NELJÄSTOISTA LUKU.
Vihdoin kaikui Varsovan tuomiokirkossa Te deum laudamus, ja kuningas nousi valtaistuimelle. Tykit jyrisivät, kellot soivat ja toivo alkoi kohota kaikkiin sydämiin. Kuninkaattomuuden ja levottomuuksien aika oli nyt ohi, aika, joka valtiolle oli ollut sitä kauheampi, kun se sattui yhteen yleisen vastoinkäymisen ajan kanssa. Ne, jotka olivat vavisseet ajatellessaan uhkaavia vaaroja, hengittivät helpommin, kun vaali lisäksi oli tapahtunut hämmästyttävän sovinnollisesti. Monista tuntui jo, että ennen kuulumaton kansalaissota oli ainiaaksi loppunut ja että vasta valitun kuninkaan tehtäväksi vain jää pitää tuomiota syyllisistä. Tätä toivoa elähytti itse Chmielnickin käytös. Ilmaisivathan kasakat, jotka Zamoscin luona olivat vimmatusti hyökkäilleet linnaa vastaan, selvästi olevansa Jan Kasimirin puolella. Chmielnicki lähetteli kirkkoherra Huncel Mokrzskin välityksellä hallitukselle alamaisen uskollisuutta uhkuvia kirjeitä ja toisten lähettien kautta kirjeitä, joissa hän nöyrästi pyysi armoa itselleen ja zaporogilaiselle sotajoukolle. Niinikään tiedettiin, että kuningas, kansleri Ossolinskin politiikan mukaisesti haluaa tehdä kasakoille melkoisia myönnytyksiä. Kuten kerran Pilawcen tappion edellä oli kaikkien huulilla ollut sota, niin oli niillä nyt rauha. Toivottiin, että valtakunta monien tappioidensa jälkeen vihdoin saa levähtää ja uuden valtiaan hallituksen turvissa parantua kaikista haavoistaan.
Vihdoin lähti Sniarowski viemään Chmielnickille kuninkaan kirjettä ja pian levisi se iloinen uutinen, että kasakat perääntyvät Zamoscin luota, perääntyvät aina Ukrainaan asti, missä he tulevat rauhallisesti odottamaan kuninkaan käskyjä ja komissionia, joka saa tehtäväkseen tutkia heitä kehdanneet vääryydet. Tuntui siltä kuin myrskyn jälkeen seitsenvärinen taivaankaari olisi rakentunut maan ylle ennustamaan tyyntä ja lepoa. Tosin ei myöskään puuttunut pahoja ennustuksia, mutta näin myötäkäymisen vallitessa ei niihin kiinnitetty mitään huomiota. Kuningas matkusti Czenstochowaan kiittääkseen vaalistansa ennen kaikkea Jumalan kaitselmusta ja uskoakseen itsensä edeskinpäin Jumalan huomaan. Senjälkeen lähti hän Krakowaan kruunattavaksi. Häntä seurasivat korkeat arvohenkilöt, joten Varsova tyhjentyi. Sinne jäivät ainoastaan pakolaiset Vähävenäjältä, jotka eivät vielä uskaltaneet palata hävitetyille maatiloilleen, tai joilla ei ollut paikkaa minne mennä.
Ruhtinas Jeremin täytyi valtakunnan senaattorina seurata kuningasta, mutta Wolodyjowski ja Zagloba ratsastivat kiireen kautta rakuunalippukunnan etunenässä Zamosciin viemään Skrzetuskille iloista uutista Bohunin kohtalosta, sitten yhdessä hänen kanssaan etsiäkseen ruhtinatarta.
Herra Zagloba ei suinkaan kaipauksetta jättänyt Varsovaa, sillä tuossa suunnattomassa aatelismiesten kokouksessa, kuninkaanvaalin humussa, alituisissa juomingeissa ja mellastuksissa, joita hän yhdessä Wolodyjowskin kanssa oli pannut toimeen, oli hän viihtynyt kuin kala meressä. Kuitenkin lohdutti häntä ajatus, että hän nyt palaa toimivaan elämään, että häntä odottavat etsimiset, seikkailut ja ovelat tempunteot, joita hän jo etukäteen joukottain keksi. Muuten hänellä oli omat mielipiteensä pääkaupungin vaaroista ja hän kuvaili niitä Wolodyjowskille seuraavaan tapaan:
— Totisesti, herra Michal, sanoi hän, — me olemme Varsovassa suorittaneet suuria. Mutta Jumala varjelkoon viipymästä siellä kauvemmin. Me olisimme, sen sanon teille, tässä pääkaupungissa käyneet yhtä naismaisiksi kuin tuo kuuluisa kartagolainen, jonka ilmanalan leppeys Kapuassa kokonaan pehmensi. Kaiken pahan alku ja juuri ovat naiset. He vievät joka miehen turmioon, sillä huomatkaa tarkoin, ettei löydy mitään petollisempaa olentoa kuin nainen. Vaikka mies vanheneekin, niin vetävät he häntä yhä puoleensa…
— No, rauhoittukaa nyt, keskeytti Wolodyjowski.
— Olen sen jo usein toistanut teille, aika olisi jo talttua, mutta minulla on vielä liian kuuma veri. Tässä on enempi flegmaa, minä olen itse koleerisuus. Vaan mitäs niistä, nyt alamme uutta elämää. Tuo kaikki on jo ollutta ja mennyttä, elämä ilman sotaa on minua jo monasti kyllästyttänyt. Meidän pieni lippukuntamme on hyvin varustettu ja Zamoscin luona mellastelee vielä omavaltaisia joukkoja; niiden kanssa pidetään hauskaa, kun mennään etsimään ruhtinatarta. Samalla nähdään Skrzetuskikin ja tuo jättiläinen, tuo liettualainen kurki ja humalariuku herra Longinus, sillä häntä emme ole nähneet pitkiin aikoihin.
— Teidän taitaa olla häntä ikävä. Mutta kun näette hänet, niin ette anna hänelle rauhaa.
— Sentähden että kun hän vain jotakin lausuu, niin muistuu mieleeni teidän hevosenne, kun se liikuttelee häntäänsä. Hän venyttelee joka sanaa niinkuin suutari nahkaa. Kaikki on hänessä tullut voimaksi, järjelle ei ole jäänyt sijaa. Kun hän käy jotakuta kiinni olkapäähän, niin hän pusertaa hänestä ulos kylkiluut. Ja toiselta puolen ei ole koko Puolan valtakunnassa lasta, joka ei voisi panna häntä pulaan. Onko nyt kuultu, että niin varakas mies olisi niin hölmö!
— Onko hän todellakin niin varakas?
— Hänkö? Kun minä tutustuin häneen, niin oli hänellä niin täyteen sullottu kukkaro, ettei hän voinut pitää sitä pistettynä vyöhönsä, vaan kantoi sitä killumassa kuin savustettua makkaraa. Sitä saattoi vaikkapa kepillä lyödä eikä se taipunut ensinkään. Itse hän minulle on kertonut kuinka monta maakartanoa hänellä on: Myszykiszki, Psikiszki, Pigwiszki, Syruciany, Ciapuciany, Kapusciany, Baltupie — kuka ne kaikki muistaakaan nuo pakanalliset nimet. Puoli piirikuntaahan hänelle kuuluu. Mahdoton hölmökunta vain on tuo Podbipientojen suku.
— Ettehän nyt pane omianne mitä noihin maatiloihin tulee?
— En pane omiani, minä vain toistan mitä olen kuullut häneltä itseltään eikä hän ole elämässään valehdellut, sillä siihen hän on liian tyhmä.
— No, Anusiasta paisuu sitten aika rouva. Mutta siihen väitteeseenne, että hän olisi tyhmä, minä en voi mitenkään yhtyä. Hän on uljas mies ja niin viisas, ettei hädässä esimerkiksi kukaan voi antaa parempaa neuvoa. Veitikkaa hänessä kyllä ei ole vähääkään. Ei Jumala toki jokaiselle ole antanut niin liukasta kieltä kuin teille. Varmaa on, että hän on oikea ritari ja kunnon mies. Sitäpä todistaa sekin, että te hänestä pidätte ja mielellänne näette häntä.
— Jumalan rangaistus hän meille on, mutisi Zagloba. — Siksi minä hänen kanssaan seurustelen, että saan tehdä hänelle kiusaa neiti Annasta.
— Neuvoisin, ettette tekisi sitä, sillä se on vaarallista. Häneen saa vaikkapa iskeä haavan, mutta tässä kysymyksessä hän varmaan menettäisi kärsivällisyytensä.
— Menettäköön vain, minä olisin valmis leikkaamaan häneltä korvat, niinkuin herra Dunczewskilta.
— Jättäkää te hänet rauhaan. Minä en mitenkään soisi teidän tulevan hänen vihamiehekseen.
— No, no, kunhan minä nyt ensin hänet näenkin. Tämä herra Zagloban toivomus täyttyi pikemmin kuin hän oli uskonutkaan. Oli tultu Konskowolaan, Wolodyjowski päätti, että levähdettäisiin, koska hevoset jo olivat sangen väsyneet. Kuka saattaakaan kuvata molempien ystävien hämmästystä, kun he astuessaan majatalon pimeään porstuaan, tunsivat ensimäisen vastaantulevan aatelismiehen herra Podbipientaksi.
— Mitä kuuluu? — Siitä onkin jo pitkä aika kun tavattiin! huudahti Zagloba. — Eivätpä kasakat vielä ole Zamoscissa lyöneet teitä kuoliaaksi.
Herra Podbipienta syleili vuoronperään molempia sekä suuteli heitä poskille.
— Olipa hauskaa, että tapasimme, toisteli hän iloisena.
— Minne olette matkalla? kysyi Wolodyjowski.
— Varsovaan herra ruhtinaan luo.
— Ruhtinas ei ole Varsovassa. Hän on kuninkaan seurassa lähtenyt
Krakovaan, hänen tulee kruunajaisissa kantaa omenaa hänen edessään.
— Ja minut lähetti herra Weyher Varsovaan viemään kirjettä ja kysymään, minne ruhtinaan rykmenttien on mentävä, niitä kun ei enään, Jumalan kiitos, tarvita Zamoscissa.
— Teidän ei tarvitse mennä mihinkään, sillä me olemme mekin juuri kuljettamassa käskykirjeitä.
Herra Longinus synkistyi, sillähän halusi sydämensä pohjasta päästä ruhtinaan luo nähdäkseen hovin ja erittäinkin erään pienen neitosen samaisessa hovissa.
Zagloba alkoi iskeä silmää Wolodyjowskille.
— Niin ollen lähden minä Krakovaan, sanoi liettualainen hetken mietittyään. — Minä olen saanut käskyn viedä perille kirjeen ja minä vien sen.
— Käykäämme tupaan, niin käskemme lämmittää itsellemme olutta.
— Mutta minne te sitten olettekaan matkalla? kysyi Longinus.
— Zamosciin Skrzetuskin luo.
— Hän ei ole Zamoscissa.
— Se nyt vielä puuttui. Missä hän sitten on?
— Jossakin Choroszczynin tienoilla kukistamassa kapinallisia joukkoja. Chmielnicki on kyllä perääntynyt, mutta mennessään hänen päällikkönsä polttavat, ryöstävät ja murhaavat. Heitä vastaan on Walekin starosta komentanut herra Jakob Regowskin, tuhoamaan heidät…
— Ja Skrzetuski siis on hänen mukanaan?
— Aivan oikein, mutta he toimivat itsenäisesti, sillä heidän välillään vallitsee suuri kilpailu, josta myöhemmin kerron teille.
He olivat tulleet tupaan ja Zagloba käski lämmittää kolme tuopillista olutta, senjälkeen läheni hän pöytää, jonka ääreen herrat Wolodyjowski ja Longinus jo olivat istuutuneet. Hän lausui:
— Te, herra Podbipienta, ette tiedä suurinta ja onnellisinta uutista, sitä nimittäin, että me yhdessä herra Michalin kanssa olemme lyöneet kuoliaaksi Bohunin.
Liettualainen hypähti seisoalleen penkiltä. — Oi, lihalliset veljekset, onko se mahdollista?
— Niin totta kuin näette meidät tässä edessänne.
— Ja te löitte hänet kahtia?
— Aivan niin.
— Mikä uutinen, sepä vasta uutinen, hyvä Jumala! puheli liettualainen, lyöden käsiänsä yhteen. — Sanoitteko kahtia? Oikeinko kahtia?
— Kas, minä sain hänet ensinnä oveluudellani haastamaan meidät taisteluun — ymmärrättekö — ja senjälkeen taisteli Michal ensimäisenä häntä vastaan niin että vain — sen sanon teille, hyvät herrat… Hän leikkeli häntä kuin jouluporsasta, paloitteli kuin paistettua kukkoa, ymmärrättekö?
— Ja te taistelitte toisena?
— No katsokaas, sanoi Zagloba, — varmaan on suontanne isketty ja päätänne huimaa verenvuodon jälkeen. Luuletteko että minä rupean taistelemaan ruumiin kanssa tai että minä leikkelen miestä, joka jo makaa maassa?
— Sanoittehan te lyöneenne hänet kahtia. Herra Zagloba kohautti olkapäitään.
— Pyhää kärsivällisyyttä kysytään tuon miehen seurassa. Herra
Michal, eikö Bohun haastanut meitä molempia?
— Haastoi, sanoi Wolodyjowski.
— Käsitittekö nyt?
— Olkoon niin kuin sanotte, vastasi Longinus — mutta herra Skrzetuski on hakenut Bohunia Zamoscin luota. Eikä hän kuitenkaan ollut siellä enään.
— Kuinka sitten Skrzetuski haki häntä?
— Minun täytyy, näen mä, kertoa teille kaikki tyyni alusta asti, aivan niinkuin asia oli, sanoi herra Longinus. — Me jäimme siis silloin, kuten tiedätte, Zamosciin ja te lähditte Varsovaan. Kasakoita ei meidän tarvinnut kauvan odottaa. Suurina pilvinä tuli heitä Lembergin luota, heitä tuli niin paljon ettei silmä, muurilta katsoen, ulottunut näkemään heidän ylitseen, mutta ruhtinas oli niin varustanut Zamoscin, että he olisivat saaneet piirittää sitä kaksi vuotta. Me luulimme, etteivät he ollenkaan hyökkäisi linnaa vastaan ja olimme sen johdosta jo surullisiakin, sillä jokainen oli heidän tappiostaan odottanut mieskohtaista nautintoa. Kun heidän joukossaan myöskin oli tatareja, niin elähytti minua puolestani toivo, että Jumala armossaan nyt antaa minulle nuo kolme päätä, jotka tarvitsen…
— Pyytäkää häneltä yhtä, pyytäkää vain yhtä, mutta hyvää, keskeytti
Zagloba.
— Te olette aina samanlainen, sanoi liettualainen, huono te olette kuuntelemaan. — Me luulimme siis, etteivät he ryhtyisi ryntäämään, mutta hepäs yhtäkkiä kuin hullut itsepäisesti rakentamaan ryntäyskoneita ja sitten oikopäätä hyökkäämään meidän päällemme. Myöhemmin kävi selville, ettei Chmielnicki itse ollut tahtonut sitä, vaan oli Czarnota, heidän leiripäällikkönsä, ahdistanut häntä ja sanonut pelon menneen häneen sekä että hän jo aikoo ruveta veljeilemään ljahien kanssa. Ja niin suostui Chmielnicki vihdoin ja lähetti Czarnotan ensimäisenä ryntäämään. Mitä kaikkea tapahtuikaan, veliseni, on mahdoton kuvata. Maailmaa ei enään saattanut tulelta ja savulta eroittaa. Alussa he liikkuivat rohkeasti, loivat kaivoksen täyteen maata, kiipeilivät muureille. Mutta sitten me heidät löylytimme niin, että he lähtivät tiehensä sekä muureilta että omien koneittensa luota. Vasta sitten me neljän lippukunnan voimalla ryntäsimme heidän perässään ja teurastimme heitä kuin karjaa.
Wolodyjowski hieroi käsiään.
— Hui, vahinko, etten minä saanut olla mukana siinä juhlassa! huusi hän ihastuneena.
— Minäkin olisin mielelläni ollut siellä mukana, sanoi Zagloba tyynellä varmuudella.
— Ja silloin kunnostautuivat huomattavammin herrat Skrzetuski ja Jakob Regowski, jatkoi liettualainen. — Molemmat oivallisia ritareita, mutta aina riidassa keskenään. Erittäinkin oli herra Regowski suutuksissaan Skrzetuskiin. Varmaan olisi hän hakenut riitaa, jollei herra Weyher kuolemanuhalla olisi kieltänyt kaksintaisteluja. Me emme alussa ymmärtäneet herra Regowskin tarkoitusta, mutta sitten kävi selville, että hän on sukua herra Laszczille, jonka ruhtinas kerran, kuten muistatte, herra Skrzetuskin tähden oli karkoittanut leiristä. Tästä syystä vihasi Regowski ruhtinasta, meitä kaikkia ja erittäinkin Skrzetuskia. Siitä johtui myöskin kateus ja kilpailu heidän välillään, koska molemmat piirityksen aikana olivat saavuttaneet suurta kunniaa ja toinen tahtoi olla toista etevämpi. Molemmat olivat he ensimäisinä sekä muureilla että hyökkäyksissä, kunnes Chmielnicki vihdoin, kyllästyneenä rynnistyksiin, alkoi säännöllisen piirityksen. Tämän aikana käytti hän kaikenlaisia ovelia temppuja, koettaen niiden avulla saada käsiinsä kaupungin.
— Hänelläpä onkin suurin luottamus viekkauteen, sanoi Zagloba.
— Hullu mies ja lisäksi luonteeltaan alhainen, jatkoi Podbipienta. — Hän luuli herra Weyheriä saksalaiseksi — nähtävästi ei hän ollut kuullut sennimisistä Pommerin herttuoista, ja kirjoitti hänelle kirjeen, jossa kehoitti starostaa muka ulkomaalaisena ja palkkasoturina petokseen. Mutta nytpä kirjoitti herra Weyher hänelle vastauksen, missä esitti mitä miehiä hän on ja kuinka katalasti Chmielnicki oli koettanut johtaa häntä kiusaukseen. Osoittaakseen arvoaan mielenosoituksellisemmin tahtoi starosta lähettää tämän kirjeen jonkun huomattavamman henkilön kuin torvensoittajan kautta, ja kun lähteminen sellaisten villien petojen joukkoon on samaa kuin syöksyminen surman suuhun, niin ei upseerien joukossa ollut läheteiksi halukkaita, toiset pitivät itseään myöskin liian hyvinä. Mutta minäpä lähdin ja kuulkaa nyt: vasta nyt alkaa mielenkiintoisin osa.
— Mehän olemme yhtenä korvana, sanoivat molemmat ystävät.
— Minä siis lähdin ja tapasin hetmanin juovuksissa. Hän otti minut vastaan ivallisesti, varsinkin oli tämä tunne huomattavissa, kun hän oli lukenut kirjeen. Hän uhkasi minua silloin nuijallaan. Mutta minäpä nöyrästi uskoin sieluni Jumalan huomaan ja aattelin itsekseni: jos hän koskee minuun, niin lyön häntä nyrkillä päähän — mitä siinä muutakaan olisi voinut, rakkaat veljet.
— Miehekkäästi ajateltu, sanoi hiukan innostuneena Zagloba.
— Hänen alipäällikkönsä hillitsivät häntä kuitenkin ja asettuivat meidän väliimme, jatkoi herra Longinus. — Varsinkin oli eräs nuori mies niin rohkea, että tarttui häntä liepeeseen ja veti hänet pois, sanoen: et sinä nyt mene mihinkään, isä, sinä olet juovuksissa. Minä katselemaan, kuka tuo mies on, joka minua niin puolustaa ja kummastelen hänen rohkeuttaan, kun hän on niin tutunomainen Chmielnickiä kohtaan. Mutta sehän oli Bohun!
— Bohunko? huudahtivat Wolodyjowski ja Zagloba.
— Aivan niin. Minä tunsin hänet, sillä olinhan Rozlogissa nähnyt hänet ja myöskin hän tunsi minut. Kuulen hänen sanovan Chmielnickille: hän on minun tuttavani. Mutta Chmielnicki tekee, juopuneiden tapaan, pikaisen päätöksen ja vastaa: koska hän on sinun tuttavasi, poikaseni, niin täytyy hänelle antaa viisikymmentä taalaria — minä kyllä annan vastauksen. Ja hän antoi minulle vastauksen, mutta mitä taalareihin tulee, niin sanoin — en tahtonut ärsyttää petoa —, että säästän ne palvelijoitani varten, sillä eihän upseerien tapoihin kuulu ottaa vastaan juomarahoja. Minut päästettiin nyt sangen kohteliaasti menemään teltasta, mutta tuskin olin päässyt ulkopuolelle, kun luokseni astuu Bohun, sanoen: mehän näimme toisemme Rozlogissa. Niin näimme, vastaan minä, mutta veliseni, silloin en olisi uskonut näkeväni sinua tässä leirissä. Tähän vastaa hän: onnettomuus on minut ajanut tänne, eikä oma tahto. Keskustelussa huomautin hänelle, kuinka me Jarmolincen tuolla puolen löylytimme häntä. Minä en tietänyt kenen kanssa olin tekemisissä, vastasi hän siihen. Olin lisäksi saanut iskun käteeni. Mieheni taas eivät kyenneet mihinkään, sillä he luulivat itse ruhtinas Jareman taistelevan heitä vastaan. Emme mekään tienneet, kenen kanssa olimme tekemisissä, sanoin minä, sillä jos herra Skrzetuski olisi aavistanut sinun olevan siellä, niin jompikumpi teistä ei nyt enään olisi elossa.
— Varmaan niin olisi käynytkin, mutta mitäs Bohun siihen sanoi? kysyi Wolodyjowski.
— Suuttui kovasti ja käänsi puheen toisaalle. Hän kertoi Krywonosin lähettäneen hänet viemään kirjettä Chmielnickille Lembergin luo, jotta hän saisi hiukan levätä, mutta Chmielnickipä ei tahtonutkaan päästää, häntä takaisin, vaan aikoi käyttää häntä muihin lähettitoimiin, koska hän ymmärsi säilyttää mielenmalttinsa. Vihdoin hän kysyy, missä herra Skrzetuski on ja kun minä sanon: Zamoscissa, niin hän virkkaa: silloin ehkä tapaamme. Senjälkeen jätin hänet hyvästi.
— Minä arvaan jo, että Chmielnicki heti senjälkeen lähetti hänet
Varsovaan, sanoi Zagloba.
— Niin lähetti, mutta odottakaappa vielä hiukan. Minä palasin nyt linnoitukseen tekemään herra Weyherille tiliä toimeni suorituksesta. Oli jo myöhäinen yö. Seuraavana päivänä hyökättiin uudelleen, vielä kiivaammin kuin ensi kerralla. En ehtinyt tavata herra Skrzetuskia. Vasta kolmantena päivänä saatoin sanoa hänelle, että olin nähnyt Bohunin ja puhunut hänen kanssaan. Mutta silloin oli läsnä paljon upseereja, niiden joukossa herra Regowski. Tämä kuultuaan kertomukseni sanoo pisteliäästi: kyllä minä tiedän, että on kysymys eräästä tytöstä. Jos te todella olette sellainen ritari kuin maine tietää, niin kyllä saatte Bohunin käsiinne: haastakaa hänet taisteluun ja minä olen varma, ettei se tappelija kieltäydy. Saammehan muureilta katsella kaunista näkyä! Teistä wisniowieckiläisistä puhutaan, jatkaa hän, enemmän kuin te ansaitsette. Silloin katsahtaa herra Skrzetuski täynnä hämmästystä herra Regowskiin. Niinkö siis neuvotte? kysyy hän. Hyvä. Mutta rohkenetteko te, hyvä herra, joka ivailette meidän miehuuttamme, mennä roskajoukon sekaan puolestani haastamaan Bohunia taistelemaan. Regowski vastaa: rohkenen kyllä, mutta en ole teidän puhemiehenne enkä liioin veljenne, enkä lähde. Nyt rehahtavat muut nauramaan herra Regowskille. Ohoh, sanovat he, kylläpä nyt olette pieni, mutta kun oli kysymys toisen miehen nahasta, silloin olitte suurellinen. Silloinpas Regowski, kunniastaan arkana, sydämystyy ja nousee. Seuraavana päivänä lähti hän viemään haastetta, mutta ei enään tavannut Bohunia. Me emme aluksi uskoneet hänen tietoonsa; nyt, kuultuani teidän kertomuksenne, kuitenkin huomaan sen todeksi. Varmaan oli Chmielnicki lähettänyt Bohunin matkalle ja sillä tiellä te hänet löitte kuoliaaksi.
— Aivan niin, sanoi Wolodyjowski.
— Sanokaappa meille, sanoi Zagloba, — mistä me nyt löydämme Skrzetuskin. Meidän täytyy hänet löytää voidaksemme heti lähteä hänen kanssaan hakemaan neitosta.
— Tuolla puolen Zamoscin saatte helposti hänestä tiedon, sillä siellä tuntevat hänet kaikki. Kasakkapäällikkö Kalinan hän yhdessä Regowskin kanssa kokonaan tuhosi. Myöhemmin Skrzetuski yksinänsä löi kaksi kertaa tatarilaisjoukot, tuhosi Burlazn sekä hajoitti muutamia parvia.
— Mutta että Chmielnicki salli sellaista!
— Chmielnicki väittää, ettei se ole hänen syynsä ja että ne ryöstävät vasten hänen käskyjänsä. Ilman tätä vakuutusta ei kukaan luottaisi hänen uskollisuuteensa ja kuuliaisuuteensa hänen majesteettiaan kuningasta kohtaan.
— Onpa täällä Konskowolassa huonoa olutta, huomautti herra Zagloba.
— Lublinin tuolla puolen te jo kuljette hävitettyjen seutujen läpi, jatkoi liettualainen, — sillä etujoukot tulivat aina sinne asti ja tatarit ottivat kaikkialla vankeja. Ja kuinka paljon Zamoscin ja Hrubieszowin tienoilla onkaan ryöstetty, sen voi yksin Jumala arvioida. Muutamia tuhansia vapautettuja vankeja Skrzetuski jo on lähettänyt linnoitukseen. Hän tekee siellä työtä voimiensa takaa, terveyteensä katsomatta.
Herra Longinus huokasi välillä, painoi miettiväisenä päänsä alas ja jatkoi hetken päästä:
— Minä luulen, että Jumala korkeimmassa armossansa on lohduttava herra Skrzetuskia ja antava hänelle sen, jonka hän on katsonut itsellensä onneksi, sillä tämän ritarin ansiot ovat todella suuret. Näinä turmeluksen ja itsekkyyden aikoina, jolloin jokainen ajattelee vain itseänsä, on hän kokonaan unohtanut itsensä. Hän olisi, veljet, jo kauvan sitten voinut saada ruhtinaalta lomaa, lähteäkseen hakemaan morsiantaan, mutta nähdessään tuhon uhkaavan isänmaataan, ei hän hetkeksikään ole jättänyt palvelustaan. Herkeämättä on hän pysynyt työssä, vaikka tuska onkin kalvanut sydäntä.
— Hän on sielultaan roomalainen, sitä ei voi kieltää, sanoi Zagloba.
— Meidän tulisi pitää häntä esikuvanamme.
— Erittäinkin teidän, herra Podbipienta, joka ette käy sotaa isänmaan takia, vaan haette kolmea päätä.
— Jumala näkee minun sieluuni, sanoi herra Longinus, kohottaen silmänsä taivasta kohden.
— Skrzetuskille on herra Jumala jo Bohunin kuolemalla suonut palkinnon, sanoi Zagloba, — sekä myöskin sillä, että hän valtakunnalle on suonut levon hetken, jotta se saisi aikaa miettiä pelastuksen keinoa.
— Lähdettekö te, hyvät herrat, Skrzetuskin mukaan? kysyi liettualainen.
— Entä ettekö sitten te?
— Hyvin mielelläni, mutta kuinka käy kirjeiden? Toinen on Walekin starostalta hänen majesteetilleen kuninkaalle, toinen ruhtinaalle ja kolmas on juuri herra Skrzetuskilta niinikään ruhtinaalle. Hän pyytää siinä lomaa.
— Me viemme hänelle juuri lomaa.
— Olkoonpa niinkin, mutta kuinka minä voisin jättää kirjeet viemättä?
— Teidän täytyy lähteä Krakovaan, muu ei voi tulla kysymykseen.
— Muuten sanon teille suoraan, että vaikka mielelläni tahtoisinkin retkellämme etsiessämme ruhtinatarta pitää selkämme takana varalla sellaiset nyrkit kuin teidän, niin ette te muussa suhteessa olekaan omianne sille matkalle. Siellä täytyy näet teeskennellä, varmaan pukeutua kasakan viittaankin ja näytellä talonpoikaa, mutta teidän kokonne pistää niin silmään, että jokainen heti kysyisi: mikä hongankolistaja tuo on, mistä sellainen kasakka on saatu? Sitäpaitsi te ette sujuvasti puhu heidän kieltänsä. Ei, ei, lähtekää te Krakovaan, kyllä me itse keksimme keinot.
— Niin minäkin luulen, sanoi Wolodyjowski.
— Varmaan asia on niinkuin sanotte, vastasi herra Podbipienta. — Siunatkoon ja auttakoon teitä armollinen Jumala. Mutta tiedättekö, missä häntä pidetään piiloitettuna?
— Bohun ei suostunut sanomaan sitä. Tiedämme vain sen, mitä minä salaa kuulin, kun Bohun oli kytkenyt minut vangiksi läävään, mutta se riittääkin.
— Kuinka te saatatte hänet löytää?
— Sitä vartenhan minulla on pää, sanoi Zagloba. — Olen minä toki ollut vaikeammissakin tiloissa. Nyt täytyy vain mitä pikemmin päästä Skrzetuskin luo.
— Tiedustelkaa häntä Zamoscissa. Herra Weyher varmaan tietää missä hän on, sillä hän on kirjevaihdossa hänen kanssaan ja herra Skrzetuski lähettelee hänelle vankeja. Jumala teitä siunatkoon.
— Samoin teitä, vastasi Zagloba. — Kun tulette Krakovaan ruhtinaan luo, niin sanokaa meiltä terveisiä herra Charlampille.
— Kuka se on?
— Se on muuan erinomaisen korea liettualainen, joka pani kaikkien ruhtinattaren hovineitien päät pyörälle.
Herra Longinus vavahti.
— Onhan tämä pilaa, hyvä ystävä?
— Jääkää hyvästi. Kauhean huonoa on olut täällä Konskowolassa, virkkoi herra Zagloba, räpytellen silmiään herra Wolodyjowskille.