VIIDESTOISTA LUKU.
Herra Longinus lähti sydän nuolen lävistämänä Krakovaan, julma herra Zagloba taas yhdessä Wolodyjowskin kanssa Zamosciin, missä he eivät viipyneet, kuin päivän, koska komendantti ilmoitti, ettei hän enään pitkään aikaan ole saanut tietoja Skrzetuskista ja arveli, että ne rykmentit, jotka Skrzetuskin johdolla olivat lähteneet liikkeelle, asettuvat linnaväeksi Zbaraziin omavaltaisilta joukoilta suojelemaan sikäläisiä seutuja. Se tuntuikin sitä todennäköisemmältä, kun Zbaraz Wisniowieckien omaisuutena oli ruhtinaan verivihollisten hyökkäyksien sattuessa erityisesti vaaralle alttiina. Herra Wolodyjowskin ja Zagloban eteen avautui näin ollen pitkä ja sangen vaikea tie. Kun heidän ruhtinatarta hakiessaan sentään olisi muutenkin täytynyt kulkea tuo matka, oli heistä yhdentekevää, tapahtuuko se varhemmin vai myöhemmin. He lähtivät siis viipymättä matkalle, pysähtyen vain niin paljon kuin oli välttämätöntä lepoa varten tai hajoittaaksensa ryövärijoukot, joita vielä liikkui siellä täällä.
He kulkivat niin hävitettyjä seutuja, etteivät usein päiväkausiin kohdanneet ainoaa elävää olentoa. Kauppalat olivat tuhkaläjinä, kylät poltettuina ja autioina, kansa oli hakattu maahan, tai viety vangiksi. Ruumiita makaili pitkin tietä, silmä kohtasi vain talojen ja kirkkojen törröttäviä raunioita, kylien puoleksi palaneita mökkejä ja tuhkaläjillä ulvovia koiria. Ken oli jäänyt eloon tatarien ja kasakkalaumojen kulkiessa, se piiloitteli metsän korvissa, värjötti pakkasessa tai näki nälkää, uskaltamatta tulla esiin metsistä, koska ei uskonut onnettomuuden vielä menneen ohi. Lippukuntansa hevosille täytyi Wolodyjowskin syöttää puunkuorta tai puoleksi palanutta viljaa, jota löydettiin entisten aittojen tuhkaläjistä. He kulkivat kuitenkin nopeasti eteenpäin, elättäen itseään pääasiallisesti niillä ruokavaroilla, mitä he riistivät rosvojoukoilta. Oli jo marraskuun loppupuoli, ja jos viime talvi ihmisten hämmästykseksi oli ollut melkein lumeton ja siinä määrin vailla pakkasta ja jäätä, että koko luonnon järjestys näytti muuttuneen, niin uhkasi edessä oleva talvi käydä tavallistakin ankarammaksi. Maa oli roudassa, lumi lepäsi kentillä ja aamuisin päärmäsi jokien rantoja läpikuultava jääkuori. Ilma oli kuiva, kalpeat auringonsäteet lämmittivät vain heikosti keskipäivän hetkinä. Sensijaan hehkui taivaalla aamuin ja illoin punainen ruso, aikaisen ja ankaran talven varma merkki.
Sodan ja nälän jäljissä seurasi kolmas kurjuutta tuottava vihollinen: pakkanen. Mutta ihmiset odottivat sitä tällä kertaa ilolla, sillä varmemmin kuin kaikki neuvottelut oli se ehkäisevä sodan. Kokeneena miehenä ja perinpohjaisena Ukrainan tuntijana toivoi herra Wolodyjowski varmasti, että ruhtinattaren etsintäretki veisi toivottuun päämäärään, koska pahin este, sota, oli poissa tieltä.
— En usko Chmielnickin vilpittömyyteen, sanoi hän, — hän ei kiintymyksestä kuninkaaseen ole vetäytynyt Ukrainaan. Se on viekas kettu. Hän tietää, että jolleivät kasakat saa kaivautua maahan, niin ei heistä ole mihinkään, sillä avonaisella kentällä eivät he pysty taistelemaan meidän lippukuntiamme vastaan, vaikka olisivat viisi kertaa lukuisammat. He menevät nyt talvimajoihinsa ja lähettävät karjalaumansa lumen keskelle. Tatarienkin täytyy viedä pois ryöstetyt vankinsa. Jos tulee kova talvi, niin meillä riittää rauhaa ensimäisen ruohon kasvuun asti.
— Ehkäpä kauvemminkin, sillä he kuitenkin pelkäävät kuningasta. Mutta me emme tarvitse niinkään paljon aikaa. Jos Jumala suo, niin vietämme laskiaisena Skrzetuskin häitä.
— Kunhan tässä vain emme menisi hänen ohitsensa, ettei tulisi uutta ajanhukkaa.
— Onhan hänen mukanansa kolme lippukuntaa, eihän häntä tarvitse etsiä kuin neulaa. Ehkä saavutamme hänet jo Zbarazin luona, jollei hän rosvojen takia sattuisi viipymään jossakin muualla.
— Me tosin emme saavuta häntä itseään, mutta meidän täytyy matkan varrella saada hänestä tietoja, sanoi Wolodyjowski.
Tietoja oli kuitenkin vaikea saada. Talonpojat olivat kyllä siellä täällä nähneet ohikulkevia lippukuntia ja kuulleet niiden taisteluista rosvojen kanssa, mutta he eivät osanneet sanoa, keiden lippukuntia ne olivat olleet — ne saattoivat yhtä hyvin olla Regowskin kuin Skrzetuskinkin väkeä ja niin eivät molemmat ystävykset saaneet mitään varmuutta. Sensijaan tuli heidän korviinsa toinen huhu, se nimittäin, että kasakoilla oli ollut suuria vastoinkäymisiä taisteluissa liettualaisia joukkoja vastaan. Tämä huhu oli kyllä jo päivää ennen Wolodyjowskin lähtöä kierrellyt Varsovassakin, mutta siihen ei silloin uskottu. Nyt se kuitenkin kulki pitkin maata, tietäen mainita kaikki yksityiskohtia myöten, kulki epäämättömänä varmuutena. Liettuan joukot olivat nyt kostaneet Chmielnickin puolalaisille tuottamat tappiot. Surmansa oli saanut Polkzienzyc, vanha, kokenut päällikkö, samoin villi Nebaba sekä näitä molempia mahtavampi Krzeczowski, jonka osalle ei niinmuodoin tullut starostakuntia eikä vojevodakuntia, ei arvoja eikä virkoja, vaan paalukuolema kapinallisten riveissä. Näytti siltä kuin jokin ihmeellinen Nemesis olisi hänessä tahtonut kostaa sen saksalaisen veren, joka kerran vuodatettiin Dnieperin kaislikossa, Flickin ja Wernerin veren. Sillä Krzeczowski joutui juuri Radziwillin saksalaisen rykmentin käsiin ja vaikka luoti olikin hänet vaikeasti haavoittanut, pantiin hänet heti paikalla paaluun, jossa onneton värjötti vielä kokonaisen päivän, ennenkuin heitti synkän henkensä. Sellaisen lopun sai mies, joka miehuutensa ja sotilaskykynsä nojalla olisi voinut tulla toiseksi Stefan Chmieleckiksi, mutta jonka rikkauden- ja arvonhimo ajoi petosten, valapattoisuuden ja kauheiden murhien tielle, murhien, jotka olisivat olleet itse Krywonosin arvoiset.
Yhdessä hänen, Polkzienzycin ja Nebaban kanssa kaatui taistelutanterella lähes kaksikymmentä tuhatta kasakkaa tai hukkui Pripetin soihin. Kauhu kulki kuin vihurituuli yli hurjan Ukrainan maan, kaikista tuntui, että suurten kasakkavoittojen, Keltaisen Veden, Korsunin ja Pilawcen jälkeen nyt on tullut tuhojen hetki, hetki jollaisia ei edellisten kapinain aikana ollut edes Solonican ja Kumeikinkaan yhteydessä. Itse Chmielnickikin, vaikka hän oli maineensa kukkulalla ja mahtavampi kuin koskaan ennen, pelästyi saadessaan tiedon ystävänsä, Krzeczowskin, kuolemasta ja alkoi jälleen noita-akoilta tiedustella tulevaisuutta. He ennustivat eri lailla, toiset ennustivat uusia suuria sotia ja voittoja, toiset tappioita, kuitenkaan osaamatta hetmanille sanoa, miten hänen itsensä tulisi käymään.
Mutta juuri Krzeczowskin kuolema samoin kuin kova talvi tekivät, että pitkä rauha näytti entistä varmemmalta. Maa alkoi tyyntyä, tyhjiin kyliin palasi väkeä ja lepo siirtyi vähitellen kaikkiin epäileviin ja pelästyneihin sydämiin.
Lepo mielissä saapuivat myöskin molemmat ystävämme pitkän ja vaivaloisen matkan jälkeen Zbaraziin. Ilmoitettuaan tulostansa linnaan lähtivät he heti komendantin luo, jona heidän suureksi hämmästyksekseen toimi Wierszul.
— Mutta missä on Skrzetuski? kysyi Zagloba, kun ensimäiset tervehdykset olivat vaihdetut.
— Hän ei ole täällä, vastasi Wierszul.
— Te siis olette linnaväen päällikkönä?
— Niin olen. Ennen minua oli Skrzetuski, mutta hän lähti pois ja jätti väen minun komentooni kunnes palaa.
— Mutta milloin hän sitten lupasi palata?
— Hän ei sanonut mitään, sillä hän ei itsekään tietänyt, virkkoi vain lähtiessään: jos joku tulisi minua tapaamaan, niin sanokaa, että hän täällä odottaisi minua.
Zagloba ja Wolodyjowski katselivat toisiinsa.
— Kauvanko siitä on kun hän lähti? kysyi herra Michal.
— Kymmenen päivää.
— Herra Michal, sanoi Zagloba, — emmekö pyytäisi että herra Wierszul olisi hyvä ja antaisi meille illallista, sillä nälkäisenä ei ihminen keksi mitään keinoa. Keskustelemme sitten illallisen aikana.
— Mielelläni teen teille tuon palveluksen, sillä aioin juuri itsekin istua pöytään. Muuten ottaa kai herra Wolodyjowski vanhempana upseerina nyt käsiinsä komennon ja niin ollen olen minä hänen vieraanansa eikä hän minun.
— Jääkää te päälliköksi, herra Kristofer, sanoi Wolodyjowski, — sillä olettehan te iältänne vanhempi ja sitäpaitsi täytyy minun joka tapauksessa lähteä.
Hetken perästä oli illallinen pöydässä ja upseerit istuutuivat syömään. Mutta kun herra Zagloba kahdella lautasellisella lientä oli saanut ensimäisen nälkänsä tyydytetyksi, virkkoi hän Wierszulille:
— Ettekö voi edes otaksua, minne herra Skrzetuski on lähtenyt?
Wierszul käski pöydässä palvelevien poikien poistua ja vastasi hetken mietittyään:
— Minulla on kyllä omat arveluni, mutta Skrzetuskille on tärkeää pitää asia salassa ja siksi en tahtonut puhua palvelusväen läsnäollessa. Hän käytti hyväkseen hiljaista aikaa, sillä varmaan saamme täällä viettää rauhaa kevääseen asti. Minun arvelujeni mukaan hän lähti hakemaan ruhtinatarta, joka on Bohunin käsissä.
— Bohunia ei enään ole maailmassa, sanoi Zagloba.
— Kuinka niin?
Herra Zagloba kertoi asiain kulun kolmanteen tai neljänteen kertaan, sillä hän kertoi sen aina mielihyvällä uudestaan. Wierszul samoin kuin herra Longinuskin eivät kyllin voineet ihmetellä tapausta. Vihdoin virkkoi Wierszul:
— Se helpoittaa Skrzetuskin tehtävää.
— Kysymyksenalaista on sittenkin löytääkö hän hänet. Minkälaisia miehiä hän otti mukaansa?
— Hän ei ottanut ketään. Hän lähti yhden rusiinilaispojan kanssa ja heillä oli kolme hevosta.
— Siinä hän menetteli varsin viisaasti, sillä tällaisessa tapauksessa auttaa vain oveluus. Kamienieciin asti ehkä vielä voisi päästä lippukunnan kanssa, mutta jo Uszycassa ja Mohilowissa tavataan varmaan kasakoita, sillä siellä on hyviä talvimajoja ja Jampolia he pitävät pesäpaikkanaan. Sinne täytyy mennä joko mukanaan koko divisiona tai aivan yksin.
— Mutta mistäs te tiedätte, että hän lähti juuri sinne? kysyi
Wierszul.
— Ruhtinatarta pidetään piiloitettuna Jampolin takana ja sen hän on saanut tietää. Mutta siellä on niin paljon rotkoja, luolia ja kaislikkoja, että sellaisenkin on vaikea löytää, joka tuntee paikat, saatikka sitten sen, joka ei tunne niitä. Minä olen ratsastanut Jahorlikiin sekä hevosia noutamaan että käräjille — minä kyllä tiedän. Jos olisimme yhdessä, niin menestyisi asia ehkä paremmin. Epäillä saattaa, onnistaako häntä yksinään, jollei mahdollisesti jokin sattuma osoita hänelle tietä, sillä hän ei saata edes kysyä.
— Tahtoisitteko te sitten lähteä hänen kanssansa?
— Tahtoisimme. Mutta mitäs me nyt teemme, herra Michal, lähdemmekö hänen jälkeensä vai emmekö lähde?
— Jätän sen teidän harkintanne nojaan.
— Hm. Koska siitä jo on kymmenen päivää kun hän lähti matkaan, niin emme häntä saavuta ja lisäksi hän on käskenyt meidän odottaa itseään. Vain Jumala tietää, mitä teitä Skrzetuski kulkee. Hän on voinut mennä Ploskirowin ja Barin suunnalle, vanhaa maantietä pitkin, ja hän on myöskin voinut mennä Kamieniec-Podolskin suunnalle. Kysymys on vaikea ratkaista.
— Muistakaa sitäpaitsi, sanoi Wierszul, — että olemme tehneet vain arveluja, varmaanhan me emme tiedä, että hän edes olisi lähtenyt etsimään ruhtinatarta.
— Siinäpä se on, sanoi Zagloba. — Ehkäpä hän on lähtenyt vain sieppaamaan vankeja saadakseen niiltä tietoja ja palaa senjälkeen Zbaraziin, sillä hän kyllä tiesi, että meidän piti lähteä yhdessä ja hän kyllä saattoi odottaa meitä nyt, jolloin meillä on sopivinta aikaa. Asia on vaikeasti ratkaistava.
— Minä neuvoisin odottamaan kymmenkunnan päivää, sanoi Wierszul.
— Kymmenen päivää turhaan — niin, joko täytyy odottaa tai lähteä heti.
— Minä puolestani, sanoi Wolodyjowski, — olen sitä mieltä, ettemme odottaisi, sillä mitä me menetämme vaikka heti huomenna lähdemmekin liikkeelle. Jollei herra Skrzetuski löydä ruhtinatarta, niin ehkä Jumala antaa meille paremman onnen.
— Nähkääs, herra Michal, vastasi Zagloba, — asiaa täytyy punnita kaikin puolin. Te olette nuori ja haluatte seikkailuja, mutta siinä piilee se vaara, että jos Skrzetuski omalla tahollaan ja me omalla tahollamme etsimme tyttöä, niin rahvaassa helposti voi herätä epäluulo. Kasakat ovat viekkaita ja pelkäävät aina, että joku saisi ilmi heidän aikomuksensa. Hehän ovat saattaneet tehdä joitakin salaisia sopimuksia Hotinin tienoilla olevan rajapashan tai Dnieperin takaisten tatarien kanssa ensi sodasta, — kuka heidät tietää. Näin ollen he valppaasti seuraavat vieraiden ihmisten liikkeitä, varsinkin, jos he kyselevät tietä. Kyllä minä heidät tunnen. Voimme helposti antaa itsemme ilmi ja miten sitten käy?
— Meidän pikainen lähtömme on sitä välttämättömämpi, kun Skrzetuski saattaa joutua niin vaaralliseen tilaan, että hän tarvitsee apua.
— Se on sekin totta. Zagloba vaipui ajatuksiinsa ja hänen ohimonsa värähtelivät.
Vihdoin hän havahtui ajatuksistaan ja sanoi:
— Punnittuani kaikkia seikkoja huomaan, että meidän sittenkin täytyy lähteä.
Wolodyjowskilta pääsi helpoituksen huokaus.
— Ja milloin?
— Kunhan olemme levänneet täällä kolme päivää, jotta sielumme ja ruumiimme olisivat virkeät.
Seuraavana päivänä alkoivat ystävykset tehdä valmistuksia matkaa varten ja heidän lähtönsä aattona saapui odottamatta Skrzetuskin palvelijapoika, nuori kasakka Cyga tuoden kirjeen Wierszulille ja viestejä. Kuullessaan lähetin saapuneen kiiruhtivat Wolodyjowski ja Zagloba heti komendantin kortteeriin. Siellä he saivat lukea seuraavan kirjeen:
"Olen Kamieniecissä, jonne asti Satanowiin johtava tie on vaaraton kulkea. Lähden Jahorlikiin armeenialaisten kauppiasten kanssa, jotka herra Bukowski on minulle osottanut. Heillä on tatarien ja kasakkain antamat turvakirjat, jotka oikeuttavat matkustamaan aina Akermaniin saakka. Matkustamme nyt Uszycaa, Mohilowia ja Jampolia kohti. Kauppaamme sinistä silkkikangasta, pysähtyen tien varrella missä vain tapaamme eläviä ihmisiä. Ehkäpä Jumalan avulla löydämme mitä etsimme. Tovereilleni Wolodyjowskille ja herra Zagloballe pyydän teitä sanomaan, että he odottaisivat minua Zbarazissa, jos heidän ei välttämättä tarvitse menetellä toisin. Sille tielle, jota minä kuljin, on mahdoton lähteä suurempana joukkona. Kasakat, jotka talvehtivat Jampolissa ja Dniesterin varrella aina Jahorlikia myöten, pitäen hevosiaan lumessa, ovat erittäin epäluuloiset. Jollen minä suoriudu täällä yksinäni, niin vielä vähemmin suoriutuu täällä kolme. Minulla on puolellani se etu, että minua pidetään armeenialaisena. Kiittäkää ystäviäni, herra Kristofer, minun puolestani sydämen pohjasta heidän päätöksestään, jonka ikäni tulen muistamaan. En kuitenkaan voinut heitä odottaa, koska jokainen päivä oli minulle liian tuskallinen enkä tietänyt tulevatko he edes. Lisäksi oli paras aika lähteä, koska kauppiaat juuri nyt lähtevät hakemaan makeisia ja sinisiä silkkikankaita. Lähetän luoksenne uskollisen palvelijani ja pyydän teitä ottamaan hänet suojaanne, pelkään nimittäin että hän nuorena ja ajattelemattomana voisi puhua liikoja. Herra Bukowski takaa, että mainitut kauppiaat ovat rehellisiä, jota minäkin heistä luulen. Uskon että kaikki on korkeimman Jumalan kädessä. Jos Hän tahtoo, niin Hän osottaa meille armonsa ja lyhentää tuskani. Amen."
Herra Zagloba luki loppuun kirjeen ja katsahti tovereihinsa. Nämä kuitenkin vaikenivat. Vihdoin sanoi herra Wierszul:
— Tiesin että hän lähti sinne.
— Mutta mitä meidän nyt on tehtävä? kysyi Wolodyjowski.
— Niin, mitä? huudahti Zagloba, levittäen kätensä. — Meillähän ei nyt ole mitään päämäärää. Hänen on hyvä kulkea kauppiaitten mukana, sillä hän voi siten kenenkään ihmettelemättä kurkistella joka paikkaan, loka talonpoikaismajassa ja mökissä on nykyään ostohaluisia, koska puolet valtakuntaa on ollut ryöstön alaisena. Meidän, herra Michal, olisi vaikeaa päästä Jampolin taa. Skrzetuski on musta kuin valakialainen ja voi helposti käydä armeenialaisesta. Teidät sensijaan heti tunnettaisiin kauranvärisistä viiksistänne. Yhtä vaikeaa olisi liikkua talonpojan puvussa… Siunatkoon Jumala Skrzetuskia. Me emme siellä saa aikaan mitään, se minun täytyy tunnustaa, vaikka minua harmittaakin, ettemme voi edes kättämme nostaa neito raukan vapauttamiseksi. Suuren palveluksen teimme kuitenkin Skrzetuskille, kun löimme Bohunin kuoliaaksi, sillä jos hän olisi elävien joukossa, en takaisi Jan herran terveyttä.
Wolodyjowski kävi hyvin tyytymättömäksi. Hän oli toivonut seikkailurikasta matkaa ja nyt oli edessä pitkä ja ikävä odotus Zbarazissa.
— Jospa lähtisimme edes Kamienieciin asti, sanoi hän.
— Mitäs me siellä teemme ja millä siellä elämme? vastasi Zagloba. — Yhdentekeväähän on mihin muureihin me tässä sienetymme. Meidän täytyy odottaa odottamistamme, sillä tuollainen matka saattaa Skrzetuskilta viedä paljon aikaa. Niin kauvan kuin ihminen puuhaa ja häärää, pysyy hän nuorena — herra Zagloba laski tässä surumielisenä pään rinnalleen —, mutta toimettomuudessa hän vanhenee. Tämä on kyllä vaikeaa, mutta tulkoon hän nyt siellä toimeen ilman meitä. Huomiseksi tilaamme juhlallisen messun, jotta Jumala siunaisi hänen ponnistuksensa. Me olemme tappaneet Bohunin, onhan syytä kiittää siitäkin. Päästäkää irti satulanne, herra Michal, meidän täytyy odottaa.
Huomisesta alkoivat ystävillemme pitkät yksitoikkoiset odotuksen päivät, päivät, joihin eivät juomingit eikä luupelikään voineet tuottaa vaihtelua. Näitä päiviä jatkui loppumattomiin. Sillävälin läheni ankara talvi. Lumi verhosi kyynäränpaksuisella peitteellään Zbarazin vallit ja koko maan. Metsän eläimet ja linnut lähentelivät ihmisasumuksia. Päivät pääksytyksin kuului lukemattomien varis- ja korppilaumojen rääkynää. Kului koko joulukuu, kului tammikuu ja helmikuukin, mutta Skrzetuskista vain ei kuulunut mitään.
Herra Wolodyjowski ratsasti Tarnopoliin hakemaan seikkailuja. Zagloba murjotti paikallaan synkän näköisenä ja väitti vanhenevansa.