KOLMASTOISTA LUKU.
Ruhtinas Jeremi vastaanotti tiedon Bohunin kuolemasta jotenkin välinpitämättömästi, varsinkin kun hän sai tietää, että miehet, jotka ovat valmiit minä hetkenä hyvänsä todistamaan Wolodyjowskin saaneen taisteluhaasteen, eivät palvelleet hänen lippunsa, alla. Jollei tapaus olisi sattunut juuri muutamia päiviä ennen Jan Kasimirin vaalin julistamista ja jos ehdokkaiden kilpailu vielä olisi ollut polttava, niin Jeremin vastustajat — ja heidän etunenässään kansleri ja ruhtinas Dominik — varmaan olisivat tästä tapauksesta takoneet aseen häntä vastaan, kaikista todistajista ja todistuksista huolimatta. Mutta Kaarlen luopumisen jälkeen olivat ajatukset muissa asioissa ja helppo oli arvata, että koko asia painuisi unohduksiin.
Vain Chmielnicki saattoi, osottaakseen mitä vääryyttä hänelle yhä tehdään, vielä vetää esiin asian. Ruhtinas toivoi kuitenkin aivan oikein, että prinssi, lähettäessään hänelle vastauksen, huomauttaisi tai käskisi puolestaan ilmoittamaan millä tavalla hänen lähettinsä oli saanut surmansa. Eikä Chmielnicki mitenkään rohkenisi epäillä kuninkaan sanojen todenmukaisuutta. Tärkeää oli ruhtinaalle, ettei nostettaisi valtiollista melua hänen sotilaittensa käytöksen johdosta. Toiselta puolen oli ruhtinas Skrzetuskin tähden miltei tyytyväinen siitä mitä oli tapahtunut, sillä nyt oli paljon todennäköisempää, että neiti Kurcewicz saataisiin takaisin. Saattoihan hänet nyt löytää, taistelulla vapauttaa, tai lunnailla ostaa vapaaksi, eikä ruhtinas varmaan olisi säästänyt suurimpiakaan kustannuksia päästääkseen suositun ritarinsa hänen tuskistaan ja antaakseen hänelle takaisin hänen onnensa.
Herra Wolodyjowski saapui suurella pelolla ruhtinaan luo, sillä vaikka hän yleensä ei ollutkaan arka, niin hän pelkäsi kuitenkin jokaista vojevodan kulmakarvain rypistystä kuin tulta. Kuinka suuri olikaan siis hänen hämmästyksensä ja ilonsa, kun ruhtinas, kuultuaan hänen selontekonsa ja hetkisen mietittyään tapahtumaa, otti kädestään kallisarvoisen sormuksen ja sanoi:
— Kiitän teidän malttianne, sitä ettette ensimäisinä hyökänneet Bohunin kimppuun, sillä siitä olisi valtiopäivillä noussut suuri ja vahingollinen melu. Jos nyt ruhtinatar löydetään, niin jää Skrzetuski elinajakseen teille kiitollisuudenvelkaan. Minulle olivat huhut kertoneet teistä, herra Wolodyjowski, että yhtä vähän osaatte pidättää sapelin tupessa kuin muut kielen suussaan ja siitä olisi teitä voinut kohdata rangaistus. Mutta koska te sekä esiinnyitte ystävän asiassa että taistelussa sellaisen ammattitappelijan kanssa ylläpiditte meidän lippujemme mainetta, niin ottakaa tämä sormus muistoksi siitä päivästä. Olen saanut tietää, että olette hyvä sotilas ja hurja miekkailija, mutta samalla mestarien mestari.
— Hänkö? sanoi Zagloba. — Hän on kuin onkin sellainen, että hän kolmannella tempulla löisi pirulta sarvet poikki. Jos teidän ruhtinaallinen armonne joskus käskee lyödä minun kaulani poikki, niin pyydän ettei tätä tehtävää uskota kenellekään muulle, koska silloin ainakin heti pääsen toiseen maailmaan. Hän löi Bohuninkin rinnan kohdalta melkein poikki ja antoi vielä kaksi läjäystä järkikoppaan.
Ruhtinas piti ritarillisista teoista ja hyvistä sotilaista. Siksi hymähti hän tyytyväisenä ja kysyi:
— Oletteko tavannut ketään kanssanne tasaväkistä sapelin käytössä?
— Vain Skrzetuski on minua kerran hiukan läjähytellyt, mutta kyllä minäkin häntä — silloin kun teidän ruhtinaallinen armonne pani meidät molemmat istumaan arestiin. Muista pitäisi ehkä herra Podbipienta puoliaan minua vastaan, sillä hänellä on yliluonnolliset voimat, ehkä mahdollisesti myöskin Kuszel, jos hänellä olisi paremmat silmät.
— Uskokaa minua, teidän ruhtinaallinen armonne, sanoi Zagloba, — ei kukaan pystyisi kilpailemaan hänen kanssaan.
— No, puolustautuiko Bohun kauvankin?
— Kyllä minulla oli raskas työ, sanoi herra Michal.
— Hän osasi heittää sapelin vasempaankin käteensä.
— Bohun on itse minulle kertonut, keskeytti Zagloba, — että hän harjoituksekseen tappeli Kurcewiczien kanssa päiväkausia ja itse minä Czehrynissä näin, että hän teki sitä muidenkin kanssa.
— Tiedättekö mitä, herra Wolodyjowski, sanoi ruhtinas teeskennellyn vakavana, — lähtekää Zamoscin edustalle, vaatikaa Chmielnicki kaksintaisteluun ja vapauttakaa yhdellä lyönnillä valtakunta kaikista tappioista ja huolista.
— Teidän ruhtinaallisen armonne käskystä lähden, jos vain
Chmielnicki ottaa ryhtyäkseen kanssani taisteluun, vastasi
Wolodyjowski.
Siihen sanoi ruhtinas:
— Me laskemme leikkiä maailman ollessa hukkumaisillaan, mutta Zamosciin täytyy teidän todellakin lähteä. Minulla on kasakkaleiristä tietoja, että heti prinssi Kasimirin vaalin tultua julkaistuksi, Chmielnicki luopuu piirityksestä ja perääntyy Vähävenäjälle. Yhtä mahdollista kuin että hän tekee tämän todellisesta tai teeskennellystä rakkaudesta hänen majesteettiaan kuningasta, kohtaan on, että hänen voimansa Zamoscin luona helposti saattaisi murtua. Teidän täytyy siis lähteä kertomaan Skrzetuskille mitä on tapahtunut, jotta hän kiirehtisi etsimään ruhtinatarta. Sanokaa hänelle, että hän valitsee minun lippujeni alta niin monta sotamiestä kuin hän tarvitsee retkeänsä varten. Samalla lähetän hänelle teidän kauttanne lomaluvan ja annan kirjeen häntä varten. Hänen onnensa on nimittäin minun sydämelläni.
— Teidän ruhtinaallinen armonne on meidän kaikkien isä, sanoi Wolodyjowski, — siksi tahdomme elämämme iän pysyä uskollisina palveluksessanne.
— En tiedä vaikka palvelus minun luonani piankin tulisi leivättömäksi, sanoi ruhtinas, — jos nimittäin minulta menee koko Dnieperin takainen omaisuuteni. Mutta niin kauvan kuin varojani riittää, on se minkä minä omistan myöskin teidän omaanne.
— Oi, huudahti herra Michal, — meidän omaisuuspahaisemme tulee aina kuulumaan teidän ruhtinaalliselle armollenne.
— Minun muiden muassa! sanoi Zagloba.
— Vielä ei sitä tarvita, vastasi ruhtinas ystävällisesti. — Minä kyllä toivon, että jos menetän kaikki, niin Puolan valtakunta tulee muistamaan ainakin lapsiani.
Ruhtinas aavisti nähtävästi näin puhuessaan oikein, sillä valtakunta antoi todella kymmenkunta vuotta myöhemmin hänen ainoalle pojalleen sen mitä sillä oli parasta — Puolan kruunun. Mutta sitä ennen Jeremin jättiläisomaisuutta kyllä todenteolla järkytettiin.
— Me suoriuduimme hyvin, sanoi Zagloba, kun he yhdessä Wolodyjowskin kanssa olivat lähteneet ruhtinaan luota. — Nyt voitte olla varma ylennyksestänne. Näyttäkääppä nyt sitä sormusta. Se on totta tosiaan sadan dukaatin arvoinen, sillä siinä on sangen kaunis kivi. Kysykääppä huomenna joltakin armenialaiselta basaarissa. Sillä summalla saattaisi uida syönnissä ja juonnissa ja muissa ihanuuksissa — vai mitä arvelette, herra Michal? Sotamiehen elämänsääntö on: tänään elän, huomenna lahoan. Josta seuraa, että huomista varten ei kannata säästää. Lyhyt on ihmisen elämä, lyhyt, herra Michal. Tärkeintä on, että ruhtinas tästä lähin pitää teitä rakkaassa muistossa. Vaikka hän Skrzetuskille olisi antanut kymmenen kertaa niin paljon senjohdosta, että Bohun saatiin häviämään, niin te kuitenkin olette suorittanut päätyön! Te saatatte toivoa suuria suosionosoituksia! Vähänkös ruhtinas on ritareilleen luovuttanut maatiloja elinajaksi tai kokonaan lahjoittanutkin. Mitä tuosta tuollaisesta sormuksesta! Varmaan teitä vielä odottaa jokin runsas tulo ja lopuksi ruhtinas naittaa teidät jollekulle sukulaiselleen.
Herra Michal hypähti pystyyn.
— Mistä te tiedätte, että…?
— Että mitä?
— Aioin vain sanoa: mitä te tarkoitatte? Kuinka sellainen olisi mahdollista.
— Miksei se olisi mahdollista? Ettekö ole aatelismies? Eivätkö sitten kaikki aateliset ole tasa-arvoiset? Eikö jokaisella suurylimyksellä ole etäisiä mies- ja naissukulaisia, jotka naissukulaiset tällainen suurylimys myöhemmin naittaa arvokkaimmille hovilaisilleen. Niinhän esimerkiksi Sienczin Suffczynskin puoliso on joku Wisniowieckien etäinen sukulainen. Kaikki olemme veljiä, herra Michal, kaikki olemme veljiä, vaikka toinen palvelee toistaan, koska me kaikki polveudumme Jafetista. Koko eron tekevät omaisuus ja virat, joihin jokainen voi päästä. Siellä täällä vallitsee kyllä huomattavia eroavaisuuksia aatelisten välillä, mutta rupisenakin on aatelismies sentään aatelia. Minä tarkoitan sellaisia eroavaisuuksia jommoisia esimerkiksi on koirien välillä. Onhan ajokoiria, hienoja vinttikoria tai äänellään ajavia vainukoiria. Huomatkaa kuitenkin, herra Michal, ettemme ollessamme koiramaisia voi olla aatelisia, jollaista häpeää älköön tälle säädylle Herra Jumala salliko tapahtua.
— Te puhutte aivan oikein, sanoi Wolodyjowski, — mutta ovathan
Wisniowieckit melkein kuninkaallista sukua.
— No ettekö sitten te, herra Michal, voi tulla valituksi kuninkaaksi? Minä antaisin ensimäisenä, jos sille päälle tulisin, ääneni teille, herra Zygmunt Skarszewskin tapaan, joka vannoo, että hän tulee äänestämään itseänsä, jollei vain unohdu luupelin ääreen. Kaikki meillä, Jumalan kiitos, perustuu vapaaseen äänestykseen. Muuta estettä meillä ei ole kuin köyhyytemme — syntyperämme ei ole mikään este.
— Siinäpä se juuri on! huoahti herra Michal.
— Mitä tehdä? Meidät on ryöstetty putipuhtaiksi ja me joudumme puille paljaille, jollei valtio toimita meille joitakin tuloja. Puille paljaille! Onko sitten kummaa, että ihminen, vaikka onkin luonnostaan kohtuullinen, mielenmasennuksessaan juo itsensä humalaan. Emmekös lähdekin, herra Michal, ottamaan lasin olutta, että saamme edes hiukan lohtua suruumme.
Näin sanoen he lähtivät vanhaankaupunkiin ja kävivät viinitupaan, jonka ulkopuolella kymmenkunta poikasta seisoi, pidellen tuvassa juovien aatelismiesten turkkeja ja viittoja. He istuutuivat pöytään, käskivät tuoda pullon viiniä ja alkoivat neuvotella, mitä nyt tehtäisiin, kun Bohun on lyöty.
— Jos nyt osoittautuu todeksi, että Chmielnicki luopuu Zamoscin piirityksestä ja että tulee rauha, niin ruhtinatar on meidän.
— Pitäisi kiireen kautta päästä Skrzetuskin luo. Emme me enään lähde hänen rinnaltaan, ennenkuin hän on löytänyt tytön.
— Aivan niin. Lähdemme yhdessä. Mutta nyt ei mitenkään pääse
Zamosciin.
— Yhdentekevää, ehkä Jumala myöhemmin auttaa. Zagloba tyhjensi lasin.
— Auttaa, auttaa, sanoi hän. — Tiedättekös, herra Michal, mitä nyt sanon teille.
— Mitä sitten?
— Bohun on saanut surmansa.
Wolodyjowski katsahti hämmästyneenä Zaglobaan.
— No, kukas sen paremmin tietäisi kuin minä.
— Olkoot kätenne siunatut, herra Michal. — Te tiedätte ja minä tiedän: minä katselin kuinka te taistelitte, katselen teitä nyt ja sittenkin minun täytyy sitä yhä toistaa itselleni. Sillä minusta tuntuu joskus, että vain olen nähnyt sellaista unta. Mikä huoli menikään hartioiltamme, minkä solmun teidän sapelinne aukaisikaan. Kuulat teidät tappakoot, sillä jumalavita, sitä ei voi sanoin lausua, ei, en saata hillitä itseäni: antakaappa, kun vielä kerran painan teidät syliini, herra Michal! Uskotteko, kun teihin tutustuin, niin ajattelin itsekseni: mikä pojanvätkä! Kaunis pojanvätkä todella, kun läjähytti sillä lailla Bohunia. Bohunia ei ole enään olemassa, ei jälkeä, ei tomua hänestä, hän on lyöty kuoliaaksi, iankaikkisesta iankaikkiseen, amen.
Zagloba alkoi halata ja suudella Wolodyjowskia ja herra Michal heltyi aivan kuin hän olisi surrut Bohunia ja lopuksi hän, irtaantuen Zagloban syleilyistä, sanoi:
— Emme olleet läsnä hänen kuollessaan ja siinä miehessä on sitkeä henki. Ajatelkaas, jos se virkoaa.
— Herran nimessä, mitä te puhutte? sanoi Zagloba. — Olen valmis huomenna lähtemään Lipkowiin ja toimitan hänelle mitä kauneimmat maahanpaniaiset, jos hän vain on kuollut.
— Mitä varten te sinne lähtisitte? Ettehän kuitenkaan voi häntä tappaa, jos hän on haavoitettu. Sapelitaistelussa käy useimmiten niin, että joka ei siinä heti heitä henkeänsä, se nuolee haavansa terveiksi. Sapeli ei ole luoti.
— Ei, ei se ole mahdollista. Vaikka kyllähän hän meidän lähtiessämme alkoi kuorsata. Ei, ei se ole mahdollista. Itse minä hoidin hänen haavojansa. Hänen rintansahan oli auki kuin veräjä. Jättäkäämme hänet rauhaan, sillä te halkaisitte hänet kuin jäniksen. Meidän täytyy niin pian kuin suinkin päästä Skrzetuskin luo, auttaa häntä ja lohduttaa häntä, sillä hän aivan menehtyy murheeseen.
— Tai rupeaa munkiksi, sen hän itse sanoi minulle.
— Onkos kumma. Sen minäkin tekisin hänen sijassaan. En tunne rehellisempää ritaria, enkä myöskään tunne onnettomampaa. Oi, kovasti Jumala häntä koettelee, kovasti.
— Herjetkää nyt jo, sanoi Wolodyjowski hiukan humalaisena, — sillä minä en voi pidättää kyyneliäni.
— Voinko minä sitten! vastasi Zagloba. — Sellainen kunnon ritari, sellainen sotilas! Ja entä sitten tyttö — te ette tunne häntä. Sellainen herttainen elävä.
Herra Zagloba lausui viime sanat itkien bassoäänellä, sillä hän rakasti todella vilpittömästi ruhtinatarta. Herra Michal säesti häntä hiukan korkeammalla äänellä. He joivat kyyneltensekaista viiniä, sitten he, päät painuneina rinnalle, jonkun aikaa istua murjottivat, kunnes Zagloba vihdoin löi nyrkkinsä pöytään:
— Mitäs me itkemme, herra Michal, Bohun on saanut surmansa!
— Se on totta, sanoi Wolodyjowski.
— Iloita meidän pikemmin tulisi. Me olemme hölmöjä, jollemme nyt löydä tyttöä.
— Lähtekäämme, sanoi herra Michal nousten pystyyn.
— Juokaamme itsemme juovuksiin! toimitti Zagloba. — Jos Jumala suo, niin pitelemme vielä ristiäisissä heidän lapsiansakin. Siksi että tapoimme Bohunin.
Se oli hänelle onneksi, lisäsi Wolodyjowski, huomaamatta, että
Zagloba jo jakoi hänen kanssaan ansion Bohunin tappamisesta.