YHDESTOISTA LUKU.
Kului muutamia viikkoja. Aatelisia kokoontui yhä enemmän kuninkaanvaaleihin. Kaupungin väkiluku nousi kymmenkertaiseksi, sillä yhdessä aatelisjoukkojen kanssa tulvi sinne kansaa kaikilta maailman tahoilta, alkaen kaukaisesta Persiasta aina merentakaiseen Englantiin asti. Wolaan rakennettiin lautasuoja senaattia varten ja sen ympärillä väikkyi tuhansia telttoja, jotka kokonaan peittivät laajan kentän. Kukaan ei vielä voinut sanoa, kumpiko ehdokkaista, prinssi Kasimir, kardinaali, vaiko Kaarle Ferdinand, Plockin piispa, tulee valituksi. Molemmin puolin tehtiin suuria ponnistuksia. Laskettiin liikkeelle tuhansia lentokirjasia, joissa kuvattiin kilpailijain hyvät ja huonot puolet. Kummallakin oli lukuisia ja mahtavia puoltajia. Kaarlen puolella oli, kuten tunnettu, ruhtinas Jeremi, joka oli sitä vaarallisempi vastustajille, kun oli todennäköistä, että hän vetäisi muassansa myöskin häntä ihailevan aateliston, josta lopulta kaikki riippui. Mutta ei Kasimiriltakaan puuttunut kannatusta. Hänen puolestansa puhui se, että hän oli vanhempi poika, hänen puolellansa olivat kanslerin vaikutusvaltaiset piirit, hänen puolelleen tuntui kallistuvan primas-piispa, häntä kannatti suurempi osa suurylimyksiä, joista jokaisella oli lukuisia turvatteja. Ja näiden suurylimysten joukkoon kuului myöskin ruhtinas Dominik Zaslawski-Ostrogski, Sandomirin vojevoda, jonka maine tosin oli kärsinyt Pilawcen tappiosta ja jota uhkasi tuomiokin, mutta joka kuitenkin oli mahtavin ylimys koko valtakunnassa, ehkäpä koko Europassa, mies, joka saattoi minä hetkenä hyvänsä heittää ehdokkaansa vaakakuppiin rikkauksiensa äärettömän painon.
Kuitenkin oli Kasimirin puolueella katkeria epäilyksenkin hetkiä, sillä kuten sanottu, riippui kaikki siitä aatelistosta, joka lokakuun neljännestä päivästä lähtien oli leiriytynyt likelle Varsovaa ja jota yhä saapui paikalle tuhansittain, kaikilta valtakunnan suunnilta. Tämän aatelin suunnaton enemmistö piti ruhtinas Kaarlen puolta, sillä sitä viehätti Wisniowieckin nimi ja prinssin yleisiin tarkoituksiin harjoittama anteliaisuus. Prinssi, joka oli säästeliäs ja varakas herra ei epäillyt tällä hetkellä uhrata melkoisia summia uusiin rykmentteihin, jotka rykmentit olivat alistettavat Wisniowieckin komennettaviksi. Kasimir olisi mielellään seurannut hänen esimerkkiään eikä häntä varmaan pidättänyt itaruus, vaan päinvastoin liiallinen anteliaisuus, jonka välittömänä seurauksena oli varattomuus ja alituinen rahanpuute hänen aarreaitassansa. Molemmat veljet pitivät vilkkaita neuvotteluja. Joka päivä kiiti lähettejä edestakaisin Nieporentin ja Jablonnan välillä. Kasimir pyysi, vanhemman veljen oikeuden ja veljesrakkauden nimessä hartaasti Kaarlelta, että tämä luopuisi kuninkaanehdokkuudesta, mutta Kaarle oli itsepintainen ja vastasi, että hänen ei sovi ylenkatsoa onnea, joka mahdollisesti häntä kohtaa, "koska se on Puolan valtakunnan vapaista äänestyksistä riippuva onni ja kuuluu sille, jolle Herra Jumala on sen luvannut". Aika kului kuitenkin, kuusiviikkoinen määräjakso läheni loppuaan ja samalla läheni myöskin kasakkain uhka. Viestit tiesivät nimittäin, että Chmielnicki oli, jätettyään kesken Lembergin piirityksen, koska kaupunki muutamien rynnäkköjen jälkeen oli ostanut itsensä vapaaksi, Zamoscin edustalla ja hyökkäili yöt päivät tätä Puolan viimeistä suojaa vastaan.
Kerrottiin myöskin, että paitsi lähettejä, jotka Chmielnicki oli toimittanut Varsovaan tuomaan kirjeen ja vakuutuksen, että hän puolalaisena aatelismiehenä äänestää Kasimiria, aatelismiesten joukossa ja itse kaupungissa piileskeli paljon valepukuisia kasakkaupseereja, joita ei kukaan saattanut tuntea, koska he esiintyivät aivan kuin oikeutettu aatelisto eivätkä missään suhteessa eronneet muista valitsijoista, varsinkaan vähävenäläisistä maista tulleista, ei edes puheensa puolesta. Muutamat heistä oleskelivat täällä pelkkää uteliaisuuttaan, katsellaksensa kuninkaanvaalia Varsovassa, toiset olivat tulleet vakoilemaan, saadakseen selville mitä puhutaan tulevasta sodasta, kuinka paljon sotaväkeä valtakunta aikoo asettaa ja minkälaisia varoja aiotaan määrätä tähän tarkoitukseen. Mahdollisesti oli näissä puheissa paljon totta, sillä kasakkaupseerien joukossa oli paljon kasakoituneita puolalaisia aatelismiehiä, jotka hiukan sotkivat latinaakin, mutta joiden oikeaa karvaa ei saanut selville minkään tuntomerkin perustalla. Muuten ei latinantaito kukoistanut kaukaisilla aroilla, eivätkä ruhtinas Kurcewiczit ja heidän kaltaisensa osanneet sitä sen paremmin kuin Bohun ja muutkaan atamanit.
Tuollaiset jutut, joita usein kuuli sekä vaalikentällä että kaupungissa ynnä viestit Chmielnickin etenemisestä ja kasakkain ja tatarien etujoukkohyökkäyksistä, jotka hyökkäykset muka ulottuivat Veikselille asti, täyttivät ihmisten mielet levottomuudella ja hämmingillä ja antoivat usein aihetta mellakoihin. Ei tarvittu muuta kuin että joku kokoontuneen aatelin keskuudessa loi johonkuhun sen epäilyksen varjon, että hän on valepukuinen zaporogilainen, niin hän samassa hetkessä, jo ennenkuin hän ehti puhdistautua, riippui riekaleina sapelien nenässä. Siten menehtyi monta viatonta ihmistä ja neuvotteluista hävisi arvokkaisuus, varsinkin kun ajan tapojen mukaan ei paljoa välitetty raittiudesta. Väliaikainen tuomioistuin, joka oli asetettu propter securitatem loci, vaalipaikan turvallisuuden vuoksi, ei voinut suoriutua alituisista riitajutuista ja tappeluista, jotka olivat syntyneet aivan mitättömistä aiheista. Jos nuo mellakat, tappelut ja juomingit surettivat kunnon miehiä, joita elähytti yhteishyvän ja rauhan rakkaus sekä tunto isänmaata uhkaavasta vaarasta, niin sensijaan kaikki hurjistelijat, kortinpelaajat ja tappelijat olivat kuin elementissään: nyt oli heidän aikansa, tämä oli heidän elovainiotansa, jolla he katsoivat olevansa oikeutetut harjoittamaan mitä vallattomuuksia tahansa.
Tuskin lienee tarpeellista mainita, että johtajana tällaisten ainesten joukossa esiintyi herra Zagloba, jolle johtavan aseman takasi sekä hänen suuri ritarimaineensa että hänen halujensa tyydyttämättömyys ja jolle elvykettä antoi rajaton tilaisuus juomiseen sekä niin sujuva kielenkäyttö, ettei kukaan pystynyt siinä kilpailemaan hänen kanssaan, ynnä niin horjuttamaton itsevarmuus, ettei mikään pystynyt sitä horjuttamaan. Välistä hänelle kuitenkin tuli alakuloisuuden puuskia, jolloin hän sulkeutui huoneeseen tai telttaan eikä suostunut lähtemään sieltä ulos. Kun hän sitten vihdoin lähti, oli hän ärtyisällä tuulella, valmis riitelemään, jopa tappelemaankin. Sattuipa sellaistakin, että hän sillä päällä ollen esimerkiksi pahasti löi herra Dunczewskia Rawasta vain siksi, että tämä ohi mennessään oli koskettanut hänen sapeliaan. Sillä tuulella sieti Zagloba vain herra Michalin läsnäoloa, valittaen tälle, että häntä vaivaa levottomuus herra Skrzetuskin ja tuon naisparan tähden.
— Me jätimme, herra Michal, tytön pulaan, me kavalsimme hänet kuin mitkäkin juuttaat jumalattomien käsiin. Älkää ensinkään puolustautukokaan aatelisarvollanne. Sanokaappa, herra Michal, miten tytön käy?
Turhaan selitti hänelle herra Michal, että jollei Pilawcen tappiota olisi tullut, niin tyttöparka olisi kuin olisikin etsitty. Nyt se on mahdotonta, heidäthän erottaa hänestä koko Chmielnickin sotavoima. Zagloba ei kuitenkaan ottanut lohduttautuakseen, vaan vaipui vieläkin suurempaan ikävään ja kiroili kaikkea.
Nuo alakuloisuuden hetket eivät kuitenkaan kestäneet kauvan. Tavallisesti herra Zagloba niiden jälkeen, ikäänkuin korvatakseen menetetyn ajan, riehui ja joi entistä hurjemmin. Hän vietti aikansa viinituvissa suurimpien juomarien tai pääkaupungin ilotyttöjen seurassa, ja herra Michal piti hänelle uskollisesti seuraa.
Herra Michalissa, vaikka hän olikin erinomainen sotilas ja upseeri, ei ollut sitä arvokkaisuutta, jonka onnettomuus ja kärsimykset olivat luoneet esimerkiksi Skrzetuskiin. Velvollisuutensa valtiota kohtaan Wolodyjowski ymmärsi niin, että hän löi sitä, jota käskettiin lyödä, muusta hän ei välittänyt, eikä ymmärtänyt yleisiä asioita. Sotajoukon tappiota hän aina oli valmis suremaan, mutta ei hänen päähänsäkään pälkähtänyt ajatus, että tappeleminen ja juopottelu ovat yleiselle asialle yhtä vahingollisia kuin tappiot sodassa. Hän oli sanalla sanoen nuori tuulihattu, joka, jouduttuaan pääkaupungin humuun, upposi siihen korvia myöten ja liittyi Zaglobaan kuin takkiainen, sillä Zagloba oli vallattomuudessa hänen mestarinsa. Hän kulki hänen kanssaan aatelisten pidoissa, joissa Zagloba maljan ääressä kertoi olemattomiakin asioita, samalla voittaen prinssi Kaarlelle puoltajia, hän joi hänen kanssaan, tarpeen tullen suojellen häntä, hän oli kaikkialla hänen luopumattomana toverinaan, sekä vaalikentällä että kaupungilla, eikä ollut sitä loukkoa, johon he eivät olisi ryömineet. He kulkivat Nieporentissa ja Jablonnassa, he olivat kaikissa kesteissä, ylimysten päivällisillä ja viinituvissa, he olivat mukana kaikkialla, kaikissa mahdollisissa kemuissa. Herra Michalin nuoria sormia syhyi, hänen teki mieli esiintyä ja samalla osoittaa, että ukrainalainen aatelisto on parempi kuin muut sekä että ruhtinaan sotilaat ovat muiden yläpuolella. He kulkivat tahallaan hakemassa seikkailuja, lenczycalaisten joukossa, koska nämä olivat taitavimmat miekan käytössä ja varsinkin ruhtinas Dominik Zaslawskin puoluelaisten kesken, joita kohtaan molemmat tunsivat erityistä vihaa. He härnäilivät ainoastaan kuuluisimpia tappelupukareita, joilla oli vakiintunut maine.
— Hakekaa te riitaa, sanoi herra Michal, — minä astun sitten esiin.
Zagloba, joka oli taitava miekkailija eikä arkaillut ryhtyä kaksintaisteluun aatelisveljien kanssa, ei aina suostunut olemaan sekundanttina, varsinkin kun riideltiin zaslawskilaisten kanssa. Mutta kun hän todella oli joutumaisillaan tekemisiin jonkun lenczycalaisen karhun kanssa, niin herkesi hän hakemasta riitaa ja kun sitten lenczycalainen aatelismies jo tarttui sapeliin ja vaati häntä taisteluun, niin sanoi herra Zagloba tavallisesti:
— Herraseni, minulla ei ole omaatuntoa panna teitä alttiiksi varmalle kuolemalle, ruveten itse tappelemaan teidän kanssanne. Koettakaappa pikemmin tuon minun poikani ja oppilaani kanssa, ties pidättekö puolianne häntäkään vastaan.
Tämän kuullessaan herra Wolodyjowski tavallisesti astui esiin, tyhmän näköisenä, viikset ja nenä pystyssä. Ja välittämättä siitä otettiinko hänen haasteensa vastaan vai ei, hän suinpäin ryhtyi leikkiin, ja koska hän todella oli mestarien mestari, niin hän jo muutamien temppujen jälkeen tavallisesti voitti vastustajansa. Sellaisia huvituksia keksivät he yhdessä Zagloban kanssa ja siinä kasvoi heidän maineensa, varsinkin herra Zagloban, kaikkien levottomien reuhaajien ja aatelisten keskuudessa. Sanottiin: jos oppilas on sellainen, niin minkälainen onkaan mestari. Vain herra Charlampia ei Wolodyjowski sattunut löytämään pitkään aikaan. Hän ajattelikin jo, että hänet ehkä on lähetetty asialle takaisin Liettuaan.
Näin kului lähes kuusi viikkoa, joiden aikana myöskin yleiset asia melkoisesti edistyivät. Jännitetty taistelu veljesehdokkaitten välillä, heidän puoluelaistensa ponnistukset ja puolueitten kiihko, kaikki tämä meni melkein jäljettömiin. Kaikille kävi jo selväksi, että Jan Kasimir tulee valituksi, sillä prinssi Kaarle oli vetäytynyt syrjään ja vapaaehtoisesti luopunut ehdokkuudesta. Merkillistä kyllä vaikutti Chmielnickin ääni tällä hetkellä ratkaisevasti, toivottiin nimittäin yleisesti, että hän alistuu kuninkaan arvovallan alle, varsinkin sellaisen kuninkaan, joka valittaisiin hänen mielensä mukaan. Sensijaan oli tällainen asiain käänne uusi isku Wisniowieckille, joka ei hetkeäkään, kuten muinoin Cato, herjennyt muistuttamasta, että zaporogilainen Kartago on hävitettävä. Nyt tuli pakostakin jo neuvottelujen vuoro. Ruhtinas tosin tiesi, että neuvottelut joko eivät heti vie mihinkään tulokseen, tai että ne pian asianhaarain pakosta katkeavat, hän näki selvästä edessään sodan. Mutta levottomuus valtasi hänet, kun hän ajatteli minkälainen tuon sodan kohtalo tulisi olemaan. Neuvottelujen päätyttyä, paisuu oikeuksiinsa autettu Chmielnicki vieläkin voimakkaammaksi ja Puolan valtakunta käy heikommaksi. Mutta kuka johtaa sen sotajoukkoja niin mainehikasta päällikköä vastaan kuin Chmielnicki? Eikö seuraa uusia tappioita, uusia tuhoja, jotka tyhjentävät Puolan voimat kokonaan? Ruhtinas ei kuitenkaan elänyt kuvitteluissa, hän tiesi, ettei hänelle, innokkaimmalle Kaarlen puoltajalle tietenkään anneta komentonuijaa. Kasimir oli tosin veljellensä luvannut, että hän tulee rakastamaan hänen puoluelaisiaan kuin omiansa. Kasimir oli kyllä jalomielinen, mutta hän oli myöskin kanslerin politiikan puolella. Kuka siis saa komentonuijan? Ei ainakaan hän, ruhtinas. Ja voi Puolaa, jollei sen joukkoja johda Chmielnickiä etevämpi päällikkö.
Näitä ajatellessa kalvoi kaksinkertainen tuska Jeremin sielua. Häntä kalvoi levottomuus isänmaan tulevaisuudesta ja se sietämätön tunne, joka ihmisellä on, kun hän näkee, että hänen ansionsa sivuutetaan, että hänelle ei tehdä oikeutta, vaan nostetaan toisia hänen päänsä yläpuolelle. Hän ei olisi ollut Jeremi Wisniowiecki, jollei hän olisi ollut ylpeä. Hän tunsi itsessään voimaa liikuttamaan komentonuijaa ja hän oli sen ansainnut — sentähden kärsi hän kaksinkertaisesti.
Puhuttiinpa upseerien joukossa sellaistakin, ettei ruhtinas odota kuninkaanvaalin päättymistä, vaan lähtee Varsovasta. Mutta se ei ollut totta. Ruhtinas jäi Varsovaan, vieläpä hän kävi tervehtimässäkin prinssi Kasimiria Nieporentissa ja otettiin hänet erittäin ystävällisesti vastaan. Käynnin jälkeen hän palasi kaupunkiin pitemmäksi aikaa, koska sota-asiat sitä vaativat. Piti saada varoja sotajoukkoa varten ja sitä ruhtinas kaikin tavoin vaati. Kaarlen rahoilla muodostetuinkin uusia rakuuna- ja jalkaväkirykmenttejä, yksi oli lähetetty Vähä-Venäjälle, toista pantiin juuri kuntoon. Tässä tarkoituksessa lähetti ruhtinas joka taholle sotaväen järjestämiseen tottuneita upseereja, jotta nämä panisivat rykmentit tarpeelliseen kuntoon. Ensinnä lähetettiin matkaan Kuszel ja Wierszul ja vihdoin tuli myöskin Wolodyjowskin vuoro.
Eräänä päivänä sai viimemainittu kutsun saapua ruhtinaan luo, joka antoi hänelle seuraavan käskyn:
— Lähtekää Babicen ja Lipkowin kautta Zaborowiin, jossa teitä odottavat rykmenttiä varten määrätyt hevoset. Tarkastakaa ne, valitkaa parhaimmat ja maksakaa ne Trzaskowskille sekä viekää ne sitten sotamiehille. Rahat saatte minun kuittiani vastaan täällä Varsovassa rahavartialtani.
Herra Wolodyjowski ryhtyi reippaasti työhön, nosti rahat ja lähti samana päivänä yhdessä Zagloban kanssa Zaborowiin, mukanaan yhdeksän miestä ja vankkurit, joissa rahat kuljetettiin. He kulkivat verkalleen, sillä koko seutu Varsovan tuolla puolen oli täynnä aatelisia, heidän palvelijoitaan, ajoneuvojaan ja hevosiaan. Kylät aina Babiceen asti olivat suorastaan ahdetut täyteen, sillä joka mökissä asui vieraita. Helposti saattoi täällä joutua vaikeaan asemaan noiden mitä erilaisinten ihmisten tungoksessa eivätkä myöskään molemmat ystävykset voineet välttää vastoinkäymisiä — kaikista ponnistuksistaan ja kohteliaisuudestaan huolimatta.
Päästyänsä Babiceen näkivät he krouvin edessä kymmenkunnan aatelismiestä, jotka juuri nousivat hevosten selkään jatkaakseen matkaansa. Kaksi osastoa, jotka tervehtivät toinen toistaan, olivat jo ehtineet ohi, kun yhtäkkiä eräs ratsastajista huomasi herra Wolodyjowskin ja kiidätti, sanaakaan sanomatta, häntä kohden. — Siinäpä sinä olet, veliseni! huudahti hän, — oletkin ollut piilossa, mutta minäpä olen sinut löytänyt ja nyt et pääse käsistäni. Hei! hyvät herrat, huudahti hän tovereilleen, — odottakaappa hiukkasen. Minulla on jotakin sanottavaa tälle pikku upseerille ja tahtoisin teitä sanojeni todistajaksi.
Herra Wolodyjowski hymähti tyytyväisenä, sillä hän oli tuntenut herra
Charlampin.
— Jumala on todistajani että en ole ollut piilossa, olenpa teitä hakenutkin kysyäkseni teiltä, vieläkö kannatte kaunaa vastaani, mutta mitenkä olikaan, niin emme ole saaneet tavata toisiamme.
— Herra Michal, kuiskasi Zagloba, — kuljette virka-asialla.
— Muistan, mutisi Wolodyjowski.
— Asetu oikeuden eteen, ärjyi Charlamp. — Hyvät herrat, minä olen luvannut tuolle nulikalle, tuolle maitoparralle, että lyön häneltä korvat päästä. Ja minä lyönkin, niin totta kuin olen Charlamp! Molemmat korvat, niin totta kuin olen Charlamp! Olkaa todistajinani, hyvä herrat, ja sinä nulikka, asetu oikeuden eteen.
— En voi, taivaan nimessä en voi, sanoi Wolodyjowski. — Suokaa minulle edes pari päivää.
— Kuinka et voi? Onko pelko karannut sinuun? Jollet tottele tällä hetkellä, niin lyön sinua miekanlappeella, niin että jäät siihen paikkaan. Senkin koppakuoriainen, myrkyllinen paarma, kyllä sinä osaat tulla tielleni, tehdä kiusaa ja purra kielelläsi, mutta sapelia käyttämään et kykene.
Herra Zagloba sekaantui nyt asiaan.
— Minä huomaan, että teillä on kiire, sanoi hän Charlampille, — ja katsokaa ettei tuo kiiliäinen pure teitä, sillä silloin eivät auta mitkään plaastarit. Hitto vieköön, ettekö näe, että tuo upseeri on virkamatkalla. Katsokaa tuota rahakuormaa, jota me kuljetamme rykmenttiin ja ymmärtäkää, piru vieköön, että tuo upseeri ollessaan rahaston vartiana ei ole oman persoonansa herra eikä voi ryhtyä kanssanne taisteluun. Joka ei ymmärrä sitä, on hölmö eikä sotilas. Me olemme Vähävenäjän vojevodan palveluksessa ja olemme taistelleet toisempienkin miesten kanssa kuin te olette, mutta tänään emme voi. Se mikä lykkääntyy tuonnemmaksi, ei karkaa käsistä.
— Onhan selvää, että he eivät voi taistella kuljettaessaan rahakuormaa, sanoi eräs Charlampin tovereista.
— Mitä heidän rahansa minuun kuuluvat! huusi herra Charlamp hillittömästi. — Käyköön taistelemaan kanssani, tai muuten lyön häntä.
— Taisteluun minä en ryhdy tänä päivänä, sanoi herra Michal, — mutta annan ritarisanani, että saavun kolmen tai neljän päivän perästä minne tahdotte, heti kun olen toimittanut virka-asiani. Jollette tyydy tähän lupaukseen, niin minä käsken liikuttaa liipasinta. Sillä nyt jo huomaan, etten olekaan tekemisissä aatelismiesten ja sotilaiden, vaan ryöväreiden kanssa. Määrätkää siis, piru vie, milloin minun on saapuminen.
Tämän kuullessaan käänsivät saattojoukon rakuunat heti musketinpiippunsa hyökkääjiä kohden, ja tämä liike, samoin kuin herra Michalin päättäväiset sanat, tekivät nähtävästi herra Charlampin tovereihin vaikutuksen.
— Myönny nyt, sanoivat he, — olethan itsekin sotilas, tiedät mitä merkitsee virkapalvelus ja varmaa on, että saat hyvityksen, sillä tuo on rohkea veitikka, niinkuin kaikki vähävenäläisten lippukuntien miehet. Hillitse nyt itsesi, kun pyydämme.
Herra Charlamp riuhtoi vielä hetkisen, mutta huomasi lopuksi, että hän joko suututtaa toverinsa tai saattaa heidät epävarmaan taisteluun rakuunain kanssa, ja kääntyi sentähden Wolodyjowskin puoleen, sanoen:
— Annatte siis sananne, että saavutte.
— Itse etsin teidät, koska niin tahdotte sitä minulta tietää. Saavun neljän päivän perästä. Tänään on keskiviikko, sanokaamme siis lauvantaina jälkeen puolenpäivän, kello kaksi. Määrätkää paikka.
— Täällä Babicessa on niin paljon vieraita, sanoi Charlamp — voisi sattua esteitä. Ottakaamme Lipkow, siellä on rauhallisempaa eikä minulla ole sinne pitkä matka, siellä meidän kortteerimme ovat Babicessa.
— Tuleeko teitä yhtä lukuisa seura kuin tänäpäivänä? kysyi varovainen Zagloba.
— Ei ole tarpeen, sanoi Charlamp, — minä saavun yksin, mukanani herrat Sielicki, sukulaiseni. Te, hyvät herrat, saavutte toivottavasti ilman rakuunoja.
— Ehkä teillä on tapana mennä kaksintaisteluun sotaväen läsnäollessa — meillä ei ole sellaista tapaa.
— Siis neljän päivän perästä, lauvantaina, Lipkowissa, sanoi
Charlamp, — krouvin edustalla. Ja nyt Jumalan haltuun.
— Hyvästi, sanoivat Wolodyjowski ja Zagloba. Riitapuolet ajoivat tyyninä kukin taholleen. Herra Michal oli tyytyväinen huvista, joka häntä odotti ja päätteli itsekseen tuoda herra Longinukselle lahjaksi petyhorilaisen irti leikatut viikset. Niin ajoi hän hyvillä mielin Zaborowiin, jossa hän tapasi prinssi Kasimirin, joka oli tullut sinne metsästämään. Herra Michal sai kuitenkin vain kaukaa nähdä vastaisen hallitsijan, hänellä oli nimittäin kiire. Kahdessa päivässä hän toimittikin asiansa, tarkasti hevoset, maksoi rahat herra Trzaskowskille, palasi Varsovaan ja saapui määräaikana, vieläpä tunnilleen Lipkowiin yhdessä herra Zagloban ja herra Kuszelin kanssa, jonka viimemainitun hän oli pyytänyt todistajaksi.
Tultuaan juutalaisen krouvin eteen astuivat he tupaan, hiukan huuhtoakseen kurkkujaan simalla ja huvittelivat keskustelemalla maljan ääressä.
— Rupikonna, kuules, onko herra kotona? kysyi Zagloba kapakan isännältä.
— Herra on kaupungissa.
— Onko teillä täällä Lipkowissa majailemassa paljonkin aatelisia?
— Meillä on aivan tyhjää. Ainoastaan yksi herra on pysähtynyt tänne meille, hän on tuolla sivuhuoneessa. Rikas herra, jolla on mukanaan palvelijoita ja hevosia.
— Miksi hän ei asettunut kartanon herran luo?
— Nähtävästi hän ei tunne meidän herraa. Kartano on sitäpaitsi ollut suljettuna kuukauden päivät.
— Ehkä se on Charlamp, sanoi Zagloba.
— Ei, sanoi Wolodyjowski.
— Mutta, herra Michal, minusta tuntuu, että se on hän.
— Eipä ole.
— Minä lähden katsomaan, kuka hän on. Juutalainen, onko se herra ollut täällä kauvankin?
— Tuli tänään, tuskin kaksi tuntia sitten.
— Etkö tiedä mistä hän on.
— En tiedä, mutta varmaan hän on kaukaa, sillä hänen hevosensa olivat käyneet huonoiksi. Ihmiset kuuluivat sanoneen hänen olevan Veikselin takaa.
— Miksi hän sitten pysähtyi tänne Lipkowiin?
— Kuka hänet tietää.
— Minä menen katsomaan, toisti Zagloba, — ehkä hän on tuttavakin.
Ja lähestyen sivuhuoneen suljettua ovea, hän oven haalla koputti siihen ja lausui:
— Hyvä herra, saako astua sisään?
— Kuka siellä on? vastasi ääni sisältä.
— Omaa väkeä, sanoi Zagloba, raoittaen ovea. — Teidän luvallanne… mutta ehkä tulen sopimattomaan aikaan? lisäsi hän, pistäen päänsä ovesta sisään.
Samassa hän vetäytyi takaisin ja paiskasi oven kiinni, ikäänkuin hän olisi katsonut kuolemaa silmiin. Hänen kasvoillaan kuvastui pelästys ja mitä suurin hämmästys. Hän avasi suunsa ja katseli harhailevin silmin Wolodyjowskiin ja Kuszeliin.
— Mikä teidän on? kysyi Wolodyjowski.
— Kristuksen haavain nimessä hiljaa! Tuolla… on Bohun.
— Kuka? Mitä teille on tapahtunut?
— Siellä… on Bohun. Molemmat upseerit nousivat pystyyn.
— Oletteko menettänyt järkenne? Sanokaa: kuka?
— Bohun… Bohun.
— Se ei ole mahdollista.
— Niin totta kuin tässä seison. Minä vannon Jumalan ja kaikkien pyhien nimessä.
— Miksi te niin kauhistuitte? sanoi Wolodyjowski, — jos hän on siellä, niin on Jumala antanut hänet meidän käsiimme. Rauhoittukaa. Oletteko varma?
— Aivan yhtä varma kuin että puhun teidän kanssanne. Minä näin hänen pukeutuvan.
— Mutta näkikö hän teidät?
— En tiedä, mutta luullakseni ei. Wolodyjowskin silmät kipinöivät kuin kekäleet.
— Juutalainen, sanoi hän hiljaa, viitaten kiihkeästi kädellään, — tule tänne. Viekö ulkoa sivuhuoneeseen ovi?
— Ei vie, täytyy käydä tämän tuvan kautta.
Kuszel akkunan alle! kuiskasi Wolodyjowski. — Nyt ei hän pääse meiltä pakoon.
Kuszel lähti tuvasta sanaa sanomatta.
— Rauhoittukaa, sanoi Wolodyjowski. — Ei teidän kaulanne, vaan hänen on vaarassa. Mitä hän voi teille tehdä? Ei mitään.
— Minä vain en pääse tointumaan hämmästyksestäni, vastasi Zagloba ja mietti itsekseen: aivan totta, mitä minun tarvitsee pelätä. Onhan herra Michal luonani. Bohun pelätköön.
Ja ottaen julman muodon, hän tarttui sapelinsa kahvaan.
— Herra Michal, hän ei saa päästä meiltä karkuun.
— Mutta onko se sittenkään hän? Minä en vieläkään tahdo sitä uskoa.
Mitä hänellä olisi täällä tekemistä.
— Chmielnicki on lähettänyt hänet vakoilemaan, se on aivan varma asia. Odottakaappa, herra Michal, me otamme hänet kiinni ja panemme hänelle ehdon: joko hän luovuttaa ruhtinattaren, tai me uhkaamme antaa hänet oikeuden käsiin.
— Kun hän vain luovuttaisi ruhtinattaren, niin hän saisi mennä vaikkapa hiiteen.
— Mutta jos meitä on liian vähän, me kaksi ja Kuszel kolmantena. Hän tulee puolustautumaan vimmatusti ja hänellä on myöskin muutamia miehiä.
— Charlamp tuo mukanaan kaksi, meitä tulee kuusi, siinä on aivan tarpeeksi.
Samassa avautui ovi ja Bohun astui huoneeseen.
Hän ei varmaankaan ollut huomannut sivuhuoneeseen katsahtavaa Zaglobaa, koska hän nyt hänet nähdessään äkkiä vavahti ja koska ikäänkuin liekki lensi hänen kasvojensa yli ja käsi tarttui salaman nopeudella sapelin kahvaan. Tuo kaikki oli kestänyt vain silmänräpäyksen. Äkkiä sammui leimaus hänen kasvoillaan, ja ne vain hiukan kalpenivat.
Zagloba katsoi häneen eikä puhunut mitään. Myöskin atamani seisoi vaieten. Tuvassa olisi saattanut kuulla kärpäsen lentävän. Ja nuo kaksi miestä, joiden kohtalot olivat niin merkillisellä tavalla kietoutuneet yhteen, eivät olleet tällä hetkellä tuntevinaan toisiaan.
Hiljaisuutta kesti jotenkin kauvan. Herra Michalista tuntui siltä kuin kokonaiset vuosisadat olisivat ehtineet vieriä.
— Juutalainen, kysyi yhtäkkiä Bohun, — onko täältä pitkäkin matka
Zaborowiin?
— Ei ole, vastasi juutalainen. — Lähteekö herra heti?
— Lähden, sanoi Bohun ja kääntyi eteiseen johtavaa ovea kohden.
— Sallikaa minun… kajahti herra Zagloban ääni. Bohun pysähtyi äkkiä, ikäänkuin hän olisi kasvanut kiinni maahan ja kääntyen Zaglobaa kohden, tuijotti häneen mustilla, kauheilla silmillään.
— Mitä te tahdotte? kysyi hän lyhyesti.
— Minusta vain tuntuu, että me olemme jossakin tutustuneet.
Emmeköhän vain nähneet toisiamme häissä siellä talonpoikaistalossa
Vähävenäjällä?
— Aivan niin, sanoi Bohun ylpeästi, laskien uudelleen kätensä sapelinsa kahvalle.
— No mitenkä te jaksatte? kysyi Zagloba. — Tehän lähditte niin äkkiä silloin, etten ehtinyt edes sanoa teille hyvästi.
— Ja olette kai sitä pahoitellut?
— Tietysti olen pahoitellut. Olisimme tanssineet yhdessä Seurani on nyt suurentunut. (Herra Zagloba osoitti Wolodyjowskia.) Juuri tämä herra tässä on tullut lisää ja hän tahtoisi mielellään tutustua teihin lähemmin.
— Riittää jo, huusi herra Michal, äkkiä nousten. Petturi, minä vangitsen teidät.
— Ja millä oikeudella? kysyi atamani ylpeästi kohottaen päätään.
— Sillä, että sinä olet kapinoitsija, valtakunnan vihollinen ja saapunut tänne vakoilemaan.
— No, mikäs mies te olette?
— Minä en rupea sinun edessäsi tekemään tiliä oikeutuksistani, sen sanon vain, että käsistäni et pääse.
— Saammepa nähdä, sanoi Bohun. — En minäkään tekisi tiliä teille siitä kuka olen, jollette sotilaana olisi vaatinut minua kaksintaisteluun. Mutta koska uhkaatte minua vangitsemisella, niin osoitan mitä minulla on asiaa: kas tuossa kirje, jota vien hetmanilta prinssi Kasimirille. Ja kun en tavannut häntä Nieporentista, lähden häntä hakemaan Zaborowista. Vieläkö nytkin aiotte vangita minut?
Sen sanottuaan katsahti Bohun ylpeästi ja ivallisesti Wolodyjowskiin. Mutta herra Michal tuli hämilleen kuin ajokoira, joka tuntee, että riista menee hänen käsistään ja näin ymmällä ollen suuntasi hän kysyvän katseen Zaglobaan. Seurasi hetken vaitiolo.
— Jahah, sanoi Zagloba. — Asia on mutkikas. Koska olette lähettiläs, niin emme voi teitä vangita, mutta teidän tulee saapua kaksintaisteluun tuon ritarin kanssa, sillä te olette kerran jo hänen edestään paennut, niin että maa tömisi.
Bohunin kasvot kävivät purppuranpunaisiksi, sillä hän tunsi samassa hetkessä Wolodyjowskin. Häpeä ja haavoitettu ylpeys taistelivat pelottomassa kasakassa. Tuon paon muisto poltti häntä kuin tuli, se oli ainoa poispyyhkimätön tahra hänen sotilaskunniassaan, jota hän rakasti enemmän kuin elämää, enemmän kuin kaikkea muuta.
Leppymätön Zagloba touhusi kuitenkin yhä kylmäverisesti.
— Olisit kadottanut housusi, jollei tuo ritari olisi säälinyt sinua ja lahjoittanut sinulle henkeä. Hyi, herra kasakka, naisen kasvot sinulla on ja myöskin naisen sydän. Kyllä olit rohkea käydessäsi vanhaa ruhtinatarta ja lapsimaista ruhtinasta vastaan, mutta ritaria vastaan seistessäsi olet pelkuri. Kirjeitä kuljettamaan ja tyttöjä ryöstämään kyllä kykenet, mutta et sotaan. Niin totta kuin elän, näin omin silmin kuinka housusi liehuivat. Hyi, hyi, hyvä on nyt puhua sapelista, kun kuljetat kirjettä. Mitenkäs me voimme taistella sinun kanssasi, kun suojelet itseäsi tuolla kirjeellä! Tomua silmiin, tomua silmiin, herra kasakka. Chmiel on hyvä sotilas, Krywonos myöskin, mutta paljon on kasakkain joukossa roistoja.
Bohun syöksähti yhtäkkiä Zaglobaa kohden, mutta herra Zagloba vetäytyi herra Wolodyjowskin taakse niin että nuo molemmat nuoret sotilaat seisoivat silmä silmää vastaan.
— Minä en paennut teitä pelosta, vaan pelastaakseni toisten hengen, sanoi Bohun.
— En tiedä mistä syystä pakenit, sen vain tiedän, että pakenit, sanoi herra Michal.
— Ryhdyn kaikkialla kanssanne taisteluun, vaikkapa heti.
— Haastatko siis minut taisteluun? kysyi kulmiaan rypistäen
Wolodyjowski.
— Sinä ryöstit minulta kasakan kunnian, sinä olet häpäissyt minua, minä tahdon sinun vertasi!
— Asia on siis sovittu, vastasi Wolodyjowski.
— Volenti non fit iniuria, tahtovalle ei tapahdu vääryyttä, lisäsi Zagloba, — mutta kuka toimittaa kirjeen prinssille?
— Sillä ei teidän tarvitse vaivata päätänne, se on minun asiani.
— Tapelkaa siis, jollei asiaa muuten voi ratkaista, sanoi Zagloba. — Jos onni suosisi teitä, herra kasakka, taistelussa tätä kavaljeeria vastaan, niin huomatkaa, että minä tulen jatkamaan. Mutta nyt, herra Michal, lähtekää tuonne porstuan ulkopuolelle, sillä minulla on jotakin tärkeää teille sanottavana.
Ystävykset menivät ulos ja kutsuivat Kuszelin sivuhuoneen akkunan alta, jonka jälkeen Zagloba sanoi:
— Hyvät herrat, meidän asiamme on huonosti. Hänellä on todella kirje prinssille. Jos me tapamme hänet, niin siitä tulee kriminaaliasia. Teidän tulee muistaa, että väliaikaisella oikeudella, _propter securitatem loci'_lla, on tuomiovalta kahden penikulman alalla vaalikentältä lukien. Ja onhan tuo sentään jonkinlainen edusmies. Ikävä asia. Meidän täytyy taistelun jälkeen piiloutua jonnekin, jollei mahdollisesti ruhtinas ota meitä suojaansa. Muuten käy hullusti. Mutta vielä pahempi on toiselta puolen päästää hänet vapaaksi. Meillä on nyt ainokainen tilaisuus vapauttaa tuo tyttö-raukka. Kun ei Bohunia enään ole maailmassa, etsimme helpommin esiin neidon. Jumala itse tahtoo nähtävästi nyt antaa neitosen Skrzetuskilie. Niin se nyt on, keksitäänpäs nyt jokin neuvo, hyvät herrat.
— Ehkäpä te keksitte jonkun viekkaan keinon, sanoi Kuszel.
— Johan minä toimitin niin viekkaasti, että hän itse vaati meidät taisteluun. Mutta me tarvitsemme todistajia, vieraitamiehiä. Minun mielestäni meidän täytyy odottaa Charlampia. Olen varma siitä, että hän luopuu etuoikeudestaan ja tarpeen tullen todistaa, että me olemme saaneet haasteen taisteluun ja että meidän on täytynyt puolustaa itseämme. Bohunilta täytyy niinikään ottaa paremmin selko, minne hän on piiloittanut tytön. Jos hänen pitää kuolla, niin ei hän enään pidä kiinni tytöstä, ehkäpä hän ilmaisee tytön olinpaikan, kun me häntä vannotamme. Jollei hän taas sitä sanoisikaan, niin on joka tapauksessa parempi, ettei hän jää eloon. Täytyy valmistaa kaikki varovasti ja huolellisesti. Ihan päätä pakottaa, hyvät herrat.
— Kuka ryhtyy hänen kanssaan tappelemaan?
— Herra Michal ensimäisenä ja minä toisena, sanoi Zagloba.
— Ja minä kolmantena.
— Se ei käy päinsä, keskeytti herra Michal, — minä taistelen yksin, siitä ei pääse mihinkään. Jos hän surmaa minut, niin se on hänen onnensa, ajakoon sitten terveenä matkaansa.
— No, minähän jo olen sen luvannut hänelle, sanoi Zagloba, — mutta jos te toisin päätätte, niin minä myönnyn.
— No, riippukoon hänestä itsestään tahtooko hän taistella teidän kanssanne eikä kenenkään muun kanssa.
— Menkäämme siis puhumaan hänen kanssaan.
— Menkäämme.
He menivät ja tapasivat Bohunin suuressa tuvassa juomassa simaa. Hän oli jo aivan tyyntynyt.
— Kuulkaappas nyt, sanoi Zagloba, — meillä on tärkeitä asioita, joista tahtoisimme puhua kanssanne. Te olette haastanut tämän ritarin taisteluun — hyvä. Mutta teidän tulee tietää, että koska teillä on edustajatehtävä, niin oikeus teitä suojelee. Te olette nimittäin tullut sivistyneen kansan luo ettekä villien petojen keskelle. Me emme siis voi taistella teidän kanssanne muuten kuin jos todistajien läsnäollessa vakuutatte, että olette itse omasta tahdostanne antanut taisteluhaasteen. Tänne saapuu pian muutamia aatelismiehiä, joiden kanssa meidän oli määrä täällä ryhtyä kaksintaisteluun. Te saatte antaa todistuksenne heidän edessään. Me puolestamme annamme ritarisanamme, että jos teitä onnistaa taistelussa herra Wolodyjowskia vastaan, niin te saatte kulkea vapaasti edelleen eikä kukaan pane teille minkäänlaisia esteitä, jollette mahdollisesti tahdo mittailla miekkaa minunkin kanssani.
— Minä suostun, sanoi Bohun. — Tulen ilmoittamaan asian noiden aatelismiesten kuullen ja annan käskyn miehilleni, että he vievät perille kirjeen, ja jos kuolen, sanovat Chmielnickille, että minä itse haastoin teidät taisteluun. Ja jos taas minun onnistuu taistelussa tuon kavaljeerin kanssa puolustaa kasakkakunniaani, niin pyydän vielä teidätkin sapelitaisteluun.
Sen sanottuaan hän katsahti Zaglobaa silmiin. Zagloba hämääntyi hiukan, yskähti, sylkäisi ja vastasi:
— Minä suostun. Kunhan nyt ensinnä kokeilettte tuon oppilaani kanssa, niin saatte nähdä, mikä työ minun kanssani tulee olemaan. Mutta vähät niistä. On vielä toinen tärkeämpi pykälä, jossa vetoamme omaantuntoonne, koska, vaikka olettekin kasakka, tahdomme kohdella teitä ritarina. Te ryöstitte ruhtinatar Helena Kurcewiczin, meidän toverimme ja ystävämme morsiamen ja pidätte häntä salattuna. Tietäkää, että jos me haastaisimme teidät oikeuteen tästä teosta, niin silloin ei ensinkään auttaisi että Chmielnicki on valinnut teidät edustajaksensa, sillä tässä on kysymyksessä raptus puellae, tytön ryöstö, kuoleman rikos, josta te heti tulisitte tuomituksi. Mutta koska te nyt menette taisteluun ja mahdollisesti saatte surmanne, niin miettikää omassatunnossanne, miten käy tuon tyttöraukan, jos te kuolette. Vai tahdotteko te, joka häntä rakastatte, hänelle pahaa ja hänen turmiotansa? Tahdotteko riistää häneltä kaiken turvan ja jättää hänet häpeään ja onnettomuuteen? Tahdotteko vielä kuolemannekin jälkeen olla hänen pyövelinsä?
Tätä lausuessaan kaikui herra Zagloban ääni tavattoman arvokkaana.
Bohun kalpeni ja kysyi:
— Mitä te minulta tahdotte?
— Osoittakaa meille hänen vankeutensa paikka, jotta me, siltä varalta että kuolette, voisimme etsiä hänet ja antaa hänet takaisin hänen sulhaselleen. Jumala on armahtava teidän sieluanne, jos te sen teette.
Kasakka painoi päänsä käsiinsä ja vaipui syviin ajatuksiin. Nuo kolme toverusta seurasivat tarkoin hänen ilmehikkäiden kasvojensa vaihtelua. Niille valautui äkkiä niin kipeä suru ikäänkuin ei niillä koskaan olisi leikkinyt viha, raivo tai muut julmat tunteet ja ikäänkuin tuo mies olisi syntynyt vain rakkautta ja kaihoa varten. Vaitioloa kesti kauvan. Vihdoin sen keskeytti Zagloban väräjävä ääni. Hän sanoi:
— Mutta jos te jo olette hänet häpäissyt, niin rangaiskoon teidät
Jumala ja saakoon hän suojapaikan vaikkapa jossakin luostarissa…
Bohun kohotti kosteat, kaihoisat silmänsä ja lausui:
— Josko minä olen hänet häpäissyt… Niin, minä tosin en tiedä kuinka teidän on tapana rakastaa, teidän herrojen aatelisien, ritarien ja kavaljeerien, mutta minä kasakka, minä olen Barissa suojellut hänet kuolemasta ja häpeästä ja sitten vienyt hänet erämaahan, jossa olen varjellut häntä kuin silmäterää. Minä en ole käyristänyt hiuskarvaakaan hänen päässään, hänen jalkojensa juureen olen langennut, otsani olen lyönyt maahan kuin pyhimyskuvan edessä. Jos hän on käskenyt minun mennä pois, niin olen mennyt enkä ole häntä senjälkeen nähnyt, sillä Sota — emo on minut siitä pidättänyt.
— Jumala teidät oikeudessansa tuomitkoon, sanoi Zagloba syvään hengittäen. — Mutta onko hän siellä turvassa? Siellä on Krywonos ja tatarit.
— Krywonos on Kamieniecin luona, mutta minut hän lähetti Chmielnickiltä kysymään, onko hänen mentävä Kudakia vastaan, ja hän on jo varmaan mennytkin. Mutta siellä missä neito on, siellä ei ole kasakoita, ei ljaheja eikä tatareja. Hän on siellä turvassa.
— Missä hän sitten on?
— Kuulkaa siis, herrat ljahit, tapahtukoon niinkuin tahdotte, minä sanon teille, missä hän on ja käsken luovuttaa hänet teille, mutta antakaa te puolestanne minulle ritarisananne, että jos Jumala suo minulle taistelussa onnen, niin te ette enään tule häntä etsimään. Luvatkaa te se itsenne ja herra Skrzetuskin puolesta ja minä sanon teille missä hän on.
Ystävykset katsahtivat toisiinsa.
— Emme voi sitä tehdä, sanoi Zagloba.
— Emme, niin totta kuin elämme, emme voi! huudahtivat Kuszel ja
Wolodyjowski.
— Vai niin, sanoi Bohun ja hänen kulmakarvansa vetäytyivät ryppyyn ja silmät iskivät tulta. — Miksette te, herrat ljahit, voi sitä tehdä?
— Siksi, että herra Skrzetuski ei ole saapuvilla ja sitäpaitsi tulee teidän tietää, ettei kukaan meistä lakkaa häntä etsimästä, vaikkapa piiloittaisitte hänet maan alle.
Te olette siis hieroneet minun kanssani vaihtokauppaa: anna sinä kasakkasielusi tai me surmaamme sinut. Ah, sitä te ette tule näkemään! Vai luuletteko te, ettei minun kasakkasapelini ole terästä. Luuletteko te, että te jo rääkytte ylläni kuten korpit haaskan yllä? Ja miksi pitäisi minun sortua eikä teidän? Te haluatte minun vertani ja minä teidän. Katsokaammepa, kumpiko meistä osansa saa.
— Ettekö siis sano?
— Miksikä minä sen sanoisin? Surma teidät kaikki periköön.
— Surma sinut periköön. Sinä ansaitset tulla hakatuksi kappaleiksi.
— Koettakaappa! sanoi kasakka, nousten pystyyn. Kuszel ja
Wolodyjowski hypähtivät hekin penkiltä.
Uhkaavat katseet alkoivat risteillä. Vihan paisuttamat rinnat hengittivät yhä mahtavammin ja epävarmaa oli, mitä tästä olisi seurannut, jollei Zagloba, joka katsahti akkunasta, olisi huudahtanut:
— Nyt Charlamp saapui todistajineen.
Hetken perästä astuikin Petyhorin ratsumestari yhdessä toveriensa, kahden herra Sielickin kanssa tupaan. Ensinnä tervehdittyään heitä, vei herra Zagloba heidät syrjään ja alkoi selittää asiaansa.
Ja hän selitti niin kaunopuheisesti, että hän heti sai heidät vakuutetuiksi. Hän ilmoitti heille, että herra Wolodyjowski pyytää vain lyhyttä lykkäystä ja että hän heti taisteltuaan kasakan kanssa on valmis esiintymään heidän asiassaan. Herra Zagloba kertoi heille kuinka vanha ja julma viha Bohunia kohtaan vallitsi kaikkien ruhtinaan soturien kesken, kuinka Bohun on koko valtakunnan vihollinen ja kauheimpia kapinoitsijoita, kuinka hän ryösti ruhtinatar-neidon aatelisesta talosta ja kuinka neito on sellaisen aatelismiehen morsian, joka on kaikkien ritarihyveiden kuvastin. "Ja jos te, hyvät herrat, olette aatelia ja tunnette kuuluvanne sen veljesyhteyteen, niin on meille yhteinen se vääryys, joka kohtaa koko säätyä yhden persoonassa. Voitteko siis kärsiä, ettei sitä kostettaisi?"
Herra Charlamp esteli aluksi, sanoen, että vaikkapa näin onkin ja vaikkapa Bohun sentähden olisikin hakattava kappaleeksi, niin "on herra Wolodyjowskin vanhan lupauksensa mukaan taisteltava minua vastaan". Herra Zagloban täytyi uudestaan selittää miksi tämä ei ole mahdollista sekä että ei olisi edes ritarillista selästä päin hyökätä yhden miehen kimppuun. Onneksi auttoivat häntä herrat Sielicki, molemmat järkeviä kunnon miehiä, ja niin myöntyi vihdoin itsepäinen liettualainen sekä suostui lykkäykseen.
Sillä välin oli Bohun mennyt miestensä luo ja palasi esauli Eljaszenkon seurassa. Hän ilmoitti tälle vaatineensa taisteluun kaksi aatelismiestä. Sitten hän ääneen toisti saman asian herra Charlampin ja herrojen Sielickien kuullen.
— Me taas vakuutamme, sanoi Wolodyjowski — että jos te suoriudutte voittajana taistelusta minun kanssani, silloin riippuu teistä, tahdotteko vielä taistella herra Zagloban kanssa, mutta missään tapauksessa ei kukaan enään vaadi teitä taisteluun eikä myöskään joukolla hyökätä teidän päällenne, vaan saatte te vapaasti lähteä minne tahdotte. Tämän vakuudeksi annamme teille ritarisanamme ja pyydämme teitä nyt saapuneita herroja omasta puolestanne niinikään lupaamaan samaa.
— Lupaamme, sanoivat juhlallisesti Charlamp ja molemmat Sielickit.
Silloin jätti Bohun Chmielnickin prinssille osoitetun kirjeen
Eljaszenkon käsiin ja sanoi:
— Sinä annat tämän kirjeen prinssille ja jos minä kuolen, niin sinä sanot hänelle ja Chmielnickille, että minä itse olin syypää kuolemaani eikä minua surmattu petoksella.
Zagloba, joka tarkasti seurasi kaikkea, pani merkille, ettei
Eljaszenkon synkillä kasvoilla kuvastunut pienintäkään levottomuutta.
Hän oli liian varma atamanistansa.
Bohun kääntyi nyt vuorostaan ylpeästi aatelismiesten puoleen.
— No, toiselle kuolema, toiselle elämä, saatamme lähteä.
— Onkin aika, vastasivat kaikki, kääntäen kontushin liepeet vyön alle ja ottaen sapelit kainaloonsa.
He lähtivät nyt krouvin eteen ja kulkivat puroa kohden, joka virtasi orapihlajoiden, villien ruusujen, kriikunapensaiden ja mäntyjen välissä. Lokakuu varisteli jo lehtiä pensaista, mutta viidakko häämöitti tiheydessään kuin mikäkin musta kangaskaistale, joka läpi autioiden kenttien on vedetty metsiä kohden. Päivä oli tosin kalpea, mutta leppeä ja täynnä syksyn alakuloista suloa. Aurinko paarmasi ystävällisesti kullallaan puitten paljastuneet oksat ja valaisi keltaiset hiekkasärkät puron oikealla rannalla. Juuri noita hiekkasärkkiä kohden astelivat taistelijat ja heidän todistajansa.
— Tuolla pysähdymme, sanoi Zagloba.
— Hyvä, vastasivat kaikki.
Zagloba kävi yhä levottomammaksi. Vihdoin lähestyi hän Wolodyjowskia ja kuiskasi:
— Herra Michal…
— No, mikä on?
— Jumalan tähden, herra Michal, pitäkää nyt puolianne. Teidän käsissänne on Skrzetuskin kohtalo, ruhtinattaren vapaus, teidän oma ja minun elämäni. Varjelkoon Jumala teitä tappiosta, sillä minä en tule toimeen tuon murhamiehen kanssa.
— No miksi te sitten haastoitte hänet taisteluun?
— Sana pääsi suustani. Minä luotin teihin, herra Michal. Minähän olen jo vanha, minulla on hengenahdistusta, minun henkeni salpautuu. Mutta tuo maitoparta voi hyppiä kuin heinäsirkka. Senkin harjoitettu ajokoira!
— Minä koetan parastani, sanoi pieni ritari.
— Jumala teitä auttakoon. Älkää menettäkö rohkeuttanne.
— Tuolla siis.
Samassa läheni heitä toinen herroista Sielicki.
— Aika röyhkeä mies tuo teidän kasakkanne, kuiskasi hän. — Hänhän esiintyy meidän seurassamme kuin samanarvoinen, milteipä kuin parempi. Mikä kopeus! Varmaankin hänen äitinsä oli iskenyt silmänsä johonkin aatelismieheen.
— Äh, sanoi herra Zagloba, — pikemmin oli joku aatelismies iskenyt silmänsä hänen äitiinsä.
— Niin minustakin tuntuu, sanoi Wolodyjowski.
— Pysähtykäämme! huudahti yhtäkkiä Bohun.
— Pysähtykäämme, pysähtykäämme.
He pysähtyivät. Aateliset asettuivat puoliympyrään, Wolodyjowski ja
Bohun vastapäätä toisiaan.
Wolodyjowski, joka, niin nuori kuin olikin, oli tällaisissa asioissa kokenut mies, koetti ensinnä jalallaan, onko hiekka kovaa, sitten hän silmillään tutki ympäristöänsä, tutustuakseen kaikkiin maapohjan epätasaisuuksiin. Huomata saattoi, että hän otti asian vakavasti. Olihan hän tekemisissä koko Ukrainan kuuluisimman ritarin kanssa, josta rahvas lauloi lauluja ja jonka nimi oli tunnettu yli koko laajan Etelä-Venäjän aina Krimille asti. Herra Michal, yksinkertainen rakuunaluutnantti, odotti paljon tästä taistelusta, joko mainehikasta kuolemaa tai yhtä mainehikasta voittoa. Siksi hän ei laiminlyönytkään mitään ollakseen tällaisen vastustajan arvoinen ja siksi kuvastui hänen kasvoillaan tavaton vakavuus. Sen nähdessään Zagloba aivan pelästyi. Jos hän menettää kurssinsa, ajatteli hän, niin hän on hukassa ja hukassa olen minäkin.
Wolodyjowski alkoi nyt, tarkasti tutkittuaan tantereen, napittaa auki takkiaan.
— On viileää, mutta kyllä tästä lämpiämme.
Bohun seurasi hänen esimerkkiään ja molemmat heittivät pois päällysvaatteensa, niin että ylle jäi vain housut ja paita. Lopuksi he käärivät ylös oikean hihan.
Kuinka mitättömältä näyttikään pieni herra Michal vastapäätä kookasta ja väkevää atamania. Hänet tuskin näki. Todistajat katselivat levottomina kasakan leveää rintaa ja jättiläislihaksia, jotka näkyivät ylös käärityn hihan alta kuin mitkäkin oksan myhkyrät. Näytti siltä kuin pieni kukko aikoisi käydä taisteluun mahtavan arokotkan kanssa. Bohunin sieraimet laajenivat ikäänkuin jo etukäteen vainutakseen verta. Hänen kasvonsa lyhenivät, niin että musta harja näytti ulottuvan kulmakarvoihin asti. Sapeli värisi hänen kädessään. Hän iski saaliinhimoiset silmänsä vastustajaan ja odotti komentosanaa.
Mutta herra Wolodyjowski katsahti vielä valoa vastaan sapelinsa terään, väänteli keltaisia viiksiään ja asettui asentoon.
— Näyttääpä tästä tulevan oikeat teurastajaiset, mutisi Charlamp
Sielickille.
Samassa kajahti Zagloban ääni hiukan värähtävänä:
— Jumalan nimeen: alkakaa!