KOLMAS LUKU.
Varhain kolmannen päivän aamuna istui Doncowna yhdessä Bohunin kanssa raidan alla likellä myllynpyörää ja katseli kuohuvaan veteen.
— Hoidathan häntä hyvin, pidäthän huolta hänestä etkä käännä pois silmääsi hänestä, vartioithan, ettei hän milloinkaan pääse rotkon ulkopuolelle?
— Rotkostahan on joelle vain kapea ala, mutta siinä on tilaa tarpeeksi. Anna täyttää tämä ala kivillä, silloin me olemme täällä pohjalla kuin padassa, ja jos taas minulle tulee tarve, niin kyllä keksin keinon päästäkseni ulos täältä.
— Milläs te täällä elätte?
— Czeremis istuttaa kallioiden alle maissia ja villiä viiniä ja pyydystää ansalla lintuja. Sinähän olet sitäpaitsi tuonut niin paljon muassasi, ettei häneltä puutu muuta kuin linnun maitoa. Älä pelkää, ei hän pääse pois rotkosta, eikä kukaan saa tietää hänen olinpaikastaan, jolleivät vain sinun miehesi mene ilmaisemaan, että hän on täällä.
— Minä olen ottanut heiltä valan. He ovat uskollisia poikia eivätkä mene ilmaisemaan salaisuutta, vaikka heille mitä tehtäisiin. Mutta sinähän olet itse sanonut, että tänne tulen luoksesi ihmisiä pyytämään sinua povaamaan.
— Tuleehan niitä välistä Raszkowista ja välistä Jumala ties mistä, mutta he pysähtyvät aina joen luotukaan ei tule sisälle rotkoon, sillä he pelkäävät. Sinä olet nähnyt täällä luita, ne ovat niiden luita, jotka ovat aikoneet tulla sisäpuolelle.
— Oletko sinä murhannut heidät?
— Murhasi kuka murhasi. Jos joku tahtoo povausta, niin hän odottaa rotkon suulla, minä menen pyörän luo ja käyn sitten sanomassa mitä näen vedessä. Pian minä povaan sinullekin, mutta en vain tiedä, näkyykö mitään, sillä ei aina näy.
— Kun et vain näkisi mitään pahaa?
— Jos näkyy jotakin pahaa, niin et saakaan ratsastaa pois. Ja muutenkin sinun olisi paras olla lähtemättä.
— Minun täytyy. Chmielnicki on lähettänyt minulle kirjeen Bariin ja sanonut että palaisin, ja Krywonos on hänkin käskenyt tulemaan. Nyt käyvät ljahit meitä vastaan suurella voimalla, siis täytyy meidänkin yhtyä.
— Ja milloin palaat?
— En tiedä. Syntyy suuri taistelu, jollaista vielä ei ole ollut. Jos meidän tai ljahien täytyy kuolla. Jos meidät lyödään, niin piiloittaudun tänne ja jos me lyömme heidät, niin palaan noutamaan käköstäni ja vien hänet Kiovaan.
— Mutta jos saat surmasi?
— Senhän sinä voit povata, jotta saisin sen tietää.
— Mutta jos saat surmasi?
— Voin saada, koska äiti kerran on synnyttänytkin.
— No mutta mitäs minä silloin teen tytön? Väännänkö häneltä niskat nurin, vai kuinka?
— Koskeppas sinä häneen kädelläsikin, niin minä käsken härjillä raastaa sinut paaluun!
Bohun vaipui synkkiin ajatuksiin. — Jos minä saan surmani, niin sano hänelle, että hän antaa minulle anteeksi.
Ohhoh, kiittämätön ljahitar se on, kun ei anna vastarakkautta sellaiselle rakkaudelle. Jos minusta riippuisi, niin minä ainakaan en panisi sinua vastaan.
Näin sanoessaan tönäisi Horpyna pari kertaa Bohunia kylkeen ja hymyili, niin että kaikki hampaat paljastuivat.
— Mene sinä hiiteen, sanoi kasakka.
— No, no, tiedänhän minä, ettet sinä ole minua varten. Bohun katsahti vaahtoavaan veteen myllynpyörässä, ikäänkuin olisi itse tahtonut povata.
— Horpyna, sanoi hän hetken perästä.
— Mikäs on?
— Kun minä lähden, niin tuleeko hän ikävöimään minua?
— Koska et sinä tahdo häntä orjuuttaa kasakan tapaan, niin ehkä on parempi, että lähdet tiehesi.
— En tahdo, en voi, en rohkene. Minä tiedän, että hän kuolisi.
— Niin ollen on ehkä parempi, että sinä lähdet. Niinkauvan kuin hän näkee sinut, ei hän tahdo edes tuntea sinua, mutta kun hän istuu kuukauden täällä minun ja Czeremisin kanssa, niin sinä ehkä jo käyt hänelle rakkaammaksi.
— Jos hän vain olisi terve, niin kyllä minä silloin tietäisin mitä tekisin. Minä tuottaisin papin Raszkowista ja käskisin vihkiä itseni. Mutta nyt minä pelkään, että hän kuolee, jos hän pelästyy. Olethan itsekin nähnyt hänen tilansa.
— Anna hänen aluksi olla rauhassa ja mitäs sinä sitten teet papilla ja vihkimisellä? Et sinä ole oikea kasakka, et. Minä vain en tänne tahdo pippiä enkä pappia. Raszkowissa on Dobruczan tatarilaisia. Saisit vielä heidät sieltä niskaamme. Ja jos he tulisivat, niin vähänpä sinä enään saisit nähdä ruhtinatarta. Mikä sinun päähäsi on pistänytkin? Ratsasta sinä pois vain ja palaa sitten takaisin.
— Mutta katso sinä puolestasi veteen ja sano mitä näet. Sano totuus äläkä valehtele, vaikka siihen paikkaan kuolisin.
Doncowna läheni myllynruuhta ja nosti ylös toisen sulun, joka pidätti koskesta tulevaa vettä. Yhtäkkiä tulvahti vuolas virta kaksinkertaisella voimalla ruuhen läpi. Pyörä alkoi kieppua yhä nopeammin ja nopeammin, kunnes se lopulta oli kokonaan pärskeen peitossa. Rikkilyöty vaahto kuohui pyörän alla kuin kiehuva vesi.
Noita tuijotti mustilla silmillään kuohuun ja, tarttuen kiinni palmikkoonsa korvan kohdalta, alkoi huutaa:
— Huku-huku, näytä itses tammisessa pyörässä, valkeassa vaahdossa, selvässä sumussa. Olit paha tai hyvä, niin näytä itses!
Bohun likeni häntä ja istuutui hänen läheisyyteensä. Hänen kasvonsa ilmaisivat pelkoa ja kiihkeää uteliaisuutta.
— Jo näen, huusi noita.
— Mitä sinä näet?
— Veljeni kuoleman. Kaksi härkää vetää Doniecia paaluun.
— Mene hiiteen veljinesi, mutisi Bohun, joka tahtoi tietää aivan toista.
Hetken perästä kuului vain pyörän kolina, se kun kieppui kuin hullu.
— Sinisenä on veljeni pää, aivan sinisenä, korpit sitä nokkivat, jatkoi noita.
— Mitä sinä vielä näet?
— En mitään — oi kuinka sinisenä! Huku-huku, tammisessa pyörässä, valkeassa vaahdossa, selvässä sumussa, näytä itses — nyt näen!
— No mitä?
— On taistelu: ljahit pakenevat urhoollisten poikain edestä ja minä ajan takaa… Minä näen sinutkin. Sinä kohtaat erään pienen ritarin, hu-hur-hur-… Varo sinä pientä ritaria!
— Entä ruhtinatar?
— Häntä ei näy. Taas minä näen, että joku on sinun luonasi, joku joka pettää sinut, sinun vilpillinen ystäväsi.
Bohun seurasi silmillään milloin vaahtoa, milloin Horpynaa ja samalla oli hänen päänsä kiihkeässä työssä edistääkseen povausta.
— Mikä ystävä?
— En näe, en tiedä onko se vanha vai nuori.
— Vanha, varmaan vanha.
— Ehkäpä se on vanha.
— Minä tiedän kuka hän on! Hän on jo kerran minut pettänyt. Vanha aatelismies, jolla on harmaa parta ja valkea silmä. Turma hänet periköön. Mutta ei hän ole minun ystäväni.
— Hän hiipii sinun kimppuusi. Taas näen: odotappa, nyt näkyy jo ruhtinatarkin. Hänellä on ruususeppele päässä, yllään valkea puku ja hänen yläpuolellaan on haukka.
— Se olen minä.
— Ehkäpä sinäkin. Haukka tai jotakin sellaista… niin, haukka.
— Se olen minä.
— Odotappas… Nyt ei enään näy… Tammipyörässä, valkeassa vaahdossa… Ohhoh, paljon sotaväkeä, paljon kasakoita, oi paljon, niinkuin metsässä puita, niinkuin ohdakkeita arolla. Ja sinä olet kaikkien yläpuolella, sinun edessäsi kannetaan kolmea hevoshäntälippua…
— Onko ruhtinatar minun luonani?
— Ei ole, sinä olet leirissä.
Taas syntyi hetken vaitiolo, pyörä humisi niin että koko mylly vapisi.
— Hohhoh, kuinka paljon täällä on verta, kuinka paljon ruumiita ja susia niiden kimpussa. Ja korppeja. Ja rutto liikkuu niiden yläpuolella. Pelkkiä ruumiita, pelkkiä ruumiita, yhä vain pelkkiä ruumiita. Ei näy mitään muuta kuin verta.
Yhtäkkiä puhalsi tuulenhengähdys sumun pyörän ympärille ja samassa ilmestyi ylemmälle paikalle myllyn taakse ruma Czeremis, puukimppu hartioillaan.
— Czeremis, pane kiinni sulku, huusi tyttö.
Sen sanottuaan lähti hän pesemään käsiänsä ja kasvojansa purossa.
Sillaikaa pidätti kääpiö veden ryöpyn.
Bohun jäi istumaan mietteisiinsä. Vihdoin hän heräsi Horpynan tuloon.
— Etkö sinä nähnyt mitään muuta? kysyi hän.
— Sen näin, mikä tuli esille, mutta en mitään muuta.
— Ethän vain valehtele?
— Veljeni pään kautta: minä olen puhunut totta. Hänet pannaan paaluun ja härjillä vedetään häntä jaloista. Minun on häntä sääli, mutta oi, ei yksin hänelle ole määrätty kuolema. Kuinka paljon ruumiita tuli näkyviin, en ole koskaan nähnyt niin paljon. Maailmassa syttyy suuri sota.
— Ja sinä näit haukan hänen päänsä yläpuolella?
— Niin näin.
— Ja hänellä oli seppele päässä?
— Seppele päässä ja valkea puku yllä.
— Mutta mistä sinä tiedät, että minä olen tuo haukka? Minähän kerroin sinulle tuosta nuoresta ljahista, aatelismiehestä. Ehkäpä se on hän?
Tyttö rypisti kulmakarvojansa ja vaipui ajatuksiinsa.
— Ei, sanoi hän hetken perästä, pudistaen päätänsä, — jos, se olisi ollut ljahi, niin se olisi ollut kotka.
— Jumalan kiitos, Jumalan kiitos. Minä riennän nyt poikien luo ja käsken heidän valmistaa ratsut lähtöön. Yöllä lähdemme.
— Sinä siis todella lähdet?
— Chmiel on käskenyt ja Krywonos on käskenyt. Varmaan sinä näit oikein, että tulee suuri sota, sillä saman asian minä olen lukenut Barissa Chmielin kirjeestä.
Bohun tosin ei osannut lukea, mutta hän häpesi sitä sanoa, sillä hän ei tahtonut käydä oppimattomasta miehestä.
— Lähde siis, sanoi noita. — Sinä olet onnellinen, sinusta tulee hetmani, minähän näin kolme hevoshäntälippua sinun yläpuolellasi, näin yhtä selvästi kuin näen nuo sormeni.
— Niin, minusta tulee hetmani ja minä otan ruhtinattaren vaimokseni enkä naikaan mitään talonpoikaistyttöä.
— Talonpoikaistytön kanssa sinä olisitkin puhunut toisin, mutta tuota sinä ujostelet. Sinun pitäisi olla ljahi.
— Enhän minä ole huonompikaan.
Sen sanottuaan meni Bohun talliin kasakoitten luo ja Horpyna lähti keittämään ruokaa.
Illalla olivat hevoset matkavalmiina, mutta Bohunin ei ollut helppo päästä liikkeelle. Hän istui tuvassa mattoläjällä, teorba käsissä ja katseli ruhtinatartansa, joka jo oli noussut vuoteeltaan ja vetäydyttyään toiseen nurkkaan, hiljaa luki rukouksiaan, kiinnittämättä vähintäkään huomiota Bohuniin, ikäänkuin ei häntä olisi ollut koko tuvassa. Bohun sensijaan seurasi silmillään seinän ääreltä jokaista tytön liikettä ja kuunteli jokaista hänen huokaustaan eikä itsekään tietänyt mitä hän tekisi. Vähänpäästä avasi hän suunsa alkaakseen keskustelun, mutta sanat eivät päässeet hänen kurkustaan. Nuo kalpeat, vaikenevat kasvot ja eräänlainen ankaruuden ilme kulmilla ja huulilla veivät Bohunilta rohkeuden. Tuota ilmettä ei hän ollut ennen nähnyt. Ja vasten tahtoansa tuli hän muistelleeksi samanlaisia iltoja Rozlogissa, ne johtuivat nyt ilmielävinä hänen mieleensä, hän muisti miten hän ja Kurcewiczit istuivat tammisen pöydän ääressä: vanha ruhtinatar pureskeli auringonkukansiemeniä, ruhtinaat pelasivat luupeliä ja hän, Bohun, katseli ihanaa ruhtinatarta, niinkuin hän nytkin katselee häntä. Mutta silloin hän oli onnellinen, silloin kun hän kertoi sotaretkistään sicziläisten mukana! Tyttö kuunteli ja joskus lepäsivät hänen mustat silmänsä Bohunin kasvoilla ja raollaan olevat, vadelmanväriset huulet todistivat kuinka mielenkiintoisesti hän seurasi kertomusta. Nyt ei ruhtinatar edes katsahtanut häneen. Mutta silloin, ennen, kun hän soitti teorbaa, silloin neito sekä kuunteli että katseli, niin että Bohunilta sydän aivan suli. Ja mikä on kaikkein ihmeellisintä: nyt on hän, Bohun, tytön herra, onhan hän riistänyt hänet ase kädessä, tyttö on hänen vankinsa ja orjattarensa, hän, Bohun, voi käskeä häntä- ja kuitenkin hän silloin tunsi olleensa häntä säädyltään likempänä. Kurcewiczit olivat hänelle kuin veljiä ja siis oli Helenakin hänen sisarensa. Hän ei silloin ollut hänelle ainoastaan käkönen, haukka ja rakkain mustakulma, vaan aivan kuin sukulainen. Ja nyt istuu hänen edessänsä ylpeä, synkkä, vaikeneva, säälitön herratar. Oh, viha kiehuu hänessä! Bohun kyllä voisi näyttää hänelle mitä kasakan halveksiminen merkitsee, mutta hän rakastaa tuota säälimätöntä herratarta, hän olisi valmis vuodattamaan verensä hänen tähtensä. Ja joka kerta kun viha riuhtoo hänen rintaansa, niin tuntuu siltä kuin jokin näkymätön käsi tarttuisi hänen tukkaansa ja ääni komentaisi hänen korvaansa: seis! Hänhän on jo puhjennut ilmiliekkiin, mutta senjälkeen taasen lyönyt otsansa maahan. Niin vähän on hänellä voimaa. Siksi kasakkaparka nyt tässä vääntelee tuskissaan, että hän tuntee olevansa tiellä täällä tuvassa. Jospa tyttö edes hymähtäisi, sanoisi jonkin hyvän sanan, niin hän lankeaisi hänen jalkainsa juureen ja lähtisi sitten tiehensä, upottamaan katkeruuttaan, vihaansa ja kärsimäänsä ylenkatsetta ljahien vereen. Mutta täällä hän viipyy kuin orja tuon ruhtinattaren edessä. Jospa hän ei olisi tuntenut häntä ennestään, jospa tyttö olisi vain ensimäisestä aatelistalosta ryöstetty ljahitar, niin Bohunilla olisi enempi rohkeutta. Mutta hänen edessään on ruhtinatar Helena, jota hän Kurcewiczeilta pyysi omakseen, jonka takiahan tahtoisi antaa pois sekä Rozlogin että kaikki mitä hänellä on. Jota enemmän häntä hävettää moukkana olla tässä tytön likeisyydessä, sitä vähemmän hän tuntee rohkeutta lähestyä häntä.
Aika rientää. Majan edestä kuuluu kasakoitten puhe. He istuvat varmaan jo satulassa odottaen atamaniansa. Mutta atamani on tuskan vallassa. Kirkas pärevalkea lankeaa hänen kasvoilleen, hänen upealle kontushilleen ja teorballeen, mutta neito — kunpa hän edes katsahtaisi häneen! Atamanin asema on katkera, suututtava, ikävä ja nolo! Hän tahtoisi jättää hellät jäähyväiset, mutta samalla hän pelkää koko hyvästijättöä, pelkää, ettei se tule sellaiseksi kuin hän haluaisi. Hän pelkää lähteä pois katkeruus, viha ja tuska mielessä.
Oi, kunpa ei tuo tyttö olisi ruhtinatar Helena, puukon haavoittama ruhtinatar Helena, hän, joka uhkaa surmata itsensä omalla kädellään, mutta joka on rakas, ah, kuinka rakas! Ja jota julmempi ja ylpeämpi, sitä rakkaampi…
Samassa hirnahti hevonen ikkunan alla.
Bohun rohkaisi mielensä.
— Ruhtinatar, sanoi hän, — nyt on minun aika lähteä Helena vaikeni.
— Etkö sano minulle: Jumalan haltuun?
— Lähtekää Jumalan haltuun, vastasi Helena arvokkaasti.
Kasakan sydäntä kouristi. Helena oli sanonut sen mitä Bohun tahtoi, mutta hän olisi tahtonut sen sanotuksi toisin.
— No niin, minä tiedän, sanoi hän, — että sinä olet minulle suuttunut, että sinä vihaat minua. Mutta sen sinulle sanon, että joku toinen olisi käyttäytynyt sinua kohtaan pahemmin. Minähän kyllä olen tuonut sinut tänne, sillä en voinut muutakaan. Mutta mitä pahaa minä olen sinulle tehnyt? Enkö ole kohdellut sinua niinkuin tulee, niinkuin prinsessaa? Sano itse. Olenko sitten muka sellainen rosvo, ettet lausu minulle edes hyvää sanaa, sinä, joka kuitenkin olet minun vallassani.
— Jumalan vallassa minä olen, sanoi Helena samalla arvokkuudella kuin äskenkin. — Mutta kiitän teitä siitäkin, että hillitsette itseänne minun läheisyydessäni.
— Lähden siis kuultuani huuliltasi edes sellaisen sanan. Ehkäpä lähdettyäni säälit minua, ehkäpä ikävöitkin. Helena vaikeni.
— Sääli on jättää sinut yksin tänne, sanoi Bohun, — sääli on lähteä pois, mutta minun täytyy. Olisi helpompi, jos sinä hymähtäisit ja hyvästä sydämestä siunaisit lähtöni. Mitä minun pitää tehdä lepyttääkseni sinut?
— Anna minulle takaisin vapauteni ja Jumala antaa sinulle kaikki anteeksi ja minäkin suon anteeksi ja siunaan sinua.
— No niin, sanoi kasakka, — ehkäpä kerran vielä on mielesi paha siitä, että olit minulle niin julma.
Bohun tahtoi lunastaa itsellensä sovinnollisen jäähyväishetken vaikkapa puolella lupauksella, jota hän ei aikonutkaan pitää. Ja hän onnistuikin, sillä toivon valo välähti Helenan silmissä ja ankaruus hänen kasvoiltaan katosi. Hän paineli nyrkkiä rintaansa vastaan ja tähtäsi kasakkaan kirkkaan katseen.
— Jospa sinä…
— No niin, en tiedä, sanoi kasakka hiljaa, sillä häntä ahdisti yhtaikaa häpeän tunto ja sääli. — Tällä hetkellä minä en voi, en mitenkään. Horda on Villeillä Kentillä ja tatarilaisia ratsastelee kaikkialla. Raszkowista saapuu Dobruczan tatareja, en voi, sillä pelkään puolestasi. Mutta kun palaan… Minähän olen sinun läheisyydessäsi kuin lapsi, saat tehdä minulle mitä tahdot. En tiedä, en tiedä…
— Valaiskoon Jumala sinun järkeäsi, valaiskoon pyhä Neitsyt sinua, mene Jumalan nimeen.
Hän ojensi kätensä kasakkaa kohden. Bohun hyppäsi pystyyn ja painoi huulensa hänen kädelleen. Samassa nosti hän päänsä, kohtasi tytön arvokkaan katseen ja päästi käden. Sitten Bohun, peräytyen ovea kohden, kasakan tapaan kumarsi maahan asti, teki samanlaisen kumarruksen vielä ovensuussa ja katosi oviverhon taakse.
Pian kuului akkunan läpi vilkasta puhetta ja myöhemmin sanoja laulusta, jota veteli noin toistakymmentä ääntä:
Kunnia ja maine kasakoitten maassa seuraa urhon töitä vuosisatain taakse.
Äänet ja kavionkapse loittonivat, hiljenemistään hiljeten.