KAHDESKYMMENES LUKU.
Vanha Zachar lähti, levättyään muutamia päiviä takaisin Kiovaan ja pian tuli tieto, että komisaarit olivat palanneet ilman suurtakaan rauhan toivoa, vieläpä täydellisessä epätoivossa. He olivat saaneet aikaan vain aselevon venäläiseen helluntaihin asti, senjälkeen oli uuden komissioonin määrä alkaa rauhanneuvottelut. Chmielnickin vaatimukset ja ehdot olivat kuitenkin niin kovat, ettei kukaan uskonut valtakunnan voivan niihin suostua. Kummaltakin puolelta alkoi sentähden kiireellinen varustautuminen. Chmielnicki lähetti sananviejän toisensa perästä khanin luo, pyytäen, että hän kaikkia sotavoimiensa etunenässä rientäisi kasakkain avuksi. Myöskin lähetti hän sanan Stambuliin, jossa kuninkaan valtuuttamana jo pitemmän aikaa oli ollut herra Bieczynski. Puolassa odotettiin joka hetki merkkiä yleiseen kutsuntaan. Kerrottiin, että oli nimitetty uudet päälliköt, nimittäin kuninkaan juomanlaskija Ostrorog, Lanckoronski ja Firlej. Mainittiin, että Jeremi Wisniowiecki nyt oli täydellisesti syrjäytetty sota-asioista, vain omien joukkojensa johtajana saattoi hän tämän jälkeen suojella isänmaata. Eivät ainoastaan ruhtinaan sotilaat ja vähävenäläinen aateli olleet suutuksissaan tästä vaalista, vaan vieläpä entisten ylipäällikköjenkin puoltajat. Hekin huomauttivat, että jos vielä oli mahdollista uhrata Wisniowiecki niin kauvan kuin oli toivoa sovinnosta, niin hänen syrjäyttämisensä sodan syttyessä oli suuri, anteeksiantamaton virhe, koska hän yksin saattoi mitellä voimiaan Chmielnickin kanssa ja voittaa tuon kuuluisan kapinallisten päällikön. Vihdoin saapui Zbaraziin itse ruhtinaskin, kokoamaan niin paljon väkeä kuin mahdollista ja ollakseen valmiina heti sodan syttyessä. Aselepohan kyllä oli solmittu, mutta se osottautui joka hetki mitättömäksi. Chmielnicki oli tosin käskenyt kuolemalla rangaista muutamia päällikköjään, jotka omin luvin ja vasten sopimusta olivat hyökkäelleet linnoja ja eri tahoille leireihin hajoitettuja lippukuntia vastaan. Mutta hänen oli mahdoton pitää ohjissa rahvaanjoukkoja ja niitä lukuisia irrallisia parvia, jotka eivät tietäneet aselevosta tai välittäneet siitä, tai jotka eivät edes ymmärtäneet tämän sanan merkitystä. Nämä joukot ryntäilivät yhtämittaa sopimuksen kautta turvatuille rajapaikoille, tehden samalla tyhjäksi kaikki Chmielnickin lupaukset. Toiselta puolen myöskin sekä yksityisten ylimysten joukot että värvätyt, ajaessaan takaa rosvoja, usein Kiovan maassa menivät Pripetin ja Horynin yli, tunkeutuen aina Braclawin vojevodakuntaan asti. Ja kun kasakat siellä hyökkäsivät heidän päälleen, ryhtyivät he näiden kanssa taisteluihin, jotka usein olivat sangen verisiä ja kiivaita. Tästä johtui sekä puolalaisten että kasakkain puolelta alituisia valituksia sopimuksen rikkomisesta, sopimuksen, jota todellisuudessa ei kukaan kyennyt pitämään voimassa. Aselepo oli siis olemassa sikäli kuin Chmielnicki toiselta puolen tai kuningas ja hetmanit toiselta puolen eivät ryhtyneet taisteluun. Sota oli siis jo itse asiassa syttynyt, ennenkuin päävoimat lähtivät taisteluun ja ennenkuin kevään ensimäiset lämpimät säteet, niinkuin ennenkin, valaisivat palavia kyliä, kaupunkeja ja linnoja, joukkomurhia ja ihmisten onnettomuutta.
Murhaten, ryöstäen ja polttaen tuli Barista, Chmielnickistä ja Machnowkasta rosvolaumoja Zbarazia kohti. Jeremi antoi päälliköittensä tuhota ne, sillä itse ei hän ottanut osaa sissisotaan. Hän aikoi koko divisionineen lähteä liikkeelle vasta, kun jo hetmanitkin marssivat sotaan.
Sentähden hän lähetti eri tahoille pienempiä osastoja, antaen niille käskyn, että maksavat veren verellä ja rankaisevat paalulla ryöstön ja murhan. Muiden mukana oli herra Longinus Podbipienta mukana tässä työssä. Hän puhdisti Czarny-Ostrowin tienoot, mutta oikeastaan hän oli peloittava ritari vain taistelussa, sillä ase kädessä otettuja vankeja hän kohteli liian lempeästi. Siksi ei häntä enään lähetettykään muualle. Erityisesti kunnostautui näillä retkillä herra Wolodyjowski, jonka kanssa sissipäällikkönä saattoi kilpailla vain Wierszul. Ei kukaan suorittanut niin salamannopeita marsseja, ei kukaan voinut niin äkkiarvaamatta käydä vihollisen päälle, lyödä häntä hurjalla hyökkäyksellä, hajoittaa kaikkiin ilmansuuntiin, hakata maahan ja tuhota. Pian ympäröikin Wolodyjowskin nimeä kauhu. Hän oli myöskin erikoisesti ruhtinaan suosiossa. Maaliskuun lopusta toukokuun puoliväliin tuhosi herra Wolodyjowski seitsemän irrallista joukkuetta, joista jokainen oli kolme kertaa voimakkaampi hänen osastoaan. Hän ei väsynyt tässä työssä ja osoitti yhä kasvavaa toimintahalua, ikäänkuin hän vuodatetusta verestä olisi ammentanut voimaa.
Pieni ritari — tai pikemmin "pieni paholainen" — koetti innostuttaa Zaglobaa tulemaan toverikseen näille retkille, hän kun piti hänen seurastaan. Mutta kookas aatelismies ei välittänyt kehoituksista ja selitti toimettomuutensa seuraavalla tavalla.
— Minulla on liian suuri vatsa, herra Michal, — kestämään sellaisia täristyksiä ja järkytyksiä. Ja sitäpaitsi sopii joku muu siihen yhtä hyvin. Se tehtävä, johon Jumala on minut luonut ja kyvyillä varustanut, on hyökkääminen. Minä hyökkään keskellä selvää päivää husaarien etunenässä taajimpaan vihollisjoukkoon, hävitän heidän vankkurileirinsä ja valloitan lippuja. Mutta roistoväen takaa-ajo yöllä pensaissa — sen jätän teille, joka olette laiha kuin neula ja helpommin mahdutte joka loveen. Minä olen vanhanajan ritari ja haluan mieluummin leijonan tapaan repiä kuin ajokoirana vaania tiheikössä. Sitäpaitsi täytyy minun iltalypsyn jälkeen päästä maata, sillä se on minun paras aikani.
Herra Wolodyjowski sai siis lähteä yksin ja yksin taistella, kunnes hän eräältä retkeltään, jolle hän oli lähtenyt huhtikuun lopulla, palasi toukokuun puolivälissä niin uupuneena ja surullisena, että olisi luullut hänen kärsineen tappion ja turhaan hukanneen miehiä. Siltä tuntui kaikista, mutta se oli väärä luulo. Herra Wolodyjowski oli pitkällä ja rasittavalla retkellään tunkeutunut aina Ostrogin taakse Holowian luo ja tiellä tuhonnut erään joukkueen, jossa ei ollutkaan tavallista roskaväkeä, vaan muutama sata zaporogilaiskasakkaa. Nämä hän oli osaksi hakannut maahan, osaksi ottanut vangiksi. Sitä hämmästyttävämpi oli nyt hänen alakuloisuutensa, joka ikäänkuin sumuna peitti hänen luonnostaan iloiset kasvonsa. Monet olisivat heti tahtoneet tietää syyn tähän alakuloisuuteen, mutta Wolodyjowski ei virkkanut kenellekään sanaakaan. Heti astuttuaan satulasta, meni hän kahden tuntemattoman ritarin seurassa ruhtinaan luo, ja keskusteli hänen kanssaan pitkältä. Senjälkeen hän ritarien seurassa lähti herra Zagloban luo, antamatta uteliaiden, jotka tiellä tarttuivat hänen hihaansa, pidättää itseään.
Herra Zagloba katseli jonkinlaisella hämmästyksellä noita kahta jättiläiskokoista miestä, joita hän ei ollut eläissään nähnyt ja joiden univormu kultaisine olkanauhoineen osotti, että he palvelevat Liettuan sotajoukossa. Wolodyjowski sanoi:
— Sulkekaa ovi älkääkä päästäkö ketään sisään, sillä meidän täytyy puhua tärkeistä asioista.
Zagloba antoi palvelijasotamiehelle käskyn, jonka jälkeen hän levottomana alkoi katsoa vieraita, huomaten heidän kasvoistaan, ettei heillä ole mitään hyvää kerrottavana.
— He ovat, sanoi Wolodyjowski, osoittaen nuorukaisia, — ruhtinaat
Bylich-Kurcewicz, Jur ja Andrzej.
— Helenan serkkuja! huudahti Zagloba. Ruhtinaat kumarsivat ja vastasivat yhtaikaa:
— Helena vainajan serkkuja.
Zagloban punaiset kasvot kävivät hetkessä vaaleansinisiksi. Hän alkoi käsillään huitoa ilmaa ikäänkuin hän olisi saanut nuolen ruumiiseensa. Hän avasi suunsa, eikä saanut henkeään vedetyksi, silmät olivat selällään ja hän sanoi tai pikemmin huoahti:
— Kuinka?
— Kerrotaan, vastasi Wolodyjowski synkkänä, — että ruhtinatar on
Hyvän Nikolain luostarissa murhattu.
— Roskaväki tukahutti kammiossa savuun kaksitoista neitoa ja kymmenkunnan nunnaa, heidän joukossaan oli myöskin meidän sisaremme, lisäsi ruhtinas Jur.
Zagloba ei tällä kertaa vastannut mitään, vain hänen kasvonsa, jotka tähän asti olivat olleet siniset, kävivät nyt niin punaisiksi, että läsnäolevat pelästyivät luullen hänen saaneen verenvuodon. Verkalleen putosivat hänen silmälautansa alas, sitten hän käsillään peitti silmänsä ja huulilta pääsi uusi valitus.
— Hyvä Jumala!
Hän vaikeni, oli aivan hiljaista.
Vihdoin alkoivat ruhtinaat ja Wolodyjowskikin vuorostaan valitella.
— Me sukulaiset ja ystävät, jotka tahdoimme lähteä pelastamaan sinua, jalo neito, olimme tulleet koolle, sanoi nuori ritari, tuontuostakin päästäen huokauksen, mutta nähtävästi ehti apumme liian myöhään. Meidän intomme, miekkamme ja rohkeutemme eivät enään auttaneet, sillä sinä asut jo toisessa paremmassa maailmassa taivaan kuningattaren hovissa.
— Sisko, huudahti jättiläiskokoinen Jur, jonka kaipaus uudelleen oli riistänyt valtoihinsa, — anna meille anteeksi meidän vikamme, kostoksi jokaisesta sinun veripisarastasi vuodatamme me ämpärillisen verta.
— Niin totta kuin Jumala meitä auttakoon, lisäsi Andrzej.
Ja molemmat miehet ojensivat taivasta kohden kätensä. Zagloba nousi nyt penkiltä, astui muutaman askelen puusohvaa kohden, pyörittelihe siinä kuin juopunut ja lankesi vihdoin polvilleen pyhimyskuvan eteen. Hetken perästä löi linnan kello, ilmoittaen puolenpäivän hetkeä. Sen lyönti kaikui synkkänä kuin hautakello.
— Häntä ei enään ole, toisti Wolodyjowski, — enkelit ovat ottaneet hänet taivaaseen, jättäen meille kyyneleet ja huokaukset.
Nyyhkytys puistatutti herra Zagloban paksua ruumista. Toiset valittivat hekin. Kellot soivat.
Vihdoin rauhoittui Zagloba. Olisi saattanut luulla, että hän tuskasta väsyneenä ehkä oli nukahtanut siihen polvilleen. Mutta hän nousi hetken perästä ja istuutui puusohvalle. Hän oli nyt kuitenkin kuin toinen ihminen, silmät olivat punaiset ja verettyneet, pää oli painunut rinnalle ja alahuuli riippui. Kasvot olivat hervottomat ja ikäänkuin homehtuneet, näytti todellakin siltä kuin entinen kopea, joviaalinen mielikuvituksen mies, Zagloba, olisi kuollut ja jäljelle jäänyt vain iän kokoonpainama, uupunut vanhus.
Samassa tunkeutui ovea vartioivan palvelijan vastalauseista huolimatta huoneeseen herra Podbipienta ja valittelut alkoivat uudestaan. Liettualainen muisteli Rozlogia ja ensimäistä kohtausta ruhtinattaren kanssa, hänen suloaan, nuoruuttaan ja ihanuuttaan. Myöskin hän muisti, että on eräs heitä kaikkia onnettomampi, nimittäin sulhanen, Skrzetuski, ja hän alkoi pieneltä ritarilta kysellä häntä.
— Skrzetuski jäi ruhtinas Koreckin luo Koreciin, sieltä hän läksi
Kiovaan ja makaa siellä sairaana, tajuttomassa tilassa, kertoi herra
Wolodyjowski.
— Eikö meidän pitäisi mennä hänen luoksensa kysyi liettualainen.
— Sinne ei tarvitse mennä, vastasi Wolodyjowski. — Ruhtinaan lääkäri kyllä takaa, että hän paranee. Herra Suchodolski, ruhtinas Dominikin eversti ja Skrzetuskin hyvä ystävä on siellä, siellä on myöskin meidän vanha Zacwilichowski. Molemmat he hoitavat häntä. Häneltä ei puutu mitään, hän kyllä alituisesti hourailee, mutta tajuttomuus ehkä onkin hänelle parempi.
— Suuri Jumala, sanoi liettualainen, — oletteko omin silmin nähnyt
Skrzetuskin?
— Olen. Mutta en olisi häntä tuntenut, jollei minulle olisi sanottu, että hän se on, niin ovat tuska ja tauti hänet runnelleet.
— Tunsiko hän teidät?
— Varmaan, vaikkei hän mitään sanonut, sillä hän hymyili ja nyökäytti päätään. Minut valtasi sellainen sääli, etten voinut siellä viipyä. Ruhtinas Korecki aikoo lippukuntineen tulla tänne Zbaraziin ja Zacwilichowski hänen kanssaan, mutta herra Suchodolski kiroilee tätä lähtöä, sillä hän on ruhtinas Dominikilta saanut päinvastaiset käskyt. Nämä herrat juuri tuovat tänne Skrzetuskin, jollei nyt sairaus käy ylivoimaiseksi.
— Mutta mistä te olette saaneet tiedot ruhtinattaren kuolemasta? jatkoi herra Longinus. — Eiväthän nuo kavaljeerit ole niitä tuoneet, lisäsi hän, osoittaen ruhtinaita.
— Eivät, nämä ruhtinaat saivat sattumalta tietää kaikki Korecissa, jonne Vilnon vojevoda oli lähettänyt heidät tuomaan apujoukkoja. Tänne he taas tulivat yhdessä minun kanssani, sillä heillä oli kirjeitä, myöskin meidän ruhtinaalle vojevodalta. Sota on varma asia eikä komissioonista enään tule mitään.
— Sen me jo tiedämme, mutta sanokaa, kuka teille on kertonut ruhtinattaren kuolemasta.
— Minulle sen kertoi Zacwilichowski ja hän oli saanut tiedon Skrzetuskilta. Skrzetuskille oli Chmielnicki antanut luvan hakea ruhtinatarta Kiovasta ja itse metropoliitan oli avustettava häntä. He hakivat siis pääasiassa luostareista, sillä eloon jääneet meikäläiset piiloittelivat niissä. He arvelivat, että Bohun varmaan oli sijoittanut ruhtinattaren johonkin luostariin. Niin he siis hakivat ja hakivat ja toivoivat parasta, vaikka he saivatkin tietää, että rahvas Hyvän Nikolain luostarissa oli tukahuttanut savuun kaksitoista neitoa. Itse metropoliitta vakuutti, ettei Bohunin morsiamelle toki ole voitu tehdä mitään pahaa, kunnes huomattiin, että oli aivan päinvastoin.
— Oliko hän sitten Hyvän Nikolain luostarissa?
— Oli.
— Skrzetuski tapasi herra Joachim Jerliczin piiloutuneena erääseen luostariin ja niinkuin hän yleensä oli kaikilta kysellyt ruhtinatarta, niin kyseli hän häneltäkin. Herra Jerlicz kertoi hänelle silloin, että oli ollut joitakin neitoja, jotka kasakat olivat ryöstäneet ja joista kaksitoista oli jäänyt Hyvän Nikolan luostariin. Nämä olivat myöhemmin tukahutetut savuun ja heidän joukossaan oli ollut myöskin ruhtinatar Kurcewicz. Kun herra Jerlicz kuitenkin on luulosairas ja alituisesta pelosta puolihullu, niin ei Skrzetuski uskonut häntä ja käski vielä uudestaan ottaa asiasta selkoa Hyvän Nikolain luostarissa. Onnettomuudeksi eivät nunnat, joista heistäkin oli kolme tukahutettu samaan kammioon, muistaneet nimiä, mutta kuullessaan Skrzetuskin kuvauksen ruhtinattaresta, he sanoivat, että siellä oli ollut juuri sellainen. Silloin matkusti Skrzetuski pois Kiovasta ja sairastui heti senjälkeen.
— Ihme, että hän vielä elää.
— Hän olisikin varmaan kuollut, jollei se vanha kasakka, joka oli hoitanut häntä vankeuden aikana Siczissä ja sittemmin toi häneltä tänne kirjeen, palattuaan olisi jälleen auttanut häntä etsimistyössä. Kasakka vei Skrzetuskin Koreciin ja jätti hänet Zacwilichowskin huostaan.
— Suojelkoon häntä Jumala, sillä hänelle varmaan ei missään enään ole lohdutusta, sanoi Longinus.
Herra Wolodyjowski vaikeni ja huoneessa vallitsi haudan hiljaisuus. Ruhtinaat istuivat liikkumattomina, kyynärpäihinsä nojaten, kulmakarvat rypyssä. Podbipienta kohotti silmänsä taivasta kohden ja herra Zagloba tuijotti jähmettynein katsein seinään vastapäätä, ikäänkuin olisi vaipunut syvimpiin ajatuksiin.
— Herätkää, hyvä herra, sanoi hänelle vihdoin herra Wolodyjowski, ravistaen häntä olkapäistä. — Mitä te nyt siinä mietitte, ette kuitenkaan voi keksiä mitään, koko oveluudestanne ei ole mitään apua.
— Minä tiedän sen, vastasi Zagloba murtuneella äänellä, — mietin vain sitä, että olen vanha ja ettei minulla enään ole mitään tekemistä tässä maailmassa.