KYMMENES LUKU.
Viikkoa myöhemmin, lokakuun 6:nnen päivän aamuna levisi Lembergiin se yhtä odottamaton kuin kauhea tieto, että ruhtinas Jeremi, ottaen mukaansa suuren osan sotajoukkoa, oli salaa jättänyt kaupungin ja lähtenyt teille tietämättömille.
Kansanjoukot kokoontuivat arkkipiispan palatsin eteen. Aluksi ei kukaan ottanut uskoakseen huhuun. Sotamiehet vakuuttivat, että jos ruhtinas on lähtenyt pois kaupungista, niin hän nähtävästi on vahvan osaston etunenässä marssinut puhdistamaan ympäristöä. Oli käynyt ilmi — niin kerrottiin —, että pakolaiset levittivät vääriä tietoja, joiden mukaan Chmielnickin ja tatarilaisten oli määrä tulla muka minä hetkenä hyvänsä. Syyskuun 26:sta päivästä oli kuitenkin kulunut kymmenkunta päivää eikä vihollista vielä näkynyt. Varmaan oli ruhtinas tahtonut omin silmin nähdä, oliko vaarassa todella perää, ja otettuaan selkoa huhun todenperäisyydestä hän epäilemättä palaa. Olihan hän sitäpaitsi jättänyt kaupunkiin muutamia rykmenttejä ja olihan kaikki valmiina piiritystä varten.
Niin oli todella laita. Kaikki tarpeelliset määräykset annettiin, kullekin osotettiin paikka, tykit vietiin, valleille. Illalla saapui ratsumestari Cichocki, tuoden mukanaan viisikymmentä rakuunaa. Uteliaat ympäröivät hänet heti, mutta hän ei ryhtynyt puhumaan joukon kanssa, vaan lähti suoraa päätä kenraali Arciszewskin luo. Yhdessä kutsuivat he nyt luokseen Grosswajerin ja läksivät hänen kanssaan raatihuoneelle neuvottelemaan. Siellä ilmoitti Cichocki pelästyneille neuvosmiehille, että ruhtinas todella oli peruuttamattomasti lähtenyt.
Ensi hetkessä masentuivat kaikki tykkänään ja muutamista röyhkeistä suista pääsi huudahdus: petturi! Mutta silloin Arciszewski, tuo vanha sotapäällikkö, joka urotöillään Hollannin palveluksessa oli saavuttanut maineensa, nousi ja puhui sotamiehille ja neuvosherroille seuraavaan tapaan:
— Kuulin täällä herjaavan sanan, jota ei kenenkään olisi pitänyt lausua, sillä ei edes epätoivo anna sellaiseen oikeutta. Ruhtinas on lähtenyt eikä palaa — se on totta. Mutta mikä oikeus teillä on vaatia päälliköltä, jonka hartioilla lepää koko isänmaan pelastus, että hän puolustaisi vain teidän kaupunkianne? Mitä tapahtuisi, jos vihollinen täällä saartaisi kaikki valtakunnan jäljellä olevat sotavoimat? Eihän täällä ole edes ruokavaroja eikä aseita niin suurta sotajoukkoa varten. Siksi sanon teille — ja te voitte luottaa minun kokemukseeni —, että jota suurempi sotajoukko olisi tullut tänne suljetuksi sitä lyhyemmän ajan olisi puolustus voinut kestää, sillä nälkä olisi voittanut meidät pikemmin ja nopeammin kuin vihollinen. Chmielnickille merkitsee ruhtinaan persoona enemmän kuin teidän kaupunkinne. Siis: kun hän, Chmielnicki, saa tietää, ettei ruhtinas ole täällä vaan kokoaa uusia joukkoja ja saattaa saapua teitä auttamaan, niin hän kohtelee teitä lempeämmin, jopa suostuu keskusteluihin. Te napisette tänään, mutta minä sanon teille, että ruhtinas on, jätettyään tämän kaupungin ja uhaten Chmielnickiä ulkoapäin, pelastanut teidät ja lapsenne. Älkää lannistuko, puolustautukaa ja pidättäkää joku aika vihollista, niin te voitte pelastaa kaupunkinne ja teette ikimuistettavan palveluksen myöskin isänmaallenne. Ruhtinas kokoaa sinä aikana joukkoja, panee kuntoon muut linnoitukset, herättää eloon turtuneen valtakunnan ja rientää teitä pelastamaan. Hän on valinnut ainoan pelastuksen tien, sillä jos hän ja hänen armeijansa täällä olisivat menehtyneet nälkäkuolemaan, niin ei kukaan enään olisi pidättänyt vihollista, vaan se olisi rynnännyt Krakovaa ja Varsovaa kohden, se olisi vyörynyt yli koko isänmaamme, kohtaamatta missään vastustusta. Siksi: älkää napisko, vaan kiiruhtakaa valleille, puolustamaan itseänne, lapsianne, kaupunkia ja koko valtakuntaa.
— Valleille, valleille! toistivat muutamat rohkeammat äänet.
Grosswajer, joka oli tarmokas ja rohkea mies, lausui:
— Minua ilahuttaa teidän päättäväisyytenne. Ja tietäkää, että ruhtinas ei ole lähtenyt pitämättä huolta puolustuksesta. Jokainen täällä tietää mitä hänen on tehtävä, ja tapahtunut on vain se minkä täytyi tapahtua. Minulla on puolustus käsissäni ja minä tulen puolustautumaan kuolemaan asti.
Toivo nousi uudestaan masentuneihin sydämiin. Sen nähdessään lausui
Cichocki lopuksi:
— Hänen ruhtinaallinen armonsa lähettää teille tiedon, että vihollinen on lähellä. Päällikönsijainen Skrzetuski on joutunut kosketuksiin kaksituhantisen tatarilaisjoukon kanssa, jonka hän on lyönyt. Vangit sanovat, että kauhean suuri sotavoima seuraa heidän jäljessään.
Tämä tieto teki syvän vaikutuksen. Seurasi hetken, äänettömyys.
Kaikkien sydämet sykkivät kiivaammin.
— Valleille! huusi Grosswajer.
— Valleille, valleille! toistivat läsnäolevat upseerit ja porvarit.
Samassa alkoi akkunoiden takaa kuulua hälinää. Tuhannet meluavat äänet sulivat käsittämättömäksi humuksi, joka muistutti meren aaltojen kohinaa. Yhtäkkiä aukenivat läiskähtäen salin ovet, sisään syöksyi toistakymmentä porvaria ja ennenkuin neuvottelijat ehtivät kysyä, mikä heidän oli, kajahtivat huudot:
— Taivas kumottaa, taivas kumottaa!
— Ja sana tuli lihaksi, sanoi Grosswajer. — Valleille!
Sali tyhjeni. Hetken perästä tärisytti kanuunanpauke kaupungin muureja, ilmoittaen itse linnan, esikaupunkien ja ympärillä olevien kylien asukkaille, että vihollinen oli lähellä.
Idässä hohti niin kauvas kuin silmä kantoi taivas punaisena. Näytti siltä kuin tulimeri olisi lähestynyt kaupunkia.
Ruhtinas oli sillä välin kiiruhtanut Zamosciin ja matkalla lyötyään joukon, josta Cichocki porvareillekin mainitsi, ryhtynyt korjaamaan ja varustamaan tuota jo luonnon puolesta lujaa linnoitusta, jonka hän lyhyessä ajassa teki voittamattomaksi. Skrzetuski ynnä herra Longinus ja osa lippukuntaa jäivät linnoitukseen herra Weyherin, starostan luo ja ruhtinas marssi Varsovaan saadakseen valtiopäiviltä varoja uusien sotajoukkojen hankkimista varten ja samalla ottaakseen osaa kuninkaan vaaleihin. Jos prinssi Kaarle tulisi valituksi, niin pääsisi sotapuolue voitolle. Silloin saisi ruhtinas käsiinsä kaikkien valtakunnan sotajoukkojen ylimmän päällikkyyden ja Chmielnickiä vastaan tehtäisiin suuri yleinen sotaretki, jossa taisteltaisiin elämästä ja kuolemasta. Prinssi Kasimiria pidettiin, vaikka hän olikin kuuluisa miehuudestaan ja yleensä sotainen herra, syystä kansleri Ossolinskin politiikan puoltajana, siis valmiina antautumaan neuvotteluihin kasakkain kanssa ja suostumaan melkoisiin myönnytyksiin heidän hyväksensä. Kumpikaan veljeksistä ei säästänyt lupauksia saadakseen itselleen puoluelaisia. Katsoen kummankin puolueen tasaväkisiin voimiin oli siis mahdoton edeltäpäin arvata vaalin tulosta. Kanslerin puoluelaiset pelkäsivät, että Wisniowiecki yhä kasvavan maineensa ja ritarien ja aatelin keskuudessa nauttimansa suosion avulla saa mielet kääntymään prinssi Kaarlen puolelle. Samoista syistä tahtoi ruhtinas itsekin olla läsnä persoonallisesti kannattamassa ehdokastaan. Siksi kulki hän nyt pikamarssissa Varsovaa kohden, varmana siitä, että Zamosc kauvan kykenee pitämään puoliansa koko Chmielnickin ja Krimin sotavoimaa vastaan. Lembergiä saattoi kaiken todennäköisyyden mukaan pitää pelastettuna, koska Chmielnicki ei mitenkään voinut uhrata pitkää aikaa tämän kaupungin valloitukseen. Hänen edessäänhän näet oli lujempi Zamosc, joka sulki häneltä tien Puolan sydämeen. Nämä ajatukset rohkaisivat ruhtinaan mieltä, jota isänmaata kohdanneet kauheat iskut olivat masentaneet. Hän uskoi varmasti, että vaikkapa kuninkaaksi valittaisiin Kasimiskin, niin on sota välttämätön ja kauhean kapinan täytyy hukkua verivirtaan. Hän toivoi, että Puola vielä kerran panee pystyyn mahtavan armeijan, sillä vasta silloin saattoivat neuvottelutkin olla mahdolliset, kun niitä tuki mahtava armeija.
Näitä ajatuksia hautoen kulki ruhtinas muutamien lippukuntien suojassa eteenpäin. Hänen mukanaan olivat Zagloba ja herra Wolodyjowski, joista edellinen pyhästi vannoi, että hän ajaa perille prinssi Kaarlen vaalin, koska tämä osaa puhua aatelille ja voittaa sen puolelleen, ja jälkimäinen taas komensi ruhtinaan saattojoukkoa. Siennicassa lähellä Minskiä odotti ruhtinasta mieluisa, vaikka ei aivan yllättävä tapaaminen. Siellä hän nimittäin kohtasi ruhtinatar Gryseldan, joka turvaa etsien oli matkalla Brest-Litowskista Varsovaan. Ruhtinatar oli näet aivan oikein olettanut, että ruhtinaskin pyrkii samaan määräpaikkaan. He tervehtivät toisiaan pitkän eron jälkeen sydämellisesti. Vaikka ruhtinatar mielenlaadultaan olikin terästä, heittäytyi hän miehensä syliin niin haikeasti itkien, ettei hän muutamaan tuntiin päässyt tointumaan. Sillä oi, kuinka usein olikin ollut hetkiä, jolloin hän oli uskonut, ettei hän enään näkisi miestään ja nyt Jeremi kuitenkin Jumalan sallimuksesta palasi mainehikkaampana kuin koskaan, palasi kunnian sädekehän ympäröimänä, jonka vertainen ei ollut vielä koskaan hohtanut kenellekään hänen suvussaan, palasi suurimpana päälliköistä, ainoana Puolan toivona. Ruhtinatar, riuhtaisten itsensä vähän päästä hänen rinnaltaan, katseli kyynelten läpi noita laihtuneita, tummuneita kasvoja, tuota ylevää otsaa, johon huolet ja vaivat olivat kyntäneet syvät vaot, katseli unettomien öiden mustentamiin silmiin, ja uudestaan puhkesi hän kyyneliin ja kaikki hovinaiset säestivät häntä tulvivien sydäntensä syvyydestä. Vasta vähitellen rauhoittui ruhtinaspari lähteäkseen sitten majailemaan paikkakunnan isoon pappilaan. Siellä aljettiin sitten kysellä ystävistä, hoviväestä, ritareista, jotka melkein kuuluivat kuin perheeseen ja joihin niin likeisesti liittyi muisto Lubniesta. Ensinnä sai ruhtinas tyydyttää ruhtinattaren levottomuuden herra Skrzetuskin kohtalosta. Hän selitti tämän pysähtyneen Zamosciin, koska ei hän tahtonut Jumalan hänelle lähettämien vastoinkäymisten painamana siirtyä pääkaupungin humuun, vaan mieluummin ankarassa sotapalveluksessa ja työssä lääkitsi sydämensä haavoja. Sitten esitti ruhtinas puolisolleen herra Zagloban ja kertoi hänen urotöistään.
— Hän on vir incomparabilis, verraton mies, sanoi hän. — Hän ei ole ainoastaan temmannut neiti Kurcewiczia Bohunin käsistä, vaan lisäksi johdattanut hänet läpi Chmielnickin ja tatarien leirin. Sitten hän yhdessä meidän kanssamme on kunniakkaasti ja urhokkaasti ollut mukana Konstantinovin taistelussa.
Tämän kuullessaan ei ruhtinatar säästänyt kiitosta Zagloballe. Hän ojensi hänelle useampaan kertaan kätensä suudeltavaksi ja lupasi sopivalla hetkellä toimittaa hänelle palkinnon. Vir incomparabilis kumarsi ja verhosi sankariutensa kainouteen, kunnes hän pian taas otti takaisin pöyhkeän muotonsa ja alkoi salavihkaa katsella hovinaisiin. Sillä vaikka hän olikin vanha eikä enään omasta puolestaan paljoa odottanut kauniilta sukupuolelta, niin oli hänelle kuitenkin mieleen, että naiset hänen urotöistään saivat tietää näin paljon. Ei kuitenkaan puuttunut suruakaan tästä muuten niin iloisesta kohtauksesta, sillä muistellessaan isänmaalle raskaita hetkiä, sai ruhtinas useamman kerran vastata puolisonsa kysymyksiin tutuista upseereista: kuollut, kaatunut, surmattu. Ja kovin koski kuolonsanoma moneen hovineitoonkin, sillä mainittujen nimien joukossa oli myöskin useampi heille rakas.
Niin vaihtelivat ilo surun ja kyyneleet hymyn kanssa, mutta masentunein kaikista oli pieni herra Wolodyjowski. Turhaan käänteli hän nimittäin silmiään joka puolelle: ruhtinatar Barbaraa ei ollut missään. Tosin tämä kavaljeeri sodan vaivojen ja alituisten taistelujen ja sotaretkien keskellä oli hiukan ehtinyt häntä unohtaa, koska hän luonnostaan oli yhtä altis rakastumaan kuin hän tässä tunteessaan oli kestämätön, mutta nyt, kun hän taasen näki edessään hovinaiset, nyt kun Lobnien elämä taasen nousi hänen silmiensä eteen, hän ajatteli, että sentään olisi hauskempi, jos levon hetki jo koittaisi ja hän saisi huoahtaa ja taasen rakastua. Mutta kun sellaista mahdollisuutta kuitenkaan ei ollut, ja kun hänen tunteensa ikäänkuin kiusaa tehden elpyi uudelleen, kävi herra Wolodyjowski hyvin alakuloiseksi ja oli sen näköinen kuin jos rankkasade olisi kastellut hänet läpimäräksi. Hänen päänsä vaipui alas, viikset, jotka tavallisesti olivat käännetyt ylöspäin, ulottuen sieraimiin asti niinkuin turilaalla, riippuivat nyt alaspäin, typpönenä oli ikäänkuin pidentynyt, kasvoista oli kadonnut tavallinen leppeys ja hän oli käynyt vaiteliaaksi mieheksi, joka ei edes liikahtanut, kun ruhtinas vuorostaan kiitteli hänenkin urheuttansa ja tavatonta rohkeuttansa. Mitä merkitsivät hänelle kaikki kiitokset, kun ei ruhtinatar Barbara ollut kuulemassa!
Anusia Borzobohatan kävi häntä sääli ja vaikka he olivatkin riidelleet, päätti hän lohduttaa herra Wolodyjowskia. Siinä tarkoituksessa hän, silmät koko ajan suunnattuina ruhtinatarta kohden, liukui huomaamatta ritarin luo ja pääsi vihdoin aivan hänen kohdalleen.
— Hyvää päivää, herra Wolodyjowski, sanoi hän. — Onpa siitä pitkä aika kun viimeksi tapasimme.
— Oi, neiti Anna, vastasi surumielisesti herra Michal, — paljon vettä on senjälkeen virrannut mereen ja paha on aika, jolloin taasen näemme toisemme, emmekä ole täällä edes kaikki.
— Niin, todella emme ole kaikki. Niin monta ritaria on kaatunut.
Anusia huoahti, mutta hetken päästä hän sanoi:
— Emmekä mekään ole koolla kaikki niinkuin ennen, sillä neiti Sieniutowna on mennyt naimisiin ja ruhtinatar Barbara jäi Vilnon vojevodan puolison luo.
— Ja menee varmaan myöskin naimisiin.
— Ei, sellaisia hän ei ajattele. Mutta miksi te sitä kysytte?
Sen sanottuaan siristeli Anusia mustia silmiään, niin että niistä oli näkyvissä vain rako ja katseli vinoon, kulmiensa alatse ritariin.
— Kohteliaisuudesta perhettä kohtaan vain, vastasi herra Michal.
Mutta Anusia virkkoi:
— Teette aivan oikein, sillä herra Michalilla onkin ruhtinatar Barbarassa hyvä ystävä. Useampaan kertaan hän kyseli: missä onkaan se minun ritarini, joka turnajaisissa Lubniessa heitteli hartioilta enimmin turkkilaisia päitä, josta urhoollisuudesta annoinkin hänelle palkinnon? Mitä hän tekee, elääkö hän vielä ja muistaako meitä?
Herra Michal kohotti kiitollisena silmänsä Anusian puoleen. Hänen tuli hyvä olla ja lisäksi hän huomasi, että Anusia oli tavattomasti kaunistunut.
— Sanoiko ruhtinatar Barbara todellakin niin? kysyi hän.
— Sanoi totta totisesti. Ja senkin hän vielä muisti, kuinka te hänen tähtensä syöksitte vallihaudan yli ja putositte veteen.
— Mutta missä Vilnon vojevodan puoliso nyt on?
— Hän oli meidän seurassamme Brestissä ja lähti viikko sitten
Bielskiin, mistä hän saapuu Varsovaan.
Herra Wolodyjowski katsahti uudelleen Anusiaan eikä enään voinut pidättäytyä.
— Mutta neiti Annapa on, sanoi hän, käynyt niin koreaksi, että oikein silmiin koskee.
Tyttö hymähti kiitollisena.
— Herra Michal puhuu tuolla lailla vain sanoaksensa jotakin minun mielikseni.
— Aikoinani tahdoin sitä tehdä, sanoi ritari ja kohotti olkapäitään,
— Jumala tietää että tahdoin olla teille mieliksi, mutta en voinut.
Nyt toivon vain, että herra Podbipienta olisi onnellisempi.
— Vaan missä herra Podbipienta on? kysyi Anusia hiljaa, painaen silmänsä alas.
— Zamoscissa Skrzetuskin kanssa. Hänestä on jo tullut lippukunnan sijaispäällikkö ja hänen täytyy hoitaa virkaansa. Mutta jos hän tietäisi kenen hän saa nähdä täällä, niin hän pyytäisi lomaa niin totta kuin Jumala on taivaassa ja rientäisi tänne pitkin askelin. Hän on suuri kavaljeeri ja ansaitsee kaiken mahdollisen ystävyyden.
— Eikö hän ole saanut mitään vammaa sodassa?
— Minusta tuntuu siltä kuin ei neiti oikeastaan tahtoisi kysyä sitä, vaan tiedustella niitä kolmea päätä, jotka hänen piti katkaista.
— Minä en usko, että hän todenteolla aikoo sellaista.
— Kyllä neidin täytyy se uskoa, sillä ilman sitä ei Podbipientan naimisista tule mitään. Ja ahkeraan hän hakeekin tilaisuutta löytää nuo päät. Machnowkan luona kävimme katsomassa paikkaa, missä hän tungoksen keskellä taisteli. Ja itse ruhtinas oli mukanamme, ja vakuutan neidille, että olen nähnyt monta taistelua, mutta sellaista ottelua en tule eläissäni näkemään. Kun hän vyöttää ympärilleen neidin antaman nauhan, niin hän tekee ihmeitä. Kyllä hän löytää nuo kolme päätänsä, siitä neiti saa olla varma.
— Kunpa jokainen löytäisi sen mitä hän etsii, sanoi Anusia huoaten.
Herra Wolodyjowski huokasi yhtaikaa Anusian kanssa ja kohotti silmiänsä kunnes yhtäkkiä hämmästyneenä tuli katsahtaneeksi tuvan nurkkaan.
Sieltä katseli häneen vihaiset, tuliset, hänelle aivan tuntemattomat kasvot, joissa oli jättiläisnenä ja viikset kuin kaksi vihtaa. Nämä viikset liikkuivat ikäänkuin pidätettyä intohimoa.
Tuo nenä, nuo silmät ja viikset olivat aivan peloittavat, mutta pieni herra Wolodyjowski ei yleensä kuulunut pelästyväisiin. Hän oli vain hiukan hämmästynyt ja, kääntyen Anusian puoleen, hän kysyi:
— Mikä olento tuo on tuolla nurkassa, tuo joka katselee minua aivan niinkuin aikoisi minut niellä kaikkineni päivineni ja liikuttelee viiksiänsä niinkuin vanha kollikissa?
— Tuoko? sanoi Anusia ja hänen valkeat hampaansa näkyivät. — Se on herra Charlamp.
— Mikä pakana hän on?
— Hän ei ole ensinkään pakana, vaan Vilnon vojevodan lippukunnasta Petychorin ratsumestari, joka saattaa meitä aina Varsovaan asti ja jää sinne odottamaan vojevodaa. Herra Michalin ei vain pidä asettua hänen tielleen, sillä hän on suuri ihmissyöjä.
— Kyllä minä sen näen. Mutta vaikkapa hän onkin ihmissyöjä, niin miksi hän hioo hampaitansa juuri minua vastaan eikä muita — onhan täällä lihavampiakin kuin minä.
— Siitä syystä vain… sanoi Anusia ja nauraa hihitti hiljaa.
— Mistä syystä sitten?
— Siksi että hän on rakastunut minuun ja itse sanonut minulle, että hän lyö kappaleiksi jokaisen, joka lähestyy minua. Uskokaa pois, hän hillitsee itsensä vain ruhtinasparin läsnäolon takia, muuten hän heti hakisi tilaisuutta käydä kimppuunne.
— No, jo nyt jotakin, vastasi herra Wolodyjowski iloisesti, — eikös niin, neiti Anna. Emmepä me turhaan laulaneet rakkauden mahdista, muistatteko, neiti? Ei siis neitikään voi ottaa askeltakaan ilman että joku heti rakastuu.
— Sellainen vastushan minulla aina on, sanoi Anusia, tähdäten katseensa maahan.
— Mikä farisealainen te olettekaan, neiti Anna, ja mitä siihen sanoo herra Longinus!
— Olenkos minä vikapää siihen, että tuo herra Charlamp minua vainoo?
Minä en siedä häntä enkä tahdo katsoa häneen.
— No no, katsokaa vain, ettei teidän tähtenne tulisi verenvuodatusta. Podbipientaa voi koskettaa vaikkapa haavaan, mutta tunteen asioissa ei hän siedä leikkimistä.
— Kunpahan hän löisi tuolta mieheltä korvat päästä, niin olisin iloinen.
Sen sanottuaan Anusia kieppui ympäri kuin ampiainen ja pyrähti toiselle puolelle tupaa herra Carbonin, ruhtinattaren lääkärin luo, jolle hän alkoi kuiskutella jotakin. Italialainen tuijotti kattoon, ikäänkuin hän olisi ollut jonkun innoituksen vallassa.
Sillä välin lähestyi Zagloba Wolodyjowskia ja alkoi veitikkamaisesti räpytellä tervettä silmäänsä.
— Herra Michal, mikäs leivonen tuo on?
— Neiti Anna Borzobohata-Krasienska, rouva ruhtinattaren kunnianarvoisa hovineiti.
— Mukava elävä, silmät kuin kilvet ja turpa kuin maalattu, ja kaula — uijui!
— Menee mukiin, menee mukiin!
— Onnittelen teitä.
— Jättäkää minut rauhaan, hän on herra Podbipientan kihlattu, tai melkein kuin kihlattu.
— Herra Podbipientan! No Jumala varjelkoon, eikös hän ollut luvannut säilyttää elinkautisen puhtautensa? Mutta tuollaisten mittasuhteiden vallitessa heidän välillään Podbipienta voisi kantaa häntä kauluksensa alla. Tyttö voisi istua Podbipientan viiksillä kuin kärpänen.
— Mitä vielä, tyttö kyllä pitää Podbipientan kurissa. Herkules oli väkevämpi, mutta kuitenkin sai nainen hänet pauloihinsa.
— Kunpa tyttö vain ei pettäisi häntä. Vaikka minä kyllä siinä kohden koetan parastani, niin totta kuin olen Zagloba.
— Kyllä niitä yrittäjiä tulee muitakin kuin te, mutta se tyttö on hyvästä pesästä ja kunniallinen. Hän on vain ajattelematon, sillä hän on nuori ja sievä.
— Te olette rehellinen kavaljeeri ja siksi häntä kiitätte. Mutta kun hän on leivonen, niin hän on leivonen.
— Kauneus vetää ihmisiä puoleensa. Tuo ratsumestari esimerkiksi on kauheasti häneen rakastunut.
— Kyllä kai. Ja katsokaappa tuotakin korppia, jonka kanssa tyttö nyt keskustelee, mikä paholainen se on?
— Se on italialainen Carboni, ruhtinattaren lääkäri.
— Katsokaappa, herra Michal, kuinka lyhdyt hänen päässään palavat. Hänhän kääntelee silmäteräänsä kuin houreissa. Huonosti ovat herra Longinuksen asiat. Tunnenhan minäkin tällaisia hiukan, sillä olen nuoruudessani kokenut yhtä ja toista. Jossakin toisessa tilaisuudessa kerron teille kaikki vaiheet, missä minäkin olen ollut mukana, tai jos teitä haluttaa, niin saattepa kuulla vaikka heti.
Herra Zagloba alkoi kuiskutella nuoren ritarin korvaan ja räpytellä silmäänsä tavallista nopeammin. Lähdön hetki yllätti heidät kuitenkin. Ruhtinas asettui ruhtinattaren kanssa suljettuihin vaunuihin saadakseen pitkän eron jälkeen kerrankin keskustella kylläkseen. Neidit asettuivat avonaisiin vaunuihin, ritarit nousivat satulaan ja niin lähdettiin liikkeelle. Ensinnä ajoi hovikunta, sitten jonkun matkan päässä takana sotajoukko, koska seutu oli rauhallista ja lippukunnat täällä olivat tarpeelliset vain mielenosoitukseksi eivätkä vaaran vuoksi. Niin kuljettiin Siennicasta Minskiin ja sieltä Varsovaan. Hevosia syötettiin sangen usein, ajan tavan mukaan. Tie oli täynnä kulkijoita, niin että saattoi päästä eteenpäin vain käyttöä. Kaikki pyrkivät nimittäin kuninkaanvaaleihin, ollen matkalla sekä lähiseuduilta että kaukaisesta Liettuasta asti. Siellä täällä kohtasi silmä herrashoveja, jotka olivat lähteneet liikkeelle: kokonaisia jonoja kullattuja vaunuja, joita ympäröivät haidukit ja turkkilaiseen tapaan puetut pajukit. Näiden jäljessä seurasivat hovikomppaniat, milloin unkarilaista, milloin saksalaista, milloin janitshariväkeä, milloin kasakkaosastoja, milloin taas komean näköisiä lippukuntia verratonta puolalaista ratsuväkeä. Jokainen huomattavampi ylimys koetti näet esiintyä mahdollisimman komean ja runsaan saattueen seuraamana. Paitsi lukuisia suurylimysten ratsusaattueita, nähtiin kulussa myöskin piiri ja maakuntain pienempiä arvohenkilöitä. Vähän päästä tuli tomupilvestä esiin yksityisiä aatelisia karabonivaunuja, jotka olivat verhotut mustalla nahalla ja joita veti pari tai neljä hevosta. Näissä vaunuissa istui aatelismies kaulassaan silkkinen nauha, josta riippui krusifiksi tai pyhän neitsyen kuva. Kaikki olivat he aseistetut. Toisella puolella istuinta oli musketti, toisella sapeli ja virassa olevilla tai entisillä lippukuntaupseereilla törrötti lisäksi istuimen takana keihäs. Karabonien alla kulkivat ajokoirat, ei tosin siksi, että niitä olisi tarvittu, sillä eihän nyt menty metsästämään, vaan herrain huvitukseksi. Takana kuljettivat kuormarengit ohjaksista valtoimia hevosia. Niiden selkä oli peitetty verhoilla, joita tarpeen tullen käytettiin rikkaasti koristettujen istuinten suojaamiseksi sadetta tai tomua vastaan. Kauvempana takana tulivat vitisevät vankkurit, joiden pyörät olivat sidotut vitsoilla ja joissa kuljetettiin telttoja ja ruokavaroja sekä palvelijoille että herroille. Joskus, kun tuuli puhalsi pois tomun tieltä kentille päin, paljastui koko tie ja silloin välkkyi edessä kuin satavärinen käärme tai kuin kullasta ja silkistä mestarillisesti kudottu nauha. Siellä täällä kajahteli italialainen tai jääkäri- tai janitsharisoittokunta, varsinkin Puolan ja Liettuan lippukunnissa, jonon päässä. Sillä ei puuttunut täältä niitäkään, sotajoukkojen kun täytyi kulkea korkeiden arvohenkilöiden saattueina. Kaikkialta kuului huutoa, melua, kirkunaa, kysymyksiä ja torumista, koska toinen tietenkään ei tahtonut olla toistaan huonompi.
Välistä kiidätti ratsusotilaita ja palvelijoita myöskin ruhtinaan saattueen luo, vaatien sitä tekemään tietä sille tai sille korkealle herralle, tai kysyen kuka tässä kulkee. Mutta heti kun heidän korviinsa tuli: Vähävenäjän vojevoda! he heti ilmoittivat sen herroillensa, ja jättivät nämä silloin heti tien vapaaksi, tai jos sattuivat ajamaan edellä, väistivät, nähdäkseen ohi menevän saattueen. Syöttöpaikoissa kokoontuivat aatelisto ja sotamiehet ruhtinaan saattueen ympärille tyydyttääkseen uteliaisuuttaan ja saadakseen nähdä valtakunnan kuuluisimman sotilaan. Myöskin kohotettiin silloin tällöin vivat (eläköön) huutoja, joihin ruhtinas ystävällisesti vastasi. Hän oli luonnostaan kohtelias ja lisäksi tahtoi hän nyt kohteliaisuudella voittaa puoluelaisia prinssi Kaarlelle. Ja todella hän pelkällä esiintymisellään voittikin monen puolelleen.
Yhtä suurella uteliaisuudella katseltiin ruhtinaan lippukuntia, "rusiineja", joiksi hänen sotilaitaan nimitettiin. He eivät enään olleet niin repaleisen ja kurjan näköisiä kuin Konstantinowin taistelun jälkeen, sillä ruhtinas oli Zamoscissa antanut heille uudet univormut, mutta aina heitä sittenkin katseltiin kuin mitäkin merentakaisia ihmeitä, koska he pääkaupungin läheisten seutujen asukkaiden mielestä tulivat maailman äärestä. Kummia kerrottiin myöskin noista salaperäisistä aroista, joilla syntyy sellaisia sankareita ja ihmeteltiin heidän ahavoittunutta ihoansa, jonka Mustanmeren vihurit olivat polttaneet, heidän katseensa karskeutta ja koko heidän esiintymisensä milteipä viileyttä, jonka he olivat saaneet villeiltä naapureiltaan.
Enimmin katseltiin kuitenkin ruhtinasta ja myöskin herra Zaglobaa, joka huomatessaan mikä ihailu häntä ympäröi, katseli eteensä tuimasti ja ylpeästi ja niin kauheasti tuijottaen, että joukossa silloin tällöin kuiskailtiin: tuo varmaan on etevin ritari heistä kaikista. Toiset sanoivat: hän varmaan on karkoittanut monta sielua ruumiista, tuo kiukkuisen näköinen lohikäärme! Kun herra Zagloba kuuli nämä puheet, koetti hän vielä entistä kiukkuisemman näköisenä peittää sisällistä tyydytystään.
Milloin hän ärjyi joukolle, milloin taas haukkui sitä. Enimmäkseen hän teki pilkkaa liettualaisista saattolippukunnista, joista raskasaseisilla oli kultainen ja kevytaseisilla hopeinen nauha olkapäällä. Aika retkale tuo herra Nauha! sanoi heidät nähdessään herra Zagloba. Useat upseereista puhisivat vihasta, purivat hammasta ja kalistelivat sapeliaan, mutta huomattuaan että röyhkeä mies oli Vähävenäjän vojevodan lippukunnan sotilas, he lopuksi sylkäisivät ja jättivät asian silleen. Likempänä Varsovaa kävivät joukot niin taajoiksi, että saattoi liikkua eteenpäin vain askel askelelta. Osanotto kuninkaanvaaleihin näytti tulevan tavallista runsaammaksi, sillä kaukaisista vähävenäläisistä ja liettualaisista maakylistäkin tulvi nyt aatelistoa — joka pitkän matkan takia ei olisi tullut pelkästään kuninkaanvaalia varten — Varsovaan turvaa hakemaan. Vaalipäivä, oli kyllä vielä kaukana, valtiopäivien ensi istunnot kun tuskin vielä olivat alkaneet, mutta aateli saapui kuukautta tai kahta aikaisemmin saadakseen asunnon kaupungissa, käydäkseen tervehtimässä sitä ja sitä tuttavaa ja turvautuakseen mahtavien suojelukseen, sekä syödäkseen ja juodakseen ylimyshoveissa ja vihdoin hankkiakseen itselleen pääkaupungin nautintoja näin elonkorjuun jälkeen.
Surumielisenä katseli ruhtinas vaunujensa verhojen läpi kaikkia näitä ritariston, sotamiesten ja aatelisten joukkoja, noita rikkauksia ja upeita pukuja. Hän ajatteli, minkä voiman tuosta voisikaan muodostaa kuinka suuren sotajoukon saattaisi panna pystyyn. Miksikä on Puolan valtakunta, joka on niin voimakas, väkirikas ja varakas, joka on täynnä uljasta ritaristoa, samalla niin heikko, ettei se voi tulla toimeen edes Chmielnickin ja villin tatarilaisjoukon kanssa? Chmielnickin kymmentuhansiin voisi Puola vastata kymmentuhansilla, jos vain tuo aateli, nuo sotamiehet, nuo rikkaudet ja varat, nuo rykmentit ja lippukunnat tahtoisivat palvella yleistä asiaa, niinkuin ne nyt palvelevat yksityistä etuaan. Kunto katoaa Puolasta, ajatteli ruhtinas, ja iso ruumis alkaa mädätä. Entinen miehuus katoaa ja sotajoukko ja aatelisto rakastavat hempeää joutilaisuutta eivätkä sodan vaivoja!
Ruhtinas oli kyllä osaltaan oikeassa, mutta hän arvosteli valtakunnan puutteita vain soturin ja päällikön kannalta, päällikön, joka tahtoisi tehdä kaikki miehet sotilaiksi ja johtaa heidät vihollista vastaan. Miehuuttakin saattoi vielä löytyä ja olipa sitä löytynytkin, kun äskettäin suuremmat sodat olivat uhanneet valtakuntaa. Puolalta puuttui jotakin enempää, jotakin, jota ruhtinassoturi ei tällä hetkellä huomannut, mutta jonka huomasi hänen vihamiehensä, valtakunnan kansleri, Jeremia taitavampi valtiomies.
Tuolla sinertävässä kaukaisuudessa häämöittivät jo Varsovan suippeat tornit ja ruhtinaan äskeiset ajatukset haihtuivat. Hän jakeli nyt käskyjä, jotka palvelusta toimittava upseeri heti vei Wolodyjowskille, saattojoukon päällikölle. Käskyt saatuaan kiidätti herra Michal Anusian vaunujen luota, missä hän siihen asti oli ratsastanut, melkoista kauempana takanapäin tulevien lippukuntien luo pannakseen rivit järjestykseen. Tuskin hän kuitenkaan oli ehtinyt ratsastaa kymmenkuntaa askelta, kun hän kuuli, että joku ajaa hänen takanansa. Hän kääntyi: siellä tuli herra Charlamp, Vilnon vojevodan kevytaseisen lippukunnan ratsumestari ja Anusian palvoja.
Wolodyjowski pysäytti hevosensa, sillä hän huomasi heti, että tästä varmaan tulee jokin välikohtaus ja herra Michal piti sellaisista. Herra Charlamp taas lasketti hänen kohdalleen eikä aluksi puhunut mitään, puhisi vain ja käänteli julmasti viiksiänsä, nähtävästi hakien sanoja. Vihdoin hän lausui:
— Nöyrin palvelijanne, herra rakuuna.
— Palvelijanne, herra ratsurenki.
— Kuinka te, hyvä herra, uskallatte sanoa minua ratsurengiksi? kysyi hampaitaan purren herra Charlamp, — minua, joka olen upseeri ja ratsumestari, häh?
Herra Wolodyjowski alkoi heitellä tapparaansa, joka oli hänen kädessään ja näytti kiinnittävän koko huomionsa vain siihen, että joka kiepahduksen jälkeen saisi sen kiinni varresta. Sitten hän ikäänkuin vastenmielisesti sanoi:
— Koska en nauhastanne saata tuntea arvoanne.
— Te loukkaatte koko upseerikuntaa, jonka arvoinen te ette ole.
— Kuinka niin? kysyi ymmällä keikari Wolodyjowski.
— Koska te palvelette ulkonaisessa värväyksessä.
— Olkaa huoleti, hyvä herra, vastasi herra Michal, — vaikka minä palvelenkin rakuunoissa, olen kuitenkin puolalainen upseeri enkä edes kevyestä, vaan herra vojevodan ylhäisestä lippukunnasta. Te voitte siis huoleti puhua kanssani, kuten samanarvoisen tai paremman kanssa puhutaan. [Ylhäiseen lippukuntaan kuuluva upseeri ei voinut mennä muukalaisen värvätyn joukon upseerin, ei edes kenraalin komennettavaksi, päinvastoin oli tällaisen muukalaislippukunnan kenraali usein tavallisen upseerin alainen. Välttääksensä tätä koettivat muukalaisrykmenttien kenraalit ja upseerit olla samalla myöskin puolalaisia upseereja. Tällainen upseeri oli herra Wolodyjowski.]
Herra Charlamp lauhtui hiukan huomatessaan, ettei ollut tekemisissä niin kevyen henkilön kanssa kuin hän oli luullut, mutta hän ei sittenkään lakannut kiristelemästä hampaitaan, sillä herra Michalin kylmäverisyys raivostutti häntä vielä enemmän. Hän sanoi:
— Kuinka te uskallatte tulla minun tielleni?
— Ahaa, minä huomaan että te haette riitaa.
— Ehkäpä haenkin ja sen sanon teille (herra Charlamp taipui tässä Michalin korvan juureen ja lopetti hiljaisella äänellä), että lyön teiltä pois korvat, jos te suljette minulta tien neiti Annan luo!
Herra Wolodyjowski alkoi taasen hyvin taajaan heitellä tapparaansa, ikäänkuin nyt olisi ollut erittäin sopiva aika tälle huvittelulle, ja lausui vakuuttavalla äänellä:
— Hyvä herra, jättäkää minut rauhaan.
— Siitä ei tule mitään, ette pääse käsistäni, sanoi herra Charlamp, tarttuen nuoren ritarin hihaan.
— En minä mihinkään karkaakaan, sanoi rauhallisesti herra Michal, — mutta tällä hetkellä minä olen virantoimituksessa ja kuljetan paraikaa ruhtinaan, herrani käskyjä. Päästäkää irti hihani, päästäkää, pyydän teitä, sillä muuten täytyy minun tässä ryhtyä johonkin: täytyy ehkä läjäyttää teitä otsaan tuolla tapparalla ja keikauttaa teidät hevosen selästä.
Tätä sanoessa Wolodyjowskin alussa niin kohtelias ääni aivan sihisi myrkyllisyyttä. Herra Charlampin täytyi tahtomattaankin hämmästyneenä katsoa nuoreen ritariin ja päästää irti hiha.
— No, sama se, Varsovassa saatte ryhtyä kanssani taisteluun, siitä kyllä pidän huolen.
— En mitenkään aio mennä piiloon, mutta tahtoisin mielelläni tietää, kuinka me Varsovassa tappelemme. Olkaa hyvä ja neuvokaa minua, en ole siellä vielä eläessäni ollut. Olen yksinkertainen sotilas, mutta olen kuullut puhuttavan marsalkkaoikeuksista, jotka pään menetyksellä rankaisevat, jos joku vetää esiin sapelinsa kuninkaan tai väliaikaisen hallitsijan läheisyydessä.
— Kyllä näkyy, että ette ole ollut Varsovassa ja että olette yksinkertainen mies, koska pelkäätte marsalkkaoikeuksia, ettekä tiedä, että interregnumin aikana tuomitsee väliaikainen tuomioistuin, jonka kanssa on helpompi tulla toimeen. Olkaa varma siitä, ettei minulta katkaista kaulaa teidän korvienne takia.
— Kiitän opetuksesta ja tulen usein pyytämään teiltä neuvoja, koska näen, että olette kokenut ja oppinut mies. Minä joka olen käynyt vain alimman luokan, osaan tuskin taivuttaa adjektiivin yhdessä substantiivin kanssa. Jos esimerkiksi tahtoisin — josta Jumala minua varjelkoon — sanoa teitä tyhmäksi, niin tiedän juuri ja juuri niin paljon, että sanoisin latinaksi stultus enkä stulta tai stultum.
Sen sanottuaan alkoi herra Wolodyjowski taasen heitellä tapparaansa niin että herra Charlamp oli aivan ällistyksissään, mutta sitten syöksyi veri hänen kasvoihinsa ja hän veti sapelin ulos tupesta. Samassa silmänräpäyksessä kuitenkin oli pieni ritari pannut pois tapparansa ja väläytti sapeliaan. Hetken he katselivat toisiaan kuin kaksi villisikaa, sieraimet levällään ja silmät palaen, mutta ensinnä huomasi sitten herra Charlamp, että hän joutuisi tekemisiin itse vojevodan kanssa, jos hyökkäisi hänen upseerinsa kimppuun tämän viedessä hänen käskyänsä. Siksi hän myöskin ensimäisenä pisti miekkansa takaisin tuppeen.
— Äh, kyllä minä sinut vielä löydän, senkin vietävä…
— Löydät, löydät, kaalinpää, sanoi pieni ritari.
Ja he ajoivat kumpikin eri taholle, toinen ratsusaattueeseensa, toinen lippukuntien luo, jotka sillävälin olivat ehtineet melkoista lähemmäksi, niin että tomupilvien joukosta jo selvästi kuului kavioiden kapse kovalla maantiellä. Herra Michal järjesti nyt heti ratsuja jalkaväen säännölliseen marssiin ja asettui itse ratsastamaan etunenässä. Hetken perästä karautti hänen luoksensa herra Zagloba.
— Mitä tuo merihirviö tahtoi sinusta? kysyi hän Wolodyjowskilta.
— Herra Charlampko? Ei mitään. Vaati minua vain taisteluun.
— No siinä sitä ollaan, sanoi Zagloba. — Lennossahan hän noukkaisee teidät nokallansa. Katsokaa, herra Michal, kun tappelette hänen kanssaan, ettette lyö poikki Puolan valtakunnan suurinta nenää, sillä sitä varten täytyisi luoda erityinen kumpu. Onnellinen Vilnon vojevoda! Toisten täytyy lähettää tiedustelujoukkoja vihollista kohden, mutta hänelle nuuskii tuo upseeri vihollisen jo kaukaa. Miksikä hän sitten vaati teidät taisteluun?
— Siksi että minä ratsastin neiti Anna Borzobohatan vaunujen kohdalla.
— Ah, hänelle olisi pitänyt sanoa, että hän lähtisi herra Longinuksen puheille Zamosciin. Hän kyllä olisi kestittänyt häntä pippurilla ja inkiväärällä. Huonosti kävi tuolle kaalinpäälle, hänen onnensa on nähtävästi pienempi kuin hänen nenänsä.
— En puhunut hänelle mitään herra Podbipientasta, sanoi Wolodyjowski, — sillä tuskinpa hän silti olisi jättänyt minut rauhaan. Nyt minä kiusallakin tulen mielittelemään Anusiaa, mielittelemään kahdenkertaisella innolla. Täytyyhän minullakin olla jokin lohdutus, ja onko meillä tuolla Varsovassa sitten parempaakaan työtä.
— Saadaan nähdä, saadaan nähdä, sanoi silmiään räpyttäen herra Zagloba. — Kun minä nuorella iälläni olin keräämässä veroja sitä lippukuntaa varten, jossa palvelin, niin kuljin ympäri koko maan, mutta sellaista elämää kuin Varsovassa en tavannut missään.
— Se on kai toisenlaista kuin meillä Dnieperin takana?
— Ei kannata verratakaan.
— Olen hyvin utelias, sanoi herra Michal ja hetken perästä hän lisäsi: — Kyllä minä siltä hölmöltä vielä viikset katkon, sillä ne ovat hänellä liian pitkät.