KUUDES LUKU.
Kun herra Zagloba oli jäänyt yksin osastoineen, alkoi hänestä tuntua ikävältä, vieläpä suorastaan kaamealta, ja hän olisi antanut mitä tahansa saadakseen läheisyyteensä Skrzetuskin, Wolodyjowskin tai herra Longinuksen, joita hän mielessään enimmin ihaili ja joiden seurassa hän tunsi olevansa täysin turvallinen, niin sokeasti hän uskoi heidän taitavuuteensa ja miehekkyyteensä.
Niinpä hän aluksi sangen synkkänä ratsasti osastonsa etunenässä, epäluuloisena katsellen joka taholle ja mielessään mittaillen vaaroja, jotka saattoivat häntä kohdata, ja mutisi:
— Olisihan mukavampaa, jos joku heistä olisi täällä. Miksi Jumala on kunkin edeltäpäin määrännyt, siksi hän on hänet luonut ja noiden kolmen tuli varmaan syntyä paarmoiksi koska he niin viihtyvät veren ääressä. Heistä tuntuu sodassa samalta kuin muista ihmisistä juomakannun ääressä, tai kuin kaloista vedessä. Se on heidän oikea alansa. Heillä on kevyet vatsat, mutta raskaat kädet. Minä olen nähnyt Skrzetuskin työssä ja tiedän kuinka kokenut, peritus, hän on. Niin hän vain suoriutuu ihmisistä kuin munkki rukouksista, se on hänen mieliammattiansa. Tuo liettualainen, jolla ei ole omaa päätä, mutta joka hakee kolmea vierasta, hänkään ei päästä lentämään silmilleen. Vähimmin tunnen tuota pikku keikaria, mutta ei ole hänkään mikään joutava ampiainen, sen tulin huomaamaan sekä siitä mitä omin silmin näin hänen tekevän Konstantinowissa että siitä mitä Skrzetuski on hänestä kertonut. Se on aikamoinen ampiainen. Onneksi hän joukkoineen ei kulje kaukana minusta ja luullakseni teen viisaimmin, jos yhdyn häneen, sillä en, hitto vieköön, oikeastaan tiedä minne minun on mentävä.
Herra Zagloba tunsi todella olevansa sangen yksinäinen maailmassa, ihan hän vaikeroi omaa yksinäisyyttään.
— Tällaista tämä nyt on, mutisi hän. — Jokaisella on joku, johon hän tähtää silmänsä, mutta kehenkäs minä. Ei ole toveria, ei isää, ei äitiä, orpo minä olen enkä mitään muuta.
Samassa läheni häntä vahtimestari Kosmacz.
— Herra komendantti, minne me olemme menossa?
— Minnekä olemme menossa? toisti herra Zagloba. — Minnekö?
Hän kohottautui suoraksi satulassa ja väänteli viiksiään.
— Kamienieciin, jos niin määrään. Ymmärrättekö, herra vahtimestari.
Vahtimestari kumarsi ja vetäytyi vaieten riveihinsä, lainkaan ymmärtämättä miksi komendantti oli suuttunut. Mutta hera Zagloba sinkautti vielä ympärilleen muutaman julman katseen, leppyi sitten ja mutisi:
— Jos minä todella saavun Kamienieciin, niin käsken antaa itselleni sata kepinlyöntiä kantapäähän turkkilaiseen tapaan. Huh, huh, olisipa joku noista muista nyt luonani, niin tuntuisi kaikin puolin rohkaisevammalta. Mitä minä teen sadalla miehellä? Mieluummin olisin aivan yksinäni, sillä silloin luottaa ihminen oveluuteensa, mutta nyt on meitä liian monta taistellaksemme viekkaudella, ja liian vähän puolustautuaksemme. Onneton ajatus silloin tuli Skrzetuskin päähän, kun hän määräsi tiedustelujoukon hajoitettavaksi. Ja minne minä oikeastaan menen? Tiedän mitä on takanani, mutta kuka sanoo minulle, mitä on edessäni? Ja kuka minulle takaa, etteivät pirut ole virittäneet siellä jotakin paulaa minua varten. Krywonos ja Bohun — hyvä pari! Nylkisivätpä heidät pirut! Varjele minua, hyvä Jumala, varsinkin Bohunista. Skrzetuski haluaa kohdata hänet — kuule häntä, Herra! Minä toivon hänelle sitä mitä hän itsekin toivottaa itsellensä, sillä olen hänen ystävänsä, amen. Kulkea rähjään tästä nyt Zbrucille asti, palaan Jarmolinceen ja tuon heille enemmän vankeja kuin he itsekään tahtovat. Se ei ole vaikeaa.
Kosmacz lähestyi häntä taasen.
— Herra komendantti, mäen takana näkyy joitakin ratsastajia.
— Ratsastakoot hiiteen! Missä, missä?
— No tuolla vuoren takana. Näin heidän lippunsa.
— Sotajoukkoko?
— Luultavasti sotajoukko.
— Purkoot heitä koirat — onko heitä paljonkin?
— En tiedä, sillä he ovat kaukana. Jos me piiloittaudumme näiden kallioiden taakse, niin voimme äkkiarvaamatta hyökätä heidän päällensä, sillä tuosta kulkee heidän tiensä. Jos heidän joukkonsa on liian suuri, niin ei ole herra Wolodyjowskikaan kaukana. Kun hän kuulee ammunnan, niin hän rientää avuksi.
Herra Zagloban päähän meni rohkeus yhtäkkiä kuin viini. Ehkäpä juuri epätoivo antoi hänelle toiminnan halun, tai ehkä myöskin toivo, että herra Wolodyjowski vielä on lähellä ja voi tulla avuksi. Hän väläytti nyt paljastettua miekkaansa ja tuijotti julmana joukkoonsa:
— Piiloon kallioitten taa! Hyökkäämme sitten heidän kimppuunsa äkkiarvaamatta ja näytämme niille konnille…
Ruhtinaan lujakuriset sotamiehet käänsivät heti paikalla ratsunsa kallioitten suojaan ja asettuivat silmänräpäyksessä taistelurintamaan, valmiina odottamattomaan hyökkäykseen.
Kului hetkinen. Vihdoin alkoi kuulua lähenevien ihmisten puheensorinaa, kaiku toi paikalle iloisten laulujen säveliä ja hetken perästä kuului väijyksissä olevien korviin viulujen, säkkipillien ja helistimien ääniä. Vahtimestari lähestyi uudelleen herra Zaglobaa ja sanoi:
— Herra komendantti, eivät nuo ole sotaväkeä eivätkä kasakoita, se on hääjoukko.
— Hääjoukkoko? sanoi Zagloba. — No, kyllä minä olen heidän pelimanninaan. Odottakootpa!
Sen sanottuaan hän kannusti hevostaan. Hänen jäljessään tulivat sotamiehet ja asettuivat riviin tielle.
— Seuratkaa! huusi Zagloba kauhealla äänellä. Rivi lähti ajamaan ravia, sitten täyttä neliä ja, ympäröityään kallion, asettui se yhtäkkiä hämmästyneen ja odottamattomasta näystä pelästyneen ihmisjoukon eteen.
Siinä oli todellakin talonpoikainen hääjoukko. Edellä ratsastivat säkkipillin-, teorban- ja viulunsoittajat sekä kaksi rumpalia, kaikki hiukan juovuksissa ja vinguttaen kolomyjka-nimisen hyppytanssin säveltä. Heidän jäljessänsä kulki morsian, upea tyttö tummassa hameessa, tukka hajallaan hartioilla. Hänen ympärillään ajoivat morsiustytöt, lauluja laulaen ja heiluttaen käsilleen pujotettuja seppeleitä. Kaikki tytöt olivat hevosten selässä, istuen miehen tapaan, yllä parhaimmat pukunsa ja koristettuina kedonkukkasilla. Kaukaa näyttivät he kasakkaparvelta. Toisessa rivissä ajoi oivallisen ratsun selässä sulhanen keskellä sulhaspoikia, jotka kuljettivat seppeleitä pitkien, keihäännäköisten riukujen nenissä. Saattueen jälkipäässä tulivat morsiusparin vanhemmat ja vieraat, kaikki ratsain. Viina-, sima- ja oluttynnyrejä kuljetettiin kevyillä rattailla, joiden pohjalle oli pantu olkia. Ne pitivät epätasaisella, kivisellä tiellä hauskaa kolinaa.
— Seis! huudettiin molemmin puolin. Hääsaattue joutui hämmennykseen, tytöt päästivät kimeän huudon ja vetäytyivät taaksepäin, mutta nuoret miehet ja vanhemmat sulhaspojat kiidättivät eteenpäin, uljaasti suojellakseen naisväkeä odottamattomalta hyökkäykseltä.
Herra Zagloba karautti heidän eteensä, heilautti sapeliansa, tuijotti pelästyneitä talonpoikia silmiin ja ärjyi:
— Haa, senkin sontiaiset, koiranhännät, kapinoitsijat! Teidän tekee mielenne nousta kapinaan, pidätte Krywonosin puolta, lurjukset, eikö niin? Kuljette vakoilulla, suljette sotajoukolta tien ja nostatte kätenne aatelia vastaan — kyllä minä teille näytän, te kunnottomat koiransielut. Minä käsken takoa teidät jalkapuuhun, annan pistää paaluun, te lurjukset, pakanat! Nyt saatte maksaa kaikista rikoksistanne.
Sulhasen saattomies, vanhus, joka oli valkea kuin kyyhkynen, hypähti ratsun selästä maahan, läheni aatelismiestä ja nöyrästi tarttuen kädellään hänen kannukseensa, alkoi syvään kumarrella ja rukoilla.
— Armahtakaa meitä, jalosukuinen ritari, älkää tuhotko ihmisraukkoja. Jumala on todistajamme, että olemme viattomia. Me emme ole matkalla kapinallisten luo, me tulemme Husiatynin kirkosta, jossa olemme vihityttäneet sukulaisemme, seppä Dimitrin tynnyrintekijän tyttären Ksenian kanssa. Me kuljemme hääsaatossa ja menemme hääpitoihin.
— Ne ovat viattomia ihmisiä, kuiskasi vahtimestari.
— Mitä vielä, konnia ne ovat, ovat tulleet Krywonosin luota pitämään häitään! karjui Zagloba.
— Surmatkoon hänet kuumetauti! huusi ukko. — Me emme ole häntä nähneetkään, olemme köyhiä ihmisiä. Armahtakaa meitä, jalosukuinen herra, sallikaa meidän mennä, emme tee kenellekään pahaa, vaan tiedämme oman velvollisuutemme.
— Te lähdette niiniköysiin sidottuina Jarmolinceen…
— Me lähdemme minne käskette, herra. Teidän asianne on käskeä, meidän totella. Mutta osoittakaa meille armo, jalo ritari: sanokaa herroille sotamiehille etteivät tekisi meille pahaa. Ja meille, yksinkertaisille ihmisille, suokaa anteeksi, me pyydämme teiltä kaikkein nöyrimmästi: tulkaa ja juokaa kanssamme äskenvihittyjen onneksi. Juokaa, teidän armonne, yksinkertaisten ihmisten iloksi, niinkuin jumala ja pyhät evankeliumit opettavat.
— Älkää vain luulko, että minä silti säästän teitä, jos juonkin kanssanne, sanoi herra Zagloba ankarasti.
— Ei, hyvä herra, huudahti ukko iloisena, — emme sellaista luule. Hei soittajat, huusi hän musiikille, — soittakaa jalosukuiselle ritarille, sillä jalosukuinen ritari on hyvä ja te, pojat, juoskaa noutamaan ritarille makeaa simaa. Hän ei tee vääryyttä köyhille ihmisille. Pian, pojat, pian. Kiitoksia, hyvä herra…
Pojat riensivät minkä jaksoivat tynnyrien luo ja samalla alkoivat rummut rämistä ja viulut vinkua. Säkkipillinsoittaja pullisti poskensa ja puserteli pillin säkkiä kainalonsa alla. Sulhaspojat heiluttelivat seppeleitä riukujen päissä. Tämän nähdessään alkoivat sotajoukotkin liketä saattuetta, sotamiehet vääntelivät viiksiään, hymyilivät ja katselivat talonpoikien olkapäiden yli nuoreen joukkoon. Laulu viritettiin uudestaan, pelko meni menojaan, kuuluipa sieltä täällä iloisia huutojakin — u-haa, u-haa!
Mutta herra Zagloban kasvot eivät niinkään yhtäkkiä kirkastuneet, vielä silloinkin, kun hänelle jo oli tarjottu tuoppi simaa, hän itsekseen mutisi:
— Senkin konnat ja lurjukset!
Vieläpä silloinkin, kun hän jo oli sukelluttanut viiksensä siman tummaan pintaan, olivat hänen kulmansa rypyssä. Hän nosti tuopista päänsä ja, siristäen silmiänsä ja maiskutellen huuliansa, alkoi maistella juomaa. Sitten kuvastui hänen kasvoillaan sekä hämmästys että suuttumus.
— Mitä aikoja me elämmekään, murisi hän, — moukat juovat tuollaista simaa! Jumala, sinä näet sen etkä rankaise heitä.
Tämän sanottuaan hän kallisti tuoppia ja tyhjensi sen pohjaan asti.
Häävieraat olivat jo saaneet rohkeutta ja tulivat joukolla pyytämään herra Zaglobalta, että hän ei tekisi heille pahaa, vaan päästäisi heidät vapauteen. Muiden mukana tuli myöskin morsian, Ksenia, ujona, vavisten, silmät kyynelissä, posket hehkuen ja ihanana kuin aamurusko. Lähestyessään hän liitti kätensä yhteen kuin rukoukseen ja sanoi:
— Armahtakaa meitä, herra! sekä suuteli herra Zagloban keltaista saapasta.
Silloin aatelismiehen sydän yhtäkkiä suli kuin vaha.
Hän pisti käden nahkaiseen vyöhönsä ja kaivoi sieltä esiin viimeiset kultadukaatit, jotka ruhtinas hänelle oli aikoinaan antanut, sekä sanoi Ksenialle:
— Kas tuossa. Siunatkoon Jumala sinua samoin kuin kaikkea viattomuutta.
Mielenliikutus ei sallinut hänen jatkaa. Sillä tuo solakka, tummakulmainen Ksenia toi hänen mieleensä ruhtinattaren, jota herra Zagloba rakasti omalla tavallaan. Missähän tuo raukka nyt on ja varjelevatko häntä pyhät enkelit? ajatteli hän. Hän oli jo käynyt aivan helläksi, ollen valmiina sulkemaan jokaisen syliinsä ja veljeilemään hänen kanssansa.
Mutta hääväki, joka näki hänen jalon tekonsa, alkoi ilosta huutaa, laulaa ja tunkeutua hänen likellensä suutelemaan hänen takkinsa helmoja. "Hän on hyvä!" toistettiin joukossa, "kultainen ljahi, antaa dukaatteja, ei tee pahaa… hyvä herra… hänen onnekseen ja menestyksekseen!"
Viulunsoittaja aivan vapisi vinguttaessaan viuluaan, säkkipillin puhaltaja puhalsi silmät selällään ja rummuttajien kädet kerrassaan väsyivät. Vanha tynnyrintekijä, joka nähtävästi oli pelkuri ja joka tähän asti oli pysytellyt selkäpuolella, astui nyt esille ja tuli yhdessä vaimonsa ja sulhasen äidin, vanhan sepänvaimon, kanssa kumartaen pyytämään herraa taloonsa häihin, sanoen, että heille olisi suuri kunnia saada sellainen vieras ja nuorille se olisi hyvä enne, sillä muuten käy heidän huonosti. Heidän jälkeensä kumarsivat sulhanen ja mustakulmainen Ksenia, joka jälkimäinen, vaikka olikin yksinkertainen tyttö, heti oli huomannut, että hänen pyyntönsä auttaa enimmin. Ja nuodemiehet huusivat, että talo ei ole kaukana eikä ritarin tarvitse tehdä kierrosta sekä että vanha tynnyrintekijä kotona tarjoaa vielä parempaa simaa. Herra Zagloba katsahti sotamiehiinsä. Kaikilla hypähtelivät viikset niinkuin jäniksellä huulikarvat, he odottelivat jo tanssin ja juominkien kaikkia iloja. Ja vaikka he eivät uskaltaneetkaan pyytää päästä häihin, niin armahti herra Zagloba heitä ja hetken perästä hän itse, nuodemiehet, nuori väki ja sotamiehet paraimmassa sovinnossa kulkivat taloa kohden. Talo ei todellakaan ollut kaukana ja vanha tynnyrintekijä oli rikas mies. Siksipä muodostuivat häätkin meluisiksi. Kaikki joivat vahvasti ja herra Zagloba innostui niin, että oli kaikessa ensimäisenä. Vihdoin alkoivat kummalliset menot. Vanhat eukot veivät Ksenian kamariin ja sulkeutuivat sinne hänen kanssaan. He viipyivät siellä kauvan, sitten he tulivat ulos ja todistivat, että nuorikko on kuin kyyhkyinen ja lilja. Nyt valtasi ilo koko seuran, kaikki kohottivat huudon: Onneksi, menestykseksi! Naiset taputtivat käsiään ja huusivat: Kuinka kävi? Eivätkö sanoneet? Pojat tömistelivät jalkojansa ja jokainen tanssi yksinään, tuoppi kädessä, josta hän kamarin oven edessä joi "onneksi". Samalla tavalla tanssi myöskin herra Zagloba, osoittaen syntyperänsä jaloutta vain sillä, että oven edessä joi puolta suuremmasta astiasta. Sitten veivät tynnyrintekijä ja hänen vaimonsa sekä sepänvaimo nuoren Dimitrin kamariin, mutta kun nuorella Dimitrillä ei ollut isää, niin pyydettiin kumartaen herra Zaglobaa olemaan isän sijaisena. Hän suostui ja lähti muiden mukana. Koko tämän ajan oli tuvassa hiljaista, vain sotamiehet, jotka joivat pihalla majan edessä, pitivät melua, huudellen ilossaan tatarilaiseen tapaan Allahia ja ammuskellen muutamia laukauksia. Suurin ilo ja melu alkoi kuitenkin vasta silloin, kun vanhemmat palasivat tupaan. Vanha tynnyrintekijä syleili iloissaan sepänvaimoa, pojat tulivat tynnyrintekijän vaimon luo, nostivat häntä ilmaan ja naiset ylistivät häntä siitä, että hän oli varjellut tytärtään kuin silmäteräänsä, kuin kyyhkystä ja liljaa. [Tämänaikaisista talonpoikaishäistä on antanut kuvauksen ranskalainen Beauplan, joka oli nähnyt ne omin silmin.] Senjälkeen lähti herra Zagloba hänen kanssansa tanssimaan. He alkoivat vastapäätä toisiansa koputtamalla jalkojaan lattiaan ja Zagloba taputti käsiään yhteen, istuutui kyykkysilleen, hypähti siitä taas ylös ja löi koroillaan permantoon niin että lastut lentelivät palkeista ja hiki virtoina valui alas hänen otsaansa. Heidän jäljessään lähti tanssimaan jokainen joka mahtui tupaan, joka taas ei mahtunut, tanssi pihalla, tytöt poikien ja sotamiesten kanssa. Tynnyrintekijä avautti yhä uusia tynnyrejä. Vihdoin siirtyi koko hääväki tuvasta pihamaalle. Siellä sytytettiin kuivista arokasveista ja päreistä tehty rovio, oli näet jo myöhäinen yö ja kemut muuttuivat vähitellen hurjiksi juomingeiksi. Sotamiehet ampuivat pyssyillään kuin parhaimman taistelun aikana.
Herra Zagloba oli punaisena, hikisenä ja horjuillen kokonaan unohtanut mitä hänelle oli tapahtunut ja missä hän oli. Humalahöyryjen läpi näki hän puhekumppaliensa kasvot, mutta vaikka hänet olisi pistetty paaluun, niin hän ei olisi osannut sanoa, keitä nämä puhekumppalit olivat. Hän muisti, että hän on häissä, mutta kenen häissä? Aa — varmaan Skrzetuskin ja ruhtinattaren! Tämä ajatus tuntui hänestä todenmukaisimmalta, se istui lopulta kuin naula hänen päässään ja täytti hänet sellaisella ilolla, että hän alkoi kuin hullu huutaa: "eläkööt herrat veljet… rakastakaamme toinen toisiamme!" Ja yhä uudestaan hän täytti tuoppinsa: "Sinun käsiisi, herra veli… meidän ruhtinaamme terveydeksi! Kunpa meidän kävisi hyvin… kunpa isänmaa onnellisesti pääsisi tästä kouristuksesta…!" Hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä, hän kompasteli käydessänsä tynnyrin luo, ja hän kompasteli kompastelemistaan, sillä maassa makasi jo liikkumattomia ruumiita kuin taistelukentällä. "Hyvä Jumala!" huudahti herra Zagloba, "ei ole enään miehuutta tässä maassa. Herra Laszcz yksin osaa juoda ja toinen samanlainen on Zagloba. Mutta kaikki muut — hyvä Jumala!" Ja hän nosti surullisena silmänsä taivasta kohden. Samassa hän huomasi, että taivaan kappaleet eivät enään lepääkään liikkumattomina, kultaisten naulojen kaltaisina, taivaan kannella, vaan väräjävät ikäänkuin aikoisivat hypätä pois paikoiltaan. Toiset muodostavat piirejä, kolmannet tanssivat kasakkaa toinen toisiansa vastaan. Tämä saattoi herra Zagloban peräti hämilleen ja hämmästyneelle sielulleen hän sanoi: "Minä yksinkö vain olen selvänä koko maailman kaikkeudessa?"
Mutta yhtäkkiä sekä maa että tähdet vavahtivat kauheasti pyörien ja herra Zagloba luuhistui pitkälleen maahan. Pian näki hän hirvittäviä unia. Hänestä tuntui, että painajaiset istahtivat hänen rinnalleen, ahdistivat ja nujersivat häntä maata vasten, sitoivat hänen kätensä ja jalkansa. Samalla kuului korviin rähinää ja ikäänkuin laukauksia. Jokin räikeä valo tunki hänen suljettujen silmälautojensa läpi ja häikäisi häntä sietämättömällä loisteella. Hän koetti herätä, avata silmänsä, mutta ei voinut. Hän tunsi, että hänelle tapahtuu jotakin tavatonta, että hänen päänsä hervahtaa taaksepäin ikäänkuin häntä kuljetettaisiin käsistä ja jaloista. Sitten hänet valtasi käsittämätön kauhu. Hänen oli paha, hyvin paha ja raskas olla. Vihdoin pääsi hän puolittain tajuihinsa, mutta kummallista: tämä puolinainen tajunta tuli heikkouden seurassa, jollaista ei hän vielä koskaan ollut tuntenut. Vielä kerran koetti hän liikahtaa, mutta kun ei se onnistunut, niin hän selvenemistään selveni horroksestaan ja avasi silmänsä.
Silloin tapasi hänen katseensa silmäparin, joka ahneesti tuijotti häneen. Nuo silmäterät olivat mustat kuin hiili ja niin kaameat, että nyt jo täydelleen herännyt herra Zagloba ensi hetkessä luuli itse pirun häntä katselevan. Hän sulki uudelleen silmänsä, samassa taasen avatakseen ne. Yhä katselivat häneen silmät itsepintaisesti ja hellittämättä. Kasvot näyttivät hänestä nyt tutuilta.
Yhtäkkiä vavisutti herra Zaglobaa aina ytimiin asti. Kylmä hiki alkoi valua alas pintaa ja pitkin selkää, kiireestä kantapäihin kävivät kauhistuksen väreet. Hän oli tuntenut Bohunin kasvot.