KAHDEKSASTOISTA LUKU.
Seuraavana päivänä neuvottelivat komisaarit kauvan keskenään, olivatko kuninkaan lahjat heti annettavat Chmielnickille vai oliko odotettava, kunnes hän osoittaisi nöyrempää mieltä ja edes jonkinlaista katumusta. Päätettiin koettaa vaikuttaa häneen kohteliaisuudella ja vetoamalla kuninkaalliseen suosioon ja niin ollen jäivät lahjat juhlallisesti ojennettaviksi huomenis. Aamusta aikain soivat kellot ja jyrisivät tykit. Chmielnicki odotti talonsa edustalla päälliköittensä, kaikenarvoisten upseerien ja lukemattoman kasakka- ja roskaväen keskellä, sillä hän tahtoi, että koko kansa tietäisi millaista kunniaa itse kuningas hänelle osoittaa. Hän oli asettunut korokkeelle arvomerkkiensä ja hevoshäntälipun alle, hänellä oli yllään punaisesta silkistä tehty, kullalla ja soopelinnahalla koristettu viitta, hänen rinnallaan olivat naapurimaista saapuneet lähettiläät, hän istui kädet kupeilla, jalkojen alla samettinen tyyny kultatupsuineen. Näin hän odotti komisaareja. Kokoontuneen roskaväen keskeltä kuului vähänpäästä ihailun ja ilon huutoja. Johtajassaan näkivät nuo laumat, joiden silmissä voima oli kaikista arvoista arvokkain, tuon voiman ruumistuneen ilmestyksen. Juuri tuollaiselta täytyi rahvaan mielikuvituksessa näyttää sen voittamattoman sankarin, hetmanien, herttuoiden, aatelin ja kaikkien ljahien kukistajan, samojen ljahien, joita tähän asti oli verhonnut voittamattomuuden lumous. Chmielnicki oli tänä taistelujen vuonna hiukan vanhentunut, mutta ei mitenkään kyyristynyt. Hänen jättiläishartiansa ilmaisivat yhä voimaa, joka kykenee kaatamaan valtakunnat ja luomaan uusia. Mahtavilta kasvoilta, jotka punoittivat liiallisesta juomisesta, kuvastui järkkymätön tahto, hillitön ylpeys ja voittojen antama röyhkeä varmuus. Uhka ja viha uinuivat rypyissä noilla kasvoilla ja helppoa oli huomata, että kun nuo kasvot heräävät, niin kumartuu kansa niiden kauhean hengityksen alla niinkuin metsä myrskyssä. Punaisen renkaan ympäröimistä silmistä salamoi jo kärsimättömyys, kun komisaarit lahjoineen eivät saapuneet kyllin nopeaan. Hetmanin sieraimista nousi pakkasessa kaksi höyrypylvästä, aivan niinkuin lohikäärmeen sieraimista nousee savu, ja tässä omien keuhkojensa sumussa hän purppurassaan istui synkkänä ja kopeana, kahden puolen lähettiläät ja päälliköt ja ympärillään kokonainen meri roskaväkeä.
Vihdoin saapui komisaarien saattue. Sen etunenässä kävivät rumpalit sekä torvensoittajat, posket puhaltamisesta pullistuneina. He loihtivat messingistä esiin pitkiä surullisia säveliä, ikäänkuin olisi oltu saattamassa hautaan Puolan valtakunnan mainetta ja arvoa. Soittokunnan jäljessä kantoi jahtimestari Krzetowski samettisella tyynyllä hetmanin nuijaa. Kiovan aarrevartia Kulczynski toi punaista lippua, jossa oli kotkankuva ja kirjoitus ja taempana astui yksinään pitkä, laiha Kisiel. Hänen valkea partansa valui rinnalle, hänen ylimyksellisillä kasvoillaan kuvastui kärsimys ja hänen sielussaan kyti pohjaton tuska. Muutamien askelien päässä vojevodan takana kulkivat muut komisaarit ja saattueen loppupään muodostivat Bryszowskin rakuunat Skrzetuskin johdolla.
Kisiel käveli verkalleen, sillä hän näki tällä hetkellä selvään totuuden — totuuden niin alastomana ja kauheana, että sokeidenkin täytyi se nähdä ja kuurojen kuulla — tuijottavan sen neuvottelujen vaipan takaa, jonka kuninkaallisen suosion ja anteeksiannon tarjousta seurannut ylenkatse oli repinyt rikki. Tämä totuus huutaa: sinä, Kisiel, sinä et käy tarjoamaan armoa, vaan sinä käyt sitä anomaan, tuolla nuijalla ja lipulla sinä käyt sitä ostamaan ja sinä astut jalkaisin moukkainpäällikön jalkain juureen, koko valtakunnan nimessä, sinä, senaattori ja vojevoda! Vojevodan sielu olikin pakahtumaisillaan. Hän tunsi olevansa pienoinen kuin mato ja matala kuin tomu ja hänen korvissansa soivat Jeremian sanat: parempi olisi meidän olla elämättä kuin elää pakanain ja orjain vallassa. Mitä olikaan hän, Kisiel, verrattuna Lubnien ruhtinaaseen, joka ei kapinoitsijoiden edessä esiintynyt muuta kuin ryppykulmaisena Jupiterina, keskellä tulikiven hajua, sodan liekkejä ja ruudinsavuja — mitä hän olikaan! Vojevodan sydän murtui näiden ajatusten taakan alla, hymy pakeni ainiaaksi hänen kasvoiltaan: ilo ainiaaksi hänen sydämestään. Hän olisi sata kertaa mieluummin kuollut kuin astunut yhdenkään askeleen eteenpäin. Mutta hän astui yhä, sillä häntä ajoi eteenpäin koko hänen menneisyytensä, kaikki hänen työnsä ja ponnistuksensa, koko hänen edellisten tekojensa leppymätön johdonmukaisuus…
Chmielnicki odotti häntä kädet kupeilla, huulet pullollaan ja kulmat rypyssä.
Vihdoinkin tuli saattue kohdalle. Kisiel oli laahautunut eteenpäin, hän otti vielä muutamia askelia, aina korokkeelle asti, rumpalit lakkasivat rummuttamasta, torvensoittajat toitottamasta ja väkijoukko hiljeni kokonaan. Vain kylmä tuulenhenki hulmutteli punaista lippua herra Kulczynskin käsissä. Yhtäkkiä katkaisi hiljaisuuden lyhyt sointuva ja käskevä ääni, joka kajahti kuvaamattomalla epätoivon voimalla, ikäänkuin välittämättä mistään ja kestään:
— Rakuunat selkäpuolelle, minun taakseni. Se oli herra Skrzetuskin ääni.
Kaikki päät kääntyivät häntä kohden. Itse Chmielnickikin kohottautui hiukan istuimeltaan, nähdäkseen mitä tapahtuu. Komisaarit kalpenivat. Skrzetuski istui hevosen selässä suorana, kalpeana, silmät säihkyen ja kädessä paljas sapeli. Puoleksi kääntyneenä rakuunoita kohden hän vielä kerran toisti kajahtelevan käskynsä:
— Taakse…
Keskellä hiljaisuutta tömähtelivät ratsujen kaviot rautaista tannerta vastaan. Harjaantuneet rakuunat käänsivät hevosensa heti paikalla, Skrzetuski ratsasti heidän etunenässään. Hän antoi miekallaan merkin ja koko osasto ratsasti nyt verkalleen poispäin, komisaarien majapaikkoja kohden.
Hämmästys ja epävarmuus kuvastuivat kaikkien kasvoilla, kaikkien, yksinpä Chmielnickinkin. Sillä komentajan äänessä ja liikkeissä oli ollut jotakin epätavallista, kukaan ei kuitenkaan tarkoin tietänyt, kuuluiko saattojoukon äkillinen poistuminen ehkä juhlamenoihin. Vain Kisiel oli ymmärtänyt kaikki. Hän oli ymmärtänyt senkin, että neuvottelut ja komisaarien sekä saattojoukon henki tällä hetkellä riippuivat hiuskarvasta. Siksi hän astui nyt nopeasti korokkeelle, ja ennenkuin Chmielnicki ehti miettiä mitä oli tapahtunut, alkoi hän puheensa.
Hän alkoi tarjoamalla Chmielnickille ja koko zaporogilaismaalle kuninkaan armoa. Yhtäkkiä katkaisi hänen puheensa kuitenkin uusi välikohtaus, jolla oli vain se hyvä puoli, että se kokonaan käänsi huomion pois edellisestä. Chmielnickin vieressä seisova vanha päällikkö Dziedziala alkoi nimittäin ravistella nuijaansa, sillä uhaten vojevodaa, ja huutaa:
— Mitä sinä siellä puhut, Kisiel! Kuningas kun kuningas, mutta te olette pikkukuninkaita, ruhtinaita, aatelia, te olette tehneet paljon pahaa ja sinä, Kisiel, liha meidän lihastamme, olet luopunut meistä ja liittynyt ljaheihin. Me olemme saaneet kylläksemme lörpöttelystä ja hankimme sapelilla mitä tarvitsemme!
Vojevoda katsahti loukkaantuneena Chmielnickiin.
— Tällaisessa kurissako sinä, hetmani, pidät päällikkösi!
— Suu kiinni, Dziedziala, huusi hetmani.
— Suu kiinni! Hän on jo juonut itsensä juovuksiin, vaikka on näin aikaista, toistivat muut päälliköt. — Mene tiehesi, taikka iskemme kalloosi.
Dziedziala olisi yhä tahtonut räyhätä, mutta hänet otettiin niskasta kiinni ja heitettiin ulos.
Kauniin ja valituin sanoin puhui vojevoda edelleen, osoittaen Chmielnickille kuinka suuria lahjoja hän nyt saa. Ne ovat todellisen vallan puolelta armon osoitus, vallan, jota hän, Chmielnicki on tähän asti omin luvin pitänyt käsissään. Kuningas, vaikka hän voisikin rangaista, tahtoo mieluummin antaa anteeksi ja hän tekee sen siihen kuuliaisuuteen nähden, jota Chmielnicki osoitti Zamoscin luona. Ja siksi, että edelliset ylitsekäymiset eivät tapahtuneet nykyisen kuninkaan hallitessa. On siis oikein ja kohtuullista, että Chmielnicki, joka tähän asti on niin paljon rikkonut, tästä puoleen osoittautuu kiitolliseksi hänelle suodusta armosta ja laupeudesta, lakkaa vuodattamasta verta, rauhoittaa rahvasta ja ryhtyy neuvotteluihin komisaarien kanssa.
Chmielnicki otti vaieten vastaan hetmani-nuijan ja lipun, jonka viimemainitun hän heti käski levittää taaksensa. Sen nähdessään päästi rahvas sellaisen ilon ulvonnan, ettei hetken aikaan saattanut kuulla mitään.
Tyytyväisyys kuvastui hetmanin kasvoilla ja vähän odotettuaan hän virkkoi:
— Suuresta armosta, jonka hänen majesteettinsa kuningas on teidän kauttanne osoittanut minulle, suomalla minulle vallan sotajoukkojen yli ja antamalla minulle anteeksi edelliset rikokseni, kiitän nöyrästi. Olen aina sanonut, että kuningas on minun kanssani teitä, vilpillisiä herroja ja pikkukuninkaita vastaan. Parhaana todistuksena siitä on, että hän tässä lähettää minulle tyytyväisyytensä merkin siitä, että olen katkonut teidän kaulojanne. Niin tulen minä edeskinpäin niitä katkomaan, jollette kaikessa tottele minua ja kuningasta.
Viimeiset sanat Chmielnicki lausui ääntään korottaen ja kulmakarvat rypyssä, aivan kuin viha nyt olisi alkanut hänessä kiehua. Komisaarit jähmettyivät kuullessaan hänen vastauksensa odottamattoman käänteen. Kisiel sanoi:
— Kuningas käskee sinun, herra hetmani, lakata vuodattamasta verta ja ryhtyä meidän kanssamme neuvotteluihin.
— En minä vuodata verta, vaan Liettuan sotajoukko, vastasi hetmani jyrkästi, — sillä olen saanut tiedon, että Radziwill on minulta vallannut Mozyrin ja Turowin. Jos tämä tieto osoittautuu todeksi, niin olen minä totisesti saanut tarpeekseni teikäläisistä vangeista. Silloin käsken heti paikalla lyödä heiltä päät poikki. Neuvotteluihin minä en tällä kertaa ryhdy. Komisaarienhan on vaikea nyt alkaa tehtävänsä, sillä eihän sotajoukko ole koolla, täällä minun luonani on vain kourallinen päälliköitä, muut ovat talvimajoissa. Ilman heitä en voi alkaa. Sitäpaitsi on turhaa kauvemmin jutella täällä pakkasessa. Mikä teidän oli minulle ojennettava, sen te olette ojentaneet. Kaikki olette myöskin nähneet, että minä olen hetmani, jolla on kuninkaallinen valta. Tulkaa nyt minun luokseni juomaan ryyppy viinaa ja syömään päivällistä, sillä minun on nälkä.
Tämän sanottuaan lähti Chmielnicki palatsiinsa ja häntä seurasivat komisaarit ja päälliköt. Suureen keskimäiseen tupaan oli katettu pöytä, joka notkui saaliina ryöstettyä hopeaa, hopeaa, jonka joukossa vojevoda Kisiel ehkä olisi saattanut löytää omat viime vuonna Huszczassa ryöstetyt pöytähopeansa. Pöydälle oli pinottu sian- ja häränlihaa ja tatarilaista pilafia. Koko tupa lemusi hirssiviinalta, jota oli kaadettu hopeisiin kannuihin. Chmielnicki istuutui, asettaen oikealle puolelleen Kisielin ja vasemmalleen kastellaani Brzozowskin. Hän viittasi viinakannua kohti ja sanoi:
— Varsovassa kerrotaan, että minä juon verta, mutta pidän enemmän viinasta ja jätän veren koirille.
Päälliköt purskahtivat nauruun, niin että seinät tärisivät.
Ennen päivällistä tarjosi hetmani komisaareille jotakin esipalaa, jonka nämä ääneti nielaisivat, jotteivät, kuten Lembergin rajatuomari kirjoitti, härnäisi petoa. Kisielin kalpeilla kasvoilla helmeili runsas hiki.
Varsinainen ateria alkoi. Päälliköt ottivat käsin vadeista lihanpalasia. Kisielille ja Brzozowskille pani itse hetmani lautasille heidän annoksensa. Päivällisten alkupuoli kului hiljaisuudessa, sillä jokainen tyydytti nälkäänsä. Hiljaisuudesta kuului vain narskunaa ja kaluamista, kun vieraat pienensivät luita hampaissaan, tai juomien särpiminen. Silloin tällöin lausui joku sanasen, mutta se jäi vaille vastakaikua. Vasta kun Chmielnicki oli syönyt kylläkseen ja tyhjentänyt muutamia laseja hirssiviinaa, hän äkkiä kääntyi vojevodan puoleen ja kysyi:
— Kuka oli komentamassa teidän saattojoukkoanne?
Levottomuus kuvastui Kisielin kasvoilla.
— Skrzetuski, tunnettu ritari.
— Minä kyllä tunnen hänet, virkkoi Chmielnicki. — Mutta miksi hän ei tahtonut olla läsnä teidän ojentaessanne minulle lahjoja?
— Sentähden, ettei hän ollut komennettu meidän kunniavahdiksemme, vaan ainoastaan suojaksemme. Sellainen oli hänellä nimenomainen käsky.
— Kuka oli hänelle antanut sellaisen käskyn?
— Minä, vastasi vojevda, — sillä minä en katsonut sopivaksi, että rakuunat lahjoja ojennettaessa olisivat meidän ja teidän kintereillämme.
— Minulla oli aivan toinen luulo, sillä minä tiedän, että sillä soturilla on luja niska.
Nyt sekaantui keskusteluun Jaszewski.
— Me emme enään pelkää rakuunoita, sanoi hän. — Ljahit olivat kerran voimakkaita, mutta Pilawcen luona me tulimme huomaamaan, että he eivät enään ole samoja ljaheja, jotka kerran löivät turkkilaiset, tatarilaiset ja saksalaiset…
— He eivät ole Zamojskeja, Zolkiewskeja, Chodkiewiczejä, Chmieleckeja ja Koniecpolskeja, keskeytti Chmielnicki, — pelkureita ja jäniksiä, rautaan puettuja lapsia. He menehtyivät kauhusta heti kun näkivätkin meidät ja juoksivat pakoon, vaikkei tatareja aluksi ollut kuin kolme tuhatta…
Komisaarit vaikenivat, ruoka ja juoma kävivät heidän suussaan yhä katkeramman makuisiksi.
— Pyydän nöyrimmästi: syökää ja juokaa, sanoi Chmielnicki, — vaikka pelkään, että meidän yksinkertainen kasakkaruokamme ehkei tahdo mennä alas teidän herraskurkuistanne.
— Jos vain löytyy makeaa jälkiruokaa, niin ehkä käskemme tarjota sitä heille! huudahti Dziedziala.
Hillittömiksi käyneet päälliköt purskahtivat nauruun, mutta Chmielnicki katsoi heihin uhkaavasti ja niin kaikki jälleen vaikenivat.
Kisiel, joka oli ollut sairaana muutamia päiviä sitten, oli vaalea kuin palttina. Brzozowski taas oli niin punainen, että näytti siltä kuin veri olisi ollut purskahtamaisillaan esiin hänen kasvoistaan.
Vihdoin hän ei enään voinut pidättäytyä, vaan tiuskasi:
— Olemmeko me tulleet tänne päivällisille vaiko pilkattaviksi?
Siihen virkkoi Chmielnicki:
— Te olette tulleet neuvotteluihin, mutta samaan aikaan polttavat ja tappavat Liettuan sotajoukot. Ne ovat vieneet minulta Mozyrin ja Turowin ja jos se on totta, niin annan minä tässä teidän silmienne edessä katkaista kaulan neljältä sadalta vangilta.
Brzozowskin veri kiehui, mutta hän hillitsi itsensä. Vankien elämä riippui hetmanin tuulesta, yhdestä ainoasta silmäkulman rypistyksestä, siksi täytyi sietää kaikki, vieläpä hillitä hänen pahantuulisuutensa puhkeamista ja koettaa saattaa häntä lempeämmäksi ja järkiinsä — ad mitiorem et saniorem mentem.
Samassa lausui luonnoltaan lempeä ja arka karmeliittamunkki Lentowski hiljaisella äänellä:
— Ehkäpä armollinen Jumala vielä suo Liettuasta saapuneiden Turowia ja Mozyria koskevien uutisten muuttua.
Tuskin hän kuitenkaan oli lausunut nämä sanat, kun Czerkasin päällikkö, Fedor Wiesniak, kumartui eteenpäin ja heilautti nuijaansa iskeäkseen karmeliittamunkkia niskaan. Onneksi ei hän ulottunut maaliinsa, sillä heidän välillään istui neljä muuta aterioitsevaa. Sensijaan hän huusi:
— Pidä suusi kiinni, pappi, sinun asiasi ei ole nuhdella minua. Mene pihalle, kyllä minä opetan sinut kunnioittamaan zaporogilaisia päällikköjä.
Toiset kiirehtivät pidättämään häntä, mutta kun eivät onnistuneet hillitsemään raivostunutta, heittivät he hänet suinpäin ulos tuvasta.
— Milloin haluat, herra hetmani, että komissiooni kokoontuisi? kysyi
Kisiel, koettaen antaa keskustelulle toisen käänteen.
Onnettomuudeksi ei Chmielnickikään enään ollut selvänä ja antoi sentähden jyrkän, nopean vastauksen:
— Huomenna tehdään suoraa sekä asioista että ihmisistä. Nyt minä olen juovuksissa. Mitä te täällä lörpöttelette komissioonista ettekä anna minun syödä ja juoda. Minä olen jo kyllästynyt siihen asiaan. Nyt täytyy olla sota.
Ja samassa hän läjäytti nyrkillään pöytään, niin että lautaset ja kannut hypähtivät:
— Näinä neljänä viikkona käännän minä teidät ylösalaisin, kintut taivasta kohden, tallaan teidät jalkojeni alle sekä myyn riekaleet Turkin keisarille. Kuningas on kuninkaana sitä varten, että hän tuhoaisi aatelin, herttuat ja ruhtinaat. Jos ruhtinas tekee rikoksen, niin on häneltä pantava kaula poikki. Jos kasakka tekee rikoksen, niin on häneltä pantava kaula poikki. Te uhkaatte minua ruotsalaisilla, mutta eivät hekään minuun pysty! Tuhaj-bej on pesässään minun likeisyydessäni, veliseni Tuhaj-bej, ainoa haukka maailmassa, joka on valmis heti tekemään kaikki mitä minä tahdon.
Samassa Chmielnicki juopuneille ominaisella nopeudella muuttui vihanvimmaisesta niin hellämieliseksi, että kyyneleet tulivat hänen silmiinsä ja ääni värisi hänen muistellessaan Tuhaj-bejta.
— Te tahdotte, että minä nostaisin miekkani turkkilaisia ja tatarilaisia vastaan, mutta siitä ei tule mitään. Teitä vastaan minä hyvien ystävieni kanssa kyllä lähden. Olen jo lähettänyt kokonaisia rykmenttejä kasakoita ruokkimaan ratsuja. He olivat valmiit lähtemään sotaan ilman vankkureja ja tykkejäkin, sillä ne kaikkihan minä kyllä saan ljaheilta. Jos joku kasakoista ottaisi mukaansa vaunut, niin minä käskisin panna poikki hänen kaulansa, enkä minä itsekään ota vaunuja, vaan ainoastaan puusatulan ja säkin ja sillä lailla minä tulen aina Veikselille asti ja sanon siellä: pitäkää te suunne kiinni, ljahit. Jos te haukutte minua Veikselin takaa, niin löydän minä teidät sieltäkin. Minä olen saanut kylläkseni teidän hallituksestanne ja rakuunistanne. Te olette kirotuita käärmeitä, jotka elätte pelkässä valheessa.
Samassa hypähti hän paikaltaan, ryntäsi ylös penkiltä, tarttui kiinni tukkaansa, polki jalkaa maahan ja huusi, että sotaa täytyy jatkaa. Sillä hän on jo sitä varten saanut synninpäästön ja siunauksen eikä hän ollenkaan välitä komissiooneista ja komisaareista eikä suostu edes välirauhaan. Vihdoin hän huomasi komisaarien hämmästyksen ja älysi, että jos he nyt heti paikalla lähtevät tiehensä, niin alkaa sota talvella, siis vuodenaikana, jolloin kasakat eivät voi pitää puoliaan, koska he eivät silloin voi kaivautua maahan ja koska he pystyvät huonosti taistelemaan avonaisella kentällä. Hän rauhoittui siis hiukan ja istuutui uudelleen penkille. Hän laski päänsä rinnalle, tuki käsiään polvia vastaan ja hengitti läähättäen. Vihdoin hän jälleen sieppasi käteensä viinalasin.
— Hänen majesteettinsa kuninkaan terveydeksi! huudahti hän.
— Kunniaksi ja terveydeksi! säestivät päälliköt.
— No, sinä Kisiel, älä nyt pane mieleesi turhia äläkä pahastu siitä mitä minä tässä puhuin, sillä olen juovuksissa. Noita-akat ovat minulle sanoneet, että sotaa on käytävä, mutta ensimäisen ruohon kasvuun asti minä odotan ja tulkoon sitten vaikkapa komissioonikin, päästän sen alkajaisiksi vangit vapaiksi. Olen kuullut sinun olevan kipeän, niin että olkoon sinunkin terveydeksesi!
— Minä kiitän sinua, zaporogilaisten hetmani, lausui Kisiel.
— Sinä olet minun vieraani, minä muistan sen. Tämän sanottuaan Chmielnicki uudestaan heltyi ja, painaen kätensä vojevodan hartioita vastaan, vei hän isot punaiset kasvonsa lähelle hänen kalpeita, laihoja poskiansa.
Nyt rupesivat toisetkin päälliköt tuttavallisesti lähestymään komisaareja, pusertelemaan heidän käsiänsä, taputtelemaan heitä olkapäille. Hetmanin mukana he toistelivat:
— Ensi ruohoon asti.
Komisaarit olivat kuin piinapenkissä. Moukkien viinanlemulla kyllästytetty hengitys valui korkeasukuisen aateliston kasvoille, ylimysten, joille hikisten käsien puserrukset olivat yhtä sietämättömät kuin niiden omistajien ivallinen pilkka. Myöskin uhkauksia kuului kesken karkean sydämellisyyden ilmaisujen. Toiset huusivat vojevodalle: me tapamme ljahit, mutta sinä olet meidän miehiä! Toiset sanoivat: mitä te, herrat, oikeastaan tahdotte? Ennen te ruoskitte meitä ja nyt te rukoilette armoa. Menkää hirteen, senkin valkokourat! Atamani Wowk, entinen mylläri Nestewarista, kirkui: Minä olen surmannut ruhtinas Czetwertynskin, oman herrani… Antakaa meidän käsiimme Jarema! huusi, eteenpäin laahautuen, Jaszewski, ja me annamme teidän pitää henkenne!
Huoneessa kävi ilma pilaantuneeksi ja sietämättömän lämpimäksi. Pöytä, jolla virui liharuokien jätteitä, leivänpalasia, viina- ja simalätäkköjä, oli innoittavan näköinen. Lopuksi saapuivat noitanaiset, ennustajattaret, joiden kanssa hetmanin oli tapana juoda myöhään yöhön ja kuunnella heidän ennustuksiaan. Toiset heidän joukossansa olivat vanhoja, kyyristyneitä ja keltaisia, toiset nuoria ja voimakkaita. He ennustivat vahasta, vehnänjyvistä, tulesta, veden vaahdosta, pullon pohjasta tai ihmisen ihrasta. Yhtäkkiä alkoivat päälliköt ja nuorimmat noidat kisailla ja naureskella keskenään. Kisiel oli pyörtymäisillään.
— Kiitämme sinua, hetmani, kestityksestä ja jätämme hyvästi, sanoi hän heikolla äänellä.
— Minä tulen huomenna sinun luoksesi, Kisiel, päivälliselle, vastasi Chmielnicki, — mutta nyt menkää asuntoonne. Doniec kasakoineen saattaa teidät sinne, jottei rahvaan puolelta tapahtuisi mitään loukkausta.
Komisaarit kumarsivat ja lähtivät. Doniec kasakoineen odotti todella ulkona.
— Hyvä Jumala, hyvä Jumala, kuiskasi Kisiel hiljaa, peittäen kasvot käsillään.
Saattue kulki vaieten komisaarien asuntoa kohti.
Mutta nyt kävi selville, että he eivät tulisikaan asumaan lähellä toisiaan. Chmielnicki oli tahallaan määrännyt heille majapaikat eri osissa kaupunkia, jotta he eivät aivan helposti voisi kokoontua neuvottelemaan.
Vaivaantunut ja uupunut vojevoda Kisiel, joka tuskin pysyi pystyssä, heittäytyi heti vuoteeseen eikä ennen aamua halunnut nähdä ketään. Aamulla käski hän kutsua luokseen Skrzetuskin.
— Mitä te olette tehnyt, hyvä herra? sanoi hän Skrzetuskille, — mitä te olette tehnyt? Te olitte vähällä syöstä turmioon sekä oman henkenne että meidän henkemme.
— Herra vojevoda, olen syypää, vastasi ritari, — mutta minut valtasi äkillinen mielenhäiriö ja minä olisin sata kertaa mieluummin kuollut kuin katsellut sellaista menoa.
— Chmielnicki tunsi itseään loukattavan. Vaivoin sain selitetyksi menettelynne ja raivostuneen pedon leppymään. Hän tulee kuitenkin tänään tänne ja kysyy varmaan teitä. Sanokaa hänelle silloin, että minä olin käskenyt teidän komentaa pois sotamiehet.
— Tästä päivästä alkaen saa Bryszowski ottaa käsiinsä komennon, sillä hän on paremmissa voimissa.
— Se onkin hyvä. Te olette liian itsepintainen tällaista aikaa varten. En moiti teitä muuta kuin varomattomuudesta, te olette nuori ettekä jaksa kestää tuskaa.
— Tuskaan minä olen tottunut, herra vojevoda, mutta häpeää en jaksa kestää.
Kisiel sähähti hiljaa aivan kuin sairas, jonka kipeään kohtaan kosketaan, mutta sitten hän surumielisesti alistuen hymähti ja virkkoi:
— Jokapäiväistä leipää ovat minulle jo tuollaiset sanat. Ennen nielin ne katkerin kyynelin, nyt ei minulla enään ole kyyneliäkään.
Skrzetuskin kävi sääli vanhusta marttyrikasvoineen, joka viime päivinä oli elänyt kaksinkertaisessa sekä sielun että ruumiin kärsimyksessä.
— Herra vojevoda, virkkoi hän, — Jumala on todistajani: mielessäni ajattelin vain näitä kauheita aikoja, jolloin senaattorien ja kruunun arvohenkilöiden täytyy kumarrella roskaväkeä, roskaväkeä, joka ainoana palkkana käytöksestään ansaitsisi paalun.
— Jumala teitä siunatkoon, sillä te olette nuori ja rehellinen ja minä tiedän, ettette tarkoittanut pahaa. Mutta saman mitä te sanotte, sanoo myöskin teidän ruhtinaanne ja hänen mukanaan sotaväki, aatelisto, valtiopäivät, puoli valtakuntaa. Ja koko heidän ylenkatseensa ja vihansa taakka lankeaa minun hartioilleni.
— Jokainen palvelee isänmaataan ymmärryksensä mukaan. Tuomitkoon Jumala meidän tarkoituksemme. Mitä taas tulee ruhtinas Jeremiin, niin palvelee hän isänmaataan sekä hengellään että omaisuudellaan.
— Ja kunnia häntä ympäröi ja sen paisteessa hän käy kuin auringossa, vastasi vojevoda. — Mutta mikä on minun osani? Oi, oikein te sanotte: Jumala tuomitsee meidän tarkoituksemme. Suokoon Hän edes haudan levon niille, jotka elämässä ovat kärsineet yli voimiensa.
Skrzetuski vaikeni ja Kisiel nosti mykässä rukouksessa silmänsä taivasta kohti. Hetken perästä hän sanoi:
— Minä olen rusiini, verta heidän verestään ja lihaa heidän lihastaan. Swiatoldista polveutuvien ruhtinaiden haudat ovat tässä maassa, siksi minä sitä rakastan, rakastan maata ja rakastan kansaa, jota se ravitsee rinnoillaan. Minä olen nähnyt harjoitettavan vääryyttä molemmin puolin, minä olen nähnyt zaporogilaismaan villin omavaltaisuuden, mutta myöskin sietämättömän kopeuden niiden puolelta, jotka tahtoivat orjuuttaa tämän sotaisen kansan. Mitä oli minun siis tehtävä, minun, rusiinin ja samalla Puolan valtakunnan uskollisen pojan ja senaattorin? Minä liityin niihin, jotka sanoivat: pax vobiscum, rauha olkoon teidän kanssanne. Sillä niin käskivät minussa veri ja sydän. Samaa mieltä oli myöskin kuningas vainaja, meidän isämme, samaa mieltä kansleri, primas ja monet muut. Minähän näin, että jos kummallakin puolella vallitsee eripuraisuus ja viha, niin siitä seuraa turmio. Koko elämäni iän, viimeiseen hengenvetoon asti olen koettanut tehdä työtä sovinnon aikaansaamiseksi ja kun sitten veri jo vuosi, ajattelin itsekseni: minä rupean sovinnon enkeliksi! Minä lähdin liikkeelle, tein työtä ja teen työtä vieläkin, vaikkakin tuskassa ja vaivassa, häpeässä ja mitä kauheimmassa epäilyksessä. Laupias Jumala, en todella tiedä, tuliko teidän ruhtinaanne miekkoineen liian aikaiseen, vaiko minä öljypuunoksineni liian myöhään. Sen vain tiedän, että työni nyt katkeaa, ettei minulla enään riitä voimia. Turhaan lyön muuria vastaan harmaata päätäni. Laskeutuessani hautaan näen edessäni vain pimeyttä ja tuhoa, oi suuri Jumala, yleistä tuhoa!
— Jumala voi lähettää pelastuksen.
— Oi, kunpa Hän lähettäisikin, lähettäisi ennen kuolemaani valonsäteen, ettei minun tarvitsisi kuolla epätoivossa. Joka tapauksessa kiitän Häntä, kiitän kaikista tuskista, kiitän rististä, jota olen kantanut elämäni ajan, kiitän siitä, että rahvas vaatii minun päätäni ja siitä, että minua valtiopäivillä kutsutaan kavaltajaksi, kiitän siitä että omaisuuteni on ryöstetty, kiitän häpeästä, jossa elän, kaikesta siitä karvaasta palkinnosta, jonka olen saanut osakseni molemmilta puolin.
Tämän sanottuaan ojensi vojevoda laihat kätensä taivasta kohden ja kaksi suurta kyyneltä, ehkäpä todella viimeiset hänen elämässään, valui hänen silmistään.
Skrzetuski ei enään voinut pidättäytyä. Hän heittäytyi polvilleen vojevodan eteen, tarttui hänen käteensä ja lausui suuren liikutuksen keskeyttämällä äänellä:
— Minä olen sotilas ja käyn toista tietä, mutta minä annan kunnian ansiolle ja kärsimyksille.
Ja sen sanottuaan painoi aatelismies ja ritari Wisniowieckin lippukunnasta huulilleen sen rusiinin käden, jota hän muutama kuukausi sitten yhdessä muiden kanssa oli nimittänyt petturiksi.
Kisiel laski molemmat kätensä hänen päänsä päälle.
— Poikani, sanoi hän hiljaa, — lohduttakoon, johtakoon ja siunatkoon sinua Jumala, niinkuin minä sinua nyt siunaan.
Neuvottelujen virheellinen kehä alkoi vielä samana päivänä. Chmielnicki saapui sangen myöhään päivällisille vojevodan luo ja mitä huonoimmalla tuulella. Hän totesi seuraavan asian: hän oli eilen puhunut välirauhasta ja helluntain aikaan asetettavasta komissioonista sekä vankien vapauttamisesta sitä ennen — ja tämän kaiken hän oli puhunut juovuksissa ja nyt hän huomaa, että häntä on tahdottu vetää nenästä. Kisiel lepytteli häntä jälleen, rauhoitteli, selitteli ja todisteli, mutta Lembergin rajatuomarin sanojen mukaan oli tämä kaikki surdo tyranno fabula dicta, mykälle tyrannille kerrottu satu — hetmani alkoi käyttäytyä niin raa'asti, että komisaarit suorastaan ikävöivät eilistä Chmielnickiä. Hän löi herra Pozowskia nuijalla sentähden, ettei tämä tullut tilaisuuteen aikoinaan, mutta Pozowski oli vaarallisesti sairaana, miltei lähellä kuolemaa.
Vojevodan kohteliaisuus, kehoitukset ja vakuutukset eivät auttaneet. Vasta kun hetmani oli viinasta ja Huszczan erinomaisesta simasta saanut pienen humalan, tuli hän paremmalle tuulelle. Silloin hän ei kuitenkaan enään tahtonut kuulla puhuttavankaan valtiollisista asioista, hän sanoi vain: kun on juomisen aika, niin juodaan ja asiat ja niiden suorittamiset jätetään huomiseksi. Jollei taas, niin lähden matkoihini. Kello kolme yöllä hän itsepäisesti alkoi vaatia, että hänet päästettäisiin vojevodan makuuhuoneeseen, mutta tämä vastusteli sitä kaikenlaisilla tekosyillä, sillä hän oli tahallaan sulkenut sinne Skrzetuskin. Hän pelkäsi nimittäin, että tämä taipumaton sotilas kohdatessaan Chmielnickin voisi saada aikaan jonkin itselleen tuhoisan kohtauksen.
Mutta Chmielnicki pysyi itsepäisesti vaatimuksessaan ja meni huoneeseen eikä Kisielin auttanut muuta kuin seurata häntä. Suuri oli vojevodan hämmästys, kun hetmani nähdessään ritarin nyökäytti päätään ja huudahti:
— Skrzetuski, mikset sinä ole juomassa meidän kanssamme?
Samassa hän ystävällisesti ojensi hänelle kätensä.
— Siksi että olen sairas, vastasi Skrzetuski kumartaen.
— Sinä ratsastit eilen tiehesi. Minulla ei ollut ensinkään hauskaa ilman sinua.
— Hän oli saanut sellaisen käskyn, huomautti Kisiel.
— Älä sinä puhu minulle pötyä, vojevoda. Kyllä minä hänet tunnen ja tiedän, että hän ei tahtonut katsella, kuinka te osoititte minulle kunnioitusta. Oi, hän on sellainen lintu! Mutta rangaistuksen, mitä joku muu ei olisi välttänyt, hän välttää, sillä minä rakastan häntä, hän on minun sydämellinen ystäväni.
Kisielin silmät olivat pystyssä hämmästyksestä, hetmani kääntyi yhtäkkiä Skrzetuskin puoleen, sanoen:
— Tiedätkö miksi sinusta pidän? Skrzetuski pudisti päätään.
— Luulet kai siksi, että katkaisit köyteni siellä Omelnikin takana, silloin kun minä olin vähäpätöinen mies ja kun minua ajettiin takaa kuin petoa. Ei, en siksi. Minä annoin sinulle silloin sormuksen, jossa oli tomua Kristuksen haudasta, mutta sinä, sarvipää sielu, et näyttänyt minulle sormusta, kun jouduit minun käsiini — no niin, minä päästin sinut menemään ilmankin, eikä siitä sen enempää. Syy siihen että nyt pidän sinusta ei ole se, vaan sinä olet tehnyt minulle erään palveluksen, jonka takia olet sydämeni ystävä ja josta olen sinulle kiitollinen.
Skrzetuski katsahti hämmästyneenä Chmielnickiin.
— Näetkö kuinka he ovat ihmeissään, sanoi hetmani ikäänkuin jollekin neljännelle henkilölle. — Minä johdatan muistoosi mitä minulle kerrottiin Czehrynissä, kun Bazawlukista tulin sinne Tuhaj-bejn kanssa. Tiedustelin siellä kaikkialla vihamiestäni Czaplinskia enkä löytänyt häntä. Silloin minulle kerrottiin mitä sinä meidän ensimäisen tapaamisemme jälkeen olit hänelle tehnyt, että nimittäin olit käynyt häntä kiinni kalloon ja housuihin ja iskenyt itse miehellä auki oven sekä lyönyt hänet veriin kuin koiran — häh?
— Sen todella tein, sanoi Skrzetuski.
— Oi, mainiosti teitkin, oikein menettelit. No, kyllä minä vielä saan hänet käsiini, muuten ei sopimuksista ja komissiooneista tule mitään. Kyllä minä hänet vielä saan käsiini ja leikittelen hänen kanssaan omalla erikoisella tavallani. Mutta annoit sinäkin hänelle pippuria!
Sen sanottuaan kääntyi hetmani Kisielin puoleen ja alkoi uudelleen kertoa.
— Tuo otti häntä kiinni kallosta ja roimahousuista, nosti hänet ilmaan kuin ketunpojan, löi hänellä oven auki ja heitti kadulle.
Samassa alkoi hetmani nauraa niin että kuului viereiseen huoneeseen asti.
— Herra vojevoda, käske tarjota simaa, minun täytyy juoda tuon ritarin, ystäväni, terveydeksi.
Kisiel raoitti ovea ja kutsui palvelijapoikaa, joka heti toi kolme tuoppia huszczalaista olutta.
Chmielnicki laski nyt pilaa vojevodan ja Skrzetuskin kanssa, joi niin että tukka höyrysi ja nauroi niin, että suu levisi korviin asti. Suuri mielihyvä valtasi hänet ja kääntyen Skrzetuskin puoleen hän huudahti:
— Pyydä minulta mitä tahdot!
Puna kohosi Skrzetuskin kalpeille kasvoille. Oli hetken hiljaisuus.
— Älä pelkää, sanoi Chmielnicki, — minun sanani ei ole savua. Pyydä mitä tahdot, kun et vain pyydä sellaisia asioita, jotka ovat Kisielin omia.
Chmielnicki oli juopuneenakin aina oma itsensä.
— Koska minulla on lupa käyttää hyväkseni sitä suopeutta, jota tunnet minua kohtaan, herra hetmani, niin pyydän sinulta oikeutta. Eräs sinun päälliköistäsi on tehnyt minulle vääryyttä…
— Pää poikki häneltä! sanoi Chmielnicki, katkaisten Skrzetuskin puheen.
— Siitä ei ole kysymys, vaan käske hänen antautua kaksintaisteluun kanssani.
— Pää häneltä poikki! toisti hetmani. — Kuka hän sitten on?
— Bohun.
Chmielnicki alkoi räpytellä silmiään, sitten hän iski nyrkin otsaansa.
— Bohunko? sanoi hän. — Bohunhan on surmattu. Kuningas kirjoitti minulle, että hän on saanut surmansa kaksintaistelussa.
Skrzetuski kävi ymmälle: Zagloba oli puhunut totta.
— Mutta mitä Bohun on sinulle tehnyt? kysyi Chmielnicki.
Vielä voimakkaampana nousi puna Skrzetuskin kasvoille. Hän pelkäsi
puhua ruhtinattaresta puolijuopuneen hetmanin läsnäollessa.
Hän pelkäsi, että hänen ehkä täytyisi kuulla herjaavia sanoja
Chmielnickin huulilta. Kisiel pelasti hänet pulasta.
— Se on vakava asia, sanoi hän, — kastellaani Brzozowski on siitä minulle kertonut. Bohun on, herra hetmani, ryöstänyt tältä kavaljeerilta morsiamen ja piiloittanut hänet jonnekin.
— Etsi hänet siis, sanoi Chmielnicki.
— Minä olen jo hakenut Dniesterin varrelta, sillä sinne hän kuuluu piiloittaneen ruhtinattaren, mutta en ole löytänyt. Olen kuitenkin saanut kuulla, että Bohunilla oli aikomus viedä ruhtinatar Kiovaan, ja että hän itsekin pyrki sinne vihittäväksi. Anna minulle, herra hetmani, oikeus lähteä Kiovaan hakemaan morsiantani sieltä. Muuta en pyydä.
— Sinä olet minun ystäväni, sinä olet antanut Czaplinskia selkään. Minä en anna sinulle ainoastaan oikeutta kulkea häntä hakemassa kaikkialla missä vain tahdot, vaan annan myöskin käskyn, että sen, jonka luona neito on, täytyy luovuttaa hänet sinun käsiisi. Turvanuijan minä annan sinulle matkaa varten ja kirjeen metropoliitalle, että morsiantasi haettaisiin luostareista nunnien joukosta. Minun sanani ei ole savua.
Sen sanottuaan hän raoitti ovea ja kutsui Wychowskin kirjoittamaan käskyä ja kirjettä. Czarnotan täytyi, vaikka jo oli kello neljä yöllä, lähteä hakemaan sinettiä. Dziedziala toi turvanuijan ja Doniec sai käskyn kahdensadan ratsun suojassa saattaa Skrzetuski Kiovaan sekä sieltä edelleen aina puolalaisten etuvartioiden luo.
Seuraavana päivänä jätti Skrzetuski Perejaslawin.