KAHDESTOISTA LUKU.
Sapelit välähtelivät ja terä viilsi terää vastaan. Yhtäkkiä siirtyi taistelupaikka, sillä Bohun oli tehnyt, hyökkäyksensä sellaisella vimmalla, että herra Wolodyjowskin oli täytynyt hypähtää muutamia askelia taaksepäin. Samalla täytyi myöskin todistajien perääntyä. Bohunin sapelin salamaniskut olivat niin nopeita, että läsnäolevien hämmästyneet silmät tuskin saattoivat niitä seurata. Heistä tuntui siltä kuin ne kokonaan olisivat saartaneet ja peittäneet herra Michalin ja kuin yksin Jumalalle olisi ollut mahdollista temmata hänet eroon tuosta ukkosmyrskystä. Iskut sulivat yhdeksi ainoaksi lakkaamattomaksi viuhinaksi, liikkeelle joutuneen ilman virta löi lakkaamatta kasvoja vastaan. Kasakan raivo kasvoi kasvamistaan: hänet valtasi villi taisteluvimma ja hän työnsi Wolodyjowskia taapäin kuin hirmumyrsky. Pieni ritari peräytyi peräytymistään ja tyytyi vain torjumiseen: hänen ojennettu oikea kätensä ei juuri ensinkään liikkunut, vain itse kämmen piirteli lakkaamatta ilmaan pieniä puoliympyröitä, nopeita kuin ajatus ja torjuen Bohunin vimmakkaita lyöntejä, milloin asettaen terän terän alle, milloin lyöden sivulle. Uudelleen ja uudelleen hän suojeli itseään, uudelleen ja uudelleen hän perääntyi, silmät tuijottaen kasakan silmiin. Keskellä käärmemäisiä salamoita näytti hän tyyneltä, vain hänen poskipäilleen kohoili punaisia täpliä.
Herra Zagloba sulki silmänsä ja kuuli lyönnin helähtävän lyönnin perästä, kuuli hampaankiristyksen toisensa jälkeen.
Hän puolustautuu vielä, ajatteli hän. — Hän puolustautuu vielä, kuiskasivat herra Sielickit ja Charlamp.
— Hän on jo tungettu hiekkasärkälle asti, lisäsi Kuszel hiljaa.
Zagloba aukaisi jälleen silmänsä, hän katsoi: Wolodyjowskin olkapäät nojasivat todellakin melkein hiekkasärkkään, mutta nähtävästi hän vieläkään ei ollut haavoittunut, vain punotus hänen kasvoillaan kävi yhä heleämmäksi ja hikihelmiä pusertui hänen otsalleen.
Zagloban sydän alkoi sykkiä toivoa.
Onpas tuo herra Michal sentään pelurien peluri ja lopulta kai tuo toinenkin väsyy.
Bohunin kasvot alkoivatkin todella kalveta, hiki helmeili hänenkin otsallaan. Vastarinta kuitenkin vain kiihoitti hänen vimmaansa. Hänen valkeat torahampaansa välkkyivät viiksien alta ja rinnasta kuului vimmaisa läähätys.
Wolodyjowski ei irroittanut hänestä silmiään ja puolustautui yhä.
Yhtäkkiä hän tunsi takanansa hiekkasärkän ja nyt hän kokosi voimansa. Katsojista tuntui siltä kuin hän olisi kaatunut, mutta hän oli vain taipunut. Hän veti itsensä nyt kokoon ja heitti koko olentonsa ikäänkuin kivenä kasakan rintaa vastaan.
— Hän hyökkää! huudahti Zagloba.
— Hän hyökkää! toistivat muut.
Niin olikin todella käynyt: kasakka perääntyi nyt vuorostaan ja pieni ritari, joka jo tunsi vastustajansa koko voiman, rynnisti niin kiihkeästi, että todistajat katselivat taistelua henkeä pidätellen. Nähtävästi Wolodyjowski nyt alkoi lämmetä. Hänen pienistä silmistänsä kirposi kipunoita, hän vuorotellen kyykistyi, vuorotellen hyökkäsi pystyyn, hän muutteli silmänräpäyksessä asentoja, teki kaaria kasakan ympärille ja pakotti hänet kääntelemään paikallaan.
— Mestari, mestari! huusi Zagloba.
— Saat surmasi! lausui äkkiä Bohun.
— Saat surmasi! vastasi kaikuna Wolodyjowski. Silloin kasakka, tehden tempun, jonka osaavat vain taitavimmat miekkailijat, yhtäkkiä siirsi sapelin ojasta kädestä vasempaan ja antoi vasemmalla kädellään niin kauhean iskun, että herra Michal ikäänkuin salaman lyömänä kaatui maahan.
— Jeesus Maaria! huudahti Zagloba.
Mutta herra Michal oli kaatunut tahallaan ja sentähden oli Bohunin sapeli lyönyt vain ilmaan. Pieni ritari hypähti ylös kuin villikissa ja iski kauhealla vimmalla melkein koko terän mitan kasakan avonaiseen rintaan.
Bohun horjahti. Vielä hän astui askelen eteenpäin ja antoi viimeisellä ponnistuksellaan viimeisen iskun. Herra Wolodyjowski torjui sen helposti ja löi vielä kaksi kertaa Bohunin eteenpäin taivutettuun pääkalloon. Sapeli solahti Bohunin herpaantuneista käsistä ja hän kaatui kasvoilleen hiekalle, jossa suuri verilätäkkö pian punoitti hänen allaan.
Eljaszenko, joka oli ollut läsnä taistelussa, heittäytyi atamanin ruumiin yli. Todistajat eivät hetken aikaan voineet lausua sanaakaan, myöskin oli herra Michal väitin Hän nojasi molemmin käsin sapeliinsa ja hengitti raskaasti.
Ensinnä keskeytti äänettömyyden Zagloba.
— Herra Michal, tulkaa tänne syliini, lausui hän. Kaikki ympäröivät herra Michalin.
— Siinä on ensimäisen luokan miekkailija, ei teihin pysty muu kuin luoti, sanoivat herrat Sielickit.
— Te näytätte läjäyttelevän kaikessa hiljaisuudessa, sanoi Charlamp. — Minä taistelen teidän kanssanne, jotta ei sanottaisi minun pelästyneen, mutta vaikkapa minuakin läjähyttelisitte tuolla tavalla, niin toivotan onnea, toivotan onnea.
— Etteköhän te, hyvät herrat, voisi jäädä sovintoon, sillä todellisuudessa teillä ei ole mitään taistelun aihetta, sanoi Zagloba.
— Se on mahdotonta, sillä tässä on kysymys minun maineestani, vastasi petyhorilainen, — ja sentakia minä mielelläni panen henkeni alttiiksi.
— En minä halua teidän henkeänne, jättäkäämme se rauhaan, sanoi Wolodyjowski. — Sillä totta puhuen en minä mitenkään ole asettunut teidän tiellenne siinä mielessä kuin te luulette. Teidän kanssanne kilpailee eräs toinen minua parempi, mutta en minä.
— Onko todella niin?
— Vakuutan ritarisanallani.
— Sopikaa siis keskenänne! huusivat Sielickit ja Kuszel.
— Olkoon menneeksi, sanoi Charlamp, levittäen käsiänsä.
Herra Wolodyjowski lankesi hänen syliinsä ja he suutelivat toisiansa, niin että hiekkasärkät raikuivat. Herra Charlamp sanoi:
— Enpäs minä tosiaan olisi luullut, että te noin perinpohjin läjähyttelisitte tuota jättiläistä, sillä kyllä hänkin osasi käytellä sapeliaan.
— En minäkään olisi uskonut häntä tuollaiseksi miekkailumestariksi.
Ja mistä hän on taitonsa oppinut?
Samassa kääntyi yleinen huomio maassa makaavaan kasakkaan, jonka Eljaszenko sillä välin oli kääntänyt niin että kasvot olivat ylöspäin ja josta hän itkien etsi elonmerkkiä. Bohunin kasvoja oli vaikea tuntea, sillä niitä peitti päähän isketyistä haavoista vuotava veri, pian hyytyen viileässä ilmassa. Paita hänen rinnallaan oli sekin veren peitossa, mutta ruumiissa tuntui kuitenkin vielä elon merkkejä. Se hytkähteli nähtävästi kuoleman kouristuksissa, jalat vielä värähtelivät ja sormet, jotka olivat koukistuneet kuin kynsiksi, tunkeutuivat hiekkaan. Zagloba katsahti häneen ja heilautti kättään.
— Hän on saanut tarpeekseen, hän jättää hyvästi maailmalle.
— Ai, huudahti samassa toinen Sielickeistä, katsahtaen hänkin ruumiiseen, — hän on jo kuollut. Onpa hän miltei lyöty kahtia.
— Hän olikin aika ritari, mutisi päätään nyökyttäen Wolodyjowski.
— Tiedän minäkin yhtä ja toista siitä miehestä, lisäsi Zagloba.
Sillävälin oli Eljaszenko koettanut nostaa ylös ja viedä pois atamanin ruumiin, mutta ei jaksanut, koska hän oli jotenkin hento mies eikä enään nuorikaan ja Bohun taas oli melkein jättiläiskokoinen. Krouvi oli muutaman sadan askeleen päässä ja Bohun saattoi heittää henkensä millä hetkellä hyvänsä. Tämän huomatessaan kääntyi esauli aatelismiesten puoleen:
— Herrat, huusi hän, pannen kätensä ristiin, — auttakaa Vapahtajan ja pyhän Neitsyen tähden. Älkää salliko hänen kuolla täällä kuin koira. Minä olen vanha enkä jaksa ja muut ihmiset ovat kaukana…
Aatelismiehet katselivat toisiinsa. Suuttumus Bohuniin oli jo kadonnut kaikkien sydämistä.
— Eihän häntä voi jättää tänne kuin koiraa, ärähti ensimäisenä Zagloba, — koska kerran olemme ryhtyneet hänen kanssaan kaksintaisteluun, niin ei hän ole meidän silmissämme mikään moukka, vaan sotilas, jota tulee auttaa. Kuka kantaa minun kanssani, hyvät herrat?
— Minä, sanoi Wolodyjowski.
— Kantakaa hänet sitten minun viitassani, lisäsi Charlamp.
Hetken perästä makasi Bohun jo vaipalla ja sen kulmiin tarttuivat Zagloba, Wolodyjowski, Kuszel ja Eljaszenko. Ja koko saattojoukko lähti Charlampin ja Sielickien seuratessa, hitain askelin majataloa kohti.
— Sitkeässä henki hänellä vain on, vieläkin hän liikkuu, sanoi Zagloba. — Hyvä Jumala, jos joku olisi minulle sanonut, että minusta tulee hänen hoitajattarensa, ja että minä tulen häntä näin kantamaan, niin minä olisin luullut hänen tekevän pilkkaa! Minulla on liian hellä sydän, minä tiedän sen itsekin. Mutta vaikealta tuntuu. Vielä minä hoidan hänen haavansakin. Toivon, ettemme enään kohtaa toisiamme toisessa maailmassa, säilyttäköön hän siellä minut hyvässä muistossa.
— Oletteko varma, ettei hän enään mitenkään virkoa? kysyi Charlamp.
— Hänkö? Hänen elämästään en enään antaisi vanhaa olkitukkoa. Niin on kuin onkin kirjoitettu eikä hän olisi voinut kohtaloaan välttää, sillä vaikka häntä olisikin onnistanut taistelussa herra Wolodyjowskin kanssa, niin minun käsistäni hän ei olisi päässyt. Mutta paras olikin että näin kävi, sillä minä nyt muutenkin jo olen sellaisessa huudossa, että olen säälimätön miestappaja — vaan mitäs teen, kun tungetaan tielleni! Herra Dunczewskillekin minun täytyi maksaa viisisataa guldenia korvausta ja tiedättehän kaikki, etteivät vähävenäläiset maatilat nykyään mitään tuota.
— Aivan niin, teidäthän siellä ryöstettiin puti puhtaiksi, sanoi
Charlamp.
— Uh, kylläpä tämä painaakin, puheli herra Zagloba edelleen, — aivan tässä jo hengästyn. Ryöstettiin kuin ryöstettiin, mutta toivon, että valtiopäivät myöntävät meille jonkun korvauksen, muuten köyhdymme kuollaksemme. Painava tämä on, aika painava. Mutta nähkää nyt, hyvät herrat, veri alkaa uudelleen virrata. Juoskaappas, herra Charlamp, krouville sanomaan, että juutalainen sotkisi leipää ja hämähäkinverkkoa. Ei kai se paljoakaan auta tuota raukkaa, mutta kuolevan hoito on kristityn velvollisuus ja hänen on silloin helpompi kuolla. Pitäkää kiirettä, herra Charlamp!
Herra Charlamp lähti nopeasti liikkeelle ja kun kasakka vihdoin oli kannettu sisään, ryhtyi Zagloba heti suurella asiantuntemuksella ja taidolla häntä hoivaamaan. Hän tyrehdytti verenvuodon, plaastaroi haavat ja kääntyi sitten Eljaszenkon puoleen.
— Sinua, ukkoseni, ei täällä enään tarvita, sanoi hän, — lähde nyt kiireen kautta Zaborowiin. Pyydä että sinut laskettaisiin prinssin puheille ja ojenna hänelle kirje sekä kerro kaikki mitä olet nähnyt, kaikki aivan niinkuin oli. Jos sinä valehtelet, saan sen kyllä tietää, sillä minä olen prinssin uskottu ja silloin käsken katkaista kaulasi. Sano myöskin Chmielnickille terveisiä minulta, sillä hän tuntee minut ja pitää minusta. Me toimitamme atamanillesi kunnialliset hautajaiset ja täytä sinä velvollisuutesi, älä vetelehdi nurkissa, sillä sinut voidaan jossakin tappaa, ennenkuin ehdit näyttää toteen kuka olet. Jää hyvästi nyt ja lähde liikkeelle.
— Suokaa, herra, minun jäädä tänne siksi kunnes hän kylmenee.
— Lähde liikkeelle, sanon sinulle! huusi Zagloba uhkaavasti. —
Sillä jollet lähde, niin minä käsken talonpoikien toimittaa sinut
Zaborowiin. Ja sano terveisiä Chmielnickille!
Eljaszenko kumarsi syvään ja lähti, mutta Zagloba virkkoi vielä
Charlampille ja Sielickeille:
— Minä lähetin pois tuon kasakan, sillä mitäpä hänellä enään oli täällä tekemistä. Ja jos hänet todella jossakin surmataan — mikä helposti saattaa tapahtua —, niin silloin pannaan syy meidän niskoillemme. Zaslawskilaiset ja kanslerin rakit haukkuvat täyttä kurkkua, että ruhtinas-vojevodan miehet ovat vasten jumalallista oikeutta murhanneet kokonaisen kasakkalähetystön. Viisas pää keksii kuitenkin kaikkeen keinot. Mepä emme annakaan noiden maitopartojen, noiden lautasennuolijoiden ja hameidenpalvelijoiden tässä syödä valmista puuroa, vaan täytyy teidän, hyvät herrat, tarpeen tullen todistaa, kuinka kaikki tapahtui ja että hän itse haastoi meidät taisteluun. Minun taas täytyy antaa käsky täkäläiselle kruununvoudille, että hän toimittaisi miehen haudatuksi. Täällä ei tiedetä kuka hän on, ajatellaan että hän on aatelismies, ja hänet haudataan kunniallisesti. Mutta meidän on meidänkin jo lähdettävä matkalle, herra Michal, sillä meidän tulee tehdä ruhtinas-vojevodalle selko matkastamme.
Bohunin korahteleva hengitys keskeytti Zagloban puheen.
— Ohhoh, sielu haeskelee jo tietänsä, sanoi aatelismies. — Tulee myöskin jo pimeä. Hapuillen hän menee toiseen maailmaan. Koska hän kuitenkaan ei häpäissyt meidän onnetonta neito parkaamme, niin antakoon hänelle Jumala ikuisen levon. Amen. Lähtekäämme, herra Michal. Sydämestäni annan hänelle anteeksi kaikki hänen vikansa, vaikka toiselta puolen kyllä on totta, että minä enemmän tungin hänen tiellensä kuin hän minun; joka tapauksessa kaikki nyt on lopussa. Jääkää terveiksi, hyvät herrat! Mieluista oli tutustua niin rehellisiin ritareihin kuin arvoisat herrat. Muistakaa vain sitten tarpeen tullen todistaa.