KAHDEKSAS LUKU.
Vaikka Bohun oli sekä miehuullinen että varovainen päällikkö, niin ei hänellä kuitenkaan ollut onnea sillä retkellä, jolle hän oli lähtenyt ennenmainittua, ruhtinas Jeremin divisionaksi luultua osastoa vastaan. Hän ainoastaan tuli vakuutetuksi siinä uskossa, että ruhtinas todella koko voimallaan oli lähtenyt liikkeelle Krywonosia vastaan, sillä niin olivat hänelle kertoneet herra Zagloban vangiksi otetut sotamiehet, jotka itse lujasti uskoivat ruhtinaan marssivan heidän perässään. Onnettoman atamanin ei nyt auttanut muuta kuin kiireesti peräytyä Krywonosin luo. Tämä yritys ei kuitenkaan ollut helppo. Kolmanteen päivään mennessä retken alusta lukien oli hänen ympärillään vain vähän yli kaksisataa kasakkaa. Muut olivat joko kaatuneet taistelussa, haavoitettuina jääneet taistelukentälle, tai harhailivat vielä rotkoissa ja kaislikoissa, tietämättä mitä tehdä, miten palata, minne mennä. Eikä tämäkään joukkonen enään ollut ehdottomasti varma, sillä lyötynä, demoralisoituna ja pelästyneenä se oli valmis pakenemaan ensimäisen hälyn syntyessä. Ja nämä olivat kuitenkin kasakkain valiojoukkoa. Parempia sotamiehiä tuskin saattoi löytää koko Siczistä. Kasakat eivät tietäneet kuinka pienellä joukolla Wolodyjowski oli hyökännyt heidän kimppuunsa, eikä, että hän vain äkkiarvaamatta ryntäämällä nukkuvien ja valmistumattomien niskaan, oli saattanut tuottaa heille niin suuren tappion. He uskoivat lujasti, että olivat tekemisissä, jollei juuri itse ruhtinaan, niin ainakin mahtavan, monta kertaa lukuisamman etujoukon kanssa. Bohun sihisi kuin tuli, käsi ruhjottuna, koko ruumis ratsun tallaamana, sairaana ja lyötynä. Hän oli päästänyt käsistään verivihollisensa ja heikontanut omaa mainettansa, sillä samat kasakat, jotka päivää ennen tappiota olisivat sokeasti seuranneet häntä Krimille, vaikkapa helvettiin ja itse ruhtinasta vastaan, olivat nyt kadottaneet uskonsa ja rohkeutensa sekä ajattelivat vain sitä kuinka pelastaisivat nahkansa tästä tuhosta. Ja kuitenkin oli Bohun tehnyt kaikki mitä johtajan tulee tehdä, hän ei ollut laiminlyönyt mitään, hän oli asettanut vartioita asumuksen ympärille ja levännyt vain sentähden, että hevoset, jotka olivat melkein yhtämittaa tulleet Kamieniecista, eivät enään jaksaneet kulkea eteenpäin. Mutta herra Wolodyjowski, jonka nuori elämä oli kulunut ainaisissa väijytyksissä ja hyökkäyksissä tatareja vastaan, oli tullut vartioston likeisyyteen kuin susi yöllä ja temmannut esiin miehet ennenkuin he ehtivät huutaa tai ampua, sekä hyökännyt niin taitavasti, että hän, Bohun, oli ehtinyt paeta, yllään vain roimahousut ja paita. Kun hurjapää tätä ajatteli, niin pimeni maailma hänen silmissänsä, hänen päätään huimasi ja epätoivo puri hänen sydäntänsä niinkuin raivohullu koira. Hän, joka oli Mustallamerellä hyökännyt turkkilaisten kaleerien päälle, hän joka oli ajanut takaa tatarilaisia aina Perekopiin asti ja pitänyt khanille ilotulitusta polttamalla hänen alamaistensa kyliä, hän joka aivan ruhtinaan käden ulottuvilla, aivan Lubnien likeisyydessä, Wasilowkassa oli tuhonnut yhden hänen rykmenttinsä, hän oli ollut pakoitettu pakenemaan paitahihaisillaan ja lakitta päin — ja vielä ilman sapelia, sillä senkin hän oli kadottanut kahakassa ritarin kanssa. Siksipä Bohun pysähdys- ja levähdyspaikoilla, kun kukaan ei ollut näkemässä, kävi kiinni päähänsä ja huusi: missä on minun kasakkakunniani, missä on minun sapeli-ystävättäreni? Ja näin huutaessa valtasi hänet villi hulluus ja hän joi itsensä tunnottomaksi, jonka jälkeen hän tahtoi mennä ruhtinasta vastaan, rynnätä koko hänen sotavoimansa päälle — sekä tuhota itsensä ja iäksi kadota ihmisten ilmoilta.
Hän tahtoi tätä, mutta hänen miehensä eivät tahtoneet. "Siellä lyödään kuoliaaksi, isä kulta, emme me lähde!" vastasivat he hänen raivoisiin kehoituksiinsa. Synkästi ja turhaan hän hulluudenkohtauksissaan iski heitä sapelilla ja ampui pistolillaan tervaa heidän kasvoihinsa — he eivät tahtoneet eivätkä lähteneet.
Oli aivan kuin maa olisi luisunut pois atamanin jalkojen alta, sillä tähän eivät hänen onnettomuutensa vielä loppuneet. Peläten, että häntä todennäköisesti ajetaan takaa, jos hän lähtee suoraan etelään päin, ja luullen, että Krywonos oli jo luopunut piirityksestään, hyökkäsi Bohun itää kohden ja törmäsi siellä herra Podbipientan osastoa vastaan. Mutta valppaana kuin kurki ei herra Longinus Podbipienta antanutkaan käydä kimppuunsa, vaan hyökkäsi itse ensinnä ja löi hajalle Bohunin joukon sitä helpommin, kun kasakat eivät olleet halukkaat taistelemaan, sekä jätti vihollisosaston herra Skrzetuskin käsiin, joka tuhosi sen niin perinpohjin, että Bohun, kauvan harhailtuaan aroilla, tuskin kymmenkunta ratsua matkassaan, vihdoin vailla kunniaa, vailla entisiä kasakoitaan, saalista ja vankeja saapui Krywonosin luo.
Mutta Krywonos, joka muuten oli niin hirveä alaisilleen, kun vastoinkäyminen oli heitä kohdannut, ei tällä kertaa ensinkään suuttunut. Hän tiesi omasta kokemuksesta, mitä on olla tekemisissä Jeremin kanssa ja lohduttelikin, vieläpä rauhoitti Bohunia. Kun tämä sai kovan kuumeen, käski hän hoitaa ja parantaa häntä sekä vaalia kuin silmäterää.
Sillävälin olivat ruhtinaan neljä ritaria, levitettyään seuduille pelkoa ja kauhua, onnellisesti ehtineet palata Jarmolinceen, missä he viipyivät muutaman päivän, jotta miehet ja hevoset saisivat levätä. Kokoontuneina samaan kortteeriin teki kukin vuorostaan herra Skrzetuskille tiliä kaikesta mikä oli häntä kohdannut ja mitä hän oli toimittanut. Lopuksi asettuivat he maljan ääreen, toverillisesti juttelemalla keventääkseen sydäntään ja tyydyttääkseen toinen toistensa uteliaisuutta.
Mutta nyt sai tuskin kukaan muu suunvuoroa herra Zaglobalta. Hän ei tahtonut kuunnella, hän halusi vain että häntä kuunneltaisiin, sillä hänestä tuntui, että hänellä on enimmän kerrottavaa.
— Hyvät herrat, sanoi hän, — minä jouduin vankeuteen, se on aivan totta, mutta onnen pyörä kieppuu. Bohun on koko elämänsä iän lyönyt muut, mutta tällä kertaa me löimme hänet. Niin käy tavallisesti sodassa, että tänään pehmität sinä toisen nahkaa ja huomenna peitotaan omaa nahkaasi. Mutta Bohunia rankaisi Jumala siitä, että hän oli hyökännyt meidän, vanhurskaan unessa sikeästi nukkuvien päälle ja herättänyt meidät konnamaisella tavalla. Hohhoh, hän luuli pelästyttävänsä minut inhoittavalla haukkumisellaan, mutta minäpä sanon teille, hyvät herrat, että kun minä pusersin häntä, niin hän heti kadotti rohkeutensa, hämmentyi ja puhui asioita, joita ei itsekään olisi tahtonut ihmisten tietoon. Vaan mitäpäs niistä kertoilee. Jollen minä olisi joutunut vangiksi, niin emme olisi herra Michalin kanssa yhdessä tulleet toimittaneiksi hänelle tappiota — sanon yhdessä, sillä tässä jutussa on minullakin ollut tärkeä osani, magna pars fui, sen minä väitän kuolemaani asti, niin totta kuin Jumala minulle terveyttä antakoon. Minä toistan siis: jollemme yhdessä herra Michalin kanssa olisi lyöneet häntä, niin ei herra Podbipienta olisi saanut tilaisuutta iskeä häntä kantapäihin eikä myöskään herra Skrzetuski, ja vihdoin: jollemme me olisi häntä tuhonneet, niin hän olisi tuhonnut meidät ja jollei tämä kaikki olisi tapahtunut, niin kenen syy se olisi ollut?
— Olettepa te aika kettu, sanoi herra Longinus, — täällä heilutatte häntää, tuolla pujahdatte tiehenne ja aina vain pelastatte nahkanne.
— Tyhmä ajokoira juoksee häntänsä perässä, sillä sitä ei hän saa kiinni eikä vainullansa voita mitään ja lopulta menettää koko vainunsa. Paljonko te kadotitte miehiä?
— Kaikkiaan kaksitoista ja muutamia haavoittui, ei meitä pahasti lyöty.
— Entä te, herra Michal?
— Noin kolmekymmentä, sillä minä tein hyökkäyksen äkkiarvaamatta.
— Ja te, herra päällikönsijainen?
— Yhtä monta kuin herra Longinus.
— Ja minä kaksi. Sanokaappa itse kuka on paras johtaja. Katsokaappas nyt: minkätähden me tulimme tänne? Tekemään ruhtinaalle palvelusta, nimittäin sieppaamaan tietoja Krywonosista. Ja nyt minä sanon herroille, että minä ensimäisenä sainkin hänestä tietoja, vieläpä parhaimmasta lähteestä, nimittäin itse Bohunilta. Ja nyt minä tiedän, että Krywonos on Kamieniecin luona, mutta aikoo jättää piirityksen, sillä pelkuruus on mennyt hänen luihinsa. Tämä nyt yleisistä asioista. Mutta minä tiedän vielä muutakin, josta nousee ilo teidän sydämiinne ja josta en ole vielä tähän saakka puhunut, koska tahdoin, että yhdessä siitä neuvottelisimme. Sitäpaitsi olen tähän saakka ollut kipeänä, rasitukset kun olivat minut murtaneet ja sisälmykseni kun olivat nousseet kapinaan, sentähden että nuo ryövärit olivat sitoneet minut liekaan. Luulin jo saavani sisuksiini verenvuodon.
— Kertokaappa Jumalan tähden! huudahti Wolodyjowski. — Ettehän vain ole kuullut mitään meidän onnettomasta ruhtinattarestamme?
— Olenpa niinkin, Jumala häntä siunatkoon, sanoi Zagloba.
Herra Skrzetuski nousi seisaalleen ja istahti taasen samassa. Ja syntyi sellainen hiljaisuus, että saattoi kuulla hyttysten yninän akkunaa vastaan, kunnes herra Zagloba jälleen alkoi puhua.
— Hän elää, sen tiedän varmaan, ja hän on Bohunin käsissä. Hyvät herrat, nuo kädet ovat kauheat, mutta Jumala ei kuitenkaan ole sallinut vääryyden tai häpeän kohdata neitoa. Hyvät herrat, sen on itse Bohun sanonut minulle ja hän kyllä olisi ollut valmis mieluummin kerskaamaan päinvastaisesta asiaintilasta.
— Kuinka se on mahdollista, kuinka se on mahdollista? kysyi kuumeisesti Skrzetuski.
— Jos valehtelen, niin salama minut tappakoon! vastasi Zagloba arvokkaan näköisenä. — Onhan kysymys pyhästä asiasta. Kuulkaa nyt mitä Bohun minulle sanoi, kun hän jo ennenkuin olin hänet löylyttänyt tahtoi kiusoitella minua. "Luulitkos sinä", sanoi hän, "että toit neidon Bariin talonpoikaa varten ja että minä olisin talonpoika siinä mielessä, että hänet väkivallalla orjuuttaisin. Hänet vihitään minuun Kiovan kirkossa ja munkit laulavat ja kolmesataa kynttilää palaa ja kaikki tämä tapahtuu minua, atamania ja hetmania varten." Ja hän laski jalkansa minun päälleni ja uhkasi minua veitsellä, luullen siten peloittavansa minua. Mutta minä sanoin hänelle, että on paras peloitella koiria.
Skrzetuski oli jo tointunut, hänen munkinkasvonsa kirkastuivat ja niissä kuvastui vuorottain pelko, toivo, ilo ja epävarmuus.
— Mutta missä hän sitten on, missä hän on? kysyi hän kuumeisesti. —
Jos olette saanut tietää senkin, niin olette itse taivaan lähettiläs.
— Sitä hän ei minulle sanonut, mutta minä sen kyllä arvaan. Huomatkaa, hyvät herrat, että hän aina teki minulle kiusaa, ennenkuin olin ehtinyt hänet löylyttää ja tuli silloin muun muassa sanoneeksi: "Ensinnä vien minä sinut Krywonosin luo ja sitten kutsuisin sinut häihin, jollei nyt olisi sota, mutta nyt siirtyvät häät myöhemmäksi." Huomatkaa, hyvät herrat: nyt ei vielä ole aika, mutta myöhemmin asiasta tulee tosi. Toiseksi, huomatkaa myöskin: ensinnä mennään Krywonosin luo, sitten häihin. Siis: neiti ei ole Krywonosin luona, vaan jossakin kauvempana, minne sota ei ulotu.
— Te olette kultainen mies, huudahti Wolodyjowski.
— Minä ajattelin ensinnä, sanoi Zagloba, hyvillään tunnustuksesta, — että ehkäpä Bohun on lähettänyt hänet Kiovaan, mutta sitten päättelin, että koska hän sanoi lähtevänsä neidon kanssa häihin Kiovaan, niin se tietysti merkitsee, että neito ei ole siellä, ja hän tietysti onkin liian viisas viedäkseen tytön sinne, sillä jos Chmielnicki marssisi Punavenäjälle päin, niin voisivat liettualaiset joukot helposti vallata Kiovan.
— Se on aivan totta! huudahti herra Longinus. — Niin totta kuin Jumalan nimi on minulle kallis, vaihettaisi moni mies mielellään järkeä teidän kanssanne.
— Mutta minäpäs en vaihettaisikaan joka miehen kanssa, sillä voisihan sattua, että saisin järjen asemasta pelkkiä valkokaalinlehtiä, joita, kuten tunnettu, löytyy Liettuassa yllin kyllin.
— Hän alkaa jo taas entiseen tapaansa.
— Suvaitkaa minun lopettaa. Kun siis neiti ei ole Krywonosin luona eikä Kiovassa, niin missä hän sitten on?
— Jokos tuli solmu?
— Jos te sen arvaatte, niin sanokaa pian, sillä minä olen kuin tulessa! huudahti Skrzetuski.
— Jampolin takana, virkkoi Zagloba ja pyöräytti voitoniloisena tervettä silmäänsä.
— Mistäs te sen tiedätte? kysyi Wolodyjowski.
— Mistäkö tiedän? Kuulkaa nyt: minä istuin navetassa, sillä tuo ryöväri oli käskenyt sulkea minut navettaan — söisivätpä hänet senkin teon takia siat! — ja seinän takana juttelivat kasakat keskenään. Minä panen korvani seinää vastaan ja mitä minä kuulenkaan? Yksi sanoo: "Nyt nähtävästi atamani lähtee Jampolin tuolle puolen." Ja toinen lisää: "Pidä suusi kiinni, jos pääsi on sinulle rakas." Annanpa pääni pantiksi, että tyttöä säilytetään Jampolin tuolla puolen.
— Toden totta, siellä hän on! huudahti Wolodyjowski.
— Villeille Kentille Bohun varmaankaan ei ole vienyt neitoa, vaan on hän minun järkeni mukaan piiloittanut hänet jonnekin Jampolin ja Jahorlikin välille. Olen minäkin kerran käynyt niillä tienoin, silloin kun kuninkaalliset ja khanin tuomarit siellä kokoontuivat. Jahorlikissahan, hyvät herrat, niinkuin tiedätte, istutaan oikeutta anastettuja karjoja koskevista rajariidoista, jollaisista riidoista ei koskaan tule puutetta. Pitkin koko Dniesterin vartta on paljon rotkoja, piilopaikkoja ja tiheikköjä, ihmiset elävät siellä taloissaan tuntematta kenenkään yliherruutta, ympärillään aro ja lähin naapuri jossakin näkymättömän matkan päässä. Tuollaisten villien erakkojen luo Bohun varmaan on tytön kätkenyt, sillä sinne hän turvallisimmin saattoi hänet jättää.
— Hyvä, mutta mitenkä nyt pääsemme sinne, kun Krywonos sulkee meiltä tien? sanoi herra Longinus. — Jampolkin on, kuten juuri sain kuulla, ryövärien pesänä.
Tähän vastasi Skrzetuski:
— Vaikka minun pitäisi menettää kaulani kymmenen kertaa, niin minä pelastan hänet! Lähden sinne valepuvussa ja Jumalan avulla minä löydän hänet.
— Minä lähden kanssasi, Jan, sanoi herra Wolodyjowski.
— Ja minä seuraan kerjäläisukkona, teorba matkassani. Uskokaa pois, hyvät herrat, että minulla teidän joukossanne on enimmän kokemusta, experientiaa. Mutta koska teorba jo inhoittaa minua, otan ehkä sensijaan säkkipillin.
— Enköhän minäkin kelpaa johonkin, hyvät veljet? sanoi herra
Longinus.
— Varmaan, vastasi herra Zagloba. — Koska meidän täytyy kulkea Dniesterin yli, niin te saatte kantaa meidät joen poikki, niinkuin pyhä Christophorus.
— Kiitän teitä sydämestäni, sanoi Skrzetuski, — ja otan mielihyvällä vastaan apunne. Vastoinkäymisessä ei mikään tule parempaan tarpeeseen kuin uskolliset ystävät, joita, kuten näen, kaitselmus ei ole minulta riistänyt. Suokoon Jumala minun palkita teidän palveluksenne terveydelläni ja omaisuudellani.
— Me olemme kaikki kuin yksi mies, huudahti Zagloba. — Yksimielisyys on Jumalalle otollinen ja saatte nähdä, ettei meidän kauvan tarvitse odottaa vaivojemme hedelmiä.
— Minulla ei siis enään ole jäljellä muuta, virkkoi hetken perästä Skrzetuski, — kuin saattaa lippukuntani takaisin ruhtinaan luo ja sitten lähteä teidän kanssanne matkalle. Me kuljemme pitkin Dniesteriä, kauvas Jampolia kohden, aina Jahorlikiin asti, ja etsimme kaikkialta. Mutta jos, kuten toivon, Chmielnicki jo on tuhottu — tai ainakin hän on sitä ennenkuin tulemme ruhtinaan luo, niin silloin ei valtion palveluskaan enään ole meillä esteenä. Lippukunnat varmaan lähtevät Ukrainaan tukahuttamaan kapinaa, mutta siellä ne kyllä tulevat toimeen ilman meitäkin.
— Odottakaappa sentään, hyvät herrat, sanoi Wolodyjowski, — Chmielnickin jälkeen tulee varmaan Krywonosin vuoro. Ehkäpä siis saamme lippukuntinemme lähteä Jampolia kohden.
— Ei, meidän täytyy olla siellä aikaisemmin, virkkoi Zagloba, — mutta kaikkein ensimäiseksi täytyy toimittaa liput takaisin, jotta meillä olisi vapaat kädet. Minä toivon myöskin, että ruhtinas tulee olemaan meihin tyytyväinen.
— Varsinkin teihin.
— Aivan niin, sillä minä tuon hänelle parhaimmat tiedot. Uskokaa pois: minä toivon palkintoa.
— Lähdemmekö siis matkaan?
— Meidän täytyy levätä huomiseen asti, sanoi Wolodyjowski. —
Muuten antakoon Skrzetuski käskyt, hänhän täällä on johtaja.
Tahtoisin kuitenkin varoittaa lähtemästä tänään, sillä silloin tulee
hevosistamme kerrassaan loppu.
— Minä tiedän, että se on mahdotonta, sanoi Skrzetuski, — mutta luullakseni huomenna, kun hevoset ovat saaneet hyvät appeet, voimme lähteä liikkeelle.
Seuraavana päivänä lähdettiinkin liikkeelle. Ruhtinaan määräysten mukaan tuli heidän palata Zbaraziin. Lähdettiin siis Kuzminia kohti Felsztynin ohi Woloczyskaan päin ja sieltä vei Chlebanowkaan menevä vanha maantie Zbaraziin. Tie oli alinomaisen sateen vaikutuksesta huono, mutta rauhallinen, ja vain herra Longinuksen osalle, joka sadan ratsumiehen kanssa kulki edellä, tuli hajoittaa muutamia metelöitsijäparvia, jotka olivat kokoontuneet valtion sotajoukkojen selkäpuolelle. Vasta Woloczyskassa asetuttiin yölevolle.
Tuskin oli joukko kuitenkaan pitkän matkan jälkeen ehtinyt päästä makeaan uneen, kun miehet hälytettiin hereille ja vartiat ilmoittivat, että jokin ratsuosasto lähenee. Pian saapui sentään tieto, että tulijat ovatkin Wierszulin lippukuntaa, siis omaa väkeä. Zagloba, herra Longinus ja pikku Wolodyjowski kokoontuivat heti Skrzetuskin tupaan ja heidän jälkeensä ryntäsi tuulispäänä sisään keveän ratsuväen upseeri aivan hengästyksissään ja kokonaan loan peitossa. Nähdessään upseerin, huudahti herra Skrzetuski:
— Wierszul!
— Minä juuri, vastasi saapunut, tuskin saaden henkeään kulkemaan.
— Ruhtinaan luotako?
— Niin, olen aivan tukahtumaisillani.
— Mitä tietoja? Onko Chmielnicki jo mennyttä?
— Puola… on… mennyttä.
— Kristuksen haavain nimessä, mitä te puhutte? Olemmeko kärsineet tappion?
— Tappio… häpeä… Ilman taistelua… Pakokauhu… oi, oi!
— Vaikea on uskoa omia korviaan. Sanokaa, sanokaa, Jumalan nimessä?
Ylipäällikötkö…?
— He ovat paenneet.
— Missä on ruhtinas?
— Hän poistuu… Ilman sotajoukkoa…! Minä tulen ruhtinaan lähettinä… Hän käski… heti lähteä Lembergiin… Meitä ajetaan takaa.
— Kuka? Wierszul, Wierszul, tule toki järkiisi, mies. Kuka?
— Chmielnicki — — tatarilaiset…
— Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen! huudahti Zagloba. — Maa halkeaa.
Mutta Skrzetuski käsitti jo miten oli käynyt.
— Kysymykset tuonnemmaksi, sanoi hän. — Nyt ratsun selkään!
— Satulaan, satulaan!
Ratsujen kaviot Wierszulin tatarien alla kopisivat jo akkunoiden edessä. Asukkaat, jotka olivat sotajoukon tullessa heränneet, lähtivät ulos asunnoistaan lyhdyt ja soihdut käsissä. Tieto lensi kuin salama yli koko kaupungin. Alettiin heti soittaa hälytyskelloja, äsken vielä hiljainen kauppala kaikui nyt melua, kavioiden kapsetta, komentohuutoja ja juutalaisten hälinää. Asukkaat halusivat lähteä pakoon sotajoukon mukana, hevosia alettiin valjastaa rattaiden eteen ja niihin kuormitettiin lapsia, naisia, patjoja. Pormestari muutaman porvarin etunenässä tuli rukoilemaan Skrzetuskia, ettei hän lähtisi edellä, vaan saattaisi asukkaat vaikkapa Tarnopoliin. Mutta herra Skrzetuski ei edes kallistanut korvaansa hänen puheilleen, sillä olihan hän saanut nimenomaisen käskyn mitä kiireimmin lähteä Lembergin.
He lähtivät siis liikkeelle ja vasta matkalla tyynnyttyään kertoi
Wierszul mitä oli tapahtunut.
— Niin kauvan kuin Puola on ollut pystyssä, sanoi hän, — ei se ole kärsinyt sellaista tappiota. Eivät Cecora, Keltaiset Vedet eikä Korsun ole mitään tämän rinnalla.
Mutta Skrzetuski, Wolodyjowski ja herra Longinus Podbipienta vaipuivat aivan ratsujensa kaulaa vastaan ja milloin tarttuivat päähänsä, milloin nostelivat käsiään taivasta kohden.
— Tämä käy yli ihmisen ymmärryksen! sanoivat he. — Missä oli ruhtinas?
— Hyljättynä, kaikkien tahallisesti syrjäyttämänä. Hänellä ei ollut vallassaan edes oma divisionansa.
— Kenellä oli komento?
— Ei kenelläkään ja kaikilla. Minä olen jo kauvan palvellut ja sodassa kulunut, mutta en vielä ikinä ole nähnyt sellaisia joukkoja ja sellaisia päällikköjä.
Zagloba, joka ei erityisesti pitänyt Wierszulista ja joka tunsi häntä vain vähän, alkoi heilutella päätään ja maiskutella suutaan. Lopulta hän virkkoi:
— Hyvä herra, eiväthän vain asiat ole sekaantuneet teidän silmissänne, tai ettehän vain lue osittaista tappiota yleiseksi tappioksi, se mitä kerrotte, käy nimittäin yli kaiken mielikuvituksen.
— Niin käykin, sen myönnän ja sanon teille vielä, että ilolla antaisin leikata pääni poikki, jos jonkin ihmeen kautta osottautuisi, että olen erehtynyt.
— Mutta millä tavalla sitten te ensimäisenä tappion jälkeen tulitte Woloczyskaan? En nimittäin saata olettaa että te ensimäisenä olisitte livistänyt tiehenne. Missä ovat siis sotajoukot? Minne päin ne pakenevat? Mitä niille on tapahtunut? Mikseivät pakenevat ehtineet ennen teitä? Kaikkiin näihin kysymyksiin etsin turhaan vastausta.
Muissa tilaisuuksissa ei Wierszul hyvitystä vaatimatta olisi sallinut tehdä tällaisia kysymyksiä, mutta tällä hetkellä ei hän voinut ajatella mitään muuta kuin tappiota ja siksipä hän vain vastasi:
— Minä tulin ensimäisenä Woloczyskaan sentähden että muut poistuivat Ozygowceen päin. Ruhtinas lähetti minut tahallaan sivullepäin, koska hän toivoi, että myrsky ei saavuttaisi teitä, mikä olisi tapahtunut, jos olisitte saaneet tiedon liian myöhään. Ja toiseksi hän lähetti minut teidän luoksenne sentähden, että ne viisisataa ratsua, jotka ovat teidän käytettävänänne, nyt tulevat hänelle huomattavaksi avuksi, kun hänen divisionansa suurimmaksi osaksi on kaatunut tai lyöty hajalle.
— Ihmeellisiä asioita, mutisi Zagloba.
— Kauheaa on niitä ajatella, epätoivo valtaa mielen, sydäntä vihloo, kyyneleet vuotavat, sanoi Wolodyjowski, käsiään väännellen. — Isänmaa on menetetty, häpeä kuoleman jälkeen. Joukot, sellaiset joukot ovat tuhotut! Nyt varmaan seuraa maailman loppu ja viimeinen tuomio.
— Älkää keskeyttäkö häntä, sanoi Skrzetuski, — antakaa hänen kertoa kaikki.
Wierszul vaikeni ikäänkuin kootakseen voimiaan. Hetken ajan kuului vain kavioiden läiskinä loassa, sillä ulkona satoi. Oli vielä täysi yö ja sangen pimeä, koska oli pilvessä. Pimeydessä ja sateessa kajahtelivat pahaaennustavina Wierszulin sanat. Hän alkoi:
— Jollen olisi toivonut kaatuvani taistelussa, niin varmaan olisin menettänyt järkeni. Te puhuitte viimeisestä tuomiosta ja minäkin luulen, että se pian lähestyy, koska kaikki löyhtyy, pahuus saa vallan ja Antikristus jo kulkee maailmassa. Te ette olleet näkemässä mitä tapahtui, mutta jollette siedä kuulla edes kertomusta siitä, niin kuinka luulette sitten minun kestäneen, minun, joka omin silmin näin tappion ja tuon kuvaamattoman häpeän. Jumala antoi meille tässä sodassa onnellisen alun. Ruhtinas, jonka oikeudentunto Czolhanski-Kamienin luona sai hyvitystä herra Laszcziin nähden, jätti kaiken muun unohduksiin ja sopi ruhtinas Dominikin kanssa. Me iloitsimme kaikki tästä sovinnosta, se oli kuin mitäkin Jumalan siunausta. Ruhtinas löi toistamiseen vihollisen Konstantinowin luona ja otti haltuunsa itse kaupungin, jonka vihollinen oli jättänyt ensimäisen rynnäkön jälkeen. Sitten marssimme Pilawceen, vaikka ruhtinas varoitti sinne menemästä. Heti tällä matkalla alkoi häntä vastaan ilmetä kaikenlaisia juonitteluja, niskoittelua, kateutta ja suorastaan salajuonia. Hänen mielipidettään ei kuunneltu neuvotteluissa, ei otettu huomioon mitä hän sanoi ja ennen kaikkea yritettiin hajoittaa divisionamme, jottei ruhtinas saisi pitää sitä eheänä käsissään. Jos hän olisi pannut tätä menettelyä vastaan, niin olisi kyllä pidetty huolta siitä että hän joutuisi tappiolle ja siksi hän vaikeni ja kärsi. Niin jäivät ylipäällikön käskystä Konstantinowiin kevyet ratsujoukot ynnä Wurcel tykistöineen ja eversti Machnicki. Myöskin Liettuan majoitusmestarin, herra Osinskin joukot ja Koryckin rykmentti erotettiin ruhtinaan komennosta, niin että hänelle jäi vain Zacwilichowskin husaarit, kaksi rykmenttiä rakuunoja ja minä, jolla oli vain osa lippukuntaani. Kaikkiaan ei ruhtinaalla ollut kahtatuhatta miestä enempää. Mutta nyt ei häntä enään pidetty arvossa ja minä kuulin kuinka ruhtinas Dominikin puoltajat puhuivat: "Nyt ei enään voiton saatua voida sanoa, että se saatiin pelkästään Wisniowieckin ansiosta". Ja ääneen mainittiin, että jos niin tavaton kunnia ja maine kuin tähän asti seuraisi ruhtinasta, niin kuninkaanvaalissa voittaisi hänen ehdokkaansa prinssi Kaarle. Mutta he tahtovat Kasimiria. Heidän puoluepolitiikkansa tarttui siinä määrin koko sotajoukkoon, että aljettiin väitellä ja keskustella ryhmittäin aivan kuin valtiopäivillä. Lähetettiin edustajia ja ajateltiin kaikkea muuta paitsi taistelua, aivan kuin vihollinen jo olisi ollut tuhottu. Mutta jos minä kertoisin teille kaikista pidoista ja juomingeista, koko siitä ylellisyydestä mikä siellä vallitsi, niin ei varmaan kukaan teistä uskoisi sanoihini. Pyrrhuksen joukot eivät olleet mitään verrattuina noihin kokonaan kullassa, jalokivissä ja kamelikurjen höyhenissä välkkyviin rykmentteihin. Kaksi sataa tuhatta palvelijaa ja äärettömät määrät vaunuja kulki meidän mukanamme. Hevoset olivat vaipumaisillaan kultakutomusten ja silkkitelttojen painon alla, vankkurit eivät kestäneet juomatavaroiden painoa, vaan menivät rikki. Olisi luullut meidän olevan matkalla valloittamaan koko maailmaa. Aatelisto, josta oli asetettu liikekannalle jokainen, joka kynnelle kykeni, läiskähytteli yöt päivät ruoskiaan, uhkaillen: "Kas tällä me rauhoitamme moukat, sapelia ei tarvita!" Mutta me, vanhat sotilaat, jotka olimme tottuneet taistelemaan eikä puhumaan, me aavistimme jo, nähdessämme tuon kuulumattoman ylellisyyden, pahan olevan tulossa. Ensinnä alkoi napinoiminen herra Kisieliä vastaan — hän oli muka petturi, ja sitten oli muka paha, että hän oli kunnioitusta nauttiva senaattori. Herrat tappelivat keskenään sapeleilla kuin juopuneet, leirivartioita ei ollut, ei kukaan suorittanut päälliköntehtäviä, jokainen teki mitä halutti, meni sinne missä hänen oli parempi olla, pysähtyi missä halutti. Palvelijat panivat hekin toimeen meluisia juominkeja. Hyvä Jumala, kaikki tyyni vaikutti kuin mitkäkin laskiaisnaamiaiset eikä suinkaan kuin sotaretki, naamiaiset, joissa tanssittiin hukkaan, juotiin, syötiin ja hulluteltiin turmioon valtakunnan onni ja menestys.
— Vielä me sentään elämme, sanoi Wolodyjowski.
— Ja Jumala on taivaassa, lisäsi Skrzetuski.
Tuli jälleen hetken äänettömyys. Sitten jatkoi Wierszul:
— Me hukumme, jollei Jumala tee ihmettä ja lakkaa kurittamasta meitä meidän syntiemme tähden sekä osoita meille ansaitsematonta armoa. Hetkittäin en itsekään usko, mitä omin silmin olen nähnyt, vaan minusta tuntuu siltä kuin painajainen olisi minua ahdistanut…
— Kertokaa eteenpäin, sanoi Zagloba. — Te tulitte siis Pilawcen luo, ja kuinka sitten?
— Tulimme sinne ja pysähdyimme. Mistä päälliköt siellä neuvottelivat, sitä en tiedä. Viimeisellä tuomiolla saavat he siitä vastata, sillä jos he olisivat heti hyökänneet Chmielnickin kimppuun, niin hän olisi voitettu ja tuhottu, niin totta kuin Jumala on taivaassa, huolimatta meidän epäjärjestyksestämme, riitaisuudestamme, mellakoistamme ja johtajan puutteesta. Rahvaan joukossa oli nimittäin jo vallinnut pakokauhu ja oli pidetty neuvoa siitä, että Chmielnicki ja muut päälliköt olisivat luovutettavat, hän itsekin suunnitteli jo pakoa. Meidän ruhtinaamme ratsasti teltalta teltalle, pyysi, rukoili ja uhkasi: hyökätkäämme ennenkuin tatarit saapuvat, hyökätkäämme! Ja hän repi hiuksiaan. Mutta toinen vain katseli toistaan eikä kukaan tehnyt mitään, juotiin vain ja pidettiin kokouksia. Levisi sitten huhu, että tatarilaiset saapuvat — khani ja kaksisataa tuhatta ratsua. Herrat vain neuvottelivat ja neuvottelivat. Ruhtinas sulkeutui telttaansa, sillä hänet oli kokonaan syrjäytetty. Sotajoukon keskuudessa aljettiin kertoa, että kansleri oli kieltänyt ruhtinas Dominikia ryhtymästä taisteluun ja että rauhanneuvottelut olivat aljetut. Syntyi entistä suurempi epäjärjestys. Vihdoin saapuivat tatarit, mutta Jumala soi meille sittenkin ensimäisenä päivänä myötäkäymistä. Ruhtinas ja herra Osinski yhtyivät ja herra Laszcz piti hyvin puoliansa. Orda karkoitettiin kentältä ja sai aika lailla selkäänsä. Mutta sitten…
Tässä tukahtui herra Wierszulilta ääni.
— Mutta sitten? kysyi herra Zagloba.
— Seurasi käsittämättömän kauhea yö. Muistan että väkineni olin vartioimassa joen rannalla, kun yhtäkkiä kasakkaleirissä aljetaan villitysti ampua tykeillä ja huutaa. Nyt muistui mieleeni mitä leirissä eilen oli puhuttu, että nimittäin ei tatarilaisvoima kokonaisuudessaan ollut vielä saapunut, vaan ainoastaan Tuhaj-bej osastoineen. Tein siis sen johtopäätöksen, että koska siellä nyt on syntynyt tuollainen häly, niin on varmaan khanikin jo saapunut. Samassa alkaa kuulua melua meidänkin leiristämme. Otin mukaani muutaman miehen ja kiiruhdin paikalle. Mitä siellä olikaan tapahtunut? Minulle huudetaan: päälliköt ovat paenneet! Riennän ruhtinas Dominikin luo — häntä ei näy eikä kuulu. Menen toisen päällikön luo — en tapaa häntäkään, menen kolmannen luo, enkä saa käsiini häntäkään. Jeesus Natsarealainen! Sotamiehet kiirehtivät pitkin kenttää… Kirkunaa, melua, hälinää! Soihdut kädessä etsitään. "Missä ovat päälliköt, missä ovat päälliköt?" Toiset huutavat: "Tänne ratsut, tänne ratsut!" Toiset taas: "Hyvät veljet, pelastakaa itsenne! Petos, petos!" Ja kaikki kohottavat käsiään ylöspäin, kasvoilla ilme kuin mielipuolilla, silmät pullollaan päässä. Ja he tunkevat eteenpäin, tallaten toisiaan, istuutuvat hevosten selkään ja kiitävät pois aseettomina, umpimähkään, kiinnittäen mennessään kypäriään, panssareitaan, aseitaan, tai irroittaen telttojaan. Äkkiä ratsastaa esiin ruhtinas husaariväkensä etunenässä, yllään hopeainen panssari. Hänen ympärillään kannetaan kuutta soihtua, hän seisoo jalustamissaan ja huutaa siitä: "Hyvät herrat, minä olen jäänyt tänne, kerääntykää ympärilleni!" Mutta kukapa siitä välittäisi. Herrat eivät kuule eivätkä näe häntä, he kiitävät husaareja vastaan, sekoittavat rivit, kaatavat kumoon miehet ja hevoset! Tuskinpa ruhtinas itsekään saatiin pelastetuksi. Ja sitten ryntää koko sotajoukko villissä pakokauhussa leiristä, yli tallattujen nuotioiden, läpi pimeän, aivan kuin äyräittensä yli paisunut joki, hajaantuu, tuhoutuu, pakenee. Sotajoukosta ei enään voi puhua, ei ole päällikköjä, ei Puolan valtakuntaa — on vain kuulumaton häpeä ja meidän niskallamme kasakan jalka…
Herra Wierszul alkoi valittaa ja nykiä hevostaan, sillä hänet oli vallannut epätoivon raivo. Tämä raivo tarttui toisiinkin ja he ratsastivat keskellä sadetta ja yötä kuin mielipuolet.
He ratsastivat kauvan. Ensimäisenä alkoi puhua herra Zagloba:
— Ilman taistelua — oi, noita lurjuksia! Sellaisia poikia! Muistakaa vain kuinka oltiin mahtavia Zbarazissa, kuinka luvattiin syödä Chmielnicki ilman pippuria ja suolaa. Oi, teitä lurjuksia!
— Sellaisia he ovat! huudahti Wierszul. - He pakenivat saatuaan ensimäisessä taistelussa voiton tatareista ja rahvaasta, taistelussa jossa aatelisten nostoväkikin taisteli kuin leijonat.
— Siinä näkyy Jumalan sormi, sanoi Skrzetuski. — Mutta varmaan tässä lisäksi vaikuttaa jokin salaisuuskin, joka on saatava selville…
— Sellaista kyllä tapahtuu maailmassa että sotajoukko pakenee, mutta tässä jättivät päälliköt ensimäisinä leirin, ikäänkuin tahallaan helpoittaaksensa vihollisen voittoa ja jättääkseen sotajoukon teurastettavaksi.
— Aivan niin, aivan niin, sanoi Wierszul. — Kerrotaanpa juuri, että he tekivät sen tahallaan.
— Tahallaanko? Kristuksen haavain tähden, se ei ole mahdollista!
— Sanotaan, että he tahallaan sen tekivät. Mutta miksi — kuka sen arvannee.
— Painakoon heitä haudan multa, hukkukoon heidän jälkipolvensa ja vain häpeä jääköön heistä jäljelle, sanoi Zagloba.
— Amen, lausui Skrzetuski.
— Amen, lausui Wolodyjowski.
— Amen, toisti herra Longinus.
— Vain yksi mies voi vielä pelastaa isänmaan, jos hänelle annetaan päällikön nuija ja valtakunnan jäljellä olevat joukot, vain yksi mies, sillä kenestäkään muusta eivät sotajoukko eikä aateli tahdo kuulla puhuttavan.
— Ruhtinas, sanoi Skrzetuski.
— Aivan niin.
— Hänen johtoonsa me jäämme, hänen johdossaan me kuolemme. Eläköön
Jeremi Wisniowiecki! huusi Zagloba.
— Eläköön! toistivat muutamat kymmenet äänet. Mutta huuto vaikeni pian, sillä hetkellä jolloin maa aukeni jalkain alla ja taivas tuntui luuhistuvan ihmisten päitten päällä, ei ollut aikaa eläköönhuutoihin.
Aamu alkoi jo sarastaa ja etäisyydestä häämöittivät Tarnopolin muurit.