SEITSEMÄS LUKU.
Zagloba makasi samassa tuvassa, missä häitä oli vietetty, liekaan sidottuna, liekapuuna oma sapelinsa, kauhea kasakka istui rahilla jonkun matkan päässä ja katseli iloksensa vankinsa kauhua.
— Hyvää iltaa, hyvä herra, sanoi hän huomatessaan, että hänen uhrinsa oli avannut silmänsä.
Herra Zagloba ei vastannut mitään, mutta yhdessä silmänräpäyksessä tuli hän niin tajuihinsa kuin jos ei hän olisi lainkaan maistanut viiniä. Vain pelon pöyristykset, jotka vasta olivat laskeutuneet hänen kantapäihinsä asti, nousivat jälleen päätä kohden ja ydin hänen luissaan jähmettyi jääksi. Sanotaan hukkuvan ihmisen viime hetkellään selvästi näkevän koko menneisyytensä, muistavan kaikki ja samalla olevan täysin selvillä siitä mitä hänelle tapahtuu. Sellainen näkemisen ja muiston selvyys oli tällä hetkellä herra Zagloballa ja tämän selvyyden viimeisenä ilmaisuna oli hiljainen, huulille pysähtynyt huudahdus:
— Tuo se vasta antaa minulle selkäsaunan! Mutta kasakka vain toisti tyynesti:
— Hyvää iltaa, hyvä herra!
— Brrrrr, ajatteli Zagloba. — Tahtoisinpa mieluummin nähdä hänet raivon vallassa.
— Ettekö tunne minua, herra aatelismies? — Nöyrin palvelijanne.
Kuinka jaksatte?
— Meneehän tuo. Mutta mitenkä teidän terveytenne laita on? Omastani kyllä pidän huolta.
— En ole Jumalalta rukoillut itselleni tämänkaltaista tohtoria ja epäilen suuresti voinko sulattaa teidän lääkkeenne. Tapahtukoon joka tapauksessa Jumalan tahto.
— No niin, sinä olet kerran parantanut minut, nyt osotan minä puolestani kiitollisuuttani sinulle. Mehän olemme vanhoja ystäviä, muistatko kuinka Rozlogissa sidoit pääni, muistatko?
Bohunin silmät alkoivat kimmeltää kuin kaksi rubiinia ja viiksien viiva piteni hänen kaameasti hymyillessään.
— Muistan, sanoi Zagloba, — että minä olisin saattanut sysätä veitsen sinun rintaasi, mutta etten sysännyt.
— Olenkos minä sitten sysännyt veitsen sinun rintaasi, tai olenko edes aikonutkaan sysätä? En, sinä olet päinvastoin minun pikku lemmikkini, kullannuppuni ja minä tulen varjelemaan sinua kuin silmäterääni.
— Olenhan minä aina sanonut, että sinä olet kunnon ritari, sanoi Zagloba, joka oli ottavinaan Bohunin sanat täydeksi todeksi ja jonka pään läpi samassa välkähti ajatus: nähtävästi hän miettii minua varten jotakin herkullista kidutustapaa, nähdäänpä vain, etten minä tule kuolemaan tavallista kuolemaa.
— Oikein sanoit, virkkoi Bohun, — sinä olet sinäkin kunnon ritari!
Olemme etsineet toisiamme ja vihdoin löytäneet.
— Minä, totta puhuen, en ole hakenut sinua, mutta kiitän hyvistä sanoistasi.
— Jonkun ajan päästä sinä ehkä kiität minua enemmästäkin ja minä puolestani kiitän sinua siitä, että veit tyttökultani Rozlogista Bariin. Sillä sieltä minä hänet löysin ja nyt minä mielelläni kutsuisin sinut häihin. Mutta valitettavasti niitä ei voi viettää tänään eikä huomenna, sillä nythän on sota. Ja sinä olet vanha mies ehket enään elä siihen asti.
Huolimatta tilansa kaameudesta, heristi Zagloba korviansa.
— Häihinkö? mutisi hän.
— No kuinkas muuten? sanoi Bohun. — Olenko minä talonpoika että orjuuttaisin hänet ilman pappia enkä vaatisi häntä vihille Kiovaan. Ethän suinkaan sinäkään moukkaa varten pelastanut häntä Bariin, vaan atamania ja hetmania…
— Niin kai, mietti Zagloba.
Sitten hän käänsi päänsä Bohunia kohden ja sanoi:
— Käske päästää irti siteeni.
— Makaa sinä vain hiukkasen ennenkuin lähdetään, sinähän olet vanha ja tarvitset lepoa. Koska nyt kerran olet minun ystäväni, niin saatan sinut toisen ystäväni Krywonosin luo. Sitten me yhdessä pidämme huolta siitä, että sinun on kaikin puolin hyvä olla.
— Kyllä minun vain tästä tulee lämmin ollakseni, mutisi Zagloba itsekseen ja pelon pöyristykset kävivät uudelleen ja uudelleen pitkin hänen selkäänsä. Vihdoin hän alkoi:
— Tiedänhän minä, että sinä vihaat minua, mutta aivan suotta syyttä, sen tietäköön Jumala. Mehän oleskelimme yhdessä Czehrynissä ja tyhjensimme siellä yhdessä monta tuopillista, sillä minulla oli isän rakkaus sinua kohtaan sinun ritarillisen uljuutesi takia, jonka vertaa ei ole koko Ukrainassa. Ja entä kuinka kävi? Asetuinko minä ehkä sinun tiellesi? Jollen silloin olisi lähtenyt kanssasi Rozlogiin, niin me yhä vieläkin eläisimme hyvässä ystävyydessä. Ja miksikäs minä lähdin kanssasi, jollen myötätunnosta sinua kohtaan. Ja jollet sinä olisi tullut raivoihisi, jollet olisi murhannut onnettomia ihmisiä, niin — Jumala on todistajani — minä en ikinä olisi astunut poikkiteloin tiellesi. Mitä varten minä sekaantuisin vieraitten asioihin? Tietysti minä olisin suonut tytön sinulle mieluummin kuin kenellekään muulle. Mutta huolimatta tatarilaisista avuistasi, muistutti omatunto minulle, että oltiin aatelistalossa. Ethän sinä itsekään minun sijassani olisi menetellyt toisin. Olisin minä puolestani voinut lähettää sinut pois tästä maailmasta, siitä olisi ollut minulle vain etua, mutta miksikäs en tehnyt sitä? Siksi, että olen aatelismies ja että minua hävetti. Häpeä nyt sinäkin, sillä minä kyllä tiedän, että sinä tuossa tahdot kiusotella minua, Onhan tyttö joka tapauksessa käsissäsi. Mitä siis tahdot minusta? Enkö ole varjellut aarrettasi kuin silmäterääni. Koska olet jättänyt hänet koskemattomaksi, niin osottaa se, että sinussa on ritarin kunnia ja omatunto. Mutta kuinka sinä voit tarjota hänelle kättä, jonka tahraat minun viattomassa veressäni? Voitko hänelle sanoa: minä annoin miehen, joka pelasti sinut talonpoikien ja tatarien käsistä, kidutettavaksi. Häpeä nyt ja päästä minut irti näistä kahleista ja vankeudesta, johon petoksella sait minut! Sinä olet nuori etkä tiedä mikä sinua saattaa kohdata, mutta minun kuolemastani voi Jumala rangaista sinua sen kautta mikä sinulle on rakkainta.
Raivosta kalpeana nousi Bohun rahilta, läheni Zaglobaa ja alkoi läähättäen puhua:
— Sinä likainen sika, minä käsken tästä nylkeä sinut nöyremmäksi. Poltatan sinut hiljaisella tulella, ruoskitan sinut, revitän kappaleiksi.
Raivon vallassa tarttui hän vyöllään riippuvaan puukkoon ja pusersi sitä hetken suonenvedontapaisesti kädessään. Jo välkkyi terä herra Zagloban silmien edessä, mutta kasakka hillitsi mielensä, painoi puukon jälleen tuppeen ja huudahti:
— Pojat!
Kuusi zaporogilaista riensi tupaan.
— Ottakaa tuo raato ja heittäkää navettaan, mutta varjelkaa kuin silmäterää.
Kasakat riuhtaisivat mukaansa herra Zagloban, kaksi piti kiinni käsistä, kaksi jaloista ja yksi takaapäin tukasta. He nostivat hänet pois tuvasta, kantoivat pihan poikki ja heittivät vihdoin tunkiolle navettaan. Senjälkeen pantiin ovet kiinni ja vankia ympäröitsi täysi pimeys. Ainoastaan seinähirsien läpi ja katon rajasta tunkeutui sinne tänne yön kalpeaa valoa. Hetken perästä herra Zagloban silmät jo olivat tottuneet pimeyteen. Hän katseli ympärilleen ja näki, että navetassa ei ole sikoja eikä kasakoita. Viimemainittujen puhe kuului muuten selvästi jokaisen neljän seinän läpi. Nähtävästi oli koko talon ympärille asetettu kiinteä vahtiketju, mutta tästä kaikesta välittämättä vaipui herra Zagloba sikeään lepoon.
Ennen kaikkea: hän oli vielä hengissä! Kun Bohun oli väläytellyt veistänsä hänen silmäinsä edessä, oli hän ollut varma, että hänen viimeinen hetkensä jo on lyönyt. Hän oli uskonut henkensä Jumalan haltuun — tosin kyllä suurimmassa pelossa. Mutta Bohun oli nähtävästi päättänyt säästää hänet tarkemmin harkittua kuolemaa varten. Hän ei ainoastaan halunnut kostaa, vaan erityisesti tyydyttää itseänsä kostamalla sille, joka oli riistänyt häneltä hänen kaunottarensa, vahingoittanut hänen kasakkakunniaansa ja verhonnut hänet pilkkaan aivan kuin lapsi pannaan kapaloon. Herra Zagloban edessä oli siis hyvin surullinen tulevaisuuden näköala, mutta vastaiseksi häntä kuitenkin lohdutti ajatus, että vielä hän on hengissä, että hänet luultavasti viedään Krywonosin luo ja vasta siellä pannaan piinapenkkiin — sanalla sanoen, että hänellä siis on muutamia, ehkäpä montakin päivää edessään. Sillävälin hän nyt makaa itsekseen navetassa ja saattaa yön hiljaisuudessa miettiä ovelia keinoja.
Tämä oli ainoa hyvä puoli asiassa. Mutta heti kun pahat johtuivat hänen mieleensä, alkoivat pelon pöyristykset tuhatlukuisina kierrellä hänen selkäänsä. Ovelat keinot!…
— Jos tässä navetassa makaisi sika, mutisi herra Zagloba, — niin hänellä olisi käytettävänään enemmän keinoja kuin minulla, sillä hänellä ei olisi liekakeppinä oma sapeli. Vaikkapa itse Salomo makaisi täällä sidottuna, niin ei hän olisi viisaampi omia roimahousujansa tai minun saappaani korkoa. Oi hyvä Jumala, mistä sinä minua rankaiset? Niin monen monituisen ihmisen joukosta tahdoin minä enimmin välttää juuri tuota yhtä konnaa ja sellainen on kohtaloni, että juuri häntä en voinut välttää. Minun nahkaani tullaan vanuttamaan niinkuin schwiebusilaista verkaa. Jos joku toinen olisi saanut minut käsiinsä, niin olisin selittänyt liittyväni kapinaan ja sitten paennut. Mutta jollei kukaan toinenkaan olisi sitä uskonut, niin vielä vähemmän tämä. Minä tunnen, että sydämeni jähmettyy. Pirut ovat tuoneet minut tänne. Hyvä Jumala, en voi liikuttaa kättä enkä jalkaa, hyvä Jumala!
Mutta hetken perästä mietti herra Zagloba, että jos hänen kätensä ja jalkansa olisivat vapaina, niin hän pikemmin voisi ryhtyä johonkin ovelaan keinoon. Entä jos tästä sentään koettaisi jotakin. Jos hänen onnistuisi temmata sapeli polviensa alta, niin kaikki muu menisi helpommin. Mutta kuinkas sen saa sieltä temmaistuksi? Hän kääntyi kyljelleen. Ei auttanut! Herra Zagloba vaipui mietteisiin.
Sitten alkoi hän yhä nopeammin ja nopeammin liikutella omaa selkäänsä ja jokaisen liikkeen mukana hän solui puoli tuumaa eteenpäin. Hänen tuli kuuma, hänen tukkansa oli hiessä pahemmin kuin tanssittua. Vuoroin häntä väsytti niin että täytyi levätä, vuoroin hän taas keskeytti työnsä siitä syystä, että hänestä tuntui siltä kuin joku kasakoista olisi tullut ovelle. Sitten hän alkoi uudella innolla, päästen vihdoin seinälle asti.
Nyt rupesi hän heiluttelemaan itseään toisella tavalla, ei pitkinpäin, vaan kyljeltä kyljelle, niin että hän joka kerralla hiljaa löi seinään sapelinsa päällä. Se solui näet siten polvien alta, painuen yhä enemmän sisäänpäin kahvan puolelle.
Herra Zagloban sydän takoi kuin vasara, sillä hän huomasi, että tämä keino tepsii.
Ja hän työskenteli edelleen, koettaen tehdä lyönnin niin hiljaa kuin suinkin ja vain silloin, kun kasakkain keskustelu teki kevyet lyönnit kuulumattomiksi. Vihdoin tuli hetki, jolloin tupen pää oli kyynärpään ja polven tasalla ja jolloin vielä muutama heilutus seinää kohden ei enään voinut työntää sitä sisäänpäin.
Sensijaan toisella puolella jo riippui melkoinen ja paljon raskaampi osa sapelia, siihen kun kuului myöskin kahva.
Kahvassa oli risti, niinkuin käyrissä, leveissä sapeleissa tavallisesti; herra Zagloba pani turvansa tähän ristiin. Ja hän alkoi nyt heiluttelunsa kolmatta kertaa, mutta tällä kertaa hänen ponnistustensa tarkoituksena oli kääntyä jaloin seinää vastaan. Saatuansa aikaan tämän, hän alkoi liikkua pitkinpäin. Sapeli oli vielä kinttujen ja käsivarsien välissä, mutta kahva tarttui vähän päästä permannon epätasaisuuksiin. Vihdoin alkoi risti käydä yhä lujemmin kiinni. Herra Zagloba heilautti: itseään viimeisen kerran ja hetkeksi naulasi ilo hänet kiinni paikalleen.
Sapeli höltyi irralleen tupesta.
Zagloba otti silloin kätensä polvien alta ja vaikka hänen kämmenensä vielä olivat siteissä, tarttui hän niillä sapeliin. Tuppea piteli hän kiinni jaloin ja veti ulos terän.
Siteiden poikkileikkaaminen jaloista oli nyt vain hetken työ.
Vaikeampaa oli saada siteet leikatuiksi poikki kämmenistä. Herra Zagloban täytyi asettaa sapeli tunkiolle, selkä alaspäin ja terä ylöspäin ja terää vastaan sahata köysiä siksi kunnes ne menivät poikki.
Kun hän oli saanut sen tehdyksi, ei hän ollut ainoastaan vapaa, vaan myöskin asestettu.
Hän veti syvältä henkeään, teki ristin merkin ja kiitti Jumalaa.
Mutta päästä kahleiden katkomisesta siihen, että on vapaa Bohunin käsistä — siihen oli vielä pitkä matka.
— Mitäs nyt? kysyi itseltään herra Zagloba.
Eikä hän keksinyt vastausta. Navetan ympärille oli vahdeiksi asetettu kasakoita, niitä oli siellä yhteensä noin sata. Ei hiirikään olisi päässyt huomaamatta pujahtamaan niiden välitse, saatikka sitten niin paksu mies kuin herra Zagloba.
— Minä huomaan, että alan käyttää kantapäitäni, sanoi hän itsekseen, — mutta kekseliäisyyteni tällä hetkellä tuskin on sen arvoinen, että sillä voisi edes rasvata saappaat. Parempaa rasvaa totta totisesti ostaa unkarilaisilta markkinoilla. Jollei Jumala nyt lähetä minulle jotakin keinoa, niin minusta pian tehdään paistia korpeille. Mutta jos hän lähettää keinon, niin olen minä valmis aina elämään puhtaudessa niinkuin herra Longinus.
Kasakkain äänekkäämmäksi käynyt puhe seinän takana keskeytti hänen mietiskelynsä. Hän hypähti pystyyn ja vei korvansa hirsien rakoa vastaan.
Kuivista honkapalkeista kaikuivat äänet kuin teorban kopasta. Sanat kuuluivat ihan selvästi.
— Minnekkä me täältä lähdemme, isä Owsiwuj? kysyi eräs ääni.
— En tiedä, varmaan Kamienieciin, vastasi toinen.
— Kaikkia kanssa, hevoset jaksavat tuskin laahata jalkoja perässään.
Eivät ne jaksa sinne asti.
— Siksipä me olemme pysähtyneetkin tänne. Aamulla ne jo ovat levänneet.
Syntyi hetkisen vaitiolo. Sen jälkeen puhui ensimäinen ääni hiljemmin kuin edellinen:
— Mutta minusta tuntuu, että atamani marssii Kamieniecin luota
Jampolin taakse.
Zagloba pidätti henkeään.
— Vaikene, jos pääsi on sinulle kallis! kuului vastaus. Taasen syntyi hetken vaitiolo. Vain toisten seinien takaa kuului kuisketta.
— Kaikkialla niitä on, kaikkialla vaanivat, murisi Zagloba.
Ja hän meni vastakkaista seinää kohden.
Nyt kuului rouskutusta, hevoset kun söivät rehuaan, sekä korskunaa. Hevoset nähtävästi olivat pystyssä, mutta kasakat keskustelivat, maaten niiden välillä, sillä äänet tulivat alhaalta päin.
— Hohhoh, sanoi yksi, — me ratsastimme tänne syömättä, nukkumatta ja syöttämättä hevosiamme, vain sitä varten, että joutuisimme pantaviksi paaluun Jareman leirissä.
— Onko varmaa, että hän jo on täällä?
— Ihmiset, jotka pakenivat Jarmolincesta olivat nähneet hänet aivan niinkuin minä nyt näen sinut. Kauheita he kertovat hänestä. Hän kuuluu olevan iso kuin honka, otsassa on kaksi palavaa hiiltä ja lohikäärme on hevosena hänen allaan.
— Jumala armahtakoon!
— Meidän kai on määrä ottaa tuo ljahi ja hänen sotamiehensä ja lähteä pakoon.
— Kuinka pakoon? Hevosethan jo muutenkin ovat kaatumaisillaan.
— Hullusti ovat asiat, rakkaat veljet. Jos minä olisin atamani, niin leikkaisin tuon ljahin kaulan poikki yksintein ja palaisin Kamienieciin vaikkapa jalkaisin.
— Me otamme hänet mukaamme Kamienieciin. Siellä saavat atamanimme leikkiä hänen kanssaan.
— Pikemmin leikkivät pirut teidän kanssanne, mutisi Zagloba.
Vaikka Zagloba kauhistuksissaan ajattelikin Bohunia, tai ehkäpä juuri siksi, vannoi hän itselleen, ettei antaudu elävänä. Hän on vapaa kahleista, hänellä on sapeli käsissään, hän puolustaa itseään. Jos hakkaavat hänet maahan, niin hakatkoot, elävänä ainakaan eivät saa.
Kaikesta päättäen tavattomasti uupuneiden hevosten korskuna ja läähätys teki keskustelun kuulumattomaksi, mutta antoi sensijaan jonkinlaista vauhtia herra Zagloban ajatuksille.
— Jospa minä pääsisinkin tuon seinän läpi ja voisin äkkiarvaamatta istuutua hevosen selkään! ajatteli hän. — Onhan yö ja ennenkuin huomaisivatkaan mitä on tapahtunut, olisin minä jo kadonnut heidän näkyvistään. Noissa rotkoissa on päivälläkin vaikea ajaa pakenijaa takaa, saatikka sitten pimeydessä. Jospa Jumala vain antaisi minulle tilaisuuden.
Mutta tilaisuus ei ollut helposti saatavissa. Sitävarten olisi täytynyt kaataa seinä, johon olisi tarvittu herra Podbipientan voimat, tai olisi täytynyt kaivautua seinän alitse kuin kettu, mutta silloin taas olisi se varmaan kuultu ja huomattu ja karkuri olisi otettu niskasta kiinni ennenkuin hän olisi saanut jalkansa jalukseen.
Herra Zagloban päähän pälkähtivät tuhannet oveluudet, tuhannet keinot, mutta juuri siksi että niitä oli tuhansia, ei yksikään esiintynyt selvänä.
— Ei auta enään mikään, täytyy panna nahkansa alttiiksi, ajatteli hän.
Ja hän ryntäsi kolmatta seinää kohden. Yhtäkkiä löi hän päänsä jotakin kovaa vastaan. Hän tunnusteli: siinä oli portaat. Hän ei ollutkaan sikoläätissä, vaan puhvelinavetassa ja siinä oli puolet pituudesta ullakkona, jota käytettiin olki- ja heinäsuojana! Hetkeäkään epäilemättä herra Zagloba kiipesi ylös.
Sitten hän istuutui, hengähti ja veti verkalleen portaat ylös perässään.
— No nyt minä olen linnoituksessa, mutisi hän. — Vaikkapa löytäisivät toisetkin raput, niin eivät äkkiä saa minua käsiinsä. Jollen minä halkaise kahtia ensimäistä kalloa, joka kohoaa tänne ylös, niin kärvennettäköön minut paistiksi. Niin, piru vieköön, sanoi hän samassa, — he voivat todellakin minut sekä kärventää että paistaa ja vieläpä sulattaa rasvaksikin. Mutta koettakootpas vain! Silloin saavat kuin saavatkin polttaa navetan eivätkä kuitenkaan ota minua elävänä käsiinsä. Minusta taas on yhdentekevää noukkivatko korpit minua raakana tai paistettuna. Kunhan vain pääsen noiden rosvojen käsistä, niin vähät muusta, ja minä toivon, että se vielä jollakin keinoin onnistuu.
Herra Zagloba siirtyi helposti äärimmäisestä epätoivosta toivoon. Yhtäkkiä sai hän sellaisen luottamuksen itseensä kuin jos hän olisi ollut ruhtinas Jareman leirissä. Eikä hänen asemansa kuitenkaan ollut paljoakaan parantunut. Hän istui navetanparvella ja sapeli kourassa saattoi hän todella kauvan puolustaa pääsyä sinne. Mutta siinä olikin kaikki. Navetan parvelta oli vapauteen pitkä tie, sillä alhaalla odottivat häntä seinänvierellä vaanivien kasakkain piikit.
— Mitähän tästä vielä tulee? mutisi herra Zagloba ja alkoi, varovasti lähennellen kattoa, kaivella ja repiä katto-olkia avatakseen itselleen "prospectuksen" maailmaan.
Tämä kävi jotenkin helposti, sillä tappaaksensa valvomisensa yksitoikkoisuutta keskustelivat kasakat yhä seinämällä ja lisäksi puhalsi kova tuuli, joka humisten läheisissä puissa vaimensi katto-olkien liikuttelemisesta syntyneen hälyn.
Hetken perästä oli aukko valmis. Herra Zagloba pisti päänsä ulos ja rupesi katselemaan ympärilleen.
Yö alkoi jo väistyä ja taivaan itäisellä rannalla tuntui ensimäinen päivänsalo. Sen kalpeassa valossa näki herra Zagloba koko pihamaan täynnään hevosia. Tuvan edessä nukkui kasakoita pitkiksi, epäselviksi viivoiksi vetäytyneissä riveissä. Etäämpänä kohosi kaivonvintta ja näkyi vesiruuhi, jossa välkkyi vettä. Näiden läheisyydessä taasen oli rivi nukkuvia, sekä lisäksi kymmenkunta miestä, paljaat sapelit käsissä. Nämä miehet kävelivät edestakaisin.
— Siellä ovat minun mieheni niiniköysiin sidottuina, mutisi Zagloba. — Äh, lisäsi hän, — jospa ne olisivatkin minun eikä ruhtinaan miehiä. Kyllä olen heitä hyvin johtanut, olen vienyt heidät koiran kurkkuun. Häpeä minun on näyttää silmiäni, jos Jumala antaa minulle vapauden takaisin. Ja minkätakia tämä kaikki on tapahtunut? Rakkauden ja juomisen. Mitäs se minuun kuuluu, että moukat menevät naimisiin? Minulla oli yhtä vähän tekemistä heidän juhlassaan kuin koiralla häissä. Minä luovun totta totisesti tuosta kavaltajasta, simasta, sillä se laskeutuu jalkoihin eikä nouse päähän. Kaikki paha maailmassa tulee juoppoudesta, sillä jos meidän päällemme olisi hyökätty ollessamme selvinä, niin olisin minä saanut voiton ja sulkenut Bohunin navettaan.
Herra Zagloban katse sattui uudestaan majaan, jossa Bohun nukkui ja hän jäi tuijottamaan sen ovea kohden.
— Nuku, varas, mutisi hän, — nuku ja näe unta, että pirut nylkevät sinua. Sillä niin sinun lopulta kuitenkin käy. Sinä tahdoit tehdä minun nahastani seulan, mutta koetappa kiivetä tänne ylös, niin saamme nähdä enkö minä hakkaa sinun vuotaasi, niin ettei se kelpaa kengiksi koirillekaan. Kunpa täältä vain pääsisi pois, kunpa pääsisikin! Mutta kuinka?
Tehtävä oli todellakin melkein mahdoton täyttää. Koko piha oli ahdettu niin täyteen miehiä ja hevosia, että vaikkapa herra Zagloba olisikin päässyt pois navetasta ja kiivennyt alas katon kautta, niin hän olisi joutunut jonkun hevosen päälle. Niitä seisoi nimittäin tuossa aivan navetan vieressä eikä hän olisi mitenkään voinut paeta edes portille asti, saatikka sitten onnistunut juoksemaan portin taakse.
Ja kuitenkin hänestä tuntui, että hän jo oli suorittanut vaikeamman puolen tehtäväänsä: hän oli vapaa, asestettu, ja hän istui ullakolla kuin linnoituksessa.
— Mitä hittoa, arveli hän, — sitävartenkos minä olen irroittanut itseni niiniköysistä, että jäisin riipuksiin tuonne alas?
Ja uudelleen alkoivat ovelat keinot parveilla hänen päässään, mutta niitä oli niin paljon, ettei voinut valita ainoaakaan.
Sillaikaa oli taivas hämärtymistään hämärtynyt. Majan ympäristö alkoi tulla näkyviin varjosta ja katto kävi kuin hopean peittämäksi. Herra Zagloba saattoi jo selvemmin eroittaa eri ryhmät pihamaalla. Hän näki jo kaivon ympärillä makaavien miestensä punaiset värit ja lammasnahat, joilla kasakat nukkuivat likellä majaa. Yhtäkkiä nousi nukkuvien rivistä muuan hahmo, alkaen verkalleen astella pihan poikki ja pysähtyen silloin tällöin miesten ja hevosten luo. Hetken puheli hän vankeja vartioitsevien kasakoitten kanssa ja läheni vihdoin navettaa. Herra Zagloba luuli häntä ensi hetkessä Bohuniksi, sillä hän oli huomannut vartioiden keskustelleen hänen kanssaan kuin alaiset esimiehensä kanssa.
— Äh, mutisi Zagloba, — jos minulla nyt olisi kivääri kädessä, niin opettaisin kuinka heittäydytään pitkälleen.
Samassa hetkessä kohotti hahmo päätään ja kasvoille lankesi aamunkoiton harmaa valo. Se ei ollutkaan Bohun, vaan sadanpäämies Holody, jonka herra Zagloba heti tunsi. Holody oli nimittäin hänelle tuttu jo niiltä ajoilta, jolloin Zagloba seurusteli Bohunin kanssa Czehrynissä.
— Pojat, sanoi Holody, — ettehän nuku!
— Emme, isä, vaikka nukuttaakin. Olisi kai jo aika vaihtaa vartioita.
— Heti vaihdetaankin. Eihän tuo paholainen vain ole päässyt pakoon?
— Eipä olekkaan, jollei vain henki ole hänestä paennut, sillä hän ei ole liikahtanutkaan.
— Se on viekas kettu. Pitäkää vain silmällä mitä hän tekee, sillä hän saattaa mennä vaikkapa maan sisään.
— Heti! vastasivat muutamat kasakat, läheten tallin ovea.
— Pudottakaa samalla heiniä parvelta ja harjatkaa hevosenne, auringon nousussa lähdemme liikkeelle.
— Hyvä on, isä.
Herra Zagloba vetäytyi heti paikalla pois katon aukosta ja piilottautui ullakon luukun viereen. Samassa kuuli hän puisen salvan kolisevan ja olkien kahinan kasakkain jalkojen alla. Hänen sydämensä takoi kuin vasara, hän painoi kätensä sapelin kahvaan, uudistaen itsekseen lupauksen, että hän pikemmin antaa polttaa itsensä ja koko navetan tai hakata itsensä kappaleiksi kuin antautuu elävänä. Hän luuli myöskin, että kasakat minä hetkenä hyvänsä nostavat aika melun. Mutta hän erehtyi. Hetken perästä saattoi kuulla heidän kiireisesti kävelevän pitkin navettaa. Vihdoin virkkoi yksi heistä:
— Missä hitossa hän on? Minä haen ja haen enkä löydä. Ja tuohon me kuitenkin hänet heitimme.
— Oletko tullut hulluksi, vai mitä? Iske tulta, Vasil, täällä on pimeä kuin metsässä.
Syntyi hetken äänettömyys. Vasil haki nähtävästi taulaa ja piitä, mutta toinen kasakka huusi hillityllä äänellä:
— Herra aatelismies, vastatkaa!
— Suutele koiraa korville, mutisi Zagloba. Samassa sähähti rauta piitä vastaan. Siitä lensi parvi kipinöitä, jotka hetkeksi valaisivat navetan pimeän sisustan sekä kasakkain päät, joiden yli oli heitetty kukkeli. Mutta sitten syntyi entistä syvempi pimeys.
— Ei ole, ei ole, huusivat äänet tuskaantuneina. Nyt hypähti yksi kasakoista ovelle.
— Isä Holody, isä Holody!
— Mikä on? kysyi sadanpäämies, tullen ovelle.
— Ljahi ei ole täällä.
— Kuinka ei ole?
— Hän on mennyt maan sisään. Häntä ei ole missään. Jumal'avita, me iskimme tulta eikä ole.
— Sehän on mahdotonta. Kyllä atamani teille näyttää. Paennut vai mitä? Oletteko te torkkuneet?
— Ei, isä, emme me ole torkkuneet. Tältä puolelta ei hän ole päässyt navetasta.
— Hiljaa, älkää herättäkö atamania. Jos hän ei ole lähtenyt pakoon, niin hän varmaan on jossakin täällä. Oletteko hakeneet kaikkialta?
— Olemme.
— Entä ullakolta?
— Mitenkä hän olisi voinut sinne kiivetä, kun hän oli köysissä.
— Hölmö, jollei hän olisi päässyt köysistä irti, niin hän olisi täällä. Hakekaa parvelta, iskekää tulta.
Jälleen säkenöivät kipinät. Sanoma levisi nopeasti kaikkien vartioiden kesken. Kasakat juoksivat navettaa kohden kiireellä, joka näin erinäisissä tapauksissa oli tavallinen. Kuului nopeita askelia, nopeita kysymyksiä ja vielä nopeampia vastauksia. Neuvot risteilivät toisiaan niinkuin miekat koskettavat toisiaan taistelussa.
— Parvelle, parvelle!
— Mutta vartioikaa ulkoa.
— Älkää herättäkö atamania, sillä silloin käy hullusti.
— Ei ole tikapuita.
— Tuokaa sitten.
— Ei ole missään.
— Juoskaa tuvasta hakemaan, eiköhän siellä ole. Kirottu ljahi.
— Kiivetkää nurkkia myöten katolle ja menkää katon kautta sisään.
— Sinne ei pääse. Ja katto on jyrkkä ja altapäin laudoitettu.
— Tuokaa keihäitä, menemme keihäitä myöten. Senkin koira, se on vetänyt portaat ylös.
— Tuokaa keihäitä! kaikui Holodyn ääni.
Kasakat juoksivat hakemaan keihäitä ja toiset kurkistelivat sillaikaa ullakkoa kohden. Aamun ensi kajastus tunki jo avonaisesta ovesta navettaan ja sen epämääräisessä valossa saattoi nähdä mustan, neliskulmaisen, äänettömän ullakonaukon.
Alhaalta kuului lepytteleviä ääniä:
— No, herra aatelismies, päästäkää alas portaat ja tulkaa itsekin. Ettehän voi sinne noin sulkeutua. Mitä te kiusaatte ihmisiä, tulkaa alas.
Hiljaisuus.
— Sinä olet viisas mies. Jos se sinut pelastaisi, niin jäisit sinne istumaan, mutta koska se ei sinua pelasta, niin tulethan alas vapaaehtoisesti, olethan sinä hyvä mies.
Hiljaisuus.
— Tulitpa alas tai et, niin kyllä me sinun kallosi nyljemme ja heitämme sinut suinpäin lantakasaan.
Herra Zagloba pysyi yhtä mykkänä kuunnellessaan uhkauksia kuin mielistelyjäkin. Hän istui pimeydessä kuin myyrä kuopassaan, valmistautuen vimmastuneena puolustamaan itseään. Sapeliaan hän vain yhä lujemmin pusersi käsissään, hiljalleen läähättäen ja lukien itsekseen rukouksia.
Samassa tuotiin kolme keihästä, jotka sidottiin yhteen ja asetettiin piikit aukkoa kohden. Herra Zagloban päähän pälkähti ajatus temmata ne ylös, mutta samassa hän huomasi että katto saattaa olla liian matala eikä hän kuitenkaan voi vetää niitä ylös koko pituudessaan. Sitäpaitsi olisi heti tuotu uusia keihäitä.
Tämän kestäessä oli koko navetta tullut täyteen kasakoita. Toiset näyttivät päreillä valoa, toiset toivat riukuja ja vankkurien aisoja, jotka kaikki kuitenkin osottautuivat liian lyhyiksi. Ne sidottiin hihnoilla toisiinsa, sillä keihäitä myöten oli todella mahdoton kiivetä ylös. Halukkaita ilmaantui heti.
— Minä lähden! huusi jokin ääni.
— Odotetaan tikapuita, sanoi Holody.
— Koetetaanpa, isä, ensinnä keihäitä myöten.
— Vasil kiipee, hän on kuin kissa.
— No, yritä sitten!
Toiset alkoivat laskea leikkiä.
— Hei, varovaisesti! Hänellä on sapeli, saattaa panna sinulta pään poikki, saatpa nähdä.
— Hän ottaa sinua kallosta kiinni, vetää ylös luokseen ja nuuhistelee sinua siellä kuin karhu.
Vasil ei pelästynyt.
— Hän tietää, sanoi hän, — että jos hän koskee minuun vaikkapa sormellaan, niin atamani ja te, veljet, kyllä tulette hänelle kostamaan.
Tämä oli varoitus herra Zagloballe, joka istui niin hiljaa ettei edes mutissut.
Mutta kasakat olivat, niinkuin tavallisesti käy sotamiesten kesken, äkkiä tulleet hyvälle tuulelle, sillä koko kysymys oli alkanut heitä huvittaa ja he laskivat yhä leikkiä Vasilista.
— Jääpähän maailma yhtä hölmöä vähemmälle.
— Ei hän tuolla ylhäällä välitä siitä, kuinka paljon me hänelle maksamme sinun kaulastasi. Hän on rohkea mies.
— On kuin onkin. Hän on täysi hullu ja piru tietää mikä hänestä siellä ylhäällä jo on tullut. Hän on noita. Etpä tiedä, Vasil, kehenkä sinun kourasi siellä osuu.
Vasil, joka jo oli sylkenyt kämmeniinsä ja tarttunut keihäisiin, pysähtyi äkkiä.
— Ljahia vastaan lähden, mutta en pirua. Sillävälin oli kuitenkin jo sidottu yhteen tikapuut ja asetettu ne aukolle. Niitä myöten oli paha kiivetä, ne kun heti alkoivat taipua liitteistään. Ohuet poikkipuut ritisivät jalkojen alla, heti kun niille alhaalla kokeeksi astuttiin. Itse Holody astui nyt tikapuille, sanoen:
— Saatpa nähdä, herra aatelismies, että tämä ei ole leikkiä. Koska itsepäisesti tahdot istua siellä, niin istu vain, mutta älä koetakaan puolustaa itseäsi, sillä kyllä me saamme sinut käsiimme, vaikkapa meidän täytyisikin hajoittaa koko navetta. Ole nyt järkevä.
Vihdoin tuli hänen päänsä aukon kohdalle ja kohosi verkalleen ylemmäksi. Samassa kuului sapelin suhahdus. Kasakka kirkaisi kauheasti, horjahti ja kaatui miestensä väliin, pää halki.
— Lyö, lyö! kiljuivat kasakat. Navetassa nousi kauhea melu. Kuului huutoa ja kirkunaa, mutta läpi tämän kaiken jyrisi herra Zagloban ääni:
— Haa, te varkaat, ihmissyöjät ja basiliskit! Minä tuhoan teidät, te rupikonnat. Saatte tuntea ritarin käden, kun yöllä käytte kunniallisten ihmisten kimppuun ja telkeätte aatelismiehen navettaan. Senkin lurjukset, tulkaa vain kaksintaisteluun kanssani, kaksintaisteluun, vaikkapa teitä tulisi kaksi yhtaikaa, tulkaappa, niin lennätte suinpäin lantaan, sillä minä lyön pään poikki niin totta kuin elän.
— Lyö, lyö! huusivat kasakat.
— Pannaan navetta tuleen!
— Minä sytytän sen itse, te häränhännät, ja poltan teidät yhdessä kanssani.
— Kiivetkää useampia yhtaikaa! huusi eräs vanha kasakka. — Pitäkää kiinni tikapuista ja tukekaa keihäillä. Ottakaa olkilyhde päänne ympäri ja sitten eteenpäin. Meidän täytyy saada hänet.
Tämän sanottuaan hyökkäsi hän ylöspäin ja hänen kanssaan kaksi toveria. Poikkipuut alkoivat luhistua, tikapuut taipuivat entistä enemmän, mutta noin kaksikymmentä voimakasta kättä tarttui niihin, tukien niitä keihäillä. Toiset hosuivat keihäänkärjillä aukkoon, ehkäistäkseen sapelinlyöntejä.
Muutaman hetken perästä putosi kolme uutta ruumista, päät alaspäin, navettaan.
Herra Zagloba, jota voitto oli innostuttanut, mylvi kuin puhvelihärkä ja päästeli suustaan sellaisia kirouksia, ettei niiden kaltaisia maailma vielä ollut kuullut ja että niitä kasakatkin varmaan olisivat pelästyneet, jolleivät olisi olleet raivon vallassa. Muutamat pistelivät keihäillään ullakon lattiaa, toiset kiipesivät ylös tikapuita, vaikka aukossa odotti varma kuolema. Yhtäkkiä kuului ovelta huuto ja navettaan ryntäsi itse Bohun.
Hän oli lakitta päin, yllään ainoastaan paita ja roimahousut, kädessä paljas sapeli. Hänen silmänsä kiiluivat.
— Menkää katon kautta, senkin lurjukset! huusi hän. — Repikää olkikatto ja ottakaa hänet vangiksi elävänä.
Mutta Zagloba mylvi hänet nähdessään:
— Tule vain tänne, moukka, minä lyön sinulta pois sekä nenän että korvat, kaulaasi en ota, sillä se kuuluu pyövelille. No, joko olet käynyt pelkuriksi. Sitokaa köysiin tuo konna, niin saatte minulta armon. Kuule sinä, hirtehinen, senkin juutalaissämpylä, pistäppä vain pääsi tänne, no yritäppä, tervetuloa vain! Kyllä minä sinua kestitän niin että muistat, sekä sinä että sinun isäsi perkele ja hänen ystävättärensä sinun äitisi.
Samassa alkoivat kattohirret rytistä. Nähtävästi olivat kasakat päässeet katolle ja repivät juuri pois olkipeittoa. Zagloba kuuli sen, mutta pelko ei vähentänyt hänen voimiaan. Hän oli ikäänkuin juopunut tappelusta ja verestä.
— Minä siirryn nurkkaan ja kuolen siellä, ajatteli hän. Mutta samassa alkoi pihamaalta kuulua laukauksia ja kymmenkunta kasakkaa riensi navettaan.
— Isä, isä, huusivat he minkä jaksoivat, — kuule… Herra Zagloba ei ensi hetkessä käsittänyt, mitä oli tapahtunut ja ällistyi. Hän katsoi alas aukosta: navetassa ei enään ole ketään. Kattokaan ei enään rytissyt.
— Mitä tämä on? Mitä on tapahtunut? huusi hän ääneensä. — Haa, minä ymmärrän: he aikovat sytyttää navettaa ja ampuvat sitävarten kattoon.
Ulkoa kuului yhä kauheampaa melua ja kavioiden töminää. Laukauksiin sekaantui ulvonaa ja teräksen helinää. Hyvä Jumala, eihän siellä vain ole taistelu? mietti herra Zagloba, kurkistaen ulos lävestä, jonka oli tehnyt kattoon.
Hänen jalkansa nytkähtivät ilosta.
Pihamaalla kiehui taistelu, tai oikeammin sanoen sai herra Zagloba nähdä Bohunin kasakkain kauhean tuhon. He olivat joutuneet äkkiarvaamattoman hyökkäyksen alaisiksi, heitä ammuttiin aivan läheltä sekä päähän että rintaan, senjälkeen kun heidät ensin oli tungettu aitoja, rakennusta ja latoja vastaan. Heitä iskettiin miekoilla, hevosrintojen aalto työnsi heidät maahan, kaviot tallasivat heidät ja niin sortuivat kasakat, voimatta tehdä juuri ensinkään vastarintaa. Punaisiin väreihin puetut sotamiesrivit hakkasivat hurjasti eteensä ja löivät pakenevat maahan, sallimatta heidän järjestyä, käyttää sapeliansa, hengähtää tai edes päästä satulaan. Vain muutamat yksityiset ryhmät puolustautuivat, toiset koettivat keskellä mellakkaa ja savua sitoa irralle päästettyjä satulavöitä, mutta heidät tuhottiin ennenkuin he ehtivät astua jalukseen. Toiset taas, heittäen käsistään keihäät ja sapelit, pakenivat hirsiaitaa kohden, takertuivat pölkkyjen väliin tai hyppelivät yli aidan, rumasti huutaen ja ulvoen. Nuo onnettomat luulivat, että itse ruhtinas Jeremi äkkiarvaamatta oli hyökännyt heidän päällensä kuin kotka ja että koko hänen sotavoimansa hakkaa heidät maahan. He eivät ehtineet tointua eivätkä katsella ympärilleen. Voittajien huudot, sapelien kalske ja laukausten pauke ajoivat heitä edellään kuin myrsky, ratsujen kuuma hengitys tuntui heidän niskassaan. "Miehet, pelastakaa itsenne!" kuului joka taholta. "Lyö, hakkaa!" vastasivat hyökkääjät.
Vihdoin näki herra Zagloba pienen herra Wolodyjowskin seisovan portilla kymmenkunnan sotamiehen etunenässä ja jakavan käskyjä sekä äänellään että komentonuijallaan. Tuontuostakin ryntäsi hän harmaan ratsunsa selässä keskelle mellakkaa ja minne hän vain oli ehtinyt hevosensa kääntää siellä kaatui jo mies, ääntä päästämättä. Mestarien mestari oli totisesti herra Wolodyjowski, sotilas vereltään ja hengeltään. Hänen silmänsä hallitsivat kaiken aikaa taistelun kulkua, välistä teki hän siellä täällä korjauksia, palasi entisille jäljilleen ja tarkasti, sekä antoi samassa taasen ohjauksia, aivan niinkuin soittokunnan johtaja välistä itse ottaa osaa soittoon, välistä taasen lakkaa soittamasta, herkeämättä valvoakseen kokonaisuutta ja sitä että jokainen yksityinen pitäisi huolta osastaan.
Tämän nähdessään alkoi herra Zagloba tömistellä lautoja navetanparvella niin että tomupilvet nousivat. Hän taputti käsiään ja mylvi.
— Hakkaa niitä koiria, lyö ja surmaa, nylje, huitaise pää poikki, kaada maahan, lyö, surmaa! Ryntää eteenpäin vain, lyö niitä sapelilla, tuhoa ne!
Näin huusi herra Zagloba ja huhtoi käsillään. Hänen silmänsä olivat ponnistuksesta aivan veristyneet, hetkeksi tummeni maailma hänen edessään, mutta kun hän taasen sai näkönsä takaisin, oli hänen edessään vieläkin kauniimpi näytelmä. Tuolla, muutaman kymmenen kasakan keskellä kiiti hevosen selässä Bohun kuin salama, lakitta päin, paitahihoillaan ja roimahousuissa, hänen jäljessään taas sotamiestensä etunenässä pieni herra Wolodyjowski.
— Lyö, huusi Zagloba, — se on Bohun!
Mutta ääni ei kantanut sinne asti. Bohun oli kasakkoineen päässyt aitauksen tuolle puolen ja samoin herra Wolodyjowski. Muutamat kasakat olivat jääneet jälkeen, toisten hevoset olivat ajossa kompastuneet. Herra Zagloba näki Bohunin päässeen tasangolle ja samoin herra Wolodyjowskin. Yhtäkkiä he menivät hajalle, kasakat pakenivat ja sotamiehet ajoivat heitä takaa. Alkoi mieskohtainen takaa-ajo. Zagloba pidätteli henkeänsä, hänen silmänsä olivat pullistumaisillaan ulos kuopistaan, sillä mitä hän näkeekään? Tuolla ajaa herra Wolodyjowski Bohunin kintereillä aivan kuin ajokoira villisian niskassa, kasakka kääntää päätään, vetää esiin sapelinsa… "He tappelevat!" huutaa Zagloba. Hetki vielä ja Bohun kaatuu hevosineen, mutta herra Wolodyjowski ratsastaa hänen ylitsensä, kiitäen toisten perässä.
Bohun on kuitenkin hengissä, sillä hän nousee maasta ja juoksee tiheiden pensaiden peittämiä kallioita kohden.
— Ota kiinni, ota kiinni, se on Bohun! huutaa herra Zagloba.
Samassa kiitää esiin uusi kasakkajoukko, joka tähän asti on piiloitellut kallioiden toisella puolen ja nyt, menetettyään suojansa, hakee uutta pakotietä. Sen jäljessä, muutaman sadan askeleen päässä ryntäävät sotamiehet. Kasakkajoukko saavuttaa Bohunin, ympäröi hänet ja vie muassaan. Vihdoin se katoaa näkyvistä syvänteen mutkiin ja samaa tietä katoavat näkyvistä myöskin sotamiehet.
Herra Zagloba laski alas tikapuut, lähti pois ullakolta ja, päästyään navetasta pihamaalle, virkkoi:
— Olen vapaa…
Sen sanottuan hän alkoi katsella ympärilleen. Pihalla makasi paljon kasakoitten ruumiita ja kymmenkunta sotamiestä. Zagloba asteli verkalleen ruumiiden välitse, tarkoin katsellen jokaista. Vihdoin polvistui hän erään ruumiin ääreen.
Hetken perästä hän nousi, lakkinen kenttäpullo kädessä.
— Täynnä! mutisi hän.
Ja vietyään pullon huulilleen hän taivutti päätään.
— Ei ole hullumpaa!
Hän katsoi jälleen ympärilleen ja toisti, mutta paljon lujemmalla äänellä:
— Olen vapaa!
Senjälkeen meni hän majaan. Kynnyksellä hän kohtasi kasakkain murhaaman vanhan tynnyrintekijän ruumiin. Hän katosi tupaan. Kun hän tuli ulos, loisti hänen kupeillaan lantaan tahraantuneen viitan ympärillä Bohunin runsaasti kullalla ommeltu vyö, vyössä riippui puukko, jonka kahvassa välkkyi suuri rubiini.
— Jumala on kuin onkin palkinnut miehuuden, sillä vyökukkarokin on aika täynnä. Ah, sinä senkin likainen ryöväri! Minä toivon kuin toivonkin, että hän ei pääse pakoon. Mutta se pieni veitikka — kuulat hänet tappakoot! — se on äkäinen kuin vapsahainen. Kyllähän minä tiesin hänen olevan hyvän sotamiehen, mutta että hän sillä lailla ahdistaisi Bohunia — sitä minä en olisi uskonut. Siinä pienessä ruumiissa asuu suuri rohkeus ja voima. Bohunhan olisi voinut kantaa häntä kainalossaan kuin vuohenpoikasta. Sellainen hiton mies! Suokoon Jumala hänelle onnea, varmaan ei hän tuntenut Bohunia, sillä kyllä hän muuten olisi tehnyt hänestä lopun. Hyi olkoonkin, kuinka täällä haisee ruudilta, aivan sieraimia kutittaa. Mutta totisesti minä nyt selvisin sellaisesta pälkähästä, etten koskaan ole mokomassa ollut. Jumalan kiitos! Mutta että hän sittenkin saattoi sillä tavalla ahdistaa Bohunia. Minunpa täytyy kuin täytyykin lähemmin tarkastaa tuota Wolodyjowskia, sillä siinä miehessä piilee itse piru.
Näin puhuessaan istuutui herra Zagloba navetan kynnykselle odottamaan. Vihdoin tulivat kaukaa tasangolta näkyviin löylytyksestä palaavat sotamiehet ja heidän etunenässään ratsasti herra Wolodyjowski. Nähdessään Zagloban kiiruhti hän kulkua ja riensi, hypättyään hevosen selästä maahan, häntä kohti.
— Vieläkö minun silmäni todella näkevät teidät täällä? kysyi hän jo kaukaa.
— Minut omassa persoonassani, sanoi herra Zagloba. — Jumala teitä palkitkoon, että tulitte avukseni.
— Jumalan kiitos että ehdin ajoissa, vastasi pieni ritari, iloissaan painaen herra Zagloban kättä.
— Mutta mistä te saitte tietää, että täällä olin joutunut kiipeliin?
— Talonpojat tästä asumuksesta toivat minulle sanan.
— Ja minä kun luulin, että he olivat minut pettäneet.
— Mitä vielä, he ovat kunnon ihmisiä. Tuskinpa täältä jäi eloon muita kuin sulhanen ja morsian. Miten muun hääväen on käynyt, sitä en tiedä.
— Jos he eivät ole pettureita, niin kasakat ovat heidät surmanneet. Isäntä itse makaa kuolleena majansa edessä. Mutta vähät siitä, sanokaappa onko Bohun hengissä vai pääsikö hän pakoon?
— Olikos se Bohun?
— Juuri sama — lakiton mies, paitahihaisillaan ja roimahousuissa, se jonka kaadoitte hevosineen päivineen.
— Minä iskin häntä kämmeneen. Olipa, Jumala paratkoon, paha, etten tuntenut häntä. Mutta te, hyvä herra Zagloba, mitäs te olette tehnyt täällä?
— Mitäkö minä olen tehnyt? toisti herra Zagloba. — Käykääppä katsomaan, herra Michal.
Sen sanottuaan otti hän Wolodyjowskia kädestä ja vei hänet navettaan.
— Katsokaappas, sanoi hän.
Herra Wolodyjowski ei hetken aikaan nähnyt mitään, sillä hän tuli valosta. Mutta kun hänen silmänsä olivat hiukan tottuneet pimeyteen, niin hän huomasi ruumiit, jotka liikkumattomina makasivat lannassa.
— Ja kuka on tappanut nuo miehet? kysyi hän hämmästyneenä.
— Minä, sanoi Zagloba. — Koska kysytte mitä olen tehnyt, niin tahdoin näyttää.
— Jopa nyt jotakin! sanoi nuori upseeri, käännellen päätään. —
Mutta miten te olettekin menetellyt?
— Puolustin itseäni tuolla ylhäällä ja he rynnistivät minua vastaan alhaalta ja katon kautta. En tiedä kauvanko sitä kesti, sillä ihminen ei taistelussa laske aikaa. Bohun oli täällä, Bohun julmine joukkoineen, kaikki valittua väkeä. Kyllä hän muistaa teidät ja kyllä hän muistaa minutkin. Toisella kerralla saatte kuulla kuinka jouduin vangiksi, mitä olen saanut kestää ja kuinka minä haukuin Bohunin. Kyllä me kiistelimme myöskin kielillämme. Mutta nyt olen niin uupunut ja tatigatus, että tuskin pysyn pystyssä.
— No, toisti herra Wolodyjowski, — täytyy tunnustaa, että olette ollut miehuullinen. Mutta sen minä sanon, että te olette parempi sapelinheiluttajana kuin päällikkönä.
— Herra Michal, sanoi Zagloba, — nyt ei ole väittelemisen aika. Kiittäkäämme mieluummin Jumalaa siitä, että hän on tänään suonut meille niin suuren voiton, voiton, jonka muisto ei äkkiä himmene mielistämme.
Herra Wolodyjowski katsahti hämmästyneenä Zaglobaan. Hänestä oli näet tähän asti tuntunut siltä kuin hän olisi saanut tuon voiton, jonka herra Zagloba nähtävästi nyt tahtoi jakaa hänen kanssaan.
Mutta hän, kuten sanottu, vain loi katseen Zaglobaan, käänsi päätään ja sanoi:
— Olkoon niin.
Hetken perästä ratsastivat molemmat ystävät yhdistyneitten osastojensa etunenässä Jarmolinceä kohden.
Zagloban miehistä oli tuskin keitään kaatunut, koska he, yllätettyinä nukkumassa, eivät tehneet vastarintaa ja koska Bohun, joka oli lähetetty vartavasten ottamaan vankeja, käski ottaa heidät elävinä, murhaamatta ketään.