KAHDESKYMMENES ENSIMÄINEN LUKU.
— Ajatelkaappa, sanoi herra Wolodyjowski muutamia päiviä myöhemmin Longinukselle, — että se mies on yhdessä tunnissa muuttunut ikäänkuin hän olisi vanhentunut kaksikymmentä vuotta. Hän, joka oli niin iloinen, niin puhelias, kekseliäs ja ovela, että siinä suhteessa vei voiton itse Odysseuksesta, ei enään päästä suustaan ainoaa ääntä, vaan uinailee kaiket päivät, valittaa vanhuuttaan ja puhuu kuin unissaan. Tiesinhän minä, että hän piti tytöstä, mutta en olisi uskonut, että hän piti hänestä siinä määrin.
— Mitäs ihmeellistä se on, vastasi liettualainen huoaten. — Hän kiintyi häneen, koska hän oli temmannut hänet Bohunin käsistä ja hänen tähtensä kokenut niin paljon vaaroja ja seikkailuja pakoretkellään hänen kanssaan. Niin kauvan kuin oli toivoa, niinkauvan sai hänen järkensä ponnistella keksiäkseen keinoja. Silloin hän itsekin pysyi pystyssä. Mutta nyt ei hänellä ole mitään tekemistä maailmassa, kun hän on yksinään eikä voi kiinnittää mieltään mihinkään.
— Minä koetin hänen kanssansa jo juodakin, toivoin, että ryyppy antaisi hänelle takaisin hänen vanhan tuulensa, mutta sekään ei auttanut. Hän kyllä juo, mutta ei ajattele entiseen tapaansa, ei puhu omista urotöistään, vaan heltyy, antaa päänsä painua ja nukkuu. En enään tiedä elääkö herra Skrzetuskikaan sen suuremmassa epätoivossa.
— Se on tavaton vahinko, sillä hän oli sentään suuri ritari. Lähtekäämme hänen luokseen, herra Michal. Hänen oli tapana tehdä minusta pilaa ja aina kiusoitella minua. Ehkäpä hän nytkin saisi halun siihen. Hyvä Jumala, kuinka ihmiset sentään muuttuvat! Hän oli niin iloinen mies.
— Lähtekäämme, sanoi herra Wolodyjowski. — Nyt on jo myöhäistä, mutta illat ovatkin hänelle vaikeimmat, sillä koko päivän uinailtuaan, ei hän saa unta yöllä.
Näin keskustellen he yhdessä lähtivät herra Zagloban kortteeriin. He tapasivat hänet istumassa avonaisen ikkunan ääressä, pää käsien varassa. Oli jo myöhäinen ilta. Linnassa oli liike laannut, vain vartiat huutelivat pitkäveteisin äänin ja pensaikossa, joka eroitti linnan kaupungista, vetelivät satakielet kilpaa öisiä liverryksiään, vihellellen, maiskutellen ja raksutellen, nopeaan ja tiheään niinkuin keväinen sade putoaa. Avonaisesta akkunasta tulvi huoneeseen lämmin toukokuunilma ja kuun kirkkaat säteet, jotka valaisivat herra Zagloban tuskan vääntämiä kasvoja ja rinnalle painunutta kaljua päätä.
— Hyvää iltaa, herra Zagloba, lausuivat molemmat ritarit.
— Hyvää iltaa, vastasi Zagloba.
— Mitä te siinä akkunan ääressä mietiskelette ettekä mene maata.
Zagloba huoahti.
— Minua ei nukuta, vastasi hän verkalleen. — Vuosi sitten olin Kahamlikin tienoilla pakoretkellä hänen kanssaan, pois Bohunin kynsistä, ja aivan samalla tavalla livertelivät nuo linnut. Mutta missä hän nyt on?
— Jumala on sen niin määrännyt, sanoi Wolodyjowski.
— Kyyneleet ja suru ovat meidän osamme, herra Michal, — minulle ei enään ole lohdutusta.
He vaikenivat, mutta avonaisesta akkunasta tulvivat satakielen liverrykset yhä voimakkaampina. Koko kirkas yö oli niitä täynnä.
— Oi, hyvä Jumala, huokasi Zagloba, — aivan niinkin Kahamlikin varrella.
Herra Longinus pyyhkäisi kyyneleen vaaleista viiksistään ja pieni ritari sanoi hetken perästä:
— Hoi, kuulkaas, suru sikseen, juokaa meidän kanssamme simaa, sillä se on paras keino murhetta vastaan. Muistelkaamme maljan ääressä parempia aikoja.
— Minä juon itseni juovuksiin, sanoi Zagloba alistuen. Wolodyjowski käski palvelijan tuoda kynttilän ja pullon. He istuutuivat ja pieni ritari, tietäen että muistot paremmin kuin mikään muu saattavat herra Zagloban virkoamaan, kysyi:
— Vai on siitä jo vuosi, kun te Rozlogista lähditte vainajan kanssa
Bohunia pakoon.
— Toukokuussa se oli, toukokuussa, vastasi Zagloba. — Me menimme Kahamlikin yli Zolotonoszaan päin. Oi, raskasta on elää tässä maailmassa!
— Ja tyttö oli valepuvussa?
— Hän oli puettu kasakkapojaksi. Minun täytyi siltä raukalta sapelillani leikata hiukset, ettei häntä tunnettaisi. Minä muistan sen paikankin, minne kätkin hiukset ja sapelin puun alle.
— Hän oli suloinen neito, lisäsi huoaten Longinus.
— Sen minä herroille sanon, että ensi päivästä asti rakastuin häneen ikäänkuin pienestä pitäen olisin häntä holhonnut. Ja hän pani silmäini edessä kätösensä ristiin ja kiitti ja kiitti pelastuksesta ja turvasta. Jospa minut olisikin hakattu kappaleiksi, ettei minun olisi tarvinnut nähdä tätä päivää. Kun Jumala olisikin antama minun kuolla!
Taasen tuli hiljaisuus ja nuo kolme ritaria joivat kyynelillä sekoitettua simaa. Sitten alkoi Zagloba taasen puhella.
— Minä ajattelin, että heidän luonaan saisin viettää tyyniä vanhuuden päiviä ja nyt…
Hänen kätensä vaipuivat hervottomina.
— Ei ole missään lohtua, ei missään lohtua, paitsi haudassa…
Ennenkuin herra Zagloba ehti lausua loppuun viime sanansa, kuului eteisestä melua. Joku pyrki sisään, mutta palvelija ei päästänyt häntä. Syntyi äänekäs riita, jossa herra Wolodyjowski oli eroittavinaan jonkun tutun äänen. Hän huusi nyt palvelijalle, ettei tämä enään estäisi vierasta pääsemästä sisään.
Ovi avautui ja näkyviin tulivat Rzendzianin paksut pulleat kasvot.
Hän loi läsnäoleviin pitkän katseen, kumarsi ja sanoi:
— Ylistetty olkoon Jeesus Kristus…
— Iankaikkisesta iankaikkiseen, vastasi Wolodyjowski, — sehän on
Rzendzian.
— Minähän se olen, sanoi poika. — Kumarran herroja. Mutta missä minun herrani on?
— Sinun herrasi on Korecissa sairaana.
— Jumalan tähden, mitä te sanotte! Onko hän pahastikin sairaana?
Jumala varjelkoon!
— Hän on ollut vaikeasti sairaana, nyt hän on parempi. Lääkäri sanoo, että hän paranee.
— Sillä minä olen tullut tuomaan herralleni tietoja neidistä.
Pieni ritari alkoi alakuloisesti nyökytellä päätään.
— Turhaan kiiruhdit, sillä herra Skrzetuski tietää jo hänen kuolemansa ja mekin täällä vuodatamme katkeria kyyneliä.
Rzendzianin silmät menivät pystyyn.
— Auttakaa, mitä minä kuulenkaan, onko neiti kuollut?
— Ei kuollut, vaan Kiovassa murhattu.
— Missä Kiovassa, mitä herra nyt puhuu?
— Missäkö Kiovassa — etkö sinä tiedä Kiovaa.
— Jumalan tähden, eihän herra laske leikkiä. Mitä neidillä oli tekemistä Kiovassa? Kun hän on piiloitettuna Waladynkan varrella olevassa rotkossa likellä Raszkowia. Ja noita-akka oli saanut käskyn, ettei hän liikkuisi sieltä askeltakaan ennen Bohunin tuloa. Jumal'avita, täytyykö tässä tulla hulluksi!
— Mikä noita-akka se on? Mitä sinä puhut?
— No, Horpyna, kyllä minä sen paasiviulun tunnen.
Herra Zagloba nousi äkkiä penkiltä ja alkoi heilutella käsiään aivan kuin ihminen, joka on pudonnut syvyyteen ja koettaa pelastua hukkumasta.
— Jumalan nimessä, pitäkää suunne kiinni, sanoi hän Wolodyjowskille, — antakaa minun kysyä.
Läsnäolevat aivan vavahtivat, niin kalpea oli Zagloba ja hiki kihosi hänen kaljulle päälaelleen. Hän hyppäsi kuitenkin tasajalkaa penkin yli Rzendzianin luo ja tarttuen poikaa olkapäähän, kysyi hän käheällä äänellä:
— Kuka sinulle on sen sanonut, että neiti on piiloitettuna Raszkowin tienoilla?
— Kukako sen on sanonut? Bohun.
— Poika, oletko tullut hulluksi, ärjäisi herra Zagloba, ravistaen poikaa kuin päärynäpuuta, — mikä Bohun?
— Jumalan tähden, huusi Rzendzian, — miksi minua noin ravistatte?
Antakaa minun olla rauhassa, että voin koota ajatukseni, sillä olen
aivan hämmennyksissä. Tehän panette minun pääni sekaisin. Mikäkö
Bohun, ettekö te sitten häntä tunne?
— Älä siinä lörpöttele, taikka minä isken sinuun puukon! ärjyi
Zagloba. — Missä sinä olet nähnyt Bohunin?
— Wlodawassa. Mitä te minusta tahdotte? huusi poika pelästyneenä. —
Olenko minä mikä ryöväri?
Zagloban ajatukset menivät sekaisin. Hänen henkeään ahdisti ja hän putosi läähättäen penkille istumaan. Herra Michal riensi hänen avukseen.
— Milloin sinä näit Bohunin? kysyi hän Rzendzianilta.
— Kolme viikkoa sitten.
— Elääkö hän sitten?
— Kuinkas ei eläisi. Itse hän minulle kertoi kuinka te häntä peittositte, mutta hän nuoleskeli itsensä terveeksi.
— Ja hänkö sinulle sanoi, että neiti on Raszkowin luona?
— Kukas sitten.
— Kuule, Rzendzian, tässä on kysymys sinun herrasi ja neidin hengestä. Sanoiko itse Bohun sinulle, ettei neiti ollut Kiovassa?
— Hyvä herra, kuinka neiti olisi voinut olla Kiovassa, kun Bohun piiloitti hänet Raszkowin luo ja kielsi Horpynaa kuoleman uhalla päästämästä häntä pois. Nyt hän on antanut minulle turvanuijan ja sormuksensa, jotta minä menisin neidin luo. Sillä hänen haavansa ovat auenneet ja hänen täytyy maata, ties kuinka kauvan.
Rzendzian ei ehtinyt puhua pitemmältä, sillä herra Zagloba hypähti nyt uudelleen penkiltä ja, molemmin käsin tarttuen hiustensa rippeihin päälaella, alkoi hän huutaa kuin hullu:
— Minun tyttöseni elää, Jumalan nimessä, elää! Häntä ei olekaan
Kiovassa surmattu, vaan hän elää, elää, rakkaimpani!
Ja vanhus tömisteli siinä jalkojaan, nauroi, nyyhki ja tarttui lopuksi Rzendzianin päähän, painaen sitä rintaansa vastaan. Sitten hän alkoi suudella poikaa niin että tämä lopulta oli aivan sekaisin.
— Jättäkää minut nyt vähänkin rauhaan, sillä minä tukahdun. Neitihän on elossa! Jos Jumala suo, niin lähdemme yhdessä häntä noutamaan. No, herra!
— Päästäkää hänet nyt irti. Antakaa hänen kertoa, sillä emmehän vielä ymmärrä mitään, sanoi Wolodyjowski.
— Puhu, puhu! huusi Zagloba.
— Kerro alusta asti, veliseni, sanoi herra Longinus, jonka viiksillekin oli istahtanut suuri kastehelmi.
— Suokaa, hyvät herrat, minun niistää nenäni, sanoi Rzendzian, — ja sulkea akkuna. Sillä nuo juuttaan satakielethän pitävät pensaissa sellaista melua, ettei saa suunvuoroa.
— Simaa! huusi Wolodyjowski palvelijalle. Rzendzian sulki tavallisella hitaudellaan akkunan.
Sitten hän kääntyi läsnäolevien puoleen ja sanoi:
— Suokaa, hyvät herrat, minun istua, sillä minä olen väsyksissä.
— Istu, sanoi Wolodyjowski, kaataen hänelle kannusta simaa. — Juo meidän kanssamme, sinä olet sen ansainnut, kun kerroit uutisen niin pian.
— Hyvää simaa, vastasi poika, nostaen lasin valoa vastaan.
— Me hakkautamme sinut, Jumal'avita palasiksi, jollet jo kerro, ärjyi Zagloba.
— Mitä herra nyt taas kiukuttelee. Kerronhan minä, kun herrat tahtovat, sillä teidän asianne on käskeä ja minun totella, koska olen palvelija. Mutta huomaan, että minun täytyy kertoa kaikki perinpohjin.
— Kerro vain alusta asti.
— Herrat muistavat, että kun tuli tieto Barin valloituksesta, niin me luulimme että nyt on neiti hukassa. Minä palasin silloin Rzendzianiin vanhempieni ja isoisän luo, joka jo on yhdeksänkymmentä vuotta vanha, ei — nyt muistan: yhdeksänkymmentä yksi vuotta!
— Olkoonpa vaikka yhdeksänsataa, murahti Zagloba.
— Suokoon Herra Jumala hänelle ikää niin pitkältä kuin mahdollista, kiitän teitä hyvästä sanastanne, sanoi Rzendzian. — Niin, minä palasin siis silloin kotia viedäkseni vanhemmilleni sen vähän, minkä Jumalan avulla olin ryövärien joukossa koonnut. Sillä niinkuin herrat tietävät, ottivat kasakat minut viime vuonna Czehrynissä kiinni ja pitivät minua omanaan. Minä hoidin siellä haavoitettua Bohunia ja saavutin hänen suuren luottamuksensa. Siinä sivussa minä sitten noilta varkailta ostelin hiukan hopeaa ja aarteita…
— Tiedämme, tiedämme, sanoi Wolodyjowski.
— Kas niin minä sitten tulin vanhempieni luo. He iloitsivat suuresti, kun näkivät minut eivätkä tahtoneet uskoa silmiään, kun näytin heille kaiken minkä olin koonnut. Minun täytyi vaarille vannoa, että olin rehellisillä keinoilla hankkinut tavarat. Vasta sitten he tulivat oikein iloisiksi. Teidän tulee nimittäin tietää, että he käyvät Jaworskien kanssa käräjiä eräästä päärynäpuusta, joka kasvaa juuri maiden rajalla. Se kasvaa puoleksi jaworskien tiluksilla, mutta oksat ovat meidän puolella. Ja nyt kun Jaworskit sitä ravistavat, niin meidänkin päärynät putoavat ja paljon menee rajalle. He sanovat silloin, että ne päärynät jotka ovat rajalinjalla, kuuluvat heille, mutta me…
— Poika, älä saata minua vihaan äläkä puhu asiaankuulumattomia.
— Ensinnä, teidän luvallanne, minä en ole mikään poika, vaan aatelinen. Vaikka olenkin köyhä, niin minulla on vaakuna, kuten herra Wolodyjowski ja herra Podbipienta herra Skrzetuskin tuttavina tietävät. Ja — toiseksi on tuo juttu kestänyt jo viisikymmentä vuotta.
Zagloba puri hampaansa yhteen ja vannoi itsekseen, ettei hän enään virka mitään.
— Hyvä on, senkin pikkuinen kala, sanoi herra Longinus makeasti, — mutta kerroppa meille Bohunista äläkä päärynäpuista.
— Bohunistako? sanoi Rzendzian. — Olkoon menneeksi Bohunista. No niin, Bohun luulee, ettei hänellä ole uskollisempaa palvelijaa ja ystävää kuin minä, vaikka hän siellä Chzehrynissä aika lailla kyni minua. Sillä minähän, totta puhuen, minähän häntä hoidin silloin kun ruhtinas Kurcewiczit olivat häntä löylyttäneet. Valehtelin hänelle silloin, etten enään mene herrojen palvelukseen, vaan liityn kasakoihin, heistä muka hyödyn enemmän. Ja hän uskoi. Kuinkas ei hän olisi uskonut, kun olin auttanut hänet terveeksi. Sentähden hän myöskin kauheasti mielistyi minuun ja, totta puhuen, palkitsi minut runsaasti. Hän ei tietänyt, että minä mielessäni olin vannonut kovasti kostavani hänelle sen vääryyden, jonka hän Czehrynissä oli minulle tehnyt. Ja jollen vielä ole pistänyt häntä kuoliaaksi, niin on syynä siihen vain se, ettei aatelismiehen sovi pistää vuoteessa makaavaa vihollista veitsellä kylkeen, niinkuin mitäkin sikaa.
— Hyvä, hyvä, sanoi Wolodyjowski. — Sen me myöskin tiedämme. Mutta millä lailla sinä nyt sitten löysit Bohunin?
— No nähkääs, se kävi tällä tapaa: kun me jo olimme voittaneet Jaworskit — he tulevat vielä kerran kulkemaan kerjäläisreppu selässä, se on ihan varma! — niin minä ajattelin itsekseni: nyt lienee kai minunkin aikani jo vähitellen hakea Bohun ja kostaa hänelle hänen tekemänsä vääryys. Ilmaisin nyt salaisuuteni vanhemmille ja isoisälle ja kun isoisä on rohkeutta rakastava mies, niin hän sanoo: koska kerran olet vannonut, niin mene, sillä muuten sinusta tulee lurjus. Lähden siis, sillä olin vielä ajatellut sitäkin, että jos löydän Bohunin, niin ehkä saan tietää jotakin neidistä, jos hän vielä on hengissä, ja kun olen ampunut hänet ja tuon uutisen herralleni, niin varmaan en jää vaille palkintoa.
— Varmaan et jääkään ja mekin palkitsemme sinut, sanoi Wolodyjowski.
— Minun luonanihan sinulla, veliseni, jo on hevonen ratsastustamineineen, lisäsi Longinus.
— Kiitän nöyrimmästi herroja, sanoi poika iloissaan. Onhan oikein, että hyvästä viestistä annetaan lahja eikä tarvitse pelätä minun juovan mitä saan…
— Hiisi minut vieköön, mutisi Zagloba.
— Sinä siis lähdit kotoa, auttoi Wolodyjowski taasen juttua kulkuun.
— Minä lähdin siis kotoa, jatkoi Rzendzian — ja mietin, minne mennä — ehkäpä Zbaraziin, sillä sieltä ei ole pitkältä Bohunin luo ja siten saan herrastani pikemmin tietoja. Lähden Bialaa ja Wlodawaa kohden. Wlodawassa — hevoset olivat jo hyvin väsyksissä — pysähdyn syöttämään. Mutta siellä oli markkinat ja kaikki majapaikat täynnä aatelisia. Yritän porvarien luo, mutta sielläkin on aatelisia. Vihdoin sanoo minulle eräs juutalainen: minulla oli tässä huone, mutta eräs haavoittunut aatelismies vuokrasi sen. Siihen sanon minä: sepä sattui hyvin, sillä minä ymmärrän haavain hoitoa ja teidän haavalääkärinne tuskin näin markkina-aikana ehtii hoitaa ketään. Juutalainen väitti yhä, että tuo aatelismies itse hoitaa itsensä eikä tahdo nähdä ketään vierasta, mutta meni kuitenkin kysymään. Haavoitetun tila oli nähtävästi huonontunut, sillä hän käski päästää minut sisään. Astun huoneeseen — ja kukas makaa vuoteessa? Bohun.
— Siinä sitä ollaan! huudahti Zagloba.
— Minä siunasin itseni Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, sillä aivan minä olin pelästyksissäni. Mutta hän tunsi minut heti paikalla, tuli kovin iloiseksi, koska hän pitää minua ystävänään, ja sanoo: Jumala lähetti sinut luokseni, en minä nyt enään kuole. Minä sanon: mitäs te täällä teette? Mutta hän laski sormen suulleen ja kertoi minulle vasta myöhemmin seikkailunsa, kuinka Chmielnicki oli lähettänyt hänet Zamoscin luota hänen majesteettinsa kuninkaan tai silloisen prinssin puheille, sekä kuinka herra Wolodyjowski Lipkowissa oli hänet lyönyt.
— Muisteliko hän minua kiitollisuudella? kysyi pieni ritari.
— Ei juuri voi muuta sanoa, hyvä herra, kuin että jotenkin kiitollisena. Minä ajattelin, sanoi hän, että tuo ritari olisi jokin lastu tai rakki vain, mutta hänpä onkin, sanoo hän, ensiluokkainen taistelija: hän oli vähällä lyödä minut kahtia. Mutta kun hän sitten mainitsee teitä, herra Zagloba, niin hän entistä pahemmin kiristää hampaitaan ja sanoo, että te hänet usutitte taisteluun.
— Hitto hänet vieköön, minä en enään häntä pelkää, vastasi Zagloba.
— Me tulimme heti ystäviksi, kuten ennenkin, jatkoi Rzendzian, — vieläpä paljoa paremmiksikin, ja hän kertoi minulle kaikki tyyni: kuinka hän oli ollut kuolemaisillaan, kuinka hänet otettiin Lipkowin herraskartanoon, koska häntä pidettiin aatelismiehenä ja hän sanoi olevansa herra Hulewicz Podoliasta, kuinka häntä sitten lääkittiin ja kohdeltiin suurella ystävällisyydellä, josta kaikesta hän sanoi olevansa heille kiitollinen kuolemaansa saakka.
— Entä mitä hän teki Wlodawassa?
— Hän oli matkalla Wolyniaan, mutta Parczewissa aukenivat hänen haavansa, sillä hänen vaununsa olivat kaatuneet. Hänen täytyi silloin pysähtyä, vaikka suurimmassa pelossa, koska hänet tietysti olisi saatettu tappaa. Sen hän itse sanoi minulle. Minuthan oli lähetetty, sanoi hän, viemään kirjettä, mutta minulla ei ollut minkäänlaista muuta todistusta kuin turvanuija, ja jos olisi saatu tietää, kuka minä olin, niin eivät ainoastaan aateliset olisi hakanneet minua kappaleiksi, vaan olisi ensimäinen komendantti hirttänyt minut, lupaa kysymättä. Minä muistan, että kun hän oli minulle tämän sanonut, niin minä virkoin hänelle: onpa hyvä tietää, että ensimäinen komendantti olisi hirttänyt teidät. Hän kysyy nyt: kuinka niin? Niin, sanon minä, siksi vain, että täytyy olla varovainen eikä hiiskua kenellekään mitään. Kyllä minä siinä kohden olen teille avullinen. Silloin hän alkoi minua kiitellä ja vakuuttamistaan vakuuttaa kiitollisuuttaan sekä toistaa, etten jää ilman palkintoa. Nyt sanoo hän, ei minulla ole rahaa, mutta arvoesineet mitä sattuu olemaan, annan sinulle ja myöhemmin verhoan sinut kultaan, kunhan vielä teet minulle yhden palveluksen.
— Ahah, se koskee tietysti ruhtinatarta, sanoi Wolodyjowski.
— Niin koskeekin, hyvä herra. Mutta minun täytyy kertoa kaikki juurta jaksain. Kun hän minulle silloin sanoi, ettei hänellä nyt ole rahoja, niin minulta lopullisesti meni kaikki sääli häntä kohtaan. Ajattelin itsekseni: odotappas, kyllä minä teen sinulle palveluksen. Mutta hän sanoo: minä olen kipeä, minulla ei ole voimia lähteä matkaan ja tie sinne on pitkä ja vaarallinen. Jos minä, sanoo hän, pääsen Wolyniaan — ja täältä ei enään ole sinne pitkältä —, niin olen jo meikäläisten joukossa. Mutta sinne Dniesterin varrelle en voi lähteä, sillä voimat eivät riitä ja siellä, sanoo hän, täytyy kulkea läpi vihollisen maan, linnojen ja sotajoukkojen ohi. Lähde sinä minun puolestani. Minä kysyn: minne? Ja hän vastaa: aina likelle Raszkowia, sillä hän on siellä, kätkössä Doniecin sisaren, noita-akka Horpynan luona. Minä kysyn nyt: ruhtinatarko? Aivan niin, vastaan hän. Minä piiloitin hänet sellaiseen paikkaan, ettei sinne ihmissilmä näe, mutta hänen on siellä hyvä olla ja hän nukkuu kuin ruhtinatar Wisniowiecki kultaompeleisilla tyynyillä.
— No, kerro nyt Jumalan tähden nopeammin! huudahti Zagloba.
— Liika kiire on kotoisin paholaisesta, vastasi Rzendzian. — Kun minä sen kuulin, niin tulin hyvin iloiseksi, mutta en sitä näyttänyt, vaan sanoin: onko hän varmaan siellä? Siitä on varmaan jo pitkä aika, kuinkas te hänet sinne veitte? Hän alkoi nyt vannoa, että Horpyna on hänen uskollinen koiransa, hän pitää neidin siellä vaikkapa kymmenen vuotta, kunnes hän, Bohun, palaa, ja että ruhtinatar on siellä niin totta kuin Jumala taivaassa, sillä sinne eivät tule ljahit eivätkä tatarit eivätkä kasakat. Eikä Horpyna tee hänen käskyänsä vastaan.
Rzendzianin näitä kertoessa värisi herra Zagloba kuin kuumesairas, mutta pieni ritari nyökytteli iloisesti päätään. Podbipienta istui silmät kohotettuina taivasta kohden.
— Että neiti on siellä, se on aivan varma, jatkoi poika. — Paras todistus siitähän on se, että hän lähetti minut neidin luo. Minä estelin aluksi, jotta en näyttäisi mitä ajattelin, ja sanoin: mitäs minä siellä teen? Hän vastaa: sinun täytyy lähteä, kun en minä voi mennä sinne. Jos minä, sanoo hän, hengissä pääsen Wladawasta Wolyniaan, niin annan kantaa itseni Kiovaan, sillä siellä on jo kaikkialla meikäläisiä, on kasakoita joka paikassa. Mutta lähde sinä, sanoo hän, viemään Horpynalle käskyä, että hän toimittaa neidin Kiovaan Pyhän Neitsyen luostariin.
— Kas vain, ei siis Hyvän Nikolain luostariin! puhkesi Zagloba puhumaan. — Minähän heti sanoin, että Jerlicz on luulosairas tai että hän on valehdellut.
— Pyhän Neitsyen luo, jatkoi Rzendzian. — Sormuksen, sanoo hän, minä annan sinulle, turvanuijan ja puukon saat myöskin ja Horpyna kyllä ymmärtää mitä ne merkitsevät, sillä sellainen oli meillä sopimus. Sinä tulet, sanoo hän, sitä enemmän Jumalan lähettämänä, kun neiti tuntee sinut ja tietää, että olet paras ystäväni. Ratsastakaa sitten yhdessä, älkääkä pelätkö kasakoita, mutta varokaa tatareja, jos heitä sattuisi olemaan likettyvillä, ja välttäkää heitä, sillä he eivät kunnioita turvanuijaa. Rahoja, sanoo hän, dukaatteja on siellä rotkossa kaivettuina maahan, ota ne pois sieltä hukkaan joutumasta. Sanokaa matkallanne vain, että Bohunin vaimo tässä kulkee eikä teiltä tule mitään puuttumaan. Muuten, sanoo hän, antaa noita sinulle tarpeelliset neuvot, mutta lähde sinä matkaan minun puolestani. Kenenkäs minä, onneton, nyt muuten lähetän, kehen voin luottaa täällä vieraassa maassa vihollisten keskellä? Niinkuin näette, hyvät herrat, rukoili hän minua niin hartaasti, että melkein kyyneliä vuodatti. Lopuksi käski tuo peto minun vannoa, että lähden matkaan ja minä vannoinkin, mutta lisäsin hengessäni: oman herrani kanssa. Silloin tuli hän kovin iloiseksi ja antoi minulle turvanuijan, sormuksen ja puukon sekä mitä arvoesineitä hänellä vain oli. Ja minä myöskin otin ne, sillä ajattelin: olkoot pikemmin minun hallussani kuin ryövärien. Lopuksi sanoi hän minulle vielä, missä tuo rotko Waladynkan varrella sijaitsee, kuinka sinne mennään ja mistä sinne käännytään. Hän selitti kaikki niin perinpohjaisesti, että minä osaisin sinne vaikkapa silmät sidottuina, kuten itse, hyvät herrat, tulette huomaamaan, koska kai lähdemme sinne yhdessä.
— Heti huomenna, sanoi Wolodyjowski.
— Miksi huomenna? — jo tänään käsken satuloida ratsut, jotta aamun koitossa voimme lähteä.
Ilo valtasi kaikkien sydämet, kuului vain kiitollisia huudahduksia, milloin iloista kättenhykerrystä, milloin uusia Rzendzianille tehtyjä kysymyksiä, joihin poikanen vastasi tavallisella hitaudellaan.
— Hitto sinut vieköön, huudahti Zagloba, — millaisen palvelijan
Skrzetuski onkaan sinusta saanut.
— Kuinka niin? kysyi Rzendzian.
— Kai hän kauttaaltaan kultaa sinut.
— Niin arvelen minäkin, etten jää ilman palkintoa, vaikka tietysti en palvele herraani yksin rahan tähden, vaan myöskin uskollisuudesta.
— Mitäs sinä teit Bohunille? kysyi Wolodyjowski.
— Sattui, hyvä herra, taasen niin harmillisesti, että hän makasi kipeänä eikä minun sopinut pistää häntä kuoliaaksi, sillä sitähän ei minun herranikaan olisi sallinut. Sellainen on kohtaloni. Mitäpä siis saatoin tehdä? Kas, kun hän oli minulle kaikki ilmaissut ja antanut mitä piti, niin minä miettimään, mitä minun nyt on tehtävä. Miksikäs maailmassa saakin kulkea vapaana tuollainen pahantekijä, joka pitää neitiä vankina ja joka piteli minua pahasti Czehrynissä? Onhan parempi, ettei häntä ole olemassa ja että piru hänet korjaa. Tulin itsekseni ajatelleeksi, että hän ehkä paranee ja vielä hyökkää kasakoinensa meidän kimppuumme. Lähdin siis pitemmittä mutkitta herra komendantti Regowskin luo, joka lippukuntineen majailee Lodawassa ja ilmoitin, että Bohun on siellä ja siellä, pahin kapinoitsijoista: Bohun. Nyt ne jo varmaan ovat ehtineet hänet hirttää.
Sen sanottuaan hymyili Rzendzian typerän näköisenä ja katseli läsnäolevia ikäänkuin odottaen, että häntä kehuttaisiin. Mutta hänen hämmästyksekseen olivat kaikki vaiti. Vasta hetken kuluttua murahti Zagloba: no niin, vähät siitä! Wolodyjowski sensijaan istui ääneti. Herra Longinus maiskutteli kieltään, pudisti päätään ja sanoi vihdoin:
— Siinä et menetellyt kauniisti, veliseni. Sitä kohtelua ei voi sanoa kauniiksi.
— Kuinka niin, hyvä herra? kysyi Rzendzian hämmästyneenä. — Olisiko minun ehkä pitänyt pistää hänet kuoliaaksi?
— Niin toinen kuin toinenkin menettely olisi ollut paha — en tiedä onko parempi olla ryöväri vaiko Juudas.
— Mitä herra nyt puhuu? Ilmiantoiko Juudas jonkin kapinoitsijan? Eikö Bohun ole hänen majesteettinsa kuninkaan ja koko valtakunnan vihollinen?
— Se on totta, mutta sittenkin teit pahasti. Mitä kuitenkaan sanoitkaan, mikä sen komendantin nimi oli?
— Herra Regowski, sanoivat hänen etunimensä olevan Jakob.
— Sama mies, mutisi liettualainen, — herra Laszczin sukulainen ja herra Skrzetuskin vihamies.
Tätä huomautusta ei kuitenkaan kukaan kuullut, sillä herra Zagloba virkkoi:
— Hyvät herrat, tässä ei ole aikaa viivyttelemiseen. Jumala on tämän pojan kautta auttanut meitä ja johtanut asiat niin, että me voimme alkaa etsiä neitiä onnellisempien mahdollisuuksien vallitessa kuin tähän asti. Jumala olkoon kiitetty. Meidän täytyy huomenna lähteä. Ruhtinas on tosin poissa, mutta me lähdemme matkaan ilman hänen lupaansakin, sillä meidän täytyy kiirehtiä. Mukaan tulevat herra Wolodyjowski, minä ja Rzendzian. Te, herra Podbipienta, jäätte tänne, sillä teidän kokonne ja yksinkertaisuutenne voisivat meidät ilmaista.
— Ei, veliseni, minä lähden myöskin, sanoi liettualainen.
— Neidin turvallisuuden takia teidän täytyy jäädä pois. Joka teidät kerran on nähnyt, se ei koko elämänsä aikana teitä unohda. Meillä tosin on turvanuija, mutta teihin ei sellaisenkaan suojassa uskottaisi. Tehän kuristitte Puljanin koko Krywonosin roskaväen nähden ja kyllä he sen kahakan muistavat. Te ette saa lähteä meidän kanssamme. Kolmea päätä ette kuitenkaan siltä matkalta löydä ja teidän oma ainoanne ei paljoa auta. Voitte turmella koko yrityksemme, jääkää mieluummin tänne.
— Se on harmillista, sanoi liettualainen.
— Harmillista tai ei, mutta teidän täytyy jäädä. Jahka lähdemme ottamaan linnunpesiä alas puista, niin otamme mukaan teidätkin, mutta ei nyt.
— Ikävä kuulla.
— Antakaas, niin suutelen teitä, sillä olen sydämestäni iloinen. Mutta jäättehän tänne. Vielä sentään yksi asia, hyvät herrat, ja se on hyvin tärkeä. Katsokaamme, ettei salaisuutemme leviä sotamiesten keskuuteen ja heiltä talonpoikain joukkoon. Kenellekään ei sanaakaan!
— No, entäs ruhtinaalle?
— Ruhtinas on poissa.
— Mutta herra Skrzetuskille, jos hän palaa?
— Juuri hänelle ei sanaakaan! Sillä hän rientäisi heti meidän perässämme. Hän kyllä vielä ehtii iloita ja Jumala varjelkoon häntä uudesta pettymyksestä. Se voisi maksaa hänen järkensä. Ritarin sana, hyvät herrat, ettei sanaakaan!
— Kunniasana, virkkoi Podbipienta.
— Kunniasana, kunniasana!
— Ja nyt kiittäkäämme Jumalaa.
Sen sanottuaan lankesi Zagloba ensimäisenä polvilleen ja hänen esimerkkiään seurasivat muut. He rukoilivat kauvan ja palavasti.