YHDEKSÄS LUKU.
Ensimäiset osastot sotajoukoista, jotka Pilawcen luona olivat joutuneet hajaannustilaan, saapuivat Lembergiin aamun koitteessa 26 p:nä syyskuuta ja samalla kuin kaupungin portit avattiin, levisi salaman nopeudella kauhea tieto kautta koko kaupungin, herättäen toisissa epäilystä, toisissa pakokauhua, mutta useissa myöskin epätoivoista halua puolustautua. Herra Skrzetuski osastoineen saapui kahta päivää myöhemmin, kun jo koko kaupunki oli täynnä pakenevia sotamiehiä, aatelisia ja asestettuja porvareja. Alettiin jo ajatella puolustautumistakin, koska minä hetkenä hyvänsä voitiin odottaa tatarien tuloa, mutta vielä ei oltu selvillä siitä kuka asettuu puolustuksen etunenään ja miten se on järjestettävä. Siksi vallitsi kaikkialla vastaiseksi epäjärjestys ja pelko. Toisia pakeni kaupungista, vieden mukanaan perheensä ja omaisuutensa, ympäristön asukkaat taas hakivat turvaa itse kaupungista. Pakenevat ja kaupunkiin tulevat täyttivät kadut ja riitelivät ohiajaessaan tiestä. Kaikkialla oli vankkureita, myttyjä, laatikoita, hevosia ja mitä erilaatuisimpiin lippukuntiin kuuluvia sotamiehiä. Kaikkien kasvoilla kuvastui epävarmuus, kuumeentapainen odotus, epätoivo tai alistuvaisuus. Joka hetki syntyi äkkiarvaamatta pakokauhu. Oli kuulunut huutoja: nyt ne tulevat… tulevat! Ja heti ryntäsivät joukot pakoon, vyöryen suurena aaltona, juosten umpimähkään eteenpäin pakokauhun vimmassa, kunnes huomattiin, että uudet tulijat kuuluivatkin johonkin hajaantuneeseen puolalaiseen joukko-osastoon. Näitä joukko-osastoja tuli koolle yhä enemmän ja kuinka surkealta näyttävätkään nyt sotilaat, jotka äsken vielä olivat kulkeneet kullassa ja riikinkukonhöyhenissä, laulu huulillaan ja ylpeys silmissään, moukkien sotaretkeä kohti! Nyt olivat he repaleissa, nälkäisinä, kurjina, loan peittäminä, ratsastaen vaihtuneiden hevosten selässä, häpeä kasvoilla. Kerjäläisten näköisiä he olivat enemmän kuin ritareiden ja saattoivat herättää vain sääliä, jos säälimiseen olisi ollut aikaa tässä kaupungissa, jonka muureja vastaan pian saattoi vyöryä vihollisen koko voima. Jokainen noista häpeään joutuneista ritareista lohduttautui vain sillä, että hänellä oli niin paljon, niin monta tuhatta häpeän jakavaa osatoveria. Kaikki he ensi hetkenä koettivat piiloittautua, saattaakseen sitten, tyynnyttyään panetella toisiaan, kirota ja uhkaella, vetelehtiä kaduilla, juopotella kapakoissa ja lisätä epäjärjestystä ja sekamelskaa.
Jokainen toisteli: tatarit ovat aivan tuossa! Muutamat näkivät jo takanaan murhapolttoja, toiset vannoivat kaikkien pyhien nimessä, että nyt oli tullut aika torjua vihollisen hyökkäys. Joukot, jotka ympäröivät sotamiehiä, kuuntelivat jännityksellä näitä huhuja: Kirkkojen katot ja tornit olivat täynnä tuhansia uteliaita ihmisiä, kirkonkellot soittivat hälyyttäen ja naisten ja lasten parvet tungeskelivat kirkoissa, joissa palavien kynttiläin keskellä loisti pyhä sakramentti.
Herra Skrzetuski osastoineen ratsasti verkalleen Haliczin portilta tiheitten ratsujoukkojen, vaunujen, jalkasotamiesten ja porvarien ammattikuntien lomitse. Kaupungin asukkaat katselivat ihmetellen tuota lippukuntaa, joka kulki täydellisessä sotajärjestyksessä. Alkoi jo kuulua huutoa, että apu on tulossa ja uudestaan valtasi aivan aiheeton ilo joukon, joka nyt alkoi tungeskella ratsuosaston lähelle, tarttuen herra Skrzetuskin jalustimiin. Paikalle alkoi vähitellen kokoontua jalkasotilaitakin huutaen: ne ovat Wisniowieckiläisiä, eläköön ruhtinas Jeremi! Tungos kävi niin suureksi, että lippukunta vain askel askeleelta saattoi liikkua eteenpäin.
Vihdoin ilmestyi Skrzetuskin osastoa vastapäätä rakuunajoukko erään upseerin johtamana. Rakuunat hajoittivat kansan, upseeri huusi: pois tieltä, pois tieltä! ja löi miekkansa lappeella niitä, jotka eivät väistyneet tarpeeksi nopeasti.
Skrzetuski tunsi Kuszelin.
Nuori upseeri tervehti sydämellisesti tuttavia.
— Mitä aikoja, mitä aikoja! sanoi hän.
— Missä ruhtinas on? kysyi Skrzetuski.
— Hän kuolisi surusta, jos vielä viivyttelisitte. Hän on täällä kiihkeästi odottanut teitä ja joukkoanne. Paraikaa hän on Bernhardilaisluostarissa. Minut lähetettiin pitämään järjestystä kaupungissa, mutta Grosswajer onkin jo ryhtynyt siihen työhön. Lähden teidän kanssanne kirkkoon, neuvottelu pidetään siellä.
— Kirkossako?
— Aivan niin. Ruhtinaalle tullaan tarjoamaan komentonuijaa, sillä sotamiehet vakuuttavat, että he eivät tahdo puolustaa kaupunkia kenenkään muun johdolla.
— Lähtekäämme, myöskin minulle on tärkeää päästä ruhtinaan puheille.
Yhdistyneet osastot lähtivät liikkeelle. Matkalla kyseli Skrzetuski kaikkea mitä Lembergissä oli tapahtunut ja oliko jo ryhdytty järjestämään puolustusta.
— Parastaikaa käsitellään tätä asiaa, sanoi Kuszel. — Porvarit tahtovat puolustautua. Mitä aikoja nämä ovatkaan! Alemmassa asemassa olevat ihmiset osoittavat paljon suurempaa rohkeutta kuin aatelisto ja sotamiehet.
— Entä päälliköt — miten on heidän käynyt? Ovatko he kaupungissa ja tulevatko ehkä vielä tekemään esteitä ruhtinaalle?
— Kunhan ei hän vain itse tekisi esteitä. Päällikönnuija olisi pitänyt antaa hänelle aikaisemmin, nyt se on liian myöhäistä. Päälliköt eivät uskalla näyttää silmiään, ruhtinas Dominik viivähti vain hiukan aikaa arkkipiispan palatsissa, nousi heti ja oikein tekikin, sillä ettepä saata uskoa mikä vimma sotamiesten keskuudessa vallitsee häntä vastaan. Häntä ei ole enään näkyvissä, mutta vielä he yhä huutavat: antakaa hänet tänne, niin me hakkaamme hänet palasiksi! Varmaan hän ei olisi välttänyt pahoinpitelyä. Sitten tänne saapui toinen päällikkö ja alkoi soimata ruhtinasta, mutta nyt hän on hiljaa, sillä mieliala on häntäkin vastaan. Kaikki syyttävät häntä vasten silmiä kaikista vastoinkäymisistä ja hän vain nielee kyyneliänsä. Kauheaa tämä todella on. Mitä aikoja nämä ovatkaan! Sanon teille: kiittäkää Jumalaa, ettette olleet Pilawcen luona, ettette olleet mukana pakoretkellä, sillä ihme on, että ne meistä, jotka olimme siellä, emme kokonaan kadottaneet järkeämme.
— Entä meidän divisiona?
— Sitä ei enään ole olemassa. Siitä on tuskin mitään jäljellä. Wurcel on poissa, Machnicki on poissa, Zacwilichowski poissa. Wurcel ja Machnicki eivät olleet Pilawcen luona, sillä he jäivät Konstantinowiin. Sinne heidät jätti ruhtinas Dominik, senkin belsebuubi, heikontaakseen meidän ruhtinaamme joukkoja. Tietämätöntä on, ovatko he päässeet sieltä pois vai onko vihollinen saartanut heidät. Vanha Zacwilichowski on hävinnyt kuin kivi veteen. Suokoon Jumala, ettei hän olisi kuollut.
— No, paljonko sotaväkeä tänne on kokoontunut?
— Väkeä kyllä on tarpeeksi, mutta mitäs sillä on virkaa. Vain ruhtinas voisi pitää miehet kurissa, jos hän suostuisi ottamaan vastaan komentonuijan, sillä ketään muuta he eivät tottele. Ruhtinas on ollut kauheasti teistä huolissaan, teistä ja sotamiehistä. Tämä onkin ainoa kokonainen lippukunta. Me jo surimme teidän kuolemaanne.
— Onnellinen tällä hetkellä se, jota itketään.
He ajoivat hetkisen vaiti ollen, katsellen joukkoja ja kuunnellen niiden melua ja huutoja: tatarilaiset, tatarilaiset! Eräässä paikassa näkivät he kauhean näyn: kappaleiksi revityn miehen, jonka joukko oli tuominnut vakoilijana. Kirkonkellot yhä soivat.
— Saapuuko orda tänne piankin? kysyi Zagloba.
— Pahus sen tietää, ehkäpä jo tänään. Tämä kaupunki ei tule puolustautumaan kauvan, sillä se ei pysty pitämään puoliaan. Chmielnickillä on kaksisataa tuhatta kasakkaa, tatareja lukuunottamatta.
— Meidän loppumme on tullut, sanoi aatelismies. — Parempi meidän olisi lähteä jonnekin kauvemmaksi myymään henkeämme, miksikä olemmekin saaneet niin monta voittoa!
— Kenestä?
— Krywonosista, Bohunista ja pahus ties kenestä.
— Mutta, sanoi Kuszel ja kääntyen Skrzetuskin puoleen, kysyi hiljaisella äänellä: — mutta eikö Jumala ole antanut teille mitään lohdutusta, Jan herra? Ettekö ole löytänyt sitä, mitä etsitte? Ettekö ole edes saanut mitään tietää hänestä?
— Nyt ei ole aikaa ajatella sitä! huudahti Skrzetuski. — Mitä merkitsevät minä ja minun asiani sen rinnalla mitä on tapahtunut. Kaikki on turhuuden turhuutta ja lopuksi on edessä kuolema.
— Siltä tuntuu minustakin, että koko maailma pian hukkuu, sanoi
Kuszel.
Näin puhuen saapuivat he bernhardinilaiskirkolle, joka sisältä oli täynnä valoa. Äärettömät ihmisjoukot seisoivat kirkon edessä, voimatta päästä sisälle, koska pertuskalla varustetut sotamiehet nuoralla sulkivat käytävän, päästäen sisään vain arvohenkilöitä ja upseereja. Skrzetuski käski väkensä jännittää eteen vielä toisenkin nuoran.
— Mennään sisään, sanoi Kuszel, — puolet koko Puolaa on tuolla kirkossa.
He astuivat sisään, Kuszel ei ollut paljoakaan liioitellut. Kaikki arvohenkilöt sekä sotajoukosta että kaupungista olivat todella kokoontuneet neuvotteluun: vojevodat, kastellaanit, rykmentinpäälliköt, ratsumestarit, muukalaisten värväysjoukkojen upseerit, papisto, aatelisia niin paljon kuin kirkkoon mahtui, joukko alempia upseereja ja Grosswajerin johdolla toistakymmentä kaupungin neuvosmiestä. Myöskin olivat kirkossa ruhtinas ja kruunun juomanlaskija, yksi ylipäälliköistä ja Kiovan vojevoda, Stobnican starosta, Wesel, Arciszewski ja Liettuan päämajoitusmestari herra Osinski. Kaikki nämä herrat istuivat pääalttarin edessä, niin että yleisö saattoi heidät nähdä. Neuvottelu kävi kiireellisesti, miltei kuumeentapaisesti, kuten tällaisissa tapauksissa tavallisesti. Puhujat nousivat penkeille ja rukoilivat upseereja, etteivät he jättäisi kaupunkia puolustusta vailla vihollisen käsiin. Täytyy taistella viimeiseen asti. Kaupunki voi pysäyttää vihollisen, valtakunta tulee järkiinsä. Mitä puuttuu, ettei täällä voisi puolustautua? Täällä on muurit, täällä on sotaväkeä, on päättäväisyyttäkin, tarvitaan vain johtaja. Tällaisten puheiden jälkeen syntyi läsnäolevien joukossa supina, joka kasvoi äänekkäiksi huudoiksi. Into tarttui kaikkiin. Me menemme kuolemaan, menemme mielellämme kuolemaan! huudettiin. Meidän täytyy pyyhkiä pois Pilawcen taistelun häpeä. Me suojelemme isänmaata! Sapeleja aljettiin kalistella ja paljaat terät välkkyivät kynttilöiden valossa. Toiset huusivat: olkaa hiljaa, neuvotellaan järjestyksessä! Onko puolustauduttava vai eikö ole? On, on! huusi joukko. Ja kaiku vastasi holveista: on! Kuka on tuleva johtajaksi? Ruhtinas Jeremi, hän on johtaja, hän on sankari! Puolustakoon hän kaupunkia ja valtakuntaa. Annettakoon hänelle johtajan nuija, hän eläköön!
Silloin syöksyi tuhansista keuhkoista niin äänekäs huuto, että seinät tärisivät ja akkunaruudut helisivät. — Ruhtinas Jeremi, ruhtinas Jeremi eläköön, eläköön! Vieköön hän meidät voittoon!
Tuhannet sapelit välkkyivät ilmassa, kaikkien katseet suuntautuivat ruhtinasta kohden. Ja tämä nousi pystyyn tyynenä, kulmat rypyssä.
— Hyvät herrat, lausui ruhtinas sointuvalla äänellä, jonka yleisen hiljaisuuden vallitessa kaikki saattoivat kuulla, — kun cimbrit ja teutonit hyökkäsivät Rooman tasavallan kimppuun, ei kukaan pyrkinyt konsuliksi, kunnes vihdoin Marius ryhtyi toimeen. Mutta Mariuksella oli oikeus ottaa konsulin virka, sillä ei ollut senaatin määräämiä päällikköjä. Minäkään en tahdo tässä hämmingissä vetäytyä pois vallasta, koska rakastan isänmaatani ja elämälläni tahdon palvella sitä. Mutta ylipäällikön nuijaa minä en voi ottaa vastaan, koska sillä loukkaisin isänmaata, senaattia ja esivaltaa ja koska en tahdo olla omavaltainen päällikkö. Onhan meidän joukossamme kuitenkin mies, jolle valtakunta on jättänyt ylipäällikön nuijan, nimittäin valtakunnan podczaszy… [Oikeastaan "juomanlaskija", valtakunnan korkeimpia virkamiehiä. Suoment. muist.]
Ruhtinas ei saanut sanotuksi enempää, sillä samassa kun hän oli maininnut podczaszyn nimen, syntyi kauhea melu ja sapelien kalisteleminen. Joukko alkoi liikehtiä ja räjähteli kuin ruuti, johon on pudonnut kipinöitä. "Alas! menköön hän hiiteen!" kuului. "Hiiteen, hiiteen!" kuului yhä äänekkäämmin. Podczaszy nousi nopeasti tuolistaan, kalpeana ja kylmä hiki valuen otsalta. Samassa läheni julmistuneita hahmoja kohti kuoripenkkejä ja alttaria ja pahaaennustava huuto: "antakaa hänet tänne!" kuului. Ruhtinas näki mitä oli tulossa, nousi ja ojensi oikean kätensä.
Joukot pysähtyivät, luullen hänen aikovan puhua. Vallitsi hetken hiljaisuus.
Mutta ruhtinas oli vain tahtonut pysäyttää melun ja myrskyn. Hän ei saattanut sallia verenvuodatusta kirkossa. Kun hän kuitenkin huomasi, että vaarallisin hetki oli mennyt ohi, istuutui hän jälleen. Kahta tuolia kauvempana, Kiovan vojevodan takana istui onneton podczaszy: hänen harmaa päänsä oli laskeutunut rinnalle, kädet riippuivat hervottomina ja katkonaisesti nyyhkien hän lausui:
— Hyvät herrat, minä kannan nöyrästi ristini syntieni takia.
Vanhus olisi saattanut herättää sääliä kovimmassakin sydämessä, mutta joukko on tavallisesti armoton ja niin alkoi melu uudestaan, kunnes Kiovan vojevoda äkkiä nousi, antaen kädellään merkin, että hän tahtoo puhua.
Hän oli ollut osallisena Jeremin voittoihin, siksi oltiin valmiita häntä kuuntelemaan.
Hän kääntyi nyt ruhtinaan puoleen ja pyysi mitä vakuuttavammin, että ruhtinas ei kieltäytyisi vastaanottamasta päällikkönuijaa eikä epäilisi ryhtyä pelastamaan isänmaata. Kun valtakunta on sortumaisillaan, saavat muodolliset oikeudet levätä, sen pelastajana olkoon se, joka on kykenevin sitä pelastamaan eikä muodollisesti nimitetty päällikkö.
— Ota sinä päällikkönuija, sinä voittamaton johtaja, ota, pelasta, eikä vain tätä kaupunkia, vaan koko valtakunta! Isänmaan suun kautta rukoilen minä, vanhus, sinua ja minun kanssani säädyt, kaikki miehet, naiset ja lapset: pelasta, pelasta!
Nyt sattui tapaus, joka liikutti kaikkien sydäntä: surupukuinen nainen lähestyi alttaria, heitti ruhtinaan jalkain juureen kultaiset koristuksensa ja jalokivensä, polvistui hänen eteensä ja huusi nyyhkyttäen:
— Me tuomme sinulle omaisuutemme, henkemme annamme sinun käsiisi, pelasta, pelasta meidät, sillä me hukumme!
Tämän nähdessään purskahtivat senaattorit, sotilaat ja koko joukko itkuun ja kaikki kirkossa huusivat yhteen ääneen:
— Pelasta!
Ruhtinas peitti silmänsä käsillään ja kun hän sitten nosti kasvonsa, niin välkkyi hänen silmäkulmissaan kyynel. Hän oli kuitenkin kahden vaiheilla. Miten käy Puolan arvovallan, jos hän ottaa tuon päällikkönuijan?
Nyt nousi valtakunnan juomanlaskija.
— Minä olen vanha, sanoi hän, — onneton ja murtunut. Minulla on oikeus luopua kantamasta taakkaa, joka käy yli voimieni ja siirtää se nuoremmille hartioille. Ja niin minä nyt tässä ristiinnaulitun kasvojen edessä ja kaiken ritariston nähden luovutan sinulle päällikkönuijan: ota se vastaan!
Ja hän ojensi nuijan Wisniowieckille. Seurasi sellainen hiljaisuus, että olisi kuullut kärpäsen lentävän. Vihdoin kajahti taasen Jeremin juhlallinen ääni:
— Syntieni takia… otan sen vastaan.
Hurja riemu valtasi väkijoukon. Se ryntäsi yli kuoripenkkien, lankesi Wisniowieckin jalkain juureen, heitti hänen eteensä kalleutensa ja rahansa. Viesti levisi salaman nopeudella pitkin kaupunkia. Sotamiehet olivat kuin hulluina ilosta ja huusivat heti haluavansa lähteä Chmielnickiä, tatareja ja sulttaania vastaan. Kaupunkilaiset eivät enään ajatelleetkaan antautumista, he tahtoivat nyt puolustautua viimeiseen veripisaraan asti. Armeenialaiset toivat vapaaehtoisesti rahansa raatihuoneelle, ennenkuin verotuksesta vielä oli aljettu puhuakaan, juutalaiset kohottivat synagoogassaan kiitoshuudon, tykit valleilla ilmaisivat laukauksilla iloista uutista, kaduilla ammuskeltiin ilolaukauksia. Eläköönhuudot kaikuivat koko yön, joku tuntematon olisi luullut kaupungin viettävän jotakin voitonjuhlaa.
Ja kuitenkin saattoi minä hetkenä hyvänsä kolmensadan tuhannen suuruinen vihollisjoukko, armeija suurempi kuin minkä Saksan keisari tai Ranskan kuningas saattoi panna pystyyn ja villimpi kuin Tamerlanin joukot, ryhtyä piirittämään kaupunkia.