SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Seuraavana päivänä varhain jättivät komisaarit, sekä heidän mukanaan herra Skrzetuski, Nowosiolkin, mutta surkeaksi muodostui heidän matkansa. Joka pysäyspaikalla, joka kauppalassa uhkasi heitä kuolema ja kaikkialla tuli heidän osaksensa pilkallinen kohtelu, kuolemaakin pahempi, sillä edustivathan komisaarit valtakunnan arvoa ja majesteettia. Herra Kisiel sairastui niin pahasti, että hänet kaikissa yöpaikoissa täytyi kelkalla saattaa huoneeseen. Lembergin rajatuomari vuodatti kyyneliä katsellessaan tätä omaa ja isänmaansa häpeää. Kapteeni Bryszowski sairastui hänkin unettomuudesta ja työstä. Hänen paikalleen astui silloin herra Skrzetuski ja niin johti hän nyt tuota onnetonta saattuetta läpi väkijoukon tungeskelun, solvausten ja uhkausten, rosvoilun ja taistelun!

Bialogrodissa näytti jälleen siltä kuin viimeinen hetki olisi lyönyt. Joukko hakkasi sairasta Bryszowskia, murhasi herra Gniazdowskin ja vain metropoliitta, joka saapui keskustelemaan vojevodan kanssa, sai ehkäistyksi uhkaavan teurastuksen. Kiovan kaupungissa ei komisaareja tahdottu päästää sisään porteista, ruhtinas Czetwertynski palasi yhdentenätoista päivänä helmikuuta ilman vastausta Chmielnickin luota. Komisaarit eivät tietäneet mitä heidän tämän jälkeen olisi tehtävä ja minnepäin käännyttävä. Paluumatkan sulkivat suunnattomat väkilaumat, jotka vain odottivat neuvottelujen katkeamista saadakseen murhata lähettiläät. Roskaväki kävi hetki hetkeltä julkeammaksi. Tartuttiin rakuunaratsuja suitsiin ja heidät pidätettiin. Vojevodan rekeen heitettiin kiviä, jääkappaleita ja kovia lumipalloja. Gwozdowassa täytyi Skrzetuskin ja Doniecin ryhtyä veriseen taisteluun, jonka avulla he karkoittivat muutamia satoja rosvoja. Kuninkaan lipunkantaja Nowogrodista ja Sniarowski lähtivät nyt uudestaan Chmielnickin luo kehoittaakseen häntä saapumaan Kiovaan komisaarien puheille, mutta vojevodalla ei ollut paljonkaan toiveita siitä että he elävinä palaisivat hänen luokseen. Sillaikaa täytyi komisaarien Chwastowissa ristissä käsin katsella, kuinka joukot murhasivat vankejaan, sukupuoleen ja ikään katsomatta, upottamalla heitä avantoihin, valamalla pakkasessa vettä heidän yllensä, pistelemällä heitä talikoilla tai nylkemällä heidät elävinä. Näin kului kahdeksantoista päivää, silloin Chmielnickiltä vihdoin saapui se vastaus, että hän ei tule Kiovaan, vaan haluaa Perejaslawissa kohdata vojevodan ja komisaarit. Lähettiläs raukat päästivät helpoituksen huokauksen, luullen että heidän kärsimyksensä nyt olivat loppuneet. Päästyään Trypolessa Dnieperin yli saapuivat he nimittäin yöksi Woronkowoon, josta oli vain kuusi puolalaista penikulmaa Perejaslawiin. Puolen penikulmaa täältä ajoi heitä vastaan Chmielnicki, ikäänkuin hän olisi tahtonut osoittaa kunnioitusta kuninkaalliselle lähetystölle. Kuinka muuttunut hän kuitenkin olikaan verraten niihin aikoihin, jolloin hän näytteli vääryyttä kärsinyttä miestä — quantum mutatus ab illo! — niinkuin vojevoda Kisiel aivan oikein hänestä kirjoitti.

Hän saapui muutamien kymmenien ratsujen, päällikköjen, esaulien ja sotilasmusiikin saattamana ja hänen yläpuolellaan kannettiin hänen arvomerkkiään: hevosenhäntää ja punaista lippua, aivan kuin hän olisi ollut mikäkin hallitseva ruhtinas. Komisaarien kulkue pysähtyi heti. Chmielnicki karautti ratsunsa ensimäisen reen luoksi, jossa vojevoda ajoi, katseli hetken hänen harmaisiin kasvoihinsa, kohotti sitten hiukan hattuaan ja sanoi:

— Nöyrin palvelijanne, herrat komisaarit ja vojevoda. Parempi olisi teidän ollut aikaisemmin ryhtyä kanssani neuvotteluihin, silloin kun minä olin heikompi enkä tuntenut omaa voimaani. Mutta koska kerran kuningas on lähettänyt teidät luokseni, otan teidät kiitollisin mielin vastaan täällä omassa maassani.

— Tervetuloa, herra hetmani, vastasi Kisiel. — Hänen majesteettinsa kuningas on lähettänyt meidät tarjoamaan sinulle suosiotaan ja toimittamaan oikeutta.

— Suosiosta minä kiitän, mutta oikeutta minä jo itse olen toimittanut teidän kaulanne kaupalla — näin sanoessaan hän löi sapeliinsa — ja toimitan vastedeskin, jollette tyydytä minua.

— Etpä tervehdi meitä erittäin ystävällisesti, zaporogien hetmani, meitä, kuninkaan lähettiläitä.

— En rupea puhumaan täällä pakkasessa, siihen tulee sopivampikin aika, vastasi Chmielnicki karkeasti. — Päästä, Kisiel, minut rekeesi, niin osoitan teille sen kunnian, että ajan kanssanne.

Tämän sanottuaan astui hän ratsun selästä ja läheni rekeä, mutta
Kisiel siirtyi oikealle puolelle, jättäen vapaaksi vasemman puolen.

Kun Chmielnicki tämän huomasi, vetäytyivät hänen kulmansa ryppyyn ja hän huudahti:

— Päästä minut oikealle puolelle.

— Minä olen valtakunnan senaattori.

— Mitä minä senaattoreista Herra Potocki on ensimäinen senaattori ja kruunun hetmani, mutta minä pidän häntä niiniköysissä muiden joukossa ja käsken, jos tahdon, huomenna lyödä hänet paaluun.

Puna kohosi Kisielin kalpeille kasvoille.

— Minä edustan täällä kuninkaan persoonaa. Chmielnickin kulmat vetäytyivät ryppyyn entistä enemmän, mutta hän hillitsi itsensä, istuutui vasemmalle puolelle ja mutisi:

— Olkoon kuningas Varsovassa, minä olen Ukrainassa. Huomaan etten vieläkään ole tarpeeksi nujertanut teidän niskojanne.

Kisiel ei enään vastannut, kohotti vain silmänsä taivasta kohden. Hän tunsi jo esimakua siitä mikä häntä odotti. Tällä hetkellä hän ajatteli, että jos matka Chmielnickin luo oli ollut Golgata, niin lähettiläänä-oleminen hänen luonansa oli itse helvetti.

Hevoset kiitivät kaupunkia kohti, josta jyrisi vastaan kaksikymmentä tykkiä ja kaikki kellot soivat. Ikäänkuin peläten että komisaarit pitäisivät tätä pauhua kunnianosoituksena yksinomaan heitä varten, sanoi Chmielnicki vojevodalle:

— Minä olen tällä tavalla ottanut vastaan muitakin lähettiläitä kuin teitä.

Ja Chmielnicki puhui totta, sillä hänen luoksensa oli todella jo saapunut lähettiläitä niinkuin hallitsevan ruhtinaan luo ikään. Palatessa Zamoscin luota, kun kuninkaanvaalin ja liettualaisten joukkojen tuottamien tappioiden vaikutus vielä oli tuore, ei hetmanin sydämessä ollut puoltakaan tästä ylpeydestä. Mutta kun Kiova oli käynyt häntä vastaan kynttilät ja liput käsissä, kun Kiovan akatemia oli tervehtinyt häntä Mooseksena ja kansan vapauttajana ljahien orjuudesta, häntä jonka nimikin "Bohdan" (Jumalan lahja) jo oli hyvä enne, tamquam Moysem, servatorem, salvatorem, liberatorem populi de servitute lechica, et bono omine Bohdan; kun häntä oli kutsuttu yksinpä kuuluisaksi ruhtinaaksikin, illustrissimus princeps, silloin hänessä — aikalaisten sanojen mukaan — peto oli nostanut päänsä. Hän tunsi todellakin voimansa ja jalkojensa alla sen pohjan, joka häneltä tähän asti oli puuttunut.

Ulkomaat olivat toimittamalla lähetystöjä Chmielnickin luo vaieten tunnustaneet sekä hänen mahtinsa että riippumattomuutensa. Pysyvä ystävyys tatarilaisten kanssa, joka maksettiin etupäässä sallimalla heidän ryöstää ja viedä maahansa orjia Ukrainasta, takasi Chmielnickille turvan jokaista vihollista vastaan. Siksipä hän, joka vielä Zamoscin luona tunnusti kuninkaan yliherruuden ja kuunteli hänen tahtoaan, nyt ylpeyden paisuttamana ja vakuutettuna omasta voimastaan, valtakunnan epäjärjestyksestä ja sen päälliköiden kykenemättömyydestä, oli valmis nostamaan kätensä itse kuningasta vastaan. Hänen synkkä sielunsa ei enään uneksinut kasakkain vapauksista eikä zaporogimaan vanhojen etuoikeuksien palauttamisesta, ei edes hänelle itselleen tapahtuvasta oikeudesta — hän näki unta eri valtakunnasta, ruhtinaan kruunusta ja valtikasta. Hän tunsi olevansa Ukrainan herra. Zaporogilaismaa oli hänen puolellaan, sillä yhdenkään hetmanin aikana ei se ollut siinä määrin uinut veren ja saaliin yltäkylläisyydessä. Luonnostaan villi rahvas kiintyi häneen, sillä samaan aikaan kuin Masovian tai Suurpuolan talonpoika napisematta kantoi taakkaa, joka siihen aikaan Keski-Europassa painoi Chamin jälkeläisten hartioita, hengitti ukrainalainen arotuulien mukana rintaansa niin rajatonta, villiä ja hillitöntä vapaudenrakkautta, että se oli kuin itse arot. Saattoiko hänellä olla halua kävellä ylimyksen auran kurjessa, kun hänen katseensa alati upposi aroon, joka ei kuulunut ylimykselle vaan Jumalalle, kun koskien takainen Sicz huusi hänelle: jätä herrasi ja käy vapauteen! kun julma tatarilainen lakkaamatta opetti hänelle sodankäyntiä ja totutti hänen silmiänsä murhapolttoon ja murhaan ja hänen kätensä aseidenkäyttöön. Eikö ollut hauskempaa hurjastella Chmielin luona ja tappaa herroja kuin taivuttaa ylpeä niskansa voutien edessä…

Ja muutenkin liittyi rahvas Chmieliin, sillä joka ei sitä tehnyt, joutui tatarien orjuuteen. Stambulissa myytiin orja kymmenestä nuolesta, kolme orjaa yhdestä tulessa paahdetusta jousesta — niin runsaasti niitä oli. Vain muuan omituinen laulu, jota jälkeenpäin sukupolvet lauloivat talonpoikien majoissa, jäi jäljelle noilta ajoilta, omituinen laulu eräästä Moizesz nimisestä päälliköstä: oi jospa luoti ensimäinen tappaisi tuon häijyn Chmielin.

Kaupungit, kauppalat ja kylät hävisivät, maa muuttui erämaaksi ja raunioiksi, yhdeksi ainoaksi haavaksi, jota eivät vuosisadat voineet parantaa. Päällikkö ja hetmani ei huomannut sitä, tai ei tahtonut huomata, sillä hän ei koskaan nähnyt mitään itseään ulompana. Hän ui veressä ja tulessa. Järjettömässä itserakkaudessa hän oli vienyt turmioon oman kansansa, oman maansa ja nyt hän tykkien jyristessä ja kellojen soidessa toi komisaarit Perejaslaviin, kuten maansa hallitsija, isäntä ja ruhtinas sen tekee.

Allapäin saapuivat komisaarit jalopeuran luolaan ja siellä heidän viimeinenkin toivonsa sammui. Mutta Skrzetuski, joka ratsasti toisen rekirivin takana, katseli tarkkaan Chmielnickin mukana saapuneiden päällikköjen kasvoja, nähdäkseen, onko Bohun heidän joukossaan. Turhaan etsittyään Dniesterin rannoilta aina Jahorlikiin asti, oli herra Jan huomannut viimeiseksi ja ainoaksi keinoksi hakea esiin Bohunin ja vaatia hänet taisteluun elämästä ja kuolemasta. Onneton ritari kyllä tiesi, että Bohun tällaisessa uhkaleikissä voi tuhota hänet taistelutta tai jättää tatarien haltuun. Tuntien Bohunin miehuuden ja hurjan rohkeuden otaksui hän kuitenkin, että tämä joutuessaan valitsemaan, ryhtyy taistelemaan ruhtinattaren omistamisesta. Siksi teki hänen raadeltu sielunsa seuraavan suunnitelman: hän koettaa sitoa Bohunin sellaisella valalla, että jos hän, Bohun, kuolee, niin Helena pääsee vapaaksi. Itsestään ei herra Skrzetuski välittänyt vähääkään. Olettaen että Bohun sanoisi: jos minä sorrun, niin ei hän kuulu minulle eikä sinulle, hän oli valmis suostumaan siihenkin, valmis vannomaan hänkin puolestansa saman valan, kunhan Helena vain pääsisi pois vihollisen käsistä. Etsiköön Helena loppuiäkseen rauhaa luostarista. Hän, Skrzetuski, etsi hänkin ensinnä rauhaa sodasta ja sitten, jollei hän saa surmaansa, samalla tavalla luostarista. Sillä laillahan tuskaa tuntevat sielut niihin aikoihin sitä etsivät. Tämä tie tuntui Skrzetuskista yksinkertaiselta ja selvältä, ja kun hän kerran Zamoscin luona oli saanut päähänsä, että hänen on taisteltava Bohunin kanssa sekä kun kaikki etsiminen Dniesterin kaislikoissa oli ollut turhaa, näytti tämä keino todella ainoalta. Ja niin kiirehti hän nyt Dniesterin varrelta yhtämittaa, levähtämättä, komisaarien luo, toivoen tapaavansa Bohunin joko Chmielnickin ympäristössä tai Kiovassa. Luulonsa perusti hän siihen, mitä Zagloba Jarmolincessa oli kertonut, nimittäin, että Bohun aikoo lähteä Kiovaan viettämään vihkiäisiä kolmensadan kynttilän palaessa.

Turhaan Skrzetuski kuitenkin nyt haki häntä päälliköiden joukosta. Sensijaan hän tapasi monta tuttavaa entisiltä ajoilta, kuten Dziedzialan, jonka hän oli nähnyt Czehrynissä, Jaszewskin, joka oli lähettiläänä tullut Siczistä ruhtinaan luo, Jaroszin, ruhtinaan entisen sadanpäällikön, Naokolopalecin ja Hruszan, sekä monta muuta. Hän päätti kysyä heiltä.

— Mehän olemme vanhoja tuttuja, sanoi hän, lähestyen Jaszewskia.

— Minä tutustuin sinuun Lubniessa, sinä olet ruhtinas Jareman ritari, vastasi päällikkö. — Mehän Lubniessa joimme yhdessä ja pidimme hauskaa. Mitä sinun ruhtinaasi tekee?

— Hän voi hyvin.

— Keväällä hän ei enään tule voimaan hyvin. Hän ja Chmielnicki eivät vielä ole tavanneet toisiaan, mutta he tulevat tapaamaan ja silloin täytyy jommankumman sortua.

— Sen, jolle Jumala niin määrää.

251

— No, Jumala kyllä on armollinen meidän isällemme Chmielille. Sinun ruhtinaasi ei enään palaa Dnieperin taakse tatarilaiselle rannalleen. Chmielnickillä on paljon kasakoita, mutta mitä ruhtinaalla on? Hän on oivallinen sotamies. Ethän sinä enään ole ruhtinaan lippukunnassa?

— Minä kuljen komisaarien mukana.

— No, mukavaa, että olet vanha tuttava.

— Jos se sinusta on mukavaa, niin tee minulle palvelus ja minä olen siitä sinulle aina kiitollinen.

— Millainen palvelus?

— Sano minulle missä on nykyään Bohun, tuo kuuluisa atamani, joka ennen oli Perejaslawin rykmentissä, mutta jolla nykyään varmaan on rykmentissämme mitä korkein arvo.

— Vaikene, vastasi uhkaavasti Jaszewski. — Onnesi on, että olemme vanhoja tuttavia ja että olen juonut sinun kanssasi, sillä muuten olisin tällä nuijalla lyönyt sinut kuoliaaksi tuonne lumelle.

Skrzetuski katsahti häneen hämmästyneenä ja pusersi, päättäväinen mies kun oli, nuijaa kädessään.

— Oletko tullut hulluksi?

— En ole tullut hulluksi enkä tahdo sinua uhata, mutta Chmielin käsky on, että jos joku teistä, vaikkapa komisaarikin, kysyisi jotakin, niin hänet heti paikalla on tapettava. Jollen minä sitä tee, niin tekee sen joku muu ja siksi minä hyväntahtoisuuttani nyt varoitan sinua.

— Minähän kysyn sitä aivan yksityisessä asiassa.

— Se on sama. Chmiel on päälliköille sanonut ja käskenyt toistaa toisillekin: jos joku tiedustelee vaikkapa puita uuniin tai potaskaa, niin hänet on tapettava. Toista sinä nyt tämä puolalaisille.

— Kiitän sinua hyvästä neuvosta, sanoi SkrzetuskL

— Sinua yksin olen varoittanut, mutta jonkun toisen ljahin olisin heti kaatanut maahan.

He vaikenivat. Saattojoukko läheni jo kaupungin portteja. Tien syrjät molemmin puolin ja kaikki kadut olivat mustanaan rahvasta ja aseellisia kasakoita, jotka nyt, Chmielnickin läsnäolon takia eivät uskaltaneet singautella rekeen kirouksia ja jäänpalasia. He vain katselivat synkästi komisaareihin ja pusertelivat nyrkkejään tai sapeliensa kahvaa.

Skrzetuski muodosti rakuunansa neliöön, nosti päänsä ja ajoi ylpeänä ja levollisena leveän kadun poikki, kiinnittämättä vähintäkään huomiota joukkojen uhkaaviin katseihin. Sielussaan hän kuitenkin ajatteli: kuinka paljon ihmisiltä vaaditaankaan kylmäverisyyttä, itsehillitsemistä ja kristillistä suvaitsevaisuutta, jotta hän voisi viedä perille aikomuksensa, hukkumatta heti ensi askeleella tähän vihan mereen!