VIIDES LUKU.
Herra Skrzetuskin kulku tapahtui siten, että hän tiedusteluosastoineen päivin lepäsi metsissä ja rotkoissa joka taholle asetettujen vartiostojen suojassa, mutta öisin, liikkui eteenpäin. Tultuaan likelle jotakin kylää, hän tavallisesti saarsi sen niin, ettei yksikään ihminen päässyt sieltä ulos, otti sitten elintarpeita, rehua hevosille ja kokosi ennen kaikkea tietoja vihollisesta. Tämän aikeen hän lähti kylästä, tekemättä ihmisille pahaa, mutta valitsi yhtäkkiä toisen tien, jotta vihollinen ei kylästä saisi tietää minnepäin osasto oli lähtenyt. Retken tarkoituksena oli ottaa selko siitä, piirittääkö Krywonos neljänkymmenen tuhannen miehensä kanssa vielä Kamienecia, vai onko hän luopunut tuloksettomasta piirityksestä ja marssiiko hän Chmielnickin avuksi, yhtyäkseen tämän kanssa suureen yhteiseen toimintaan. Lisäksi oli saatava tieto siitä, mitä Dobrudzan tatarit tekevät, ovatko he jo menneet Dniesterin yli ja yhdistyneet Krywonosiin vai ovatko he yhä tuolla puolen jokea. Nämä olivat puolalaiselle leirille erittäin tärkeitä tietoja ja olisi itse kuninkaallisten ylipäällikköjen tullut hankkia ne itselleen, vaikkeivät he kokemattomina miehinä olleet tulleet niitä edes ajatelleeksi. Niin täytyi Vähänvenäjän ruhtinasvojevodan itsensä ottaa hartioilleen tämä raskas tehtävä. Jos näet kävi selville, että Krywonos ynnä Bialogrodin ja Dobrudzan ordat olivat jättäneet sikseen valloittamattoman Kamienecin piirityksen ja että ne marssivat Chmielnickin luo, niin täytyi mitä pikimmin lyödä tämä viimemainittu, ennenkuin hänen voimansa olisi kasvanut suurimpaan mittaansa. Ylipäällikkö, ruhtinas Dominik Zaslawski-Ostrogski, ei kuitenkaan pitänyt kiirettä ja sinä hetkenä jolloin Skrzetuski lähti liikkeelle, odotettiin mainittua ruhtinasta vasta kahden tai kolmen päivän perästä leiriin. Nähtävästi hän tapansa mukaan matkalla piti kemuja ja eli hyvin. Mutta sillaikaa meni otollinen hetki Chmielnickin voittamiseen ohi ja ruhtinas Jeremi oli epätoivoissaan kun hän ajatteli, että jos sotaa tällä tavalla jatketaan, niin eivät ainoastaan Krywonos ja Dniesterin takaiset ordat ajoissa ehdi yhtyä Chmielnickiin, vaan myöskin itse khani kaikkine perekopilaisine, nogailaisine ja asovalaisine joukkoineen.
Leirissä tiedettiinkin kertoa, että khani jo olisi käynyt Dnieperin yli ja ratsastaa nyt, mukanaan kaksi sataa tuhatta miestä, yötä päivää länttä kohden. Ja ruhtinas Dominikia vain ei kuulu eikä näy.
Yhä todennäköisemmäksi kävi, että Czolhanski-Kamenin luona olevien joukkojen täytyisi ryhtyä viisi kertaa lukuisamman voiman kanssa taisteluun ja että, ylipäällikköjen jouduttua tappiolle, ei mikään enään ehkäise vihollista tunkeumasta valtakunnan sydämeen, Krakovaan ja Varsovaan.
Krywonos oli sitä vaarallisempi, kun hän, siinä tapauksessa että puolalaiset ylipäälliköt etenisivät Ukrainan sisämaihin, suunnaten kulkunsa Kamieniecin luota suoraan pohjoista kohti Konstantinowiin, voisi uhata heidän paluumatkaansa, jolloin he joka tapauksessa joutuisivat kahden tulen väliin. Siksipä päättikin herra Skrzetuski, ettei hän ainoastaan tiedustele Krywonosin liikkeitä, vaan myöskin pidättää hänet. Täysin tuntien tehtävänsä tärkeyden, koska sen täyttämisestä osaksi riippui koko sotajoukon kohtalo, Skrzetuski mielellään pani alttiiksi sekä oman että sotamiestensä elämän. Luonnollisesti olisi tällainen yritys ollut katsottava hulluudeksi, jos nuoren upseerin aikomuksena olisi ollut suoranaisessa taistelussa viidelläsadalla miehellä pidättää Krywonosin nelikymmentuhantista joukkoa, jonka apuna olivat Bialogrodin ja Dobrudzan ordat. Herra Skrzetuski oli liian kokenut sotilas heittäytyäkseen sellaisiin hullutuksiin — hän tiesi varsin hyvin, että jos syntyy taistelu, niin hetken perästä aalto kulkee hänen ja hänen toveriensa ruumiitten yli — ja siksi hän tarttui toisiin keinoihin. Hän levitti omien sotamiestensä keskuuteen tietoa, että he kulkevat vain hirveän ruhtinaan koko divisionan etuvartiostona, ja tätä tietoa hän levitti kaikkialle, kaikkiin taloihin, kyliin ja kauppaloihin, joiden läpi hän ratsasti. Tieto levisikin salaman nopeudella pitkin Zbruczia, Smotryczia, Studzienicia, Uszkia ja Kalusikia, saapui pitkin niiden juoksua Dniesterille ja lensi sieltä kuin tuulen ajamana edelleen, Kamieniecistä Jahorlikiin asti. Huhua toistelivat sekä turkkilaiset pashat Hotinissa että zaporogilaiset Jampolissa ja tatarit Raszkowissa. Ja taasen kajahteli tuttu huuto: Jarema tulee! huuto, joka sai kapinaan nousseen rahvaan sydämet jähmettymään ja teki sen ikäänkuin hulluksi pelästyksestä, koska tuo epämääräinen huuto ei tietänyt mainita mitään päivää eikä hetkeä.
Eikä kukaan epäillyt tiedon todellisuutta: ylipäälliköt hyökkäävät Chmielin ja Jarema Krywonosin kimppuun, sehän oli aivan luonnollista. Itse Krywonoskin uskoi huhuun ja hänen kätensä herpaantuivat. Mitä hänen oli tekeminen? Rynnätäkö ruhtinaan kimppuun? Konstantinowin luona oli ollut toinen rohkeus rahvaassa ja isommat joukot ja kuitenkin ne lyötiin, tuhottiin ja vain osa pääsi hengissä pelastumaan. Krywonos oli varma, että hänen urhoolliset poikansa tulevat kuin hullut taistelemaan jokaista muuta Puolan sotajoukkoa ja jokaista muuta päällikköä vastaan, mutta Jareman lähestyessä hajoavat he niinkuin joutsenparvi kotkan edestä, niinkuin arokasvien untuvat tuulen tieltä.
Ja vielä pahempi oli odottaa ruhtinasta Kamieniecin luona. Krywonos päätti siis hyökätä itään, aivan Braclawia kohden, välttää pahaa henkeänsä ja pyrkiä yhdistymään Chmielnickiin. Hän oli kyllä varma, että hän tehdessään sellaisen mutkan, ei pääse perille ajoissa, mutta ainakin hän saa ajoissa tietää tuloksen ja ehtii pelastaa itsensä.
Silloin alkoi tuulen mukana lentää uusia tietoja, sellaisia, että Chmielnicki on jo lyöty. Nämä, kuten edellisetkin huhut, päästi herra Skrzetuski tahallaan liikkeelle. Ja ne kuullessaan ei onneton hurjapää ensi hetkessä tietänyt mitä tehdä.
Vähän myöhemmin hän kuitenkin päätti marssia itäänpäin, edetä niin kauvas kuin suinkin aroille, ehkäpä hän siellä kohtaisi tataritkin ja pääsisi piiloittautumaan heidän turviinsa.
Mutta ennen kaikkea hän tahtoi saada varmuutta ja siksi hän tarkoin mietti, kuka hänen päälliköistänsä olisi valmis kaikkeen ja samalla muutenkin luotettava. Tämän miehen hän päätti lähettää tiedusteluosaston kanssa ottamaan vankeja. Valinta oli kuitenkin vaikea eikä halullisia löytynyt, sillä oli löydettävä mies, joka voi joutua vihollisen käsiin, mutta joka ei tulessakaan kärventyessään, eikä paaluun pistettynä tai pyörään teloitettuna ilmaise retkensä tarkoitusta.
Vihdoin keksi Krywonos oikean miehen. Eräänä yönä käsketti hän luokseen Bohunin ja sanoi hänelle:
— Kuuleppa, Jurko ystäväni, Jarema marssii meitä vastaan suurella joukolla, meitä raukkoja odottaa tuho.
— Olen minäkin kuullut, että hän on tulossa. Olemmehan, isä kulta, siitä jo puhuneetkin keskenämme. Mutta miksikäs meitä odottaisi tuho?
— Me emme kestä hänen edessään. Jotakin toista vastaan kyllä pitäisimme puolemme, mutta emme häntä. Kasakat pelkäävät häntä.
— Mutta minä en pelkää häntä. Olen hakannut maahan yhden hänen rykmenttinsä Wasilowkassa Dnieperin takana.
— Tiedän kyllä, ettet sinä pelkää häntä. Sinun kasakka-maineesi ja urhoutesi ovat hänen ruhtinaallisen kunniansa vertaiset, mutta minä en voi tarjota hänelle taistelua, sillä kasakat eivät tahdo. Muistatko mitä he puhuivat minulle kokouksessa, kuinka he hyökkäsivät minua vastaan sapelit ja nuijat kädessä, sanoen, että minä tahdon viedä heidät teurastettaviksi.
— No, lähtekäämme sitten Chmielin luo, siellä saamme verta ja saalista.
— Sanotaan, että ylipäälliköt jo ovat lyöneet Chmielin.
— Sitä minä en usko, isä Maksim. Chmiel on kettu, hän ei ilman tatareja hyökkää ljahien päälle.
— Niin minäkin oikeastaan ajattelen, mutta täytyy tietää varmasti. Silloinhan mekin välttäisimme tuon kirotun Jareman ja voisimme onnellisesti yhdistyä Chmieliin. Mutta täytyy tietää varmaan. Ja siksipä minä antaisinkin säkillisen punaisia dukaatteja sille, joka ei pelkää Jaremaa, vaan lähtee vakoiluretkelle ja hankkii meille vangilta tietoja.
— Minä lähden, isä Maksim, en dukaatteja, vaan kasakanmainetta hakemaan.
— Tahdotko siis todella sinä, joka olet toinen atamani minun jälkeeni, lähteä? Sinusta tulee kuin tuleekin vielä ensimäinen kasakkain atamani, noiden uljaitten poikien päällikkö, sillä sinä et pelkää Jaremaa. Lähde nyt, kotka, ja vaadi sitten mitä tahdot. No niin, minä voin sanoa sinulle, että jos sinä et lähtisi, niin lähtisin minä yksinäni, mutta minunhan ei sovi.
— Eihän sovikkaan, sillä jos te, isä, lähtisitte, niin pojat huutaisivat, että te tahdotte pelastaa oman nahkanne ja lentäisivät hajalleen yli koko maailman. Mutta jos minä lähden, niin he vain saavat lisää rohkeutta.
— Montako miestä tarvitset mukaasi?
— En ota monta, pienen joukon kanssa on helpompi piiloitella ja vaania, mutta antakaa viisisataa uljasta poikaa ja minä annan pääni pantiksi, että tuon teille vankeja, en tavallisia sotamiehiä, vaan upseereja, joilta saatte kaikki tietää.
— Lähde nyt heti. Kamieniecissa ammutaan jo ilolaukauksia ljahien pelastuksen johdosta ja luvataan meille, viattomille, tuhoa.
Bohun lähti ja alkoi heti valmistautua matkaan. Hänen kasakkansa joivat itsensä, kuten sellaisissa tapauksissa olivat tottuneet tekemään, tajuttomiksi "ennenkuin Kuolema-emo ottaa heidät haltuunsa", ja Bohun heidän kanssansa. Hän joi niin että viina hyrskyi, hän raivosi, hullutteli, käski sitten noutaa tynnyrillisen tervaa ja sukelsi sametti- ja silkkipuvussaan siihen, upottaen moneen kertaan päänsä tervaan:
— Nyt olen minä musta niinkuin Yö-emo, ei tällaista miestä näekään joka silmä.
Ja piehtaroituaan persialaisilla matoilla hyppäsi hän hevosen selkään ja lähti ratsastamaan. Ja hänen jäljessään, keskellä yön pimeyttä kiidättivät uskolliset kasakat, joita saatettiin matkalle huudoilla:
— Kunniaksi, onneksi olkoon!
Herra Skrzetuski oli sillaikaa jo ehtinyt Jarmolinceen. Siellä oli hän kohdannut vastarintaa ja toimittanut asukkaille verisen kasteen sekä vakuuttanut, että ylihuomenna tulee ruhtinas Jarema. Tämän jälkeen hän antoi väsyneitten sotamiestensä ja ratsujensa levätä.
Koottuaan upseerit neuvottelemaan sanoi hän heille:
— Tähän asti on Jumala antanut meille menestystä. Kauhusta, jonka vallassa talonpojat ovat, minä huomaan, että he pitävät meitä ruhtinaan etujoukkona ja luulevat, että pääjoukko tulee meidän jäljessämme. Mutta meidän täytyy nyt pitää huolta siitä, että he eivät huomaisi meidän olevan sama pieni joukko, joka kulkee kaikkialla.
— Ja kauvankos me sitten aiomme kuljeskella tällä tavalla? kysyi herra Zagloba.
— Kunnes saamme tietää, mitä herra Krywonos on päättänyt.
— No, silloin ehkä emme ehdi leiriin ennen taistelua.
— Saattaa olla, vastasi herra Skrzetuski.
— Siitä en kostu paljoakaan, hyvä herra, sanoi Zagloba. — Roistojoukko sai Konstantinowin luona vähän selkäänsä, mutta se oli vain kärpänen koiran suuhun — sormia syhyy.
— Ehkäpä saatte täällä olla mukana useammassakin tappelussa kuin itse luulette, vastasi herra Skrzetuski arvokkaasti.
— Kuinka niin, quo modo? kysyi Zagloba hiukan levottomana.
— Minä päivänä hyvänsä voimme kohdata vihollisen ja vaikka emme olekaan täällä sulkeaksemme häneltä tietä ase kädessä, niin täytyy kuitenkin pitää puoliaan. Palatakseni kuitenkin aineeseeni: meidän täytyy vallata enempi alaa, jotta meistä tiedettäisiin eri paikoissa yhtaikaa. Meidän täytyy siellä täällä tuhota vastarintaa tekevät, jotta leviäisi kauhu, ja meidän täytyy päästää huhuja liikkeelle joka taholle. Siksi minä luulen, että meidän täytyy hajota eri osastoiksi.
— Niin minäkin arvelen, sanoi Wolodyjowski. — Meidän lukumäärämme kasvaa ihmisten silmissä ja ne jotka pakenevat Krywonosin luo, tulevat puhumaan tuhansista.
— Herra Skrzetuski, te olette täällä päällikkönä, teidän on määräämisvalta, sanoi Podbipienta.
— Minä lähden Zinkowin kautta Solodkowcea kohden ja mikäli
mahdollista vielä kauvemmaksikin, sanoi Skrzetuski, — ja te, herra
Podbipienta, lähtekää te suoraan Tatarzyskan suuntaan, sinä taas,
Michal, lähdet Kupiniin päin ja herra Zagloba yrittää Zbruczille
Satanowin tienoilla.
— Minäkö? sanoi herra Zagloba.
— Juuri te, te olette kekseliäs ja ovela. Arvelin että mielellänne ryhtyisitte tähän yritykseen, mutta jollette tahdo, niin tulee neljättä osastoa johtamaan vahtimestari Kosmacz.
— Niin, tulee johtamaan, mutta minun komennossani! huudahti Zagloba, jonka turhamaisuutta heti tyydytti ajatus, että hän olisi erityisen osaston johtajana. — Kun minä kysyin minkätähden, niin tein sen vain siksi, että tuntui vaikealta erota teistä!
— Totta kai teillä on kokemusta sota-asioissa? kysyi Wolodyjowski.
— Minullako kokemusta? Silloin kun minä jo johdin suurempia tiedusteluosastoja kuin koko tämä joukko, silloin ei vielä yksikään haikara ollut ajatellut teidän lahjoittamistanne isällenne ja äidillenne. Koko elämäni olen palvellut sotaväessä ja palvelisin vieläkin, jollei kerran homehtunut korppu olisi pysähtynyt vatsaani kolmeksi vuodeksi. Minun piti lähteä hakemaan vastamyrkkyä Galatasta, mutta siitä vaelluksesta kerron herroille toisen kerran yksityiskohtaisesti.
— Lähtekää siis ja levittäkää edellänne tietoa, että Chmielnicki jo on lyöty ja että ruhtinas on marssinut Proskirowin ohi, sanoi herra Skrzetuski. — Älkää ottako mitään vankeja, mutta jos tapaatte tiedustelujoukkoja Kamieniecistä, niin koettakaa saada käsiinne miehiä, jotka voisivat antaa tietoja Krywonosista, sillä ne jotka tähän asti ovat joutuneet meidän haltuumme, antavat aivan vastakkaisia tietoja.
— Jospa minä tapaisinkin itse Krywonosin, jos hänelle sattumalta olisi tullut halu lähteä vakoilumatkalle, niin minä antaisin hänelle pippuria ja inkivääriä! Älkää pelätkö, hyvät herrat, kyllä minä opetan roistot laulamaan, niin, vieläpä tanssimaankin.
— Kolmen päivän perästä yhdymme sitten kaikki Jarmolincessa, mutta nyt lähtee jokainen omalle taholleen, sanoi Skrzetuksi. — Pyydän kuitenkin, että säästätte miehiä.
— Kolmen päivän perästä Jarmolincessa! toistivat Zagloba,
Wolodyjowski ja Podbipienta.