NELJÄS LUKU.
— Herra Jumala on kuin onkin jo kerran osottanut hänelle ihmeen, sanoi Zagloba Wolodyjowskille ja Podbipientalle, istuessaan Skrzetuskin kortteerissa. — Selvän ihmeen, sanon minä, sillä sallihan hän minun temmata neidon mokomienkin koirien kynsistä ja vartioida häntä koko matkan. Toivokaamme, että Jumala vielä armahtaa sekä häntä että meitä. Kunhan tyttö vain olisi hengissä. Sillä nyt kuiskaa jokin ääni korvaani, että mokomakin kasakka uudelleen on ryöstänyt hänet. Huomatkaa, hyvät herrat, että Bohun, kuten vangit ovat meille kertoneet, Puljanin jälkeen on tullut toiseksi johtajaksi Krywonosin joukossa — johtakoot hänet pirut hiiteen! — ja varmaan hän oli mukana Barin valloituksessa.
— Ehkäpä ei hän löytänyt tyttöä noiden onnettomien joukosta, sillä siellähän surmattiin kaksikymmentätuhatta ihmistä, sanoi herra Wolodyjowski.
— Sitä ette te tiedä, mutta minä vaikkapa vannon, että hän tiesi tytön olevan Barissa. Muu ei ole mahdollista. Vain se on voinut tapahtua, että hän on pelastanut tytön teurastuksesta ja vienyt hänet jonnekin.
— Ette kertomuksellanne anna meille paljoakaan lohdutusta, sillä herra Skrzetuskin sijassa toivoisin minä pikemmin, että neito olisi saanut surmansa kuin että hänen olisi pitänyt jäädä Bohunin inhoittaviin käsiin.
— Ei sekään olisi mikään lohdutus, sillä jos hän olisi saanut surmansa, niin olisi hänet ensin häväisty.
— Olen aivan epätoivoissani, sanoi Wolodyjowski.
— Niin minäkin, lisäsi herra Longinus.
Zagloba alkoi väännellä viiksiään ja puhkesi lopulta puhumaan:
— Kunpa kapi-tauti heidät tappaisi, koko tuon pääkoiran suvun! Kunpa pakanat tekisivät heidän suolistansa jousia. Jumalahan on luonut kansat yleensä, mutta nuo, senkin sodomitit, ovat perkeleen tekemät. Kunpa kaikki heidän äitinsä tulisivatkin hedelmättömiksi!
— Minähän en tuntenut tuota suloista neitoa, sanoi herra Wolodyjowski surullisesta, — mutta mieluummin olisin suonut, että onnettomuus olisi kohdannut minua itseäni.
— Kerran elämässäni vain olen minä hänet nähnyt, mutta kun häntä muistelen, niin tulee paha olla pelkästä säälistä.
— Siltä se voi tuntua teistä, mutta entä sitten minusta, joka olen pitänyt hänestä isän rakkaudella ja joka olen johtanut hänet pois kauheasta kuilusta — entä sitten minusta!
— Ja miltä mahtaakaan tuntua herra Skrzetuskista! sanoi herra
Wolodyjowski.
Niin puhelivat ritarit epätoivoissaan ja vaipuivat sitten vaitioloon.
Ensimäisenä puhkesi puhumaan herra Zagloba.
— Eikö nyt enään ole mitään keinoa? kysyi hän.
— Jollei ole keinoa, niin ainakin on velvollisuus kostaa, vastasi
Wolodyjowski.
— Antaisipa Jumala tästä pian suuren yleistaistelun. Sanotaan, että tatarit ovat lähteneet liikkeelle ja asettuneet leiriin arolle.
Siihen huomautti herra Zagloba:
— Mutta emmehän me voi jättää tuota raukkaa tällä tavalla, edes yrittämättä keksiä mitään hänen pelastuksekseen. Olenhan minä puolestani jo tarpeeksi laahannut vanhoja luitani maailmalla ja parempihan minun jo olisi saada olla levossa ja maata jollakin lämpimällä uuninpankolla, mutta tämän tyttöraukan takia olen valmis lähtemään vaikkapa Stambuliin, olen kuin olenkin, vaikka minun uudestaan täytyisi käydä talonpojan sarkavaipassa ja ottaa käsiini teorba, jota totisesti en voi katsella ilman iljetystä.
— Te olette niin ovela ja kekseliäs mies, että keksikää nytkin pois jotakin, sanoi herra Podbipienta.
— Moni keino kyllä jo on välähtänyt päähäni. Jos ruhtinas Dominikilla olisi edes puolet niitä, niin Chmielnicki jo olisi nyljetty ja riippuisi takajaloistaan hirsipuussa. Tämän minä jo olen sanonut Skrzetuskille, mutta eihän hänen kanssaan ole voinut puhua mistään. Tuska polttaa ja raatelee häntä pahemmin kuin tauti. Hoitakaa te häntä ettei hän menettäisi järkeänsä. Usein käy sillä lailla, että ihmisen mieli suurien surujen takia alkaa tehdä samaa kuin viini, joka loppujen lopuksi happanee.
— Sellaista sattuu, sellaista sattuu, sanoi herra Longinus.
Herra Wolodyjowski rupesi kärsimättömänä kävelemään ja kysyi:
— Mitä keinoja teillä sitten on?
— Jaa minullako? Keinojako? No ensinnäkin täytyy meidän saada tietää, onko tuo herttainen raukka — varjelkoot häntä enkelit kaikesta pahasta! — vielä elossa. Ja sen me voimme saada tietää kahdella tavalla: joko valitsemme ruhtinaan kasakoitten joukosta uskollisia, luotettavia miehiä, jotka ovat pakenevinaan kasakkain luo, liittyvät Bohunin väkeen ja saavat niiltä tietoja.
— Minun rakuunojeni joukossa on rusiineja, huomautti Wolodyjowski.
— Kyllä minä löydän sellaisia miehiä.
— Odottakaappa vähän… tai otamme vangiksi jonkun noista roistoista, jotka valloittivat Barin. Ehkäpä he tietävät jotakin. Kaikki he katselevat Bohuniin kuin sateenkaareen. Hän miellyttää heidän pirullista mielikuvitustaan: hänestä he laulavat lauluja — kunpa heidän kurkkunsa mätänisivätkin! — ja kertovat toinentoisilleen kaskuja, kertovat sekä sellaista mitä hän on tehnyt että sellaista mitä hän ei ole tehnyt. Jos hän vain on ryöstänyt meidän onnettoman neidon, niin ei se ole voinut jäädä heiltä salaan.
— Voihan tehdä niinkin, että lähettää miehiä ja koettaa saada käsiinsä jonkun vangin, huomautti herra Podbipienta.
— Te osasitte naulanpäähän. Kun nyt vain saamme tietää, että neito elää, niin se on pääasia. Jos siis tahdotte vilpittömällä mielellä auttaa Skrzetuskia, niin antaudutte minun komennettavakseni, koska minulla on enimmän kokemusta. Me pukeudumme talonpojiksi ja koetamme sillä lailla urkkia tietoomme minnekä Bohun on hänet piiloittanut, ja kun meillä kerran on se tieto, niin panen pääni pantiksi että saamme käsiimme itse neidonkin. Enimmän tässä uskallamme Skrzetuski ja minä, sillä meidät Bohun tuntee, ja jos hän saisi meidät kiinni, niin eivät senjälkeen edes meidän omat äitimme tuntisi meitä. Mutta teitä kumpaakaan hän ei ole nähnyt.
— Minut hän kyllä on nähnyt, sanoi herra Podbipienta, — mutta vähät siitä.
— Ehkäpä herra Jumala antaa hänet meidän käsiimme, huudahti herra
Wolodyjowski.
— Minä vain en enään tahdo häntä nähdä, sanoi herra Zagloba. — Hiisi häntä katselkoon. Meidän täytyy alkaa varovasti, ettemme pilaa koko yritystä. Sehän on aivan mahdotonta, että Bohun yksin tietäisi neidon piilopaikan ja minä takaan teille, että on varmempi kysyä joltakulta muulta.
— Ehkäpä meidän lähettimmekin saavat tietää jotakin. Jos vain ruhtinas sallii, niin minä valitsen varmoja miehiä ja lähetän heidät liikkeelle vaikkapa jo huomenna.
— Ruhtinas kyllä sen sallii, mutta epäilen, saavatko he mitään tietoja. Kuulkaa, hyvät herrat, mieleeni johtuu toinen keino, se nimittäin, että me, sensijaan että lähettäisimme liikkeelle miehiä tai koettaisimme saada vankeja, itse pukeudumme talonpojiksi ja viipymättä lähdemme toimeen.
— Se on mahdotonta! huudahti herra Wolodyjowski.
— Miksikä se on mahdotonta?
— Ettekö te tiedä sotapalveluksen sääntöjä? Lippujen alla oleminen on pyhä asia, silloin ei tehdä poikkeusta kehenkään nähden. Vaikka isä ja äiti kuolisivat, niin ei upseeri lähde pyytämään lomaa päästäksensä pois, sillä taistelun edellä olisi se suurin häpeä, minkä sotamies voi tehdä. Loma on sallittu vasta taistelun jälkeen, silloin kun vihollinen on hajoitettu, mutta ei ennen. Ja huomatkaa: Skrzetuskin teki mieli ensimäisenä kiiruhtaa häntä pelastamaan, — hän hillitsi kuitenkin halunsa. Ja hänellähän on jo mainetta, ruhtinashan rakastaa häntä, mutta hän ei edes pyytänytkään päästä, sillä hän tuntee velvollisuutensa. Sellaista on, nähkääs, hyvät herrat, valtion palvelus, ja samoin on laita yksityisenkin. En tiedä kuinka muualla on tapana, vaikka arvelen että kaikkialla vallinnee sama sääntö. Mutta ruhtinaan palveluksessa ainakin on loma ennen taistelua kuulumaton asia, ja vielä lisäksi upseerille Vaikka Skrzetuskilta revittäisiin sielu ruumiista, niin ei hän lähtisi tekemään ruhtinaalle sellaista ehdotusta.
— Roomalainen hän on tapojen ankaruudessa, sen tiedän, sanoi herra Zagloba, — mutta jos joku kuiskaisi asian ruhtinaan korvaan, niin ehkäpä hän vapaasta tahdostansa antaisi loman sekä teille että hänelle.
— Eihän nyt voi ajatella sellaisia. Koko valtakunnan kohtalohan lepää ruhtinaan hartioilla. Mitä te ajattelette! Nythän on kysymyksessä mitä tärkeimmät asiat, asiat, jotka koskevat koko kansaa. Kuinka hän nyt voisi ottaa huomioon jonkun yksityisen huolia. Ja jospa hän pyytämättä antaisikin loman — mikä ei ole todennäköistä —, niin eihän kukaan meistä nyt, niin totta kuin Jumala on taivaassa, lähtisi pois leiristä, sillä onhan meidänkin velvollisuus antaa ensimäinen palveluksemme onnettomalle isänmaalle eikä itsellemme.
— Minä tiedän sen ja tunnen myöskin entisiltä ajoilta sotapalveluksen säännöt. Ja siksi minä sanoinkin teille, että tuo keino vain välähti pääni läpi enkä suinkaan sanonut, että se yhä istuu siellä. Muuten, totta puhuen, me emme kykenisi saamaan aikaan suuriakaan niinkauvan kuin roistojen valta vielä pysyy järkähtämättömänä. Mutta jahka he ovat lyödyt ja takaa-ajetut ja jahka ei heillä ole jäljellä muuta kuin pelastaa oma nahkansa, silloin voimme huoletta hyökätä heidän keskellensä ja saada heiltä tietoja. Kunpa vain muu sotajoukko mitä pikimmin tulisi tänne. Sillä muutenhan me ihan kuolemme ikävään täällä Czolhanski-Kamenin luona. Jos vain meidän ruhtinas olisi komennossa, niin me jo paraikaa marssisimmekin. Mutta ruhtinas Dominik nähtävästi pysäyttelee liian usein, koska häntä yhä vieläkään ei näy. Kolmen päivän kuluttua hänen toivotaan saapuvan. Suokoon Jumala, että hän tulisi mitä pikimmin. Mutta tuleehan herra kruunun juomanlaskija tänään?
— Tulee.
Samassa avautui ovi ja sisään astui Skrzetuski.
Hänen piirteensä olivat kuin kiveen veistetty tuska, niistä henki kylmyys ja levollisuus. Oli kummallista katsella noita nuoria ja samalla niin ankaria ja vakavia kasvoja, joilla ei olisi luullut hymyn koskaan leikkineen. Näytti siltä kuin ei kuolema olisi voinut enään niitä paljoakaan muuttaa, jos se äkkiä olisi katkaissut hänen elämänsä langan. Herra Janin parta oli kasvanut melkein rinnalle asti ja tuossa parrassa, joka oli musta kuin korpin sulat, näkyi siellä täällä hopeinen haiven.
Toverit ja uskolliset ystävät huomasivat heti hänen tuskansa, vaikka hän ei mitään näyttänytkään. Hän oli täydellisesti tajussaan, näennäisesti tyyni, sotilaspalveluksessaan melkein vielä entistäkin tarkempi ja eli kokonaan läheisten tapausten odotuksessa.
— Puhumme täällä juuri teidän onnettomuudestanne, joka samalla on meidänkin onnettomuutemme, sanoi herra Zagloba, — sillä Jumala on todistajamme, että olemme lohduttomat. Matta tunteemme olisi hedelmätön, jollemme voisi auttaa teitä muuta kuin kyynelten vuodattamisella. Siksi olemmekin päättäneet vuodattaa myöskin verta, temmataksemme neitoraukan, jos hän vielä käy elävänä maan päällä, hänen vankeudestaan.
— Jumala teitä palkitkoon, sanoi herra Skrzetuski.
— Me lähdemme teidän kanssanne vaikkapa Chmielnickin leiriin, sanoi herra Wolodyjowski, levottomana katsellen ystäväänsä.
— Jumala teitä palkitkoon, toisti herra Jan.
— Me tiedämme, sanoi Zagloba, — että te olette vannonut etsivänne hänet elävänä tai kuolleena ja siksi olemme valmiit lähtemään vaikkapa tänään.
Skrzetuski istuutui penkille, loi silmänsä maata kohden eikä vastannut mitään. Herra Zagloba oli suuttumaisillaan. Aikooko hän todella jättää tytön, ajatteli hän. Jos niin on, niin armahtakoon häntä Jumala. Maailmassa nähtävästi ei ole olemassa kiitollisuutta eivätkä ihmiset muista hyviä tekoja. Mutta onpa sentään sellaisiakin, jotka hänet muistavat, vaikka heidän hänen tähtensä täytyisi heittää henkensä.
Tuvassa vallitsi täysi hiljaisuus, jonka silloin tällöin vain herra Longinuksen huokaukset keskeyttivät. Vihdoin lähestyi pieni Wolodyjowski Skrzetuskia ja löi häntä olkapäälle:
— Mistä te nyt palaatte? kysyi hän.
— Ruhtinaan luota.
— Ja mitä aiotte nyt?
— Lähden yöksi tiedustelulle.
— Kauvaksiko?
— Aina Jarmolinceen asti, jos tie on vapaana. Wolodyjowski katsahti
Zaglobaan ja he ymmärsivät heti toisensa.
— Siis Bariin päin, mutisi Zagloba.
— Me lähdemme teidän kanssanne.
— Teidän täytyy mennä pyytämään lomaa ja kysyä ruhtinaalta, eikö hän ehkä ole määrännyt teille toista työtä.
— Lähtekäämme siis yhdessä. Minun täytyy kysyä erästä toistakin asiaa.
— Me tulemme teidän kanssanne, sanoi Zagloba. He nousivat ja lähtivät. Ruhtinaan päämaja oli aika kaukana toisessa päässä leiriä. Odotushuoneessa kohtasivat he joukon eri lippukuntiin kuuluvia upseereja, sillä kaikkialta marssi paraikaa sotajoukkoja Czolhanski-Kamenille ja kaikki riensivät tarjoamaan palvelustaan ruhtinaalle. Herra Wolodyjowskin täytyi odottaa kauan ennenkuin hän yhdessä Podbipientan kanssa pääsi ruhtinaan eteen, mutta sensijaan ruhtinas heti suostui siihen, että he mieskohtaisesti lähtisivät etsiskelylle sekä että he saisivat ottaa mukaansa muutamia rusiini-rakuunoja, jotka teeskennellen pakenevansa leiristä olivat lähtevät Bohunin kasakoitten luo ja siellä tiedustelevat ruhtinatarta. Wolodyjowskille ruhtinas sanoi:
— Minä kyllä itse keksin Skrzetuskille kaikenlaisia tehtäviä, sillä näen, että tuska on sulkeutunut häneen ja kalvaa häntä. Minun on niin sanomattomasti sääli häntä. Eikö hän ole teille mitään puhunut ruhtinattaresta?
— Hyvin vähän. Ensi hetkessä hän tahtoi lähteä suinpäin kasakoita vastaan, mutta samassa hän muisti, että kaikkien nyt täytyy olla lippujen alla ja että olemme isänmaan käskyläisiä, isänmaan, joka on pelastettava ennen kaikkea. Siksi ei hän ole käynyt teidän armonne luona. Yksin Jumala tietää mitä hänessä tapahtuu.
— Tuo kaikki todistaa kuinka raskas hänen on olla. Valvokaa te häntä, sillä näen, että olette uskollinen ystävä.
Herra Wolodyjowski kumarsi syvään ja lähti ulos. Sillä samassa tuli ruhtinaan luo Kiovan vojevoda yhdessä Stobnikin starostan herra Denhofin, Sokalin starosta ja muutamien muiden ylempien upseerien kanssa.
— Kuinka kävi? kysyi Skrzetuski Wolodyjowskilta.
— Minä seuraan sinua, mutta ensinnä minun pitää rientää lippukuntani luo, sillä minun on erääseen paikkaan lähetettävä muutamia miehiä.
— Menkäämme yhdessä.
He lähtivät ja heidän mukanansa herrat Podbipienta, Zagloba ja vanha Zacwilichowski, joka viimemainittu oli menossa lippukuntansa luo. Jonkun matkan päässä Wolodyjowskin rakuunajoukon teltoista tapasivat he herra Laszcz'in, joka kymmenkunnan aatelismiehen etunenässä asteli tai pikemmin laahautui eteenpäin. Hän ja hänen toverinsa olivat nimittäin aivan juovuksissa. Tämän nähdessään alkoi herra Zagloba huokaella. Hän ja Laszcz olivat näet Konstantinowin luona oppineet pitämään toisistaan, heidän luonteensa kun muutamissa suhteissa olivat niin samanlaiset kuin kaksi vesipisaraa. Herra Laszcz, vaikka olikin ankara ritari ja pakanoille julki julma, oli samalla kuuluisa hurjistelija, juomari ja kortinpelaaja, mies, joka mieluummin vietti taisteluista, jumalanpalveluksesta ja hurjailusta vapaat hetkensä sellaisten henkilöiden seurassa kuin herra Zagloba, tässä seurassa juodakseen hurjasti ja kuunnellakseen hulluja juttuja. Hän oli niin suurpiirteinen mellastaja, hän oli jo saanut aikaan niin paljon riitoja ja lainrikkomuksia, että hän jokaisessa muussa valtiossa aikoja sitten olisi ollut pakoitettu panemaan päänsä teloituspenkille. Hänen niskallaan kyllä jo olikin moni tuomio ja sakko, mutta niistä ei hän välittänyt edes rauhankaan aikana, saatikka sitten nyt sodan vallitessa. Jo Rozlowcen luona oli hän liittynyt ruhtinaaseen ja Konstantinowin tappelussa tehnyt melkoisia palveluksia, mutta siitä lähtien kun hän oli levännyt Zbarazissa, oli hän käynyt suorastansa sietämättömäksi, niin paljon mellakoita hän oli saanut aikaan. Myöskään ei kukaan olisi voinut laskea tai kirjoittaa muistiin kuinka Paljon viiniä herra Zagloba oli aikojen kuluessa juonut hänen luonansa ja kuinka paljon valheita ja juttuja hän kestittäjänsä suureksi huvitukseksi oli laskettanut, josta syystä tämä olikin joka päivä kutsunut hänet kemuihinsa.
Mutta senjälkeen kun oli tullut tieto Barin valloituksesta, oli herra Zagloba käynyt synkäksi, menettänyt hyvän tuulensa ja sukkelan leikinlaskunsa eikä enään käynyt herra Laszczin luona. Tämä oli jo ajatellut, että leikkisä aatelismies varmaan oli poistunut jonnekin sotajoukon luota, kun hän nyt yhtäkkiä näki hänet edessään.
Hän ojensi häntä kohden kätensä ja sanoi:
— Tervetuloa. Miksi ette ole käynyt luonani? Mitä te nykyään teette?
— Olen herra Skrzetuskin seurassa, vastasi Zagloba synkästi.
Herra Laszcz ei pitänyt Skrzetuskista tämän arvokkaisuuden takia ja kutsui häntä kirjanoppineeksi. Kuitenkin hän hyvin tunsi Skrzetuskin onnettomuuden, sillä olihan hän Zbarazissa ollut läsnä niissä kemuissa, joihin tuli tieto Barin valloituksesta. Mutta luonnoltaan hillittömänä ja lisäksi tällä hetkellä humalaisena, ei hän kunnioittanut inhimillistä tuskaa, vaan kysyi, tarttuen Skrzetuskin viitan nappiin:
— No, sitä neitoakos te itkette? Se oli sievä, eikö ollutkin?
— Antakaa minun olla rauhassa, sanoi Skrzetuski.
— Odottakaappa!
— Menen täyttämään velvollisuuksiani enkä joudu kuulemaan teidän käskyjänne.
— Odottakaa, sanoi Laszcz juopuneen itsepäisyydellä. — Te olette palveluksessa, mutta en minä. Minä en ole täällä kenenkään käskettävänä.
Sitten hän alensi ääntään ja toisti kysymyksensä:
— Olikos se sievä, häh?
Skrzetuskin kulmakarvat rypistyivät.
— Minun täytyy sanoa teille, että olisi parempi olla koskettamatta kipeään kohtaan.
— Koskettamatta? Älkää pelätkö. Jos hän oli sievä, niin hän elää.
Skrzetuskin kasvot vetäytyivät kuoleman kalpeiksi, mutta hän hillitsi itsensä ja sanoi ainoastaan:
— Hyvä herra, jotten unohtaisi kenen kanssa puhun…
Laszcz avasi silmänsä selkosen selälleen.
— Mitä te uhkailette? Tekö minua… jonkun tyttörääsyn takia…?
— Menkää tiehenne, hyvä herra! ärjäisi vanha Zacwilichowski, vihasta väristen.
— Te olette kelvottomia jäniksiä, suosionhakijoita! karjui Laszcz.
— Sapelit esiin, hyvät herrat!
Ja vetäen esiin sapelinsa hyökkäsi hän Skrzetuskia kohden. Samassa silmänräpäyksessä helähti kuitenkin teräs myöskin herra Janin kädessä, Laszczin sapeli pyrähti kuin lintu ilmaan ja hän itse horjahti iskusta, kaatuen pitkälleen maahan.
Herra Skrzetuski ei jatkanut taistelua, hän seisoi kalpeana kuin ruumis ja ikäänkuin tukahtuneena. Samassa nousi mellakka. Toiselta puolelta karkasi esiin sotamiehiä Laszczin ympärille, toiselta puolen tulvi Wolodyjowskin rakuunoita kuin mehiläisiä pesästä. Kaikui huutoja: Lyö, lyö! Monet riensivät paikalle tietämättä mistä oli kysymys. Sapelit alkoivat kalista ja mylläkkä saattoi minä hetkenä hyvänsä muuttua yleiseksi taisteluksi. Onneksi Laszczin upseerit, nähdessään että Wisniowieckin sotilaita tuli yhä enemmän paikalle, toipuivat pelästyksestään, tempasivat Laszczin mukaansa ja veivät hänet pois.
Varmaankin hänet olisi hakattu säpäleiksi, jos hän olisi ollut tekemisissä jonkun toisen ja vähemmin kuriatuntevan sotajoukon kanssa. Mutta vanha Zacwilichowski säilytti mielenmalttinsa, vain huutaen: Seis! Ja sapelit pistettiin takaisin tuppeen.
Siitä huolimatta oli koko leiri käynyt levottomaksi ja kaiku mylläkästä tuli ruhtinaankin korviin, varsinkin kun herra Kuszel, joka ollen palveluksessa, kiireesti ryntäsi tupaan, jossa ruhtinas neuvotteli Kiovan vojevodan, Stobnikin starostan ja herra Denhofin kanssa, ja huusi:
— Armollinen ruhtinas, sotamiehet tappelevat keskenään sapeleilla!
Samassa hetkessä tuli herra Laszcz sisään kuin pommi, kalpeana ja vimman vallassa, ollen kuitenkin jo selvänä.
— Oikeutta, herra ruhtinas! huusi hän. — Tässä leirissä tuntuu olevan aivan niinkuin Chmielnickin luona: ei välitetä syntyperästä eikä arvosta. Sapeleilla hakataan korkeita kruunun arvomiehiä. Jos armollinen ruhtinas ei itse mittaa oikeutta ja tuomitse rikollisia teloitettaviksi, niin rupean minä mittaamaan.
Ruhtinas hypähti pystyyn pöydän takaa.
— Mitä on tapahtunut? Kuka on hätyyttänyt teitä?
— Teidän upseerinne Skrzetuski.
Todellinen hämmästys kuvastui ruhtinaan kasvoilla.
— Skrzetuskiko?
Samassa avautui ovi ja Zacwilichowski astui sisään.
— Herra ruhtinas, minä olin todistajana.
— En ole tullut tänne tutkintoon, vaan vaatimaan rangaistusta, huusi
Laszcz.
Ruhtinas kääntyi häntä kohden ja tuijotti häneen.
— Hiljaa, hiljaa, sanoi hän matalaan ja erityisellä äänenpainolla.
Hänen silmissään ja äänessään oli jotakin niin kauheaa, että Laszcz, vaikka olikin kuuluisa röyhkeydestään, äkkiä vaikeni ikäänkuin olisi mykistynyt, ja läsnäolevat herrat kalpenivat.
— Puhukaa, sanoi ruhtinas Zacwilichowskille. Zacwilichowski kertoi asian kulun, kuinka herra Laszcz epähienolla ja sekä hänen korkealle viralleen että aateliselle syntyperälleen arvottomalla tavalla oli alkanut tehdä pilkkaa herra Skrzetuskin tuskasta ja senjälkeen hyökännyt hänen päällensä sapeli kädessä, ja mitä nuorelle miehelle tavatonta malttia Skrzetuski oli osoittanut sysäämällä hyökkääjältä aseen kädestä. Vanhus lopetti kertomuksensa sanoilla:
— Teidän ruhtinaallinen armonne tietänee, ettei seitsemäänkymmeneen vuoteen vale ole tahrinut huuliani eikä tahri niin kauvan kuin elän. Vakuutan siis valallani, etten muuta ainoatakaan sanaa tiedonannossani.
Ruhtinas tiesi, että Zacwilichowskin sana oli kullan arvoinen ja lisäksi tunsi hän Laszczin liiankin hyvin. Aluksi ei hän kuitenkaan vastannut mitään, otti vain kynän käteensä ja alkoi kirjoittaa. Lopetettuaan hän katsahti herra Laszcziin.
— Oikeus mitataan teille, sanoi hän.
Herra Lascz avasi suunsa ja aikoi sanoa jotakin, mutta sanat takertuivat kurkkuun. Hän painoi käden kylkeensä, kumarsi ja läksi ylpeästi tuvasta.
— Zelenski, sanoi ruhtinas, — anna tämä kirje herra Skrzetuskille.
Herra Wolodyjowski, joka vielä viipyi Skrzetuskin luona, tuli hiukan surulliseksi nähdessään ruhtinaan lähettipojan astuvan sisään. Hän oli nimittäin varma siitä, että hänen heti piti mennä ruhtinaan eteen. Mutta poika vain jätti kirjeen ja lähti sen tiensä, mitään sanomatta. Skrzetuski luki kirjeen ja ojensi sen ystävälleen.
— Lue, sanoi hän.
Herra Wolodyjowski luki läpi kirjeen ja huudahti:
— Nimitys toiseksi päälliköksi!
Hän tarttui Skrzetuskia kaulaan ja suuteli häntä molemmille poskille.
Varsinainen eli toinen päällikkö husaarilippukunnassa oli miltei korkea sotilaallinen arvohenkilö. Siinä lippukunnassa, jossa herra Skrzetuski palveli, oli ratsumestarina eli ensimäisenä päällikkönä itse ruhtinas ja nimellisenä toisena päällikkönä herra Suffczynski, jo vanha mies ja vakinaisesta palveluksesta aikoja sitten eronnut. Herra Jan oli todellisuudessa jo kauvemman aikaa hoitanut näitä molempia virkoja, mikä muuten tapahtui useasti tämänkaltaisissa lippukunnissa, joissa molemmat ensimäiset upseerinvirat olivat melkein vain nimellisiä arvoja. Kuninkaallisen lippukunnan ratsumestarina oli itse kuningas, Puolan ensimäisen piispan eli primaksen lippukunnassa itse primas, toisen päällikön virkaa kummassakin lippukunnassa hoitivat korkeat hovin arvohenkilöt. Mutta todellisuudessa johtivat lippukuntia niinsanotut luutnantit eli päällikönsijaiset, joita sentakia tavallisessa puheessa nimitettiin kapteeneiksi tai eversteiksi. Tällaiseksi todelliseksi toiseksi päälliköksi oli herra Jan nyt tullut. Mutta todellisen viran haltiuden ja tavallisessa puheessa käytetyn arvonimen välillä oli kuitenkin suuri eroitus. Nyt tuli nimityksensä perustuksella herra Skrzetuski olemaan ruhtinaan ja Vähävenäjän vojevodan ensimäisiä upseereja.
Mutta kun ystävät, toivottaessaan hänelle onnea uuden kunnianosoituksen johdosta, olivat ilosta sulaa, niin Skrzetuskin kasvot eivät hetkeksikään muuttuneet vaan pysyivät yhtä ankaroina ja kivisinä, sillä kunnianosoituksia ja arvoja, jotka olisivat voineet ne kirkastaa, ei enään ollut maailmassa.
Hän nousi kuitenkin ja läksi kiittämään ruhtinasta. Mutta sillaikaa käveli pikku Wolodyjowski hänen kortteerissaan käsiään hieroen.
— Niin, niin, puheli hän, — nimitetty toiseksi päälliköksi husaarilippukuntaan. Sellainen on niin nuorena tuskin vielä tullut kenenkään osaksi.
— Kunpa Jumala vain antaisi hänelle takaisin hänen onnensa, sanoi
Zagloba.
— Niin, siinäpä se on, siinäpä se on. Huomasitteko, ettei mikään hänessä edes värähtänyt.
— Hän olisi mieluummin luopunut koko kunniasta, sanoi herra Longinus.
— Hyvät herrat, huokasi Zagloba, — onko se kummaa! Minä olisin sen tytön tähden antanut kaikki ne viisi sormeani, joilla valloitin lipun.
— Aivan niin.
— Mutta varmaan on herra Suffczynski kuollut, huomautti Wolodyjowski.
— Varmaan hän on kuollut.
— Kukas nyt saa luutnantinviran? Vänrikki on vielä nuori, hänhän on ollut virassa vasta Konstantinowin taistelusta lähtien.
Tämä kysymys jäi ratkaisematta, mutta vastauksen siihen toi palatessaan Skrzetuski itse.
— Hyvä herra, sanoi hän herra Podbipientalle, — ruhtinas on nimittänyt teidät päällikönsijaiseksi, luutnantiksi.
— Herra Jumala! vaikeroi herra Longinus, pannen kätensä yhteen kuin rukousta varten.
— Yhtä hyvin hän olisi voinut nimittää sille paikalle hänen inflantilaisen tammansa, murisi Zagloba.
— No entä tiedusteluretki? kysyi herra Wolodyjowski.
— Lähdemme viipymättä, vastasi herra Skrzetuski.
— Montako miestä ruhtinas käski ottaa mukaansa?
— Yhden kasakka- ja yhden valakialaisen lippukunnan, yhteensä viisisataa miestä.
— No sehän on sotaretki eikä mikään tiedustelu. Mutta jos kerran niin on määrätty, niin lähtekäämme matkalle.
— Matkalle, matkalle, toisti herra Zagloba. — Ehkäpä Jumala auttaa meitä myöskin saamaan jostakin tietoja.
Kaksi tuntia myöhemmin, aivan auringon laskiessa, ratsastivat nuo neljä ystävystä Czolhanski-Kamenista etelää kohden ja melkein samaan aikaan jätti herra Laszcz'kin joukkoinensa leirin. Lähtöä katselivat useat upseerit eri lippukunnista. Moittivia huutoja ja sättimistä ei puuttunut. Upseerit kerääntyivät herra Kuszelin ympärille, joka kertoi mistä syystä Laszcz oli ajettu pois ja miten kaikki oli tapahtunut.
— Minä vein hänelle ruhtinaan käskyn, sanoi herra Kuszel — ja uskotteko, hyvät herrat, että se oli aika vaarallinen tehtävä, sillä kun hän oli lukenut kirjelmän, niin alkoi hän mylviä kuin härkä, kun sen kylkeen raudalla poltetaan merkkiä. Hän tarttui rautanuijaansa, muttei, kumma kyllä, lyönyt, luultavasti siksi, että hän akkunasta näki herra Koryckin saksalaiset, jotka ympäröivät taloa, ja samoin minun rakuunani kivääreineen. Hän alkoi vain huutaa: "Hyvä, minä lähden, koska minut ajetaan pois, lähden ruhtinas Dominikin luo, hän kyllä ottaa minut kiitollisuudella vastaan. En tahdo palvella kerjäläisten kanssa, vaan kostan niin totta kuin olen Laszcz, niin totta kuin olen Laszcz. Ja minun täytyy kuin täytyykin saada tuolta konnalta hyvitys." Luulin hänen joutuneen ihan suunniltaan ja hän kyllä hakkailikin suutuksissaan nuijalla pöytään. Mutta sen teille sanon, että pelkään Skrzetuskin puolesta, sillä tuon Laszczin kanssa ei ole leikkimistä. Hän on itsepäinen ja ylpeä mies, joka ei vielä koskaan ole jättänyt loukkausta kostamatta, lisäksi hän on rohkea ja korkeassa virassa.
— Mitäs sitten Skrzetuskille voi tapahtua, kun hän on herra ruhtinaan suojeluksessa? virkkoi eräs upseereista. — Ja Laszcz, vaikka onkin valmis kaikkeen, tulee kuitenkin kavahtamaan sellaista kättä.
Sillävälin ratsasti Skrzetuski, lainkaan tietämättä mitä kostonlupauksia Laszcz hänen varaltaan oli tehnyt, joukkonsa etunenässä yhä kauvemma leiristä, suunnaten kulkunsa Ozygowiecin, Bugin ja Medwiedowkan puolelle. Vaikka syyskuu jo olikin punannut lehdet puissa, oli yö yhä leppeä ja lämmin kuin heinäkuussa, sillä tuo vuosi oli miltei kauttaaltaan sellainen, ettei ollut talvea juuri ollenkaan ja kaikkialla oli kevään kasvullisuus jo puhjenneena siihen aikaan, jolloin tavallisina vuosina vielä syvä lumi peitti arot. Sangen märkää kesää seurasivat syksyn kuivat ja kauniit kuukaudet, jolloin päivät olivat kalpeat ja yöt kuutamoiset. Siksi olikin nyt helppo ratsastaa, ei tarvinnut paljoakaan vartioida turvallisuuttaan, sillä vielä oltiin liian lähellä leiriä jotta hyökkäys olisi voinut tulla kysymykseen. Ratsastus kävi reippaasti, Skrzetuski ja kymmenkunta sotilasta ajoi edellä ja heidän jäljessään Wolodyjowski, Zagloba ja herra Longinus.
— Katsokaappa, kuinka kirkkaana kuunvalo lankeaa tuolle kunnaalle, kuiskasi herra Zagloba. — Voisi melkein vannoa, että on päivä. Mutta sanotaankin, että vain sota-aikoina tulee tällaisia öitä, sitä varten etteivät ruumiista lähteneet sielut pimeässä löisi otsaansa puihin niinkuin varpuset tallin hirsiin, vaan että ne helpommin löytäisivät tiensä. Tänään on myöskin perjantai, Vapahtajan päivä, jolloin myrkylliset nesteet eivät nouse maasta eivätkä pahat vallat pääse ihmisen kimppuun. Minusta oikein tuntuu helpommalta ja toivo herää sielussani.
— Koska me kerran jo olemme lähteneet liikkeelle, niin kyllä me jonkin pelastuksen keksimme, se on varma se, sanoi Wolodyjowski.
— Pahinta on tuskissaan istua yhdellä paikalla, sanoi edelleen Zagloba, — mutta heti kun istut hevosen selkään, niin epätoivo hölkytyksen vaikutuksesta laskee yhä alemmaksi, kunnes se lopuksi hölkkyy aivan pois.
— En minä kuitenkaan usko, kuiskasi Wolodyjowski — että kaikkea voi noin vain hölkyttää pois, esimerkiksi rakkautta, joka pitelee sydäntä kuin pihdeissä.
— Kun rakkaus on vilpitön, sanoi herra Longinus, — niin kyllä se vain voittaa sinut, vaikkapa taistella tepastelisit sen kanssa kuin karhu.
Tämän sanottuaan herra Longinus huokauksella huojensi ahdasta rintaansa, hänen huokauksensa muistutti pajanpalkeen huohotusta. Mutta pieni Wolodyjowski kohotti silmänsä taivasta kohden, hakien tähtien joukosta sitä, joka välkkyy ruhtinatar Barbaralle.
Hevoset alkoivat nyt kautta koko lippukunnan päristellä ja ratsupalvelijat vastasivat niille: Terveydeksi, terveydeksi! Sitten hiljeni, kunnes jokin surumielinen ääni alkoi laulaa takariveissä:
Alkavi ankara retki,
Lyönyt on hetki,
Vaarass' on synnyinmaamme,
Tapella kohta me saamme.
— Vanhat sotamiehet sanovat, että hevosten korskuna aina on hyvä enne ja sitä sanoi minulle aina isävainajanikin, virkkoi Wolodyjowski.
— Jokin ikäänkuin kuiskaa korvaani, ettemme kulje turhaan, vastasi
Zagloba.
— Suokoon Jumala, että Skrzetuskin sydämeen lankeaisi edes lohdun kipinä, huoahti herra Longinus.
Zagloba alkoi nyt nyökytellä ja käännellä päätään niinkuin ihminen tekee, joka ei mitenkään saa torjutuksi luotaan määrättyä ajatusta. Vihdoin hän puhkesi puhumaan:
— Aivan toinen ajatus on kuin onkin iskenyt päähäni ja minun täytyy nyt päästää se irralleen teidän eteenne, koska se on minulle aivan sietämätön: ette suinkaan te ole huomanneet, että Skrzetuski jo jonkun aikaa on käyttäytynyt — jollei hän teeskentele — ikäänkuin hän vähimmin meistä kaikista ajattelisi tyttöraukan pelastamista.
— Hänen luontonsa, vastasi Wolodyjowski, — on kuin onkin nyt kerta kaikkiaan sellainen, ettei hän ilmaise sydämensä asiaa kenellekään. Hän ei koskaan ole ollut toisenlainen.
— Olkoonpa niin, mutta muistattehan, että kun me osoitimme hänelle toivon tien, niin hän vain sanoi: Jumala teitä palkitkoon! Ja sanoi sen sekä minulle että teille niin välinpitämättömästi, negligenter, ikäänkuin olisi ollut kysymys mistä pikku asiasta hyvänsä. Tällainen olisi, Jumala nähköön, hänen puoleltansa kiittämättömyyttä, sillä ei edes yhdelle härännahalle mahtuisi kirjoitettuna, kuinka paljon tuo raukka on itkenyt ja kaivannut häntä. Minä olen omin silmin sen nähnyt.
Wolodyjowski pudisteli päätään. — On aivan mahdotonta, ettei Skrzetuski välittäisi hänestä. Ensi kerralla, kun tuo paholainen oli ryöstänyt tytön Rozlogista, oli Skrzetuski niin epätoivoissaan, että me pelkäsimme hänen järkeänsä. Tällä kertaa hän kyllä on osoittanut suurempaa malttia. Ja hyvä onkin, että Jumala on valanut levon hänen sieluunsa ja antanut hänelle lisää voimia. Vilpittöminä ystävinä täytyy meidän siitä iloita.
Sen sanottuaan kannusti Wolodyjowski hevostaan ja ratsasti lähemmä Skrzetuskia, mutta Zagloba jäi vaieten ajamaan herra Podbipientan vieressä.
— Ettekö tekin ole samaa mieltä kuin minä, että jollei olisi rakkautta, niin ei maailmassa tapahtuisi mitään pahaa.
— Ihminen nyt kerta ei pääse kohtalosta, minkä Jumala on hänelle määrännyt, vastasi liettualainen.
— Te ette ensinkään puhu siitä asiasta mitä minä tarkoitan. Niin, se on eri asia ja tuo toinen on eri asia. Miksi Troija hävitettiin, häh? Eikös sitäkin sotaa käyty vaalean hiuspalmikon takia. Chmielin teki mieli Czaplinskin rouvaa, tai ehkä mahdollisesti Czaplinski halusi Chmielnickin rouvaa, ja me saamme tapella heidän syntisten himojensa takia.
— Niin, siinä oli kysymys luvattomasta rakkaudesta, mutta on myöskin oikeaa rakkautta, joka tulee Jumalan kunniaksi.
— No nyt osuitte vähän paremmin asiaan. Mutta ettekö itsekin ala pian tehdä työtä samassa viinamäessä. Olen kuullut, että sotaan lähtiessänne saitte nauharuusun.
— Veliseni, veliseni…
— Mutta nuo kolme päätä ovat esteenä.
— Ah, niin ovat.
— No minäpä sanon teille: heilauttakaa lujasti ja lyökää ne poikki yhdellä kertaa, nimittäin Chmielnickiltä, khanilta ja Bohunilta.
— Kunpa he vain suvaitsisivat asettua eteeni, vastasi herra
Longinus, innostuneena nostaen silmänsä taivasta kohden.
Sillaikaa oli Wolodyjowski kauvan ratsastanut Skrzetuskin rinnalla, vaieten katsellen kypäränsä alta tämän tuskaantuneita kasvoja. Vihdoin kosketti hänen jaluksensa Skrzetuskin jalusta.
— Jan, sanoi hän, — sinä elät aivan muissa maailmoissa.
— En, mutta minä rukoilen, vastasi Skrzetuski.
— Rukous on pyhä ja kiitettävä asia, mutta ethän toki ole munkki, että noin kokonaan unohtuisit rukoukseen.
Jan herra käänsi verkalleen marttyrikasvonsa Wolodyjowskia kohden ja kysyi äänellä, joka oli kumea ja täynnä kuolettavaa alistumisen tunnetta:
— Sanoppa minulle, Michal, mikä minulla sitten on edessä muu kuin munkkikaapu?
— Sinun täytyy pelastaa morsiamesi, vastasi Wolodyjowski.
— Sen minä teenkin, viimeiseen hengenvetoon asti. Mutta vaikkapa minä hänet löytäisinkin elävänä, niin eiköhän se tule olemaan liian myöhäistä. Varjele minua, Jumala, sillä minä otan lukuun kaikki mahdollisuudet, paitsi sitä yhtä. Varjele, Jumala, minun järkeäni. Enhän minä halua mitään muuta kuin saada hänet temmatuksi noista kirotuista käsistä ja saattaa hänet turvapaikkaan, jonka hänelle etsin. Mutta se nähtävästi ei ole ollut Jumalan tahto. Anna minun rukoilla, Michal, äläkä kosketa veriseen haavaan.
Wolodyjowskin sydäntä kouristi. Hän olisi yhä tahtonut lohduttaa Skrzetuskia ja puhua hänelle toivon sanoja, mutta sanat eivät irtaantuneet hänen kurkustaan, ja niin he vaieten ratsastivat eteenpäin. Ainoastaan herra Skrzetuskin huulet liikkuivat rukouksessa, jonka avulla hän nähtävästi tahtoi karkoittaa kauheita ajatuksiaan. Mutta pikku-ritari aivan kauhistui kuutamossa katsellessaan hänen kasvojaan, sillä ne tuntuivat hänestä jo olevan täydellisesti munkin kasvot, niin ankariksi ne olivat käyneet paastosta, kieltäymyksestä ja kidutuksesta.
Samassa alkoi kuitenkin ääni takariveistä laulaa:
Sodasta mies-parka palaa, kotiinsa halaa. Kylmä on kotiliesi, haavoja täynnä miesi.