani ja huuhtelin alas onnettomuuttani viina-kullalla. Mitäpä minä muutakaan saatoin tehdä! Mutta nyt en ota suuhuni makeaa viiniä, en viiniä enkä paloviinaa.
Ruhtinatar vaikeni.
— Minä katselen sinua, ilahutan silmiäni sinun kauniilla näölläsi ja sitten minä lähden.
— Anna minulle takaisin vapauteni, sanoi tyttö.
— Oletko sitten vankeudessa? Sinähän olet herratar. Ja minne sinä tahtoisit lähteä? Kurcewiczit ovat kuolleet, tuli on niellyt kylät ja linnat, ruhtinas ei ole Lubniessa, hän marssii Chmielnickiä vastaan ja Chmielnicki häntä vastaan. Kaikkialla riehuu sota, veri vuotaa, kaikkialla on vain kasakoita ja sotilaita. Kuka säästää sinua kuka säälii sinua, kuka puolustaa sinua, paitsi minä?
Ruhtinatar kohotti silmänsä, sillä hän muisti, että maailmassa kuitenkin on joku, joka ottaisi hänet suojaansa, säälisi häntä ja puolustaisi. Hän ei tahtonut lausua hänen nimeänsä, jotta ei kiihoittaisi julmaa leijonaa. Ja samalla valtasi taasen syvä suru hänen sydämensä. Vieläkö hän elää, hän, jota hänen sielunsa on kaihonnut? Barissa ollessaan oli hän saanut tietää hänen elävän, sillä Zagloban lähdettyä oli hän kuullut ankaran ruhtinaan voittojen yhteydessä lausuttavan herra Skrzetuskin nimen. Mutta kuinka monta päivää ja yötä olikaan siitä jo kulunut, kuinka monta taistelua olikaan saattanut senjälkeen tapahtua ja kuinka moni onnettomuus olikaan saattanut senjälkeen kohdata Skrzetuskia! Vain Bohunilta hän nyt olisi voinut saada hänestä tietoja, mutta hän ei tahtonut eikä uskaltanut kysyä.
Ruhtinattaren pää vaipui tyynyille.
— Täytyykö minun siis jäädä tänne vangiksi? kysyi hän valittaen. — Mitä minä olen teille tehnyt, että te kuljette kintereilläni kuin onnettomuus?
Kasakka kohotti päätänsä ja alkoi puhua niin hiljaa, että hänen äänensä tuskin kuului.
— Mitä sinä olet tehnyt minulle, sitä en tiedä. Mutta sen tiedän, että jos minä olen sinulle onnettomuus, niin olet sinäkin onnettomuus minulle. Jos minä en olisi rakastunut sinuun, niin olisin vapaa kuin aron tuuli, vapaa sydämeltä ja sielulta, olisin kunniakas kuin itse Konasewicz Sahajdaczny. Sinun kasvosi ovat olleet minun onnettomuuteni, sinun silmäsi ovat olleet minun onnettomuuteni. Ei ole minulle rakas vapaus eikä kasakan kunnia. Mitä on minulle merkinnyt naisten kauneus, senjälkeen kun sinä lapsesta olit kasvanut neidoksi. Kerran minä valloitin galeerin, joka kuljetti sulttaanille mitä kauneimpia tyttöjä eikä yksikään niistä voittanut minun sydäntäni. Kasakkaveljet leikittelivät heillä ja sitten minä käskin sitoa jokaiselle kiven kaulaan ja oikopäätä veteen! Ennen en pelännyt ketään, en välittänyt mistään, kävin sotaa pakanoita vastaan, otin saalista ja olin arolla kuin ruhtinas linnassaan! Ja mitä olen tänään? Kas täällä istun nyt orjana, kerjään sinulta hyvää sanaa enkä vain saa, enkä ole koskaan kuullut sitä huuliltasi, en edes silloin, kun veljesi ja tätisi kosivat minun puolestani. Oi jospa sinä, tyttö, olisit minulle toisenlainen, jos sinä olisit toisenlainen, niin ei olisi tapahtunut, mikä on tapahtunut. En olisi surmannut sinun omaisiasi, en olisi ottanut osaa kapinaan enkä veljeillyt talonpoikien kanssa. Mutta sinun tähtesi olen minä kadottanut järkeni. Sinä olisit voinut johdattaa minut minne olisit tahtonut ja minä olisin sinun tähtesi antanut vereni ja henkeni. Mutta nyt olen minä kokonaan tahrattu aatelisverellä, ja ennen minä surmasin vain tatareja ja toin saalista sinulle, jotta sinä kävisit kullassa ja jalokivissä kuin Jumalan kerubi. Miksi et sinä silloin rakastanut minua? Oi raskas, raskas on ollakseni, sääli toki sydän-raukkaani, sääli sydän-raukkaani! En saa elää sinun kanssasi enkä voi elää ilman sinua, en saata olla kaukana sinusta enkä lähellä sinua, en mäellä enkä laaksossa, sinä minun kyyhkyläiseni, sinä minun sydänkäpyseni! Oi, anna minulle anteeksi, että tulin Rozlogiin hakemaan sinua kasakan tapaan sapelilla ja tulella. Mutta minä olin juovuksissa vihasta ruhtinaita kohtaan ja olin matkalla juonut viinaa, minä onneton ryöväri! Ja kun sinä sitten pakenit minulta, niin ulvoin sinun jälkeesi niinkuin koira, haavojani pakotti eikä ruoka maistunut ja minä rukoilin Kuolemaa, että hän ottaisi minut luokseen. Ja nyt sinä tahdot, että minä antaisin sinut pois ja kadottaisin sinut jälleen, sinä kyyhkyläiseni, sydänkäpyseni!
Kasakka keskeytti, sillä hänen äänensä takertui kurkkuun ja hän seisoi siinä melkein valittaen, mutta Helenan kasvot vuoroin punehtuivat, vuoroin kalpenivat. Jota enemmän Bohunin sanoissa ilmeni hänen, suunnaton rakkautensa, sitä suurempi kuilu aukeni tytön ja hänen välilleen, kuilu pohjaton ja vailla pelastuksen toivoa.
Kasakka rauhoittui hetkeksi, tuli hiukan tajuihinsa ja puhui edelleen:
— Pyydä mitä tahdot. Katso kuinka tämä tupa on koristettu, kaikki on minun tavaraani, saalista Barista. Minä toin sen kuudella hevosella sinua varten. Pyydä mitä tahdot, keltaista kultaa, loistavia pukuja, kalleuksia, nöyriä orjia. Minä olen rikas, minulla on omaanikin yllin kyllin, eivätkä Chmielnicki ja Krywonos kitsastele antaa minulle lisää. Sinä saat asua kuin ruhtinatar Wisniowiecki, minä hankin sinulle linnoja, minä lahjoitan sinulle puolen Ukrainaa, sillä vaikka minä olenkin kasakka-atamani enkä aatelismies, niin minun komennossani on kymmenen tuhatta sotilasta, siis enemmän kuin ruhtinas Jeremillä on johdettavana. Pyydä mitä tahdot kunhan vain et karkaa minun luotani, kunhan vain jäät olemaan kanssani, kyyhkyläiseni, ja kunhan vain rakastat minua.
Ruhtinatar kohottautui vuoteellaan. Hän oli hyvin kalpea, mutta hänen ihanat kasvonsa ilmaisivat niin murtumatonta tahtoa, ylpeyttä ja voimaa, että tämä kyyhkyläinen tällä hetkellä paremmin oli nuoren kotkan kaltainen.
— Jos te odotatte minun vastaustani, sanoi hän, — niin tietäkää, että vaikka minun täytyisi voihkia koko ikäni teidän vankeudessanne, niin en koskaan rakasta teitä, niin totta kuin Jumala minua auttakoon.
Bohun taisteli hetken itsensä kanssa.
— Älä sano minulle sellaisia asioita, virkkoi hän käheällä äänellä.
— Älkää puhuko minulle rakkaudestanne, sillä siitä tulee minulle häpeä, viha ja loukkaus. Minä en ole teitä varten.
Bohun nousi.
— Ja ketä varten sinä sitten olet, ruhtinatar Kurcewicz? Ja kenen oma sinä olisit ollut Barissa, jollen minä…
— Se, joka pelastaa minun henkeni antaakseen minulle häpeän ja vankeuden, on minun viholliseni eikä ystäväni.
— Ja luuletko sinä, että talonpojat olisivat sinut tappaneet?
Kauheaa on ajatella…
— Puukko olisi minut tappanut, mutta sinä sen tempasit pois käsistäni.
— Enkä minä anna sitä takaisin, sillä sinun täytyy tulla minun omakseni! huudahti kasakka.
— En koskaan! Pikemmin tahdon kuolla!
— Sinun täytyy, ja sinä tulet omakseni.
— En koskaan.
— No, tiedätkö, jollet sinä nyt olisi haavoitettu, niin minä senjälkeen, mitä olet minulle sanonut, lähettäisin kiireesti, vielä tänä päivänä, muutamia miehistäni Raszkowiin väkivallalla noutamaan tänne munkin ja huomenna minä olisin sinun miehesi. Niin, ja eikö ole kuin olekin niin, että on synti olla rakastamatta ja hyväilemättä miestään… Oo, sinä olet muka jalosukuinen neito, sinua loukkaa ja suututtaa kasakan rakkaus. Mutta mikä sinä itse asiassa olet että minun pitäisi olla sinun talonpoikaisorjasi? Missä ovat sinun linnasi, pajarisi ja sotamiehesi? Mitä sinä vihastut ja mikä sinua loukkaa? Minä olen valloittanut sinut sodassa, sinä olet minun vankini. Oo, jospa minä olisinkin talonpoika, niin ruoskanlyönti sinun valkeille olkapäillesi opettaisi sinulle järkeä. Minä kyllästyttäisin itseni sinun kauneudellasi ilman pappiakin, jos olisin, talonpoika enkä ritari.
— Taivaan enkelit, pelastakaa minut! kuiskasi ruhtinatar.
Yhä hurjemmaksi kävi raivo kasakan kasvoilla ja vimmoissaan hän tarttui hiuksiinsa.
— Minä tiedän, sanoi hän, — minä tiedän, miksi minä loukkaan sinua ja miksi sinä vastustat minua. Sinä säilytät neitseellisen kauneutesi toista varten. Mutta se ei auta, niin totta kuin elän, niin totta kuin olen kasakka! Mokomakin aatelismiehen retkale, kirottu ljahiroisto, surma hänet periköön! Tuskin oli hän nähnyt sinut, tuskin ehtinyt tanssissa kieputtaa sinua, kun jo otti sinut kokonaan valtoihinsa, mutta kasakka, kärsiköön ja lyököön otsaansa. Vaan kyllä minä vielä saan hänet käsiini, annan nylkeä hänet ja lyödä naulat hänen lävitsensä. Tiedä sinä, että Chmielnicki ryntää ljaheja vastaan ja minä lähden hänen mukaansa ja etsin sinun kyyhkysesi vaikkapa maan alta, ja kun minä palaan, niin heitän hänen kirotun päänsä tielle sinun jalkojesi eteen.
Helena ei kuullut atamanin viimeisiä sanoja. Tuska, viha, haavat, mielenliikutus ja pelästys olivat riistäneet häneltä voimat ja tavaton lamaus levisi hänen jäseniinsä. Hänen silmänsä ja ajatuksensa sammuivat ja hän meni tainnoksiin.
Vihasta kalpeana seisoi Bohun hetken paikoillaan, vaahto huulilla. Sitten hän äkkiä huomasi tytön, hervottomasti taaksepäin retkahtaneen, kuolleen pään, ja hänen huuliltaan pääsi melkein eläimellinen ulvahdus.
— Hän on kuollut! Horpyna, Horpyna, Horpyna! Ja Bohun heittäytyi maahan. Jättiläiskokoinen nainen juoksi kiireesti tupaan.
— Mikä sinun on?
— Pelasta, pelasta! huusi Bohun. — Minä olen hänet tappanut, hänet, sieluni, valoni!
— Mitä sinä hourailet?
— Tappanut, tappanut! voihki Bohun ja väänteli käsiään.
Horpyna lähestyi nopeasti ruhtinatarta ja huomasi heti, ettei hän ollut kuollut, vaan ainoastaan tainnoksissa, ja toimitettuaan Bohunin oven taa, alkoi hän hoidella neitoa. Ruhtinatar avasi hetken päästä silmänsä.
— No niin, lapseni, ei ole mitään hätää, sanoi noita. — Sinä pelästyit häntä ja pyörryit, mutta pyörtymys menee ohi ja terveys palaa. Sinä olet terve kuin pähkinä, sinä saat vielä kauvan elää maailmassa ja nauttia onnea.
— Kuka sinä olet? kysyi ruhtinatar heikolla äänellä.
— Minäkö? Sinun palvelijasi, sillä niin on hän käskenyt.
— Missä minä olen?
— Pirun-Rotkossa. Tämä on oikeaa erämaata, täällä et näe ketään muuta kuin hänet.
— Asutko sinäkin täällä?
— Tämä on minun taloni. Minä olen Doncowna, minun veljeni on Bohunin alipäällikkö ja johtaa kelpo poikia, ja minä taas istun täällä ja hoidan sinua tässä kultaisessa huoneessa. Minun majastani on tullut komea sali niin että välkkyy ja hohtaa. Hän on tuonut tuon kaiken tänne sinua varten.
Helena katsahti tytön komeihin kasvoihin ja nuo kasvot näyttivät vilpittömiltä.
— Tuletko sinä olemaan minulle hyvä?
Nuoren noidan valkeat hampaat välähtivät hymyssä.
— Tulen. Kuinka en olisi hyvä, sanoi hän. — Mutta ole sinäkin hyvä atamanille. Hän on haukka, hän on kuuluisa urho, hän sinulle…
Näin sanoessaan taipui noita Helenan korvan juureen ja alkoi kuiskia hänelle sekä purskahti lopuksi suureen nauruun.
— Pois! huudahti ruhtinatar.