KAHDESKYMMENESTOINEN LUKU.
Ruhtinas oli todellakin muutamia päiviä sitten lähtenyt Zamosciin, sieltä käsin kootakseen uusia joukkoja, eikä siis ollut syytä olettaa hänen pian palaavan. Sentähden saattoivat Wolodyjowski, Zagloba ja Rzenzian lähteä retkelleen kenenkään tietämättä ja syvimmässä salaisuudessa. Zbaraziin jääneistä pääsi tästä salaisuudesta osalliseksi vain herra Longinus, mutta hänkin oli sidottu kunniasanalla ja vaikeni kuin lumottu.
Wierszul ja ne muut upseerit, jotka tiesivät ruhtinattaren kuolemasta, eivät ymmärtäneet pienen ritarin ja Zagloban retken olevan missään yhteydessä onnettoman Skrzetuskin morsiamen kanssa, vaan arvelivat molempien ystävien pikemmin lähteneen Skrzetuskin luo, varsinkin kun heidän mukanaan oli Rzendzian, jonka tiedettiin olevan Skrzetuskin palvelijan. He ratsastivat suoraan Chlebanowkaan ja tekivät siellä valmistukset retkeänsä varten.
Ennen kaikkea osti Zagloba Longinukselta lainaamillaan rahoilla viisi rotevaa podolialaista hevosta, jotka jaksoivat kestää pitkää ratsastusta ja jommoisia mielellään käytti puolalainen ratsuväki ja kasakkaupseerit. Sellainen hevonen saattoi kokonaisen päivän kiidättää tatarilaisratsun jäljestä ja sen juoksu oli nopeampi kuin turkkilaistenkin hevosten, jotapaitsi se paremmin kesti kaikkia säänmuutoksia, kylmiä öitä ja sateita. Viisi sellaista ratsua hankki siis herra Zagloba ja lisäksi itselleen, tovereilleen sekä myöskin ruhtinatarta varten kasakkaviitat. Rzendzian piti huolta kuormahevosista. Kun sitten kaikki oli huolellisesti valmistettua, lähdettiin matkaan ja uskottiin yritys Jumalan ja neitosten suojelijan, pyhän Nikolauksen huostaan.
Uusissa puvuissaan saattoi matkamiehiämme helposti pitää joinakin kasakka-atamaneina ja usein tapahtuikin, että puolalaisten linnaväkien miehet tai sinne tänne aina Kamieneciin asti siroteltujen vartiostojen sotilaat sieppasivat heidät kiinni. Helppoa oli kuitenkin herra Zagloballe osoittaa heille, että he olivat oikeilla matkoilla. Kauvan kulkivat he turvallisilla seuduilla, seuduilla, joita ylipäällikkö Lanckoronskin lippukunnat pitivät hallussaan. Lanckoronski läheni näet verkalleen Baria, pitääkseen silmällä sinne kokoontuvia kasakkajoukkoja. Yleisesti jo tiedettiin, että neuvottelut raukeavat ja sentähden tuntui sota ilmassa, vaikka pääjoukot eivät vielä olleet liikkeellä. Perejaslawin aselepo loppui helluntaiksi, sissisota tosin ei milloinkaan ollut lakannut, mutta nyt se oli kiihtymään päin ja molemmilta puolin odotettiin vain taistelumerkkiä. Sillävälin saapui kevät riemuiten aroille. Kavioiden tallaaman maan verhosi kaatuneiden ritarien ruumiista esiin kasvanut ruoho ja kukkaset. Taistelukenttien yläpuolella liitelivät taivaan sinessä leivoset, korkeuksissa kulkivat huutaen ja kirkuen mitä erilaisinten lintujen parvet, tulvivien vesien kiiltävä pinta väreili lämpimän tuulenhengen liikuttamana ja lämpimässä aallossa pitivät illoin sammakot iloista pakinaa aina myöhäiseen yöhön asti.
Tuntui siltä kuin itse luonto olisi tahtonut arpeuttaa haavat, vaimentaa tuskat ja peittää haudat kukkiin. Taivas ja maa oli kirkas, raikas, ilmava ja iloinen ja koko aro värikäs ja välkkyilevä niinkuin kultaommel. Se vivahteli kuin sateenkaan tai puolalainen vyö, johon taitava kutojatar on taidokkaasti, ikäänkuin yhteen naittaen, sulatuttanut kaikki mahdolliset värit. Arot vilisivät lintuja ja niiden yli kävi voimakas tuuli, kuivaten vedet ja ahavoittaen ihmisten kasvot.
Sellaisena aikana iloitsee jokainen sydän, suuri onnentunne täyttää jokaisen mielen. Niinpä olivat meidänkin ritariemme mielet täynnä onnellisuutta. Herra Wolodyjowski lauleli lakkaamatta ja herra Zagloba siirteli itseään satulassa, kääntäen hartioitaan aurinkoon päin. Kerran kun aurinko oikein oli häntä lämmittänyt, sanoi hän pienelle ritarille:
— Suloista tämä on, sillä totta puhuen ei mikään — simaa ja unkarilaista viiniä lukuunottamatta — tee vanhoille luille niin hyvää kuin aurinko.
— Kaikille se tekee hyvää, vastasi herra Wolodyjowski, — koska eläimetkin mielellään asettuvat aurinkoon.
— Onni, että tällaisena vuodenaikana saamme käydä noutamaan ruhtinatarta. Talvella pakkasessa olisi vaikeaa paeta tytön kanssa.
— Kunpa hänet nyt ensin saisimme käsiimme. Mutta konna olen, jos joku hänet meiltä vielä sieppaa.
— Sanon teille, herra Michal, huomautti Zagloba, — että minulla on yksi pelko, se nimittäin, että sodan syttyessä tatarilaiset hyökkäävät niille seuduille ja ottavat meidät vangiksi. Kasakoitten kanssa kyllä tulemme toimeen, talonpojille emme ensinkään näytä lupatodistuksiamme, sillä olettehan huomannut, että he pitävät meitä kasakkaupseereina. Zaporogilaiset taas kunnioittavat turvanuijaa ja onhan Bohunin nimi meidän kilpenämme.
— Kyllä minä tunnen tatarit, sillä Lubnien alueella me alituiseen olimme tekemisissä heidän kanssansa eikä minulla ja Wierszulilla silloin ollut koskaan lepoa.
— Tunnen minäkin heidät, sanoi Zagloba. — Olenhan kertonut teille kuinka vietin monta vuotta heidän joukossaan ja pääsin siellä korkeaan arvoon. Kun en kuitenkaan tahtonut ruveta musulmaniksi, oli minun vihdoin jätettävä kaikki ja vielä he olivat toimittamaisillaan minulle marttyrikuoleman siitä hyvästä, että olin houkutellut heidän vanhimman pappinsa oikeaan uskoon.
— Mutta tehän joskus olette kertonut tämän tapahtuneen Galatassa.
— Galatassa oli omat seikkailunsa ja Krimissä omansa. Mutta jos te luulette maailman loppuvan Galatassa, niin ette ehkä tiedä, missä pippuri kasvaa. Belialin poikia on tässä maailmassa enemmän kuin kristittyjä.
Nyt puuttui puheeseen Rzendzian:
— Eivät yksin tatarit saata olla meille haittana, virkkoi hän, — sillä minä en ole vielä sanonutkaan minkä Bohun minulle ilmaisi, nimittäin, että sitä rotkoa vartioivat pahat voimat. Jo se nainenkin, joka hoitaa ruhtinatarta, on jättiläinen, luultavasti hän lisäksi on noita ja pitää yhteyttä pahojen henkien kanssa. Ne varoittavat häntä vaaran tullen ja niinmuodoin meistäkin. Minulla kyllä on hänen varaltaan luoti, jonka itse olen valanut — siunattuun vehnään. Muu ei häneen pysty. Sitäpaitsi siellä varmaan on vamppyyreja kokonaiset rykmentit puolustamassa sisäänkäytävää. Mutta herrat saavat varoa päätänsä, jos siellä minulle jotakin tapahtuu, sillä silloinhan menettäisin palkintoni.
— Senkin kuhnuri, sanoi herra Zagloba, — meidän päämmekö pitäisi miettiä jäätkö sinä, mokomakin, henkiin! Piru ei väännä sinulta nurin niskoja ja vaikkapa vääntäisikin, niin yhdentekevää, sillä ahneutesi takia joudut sinä joka tapauksessa kadotukseen. Minä olen hänelle liian vanha varpunen, mutta pane mieleesi, että jos Horpyna onkin mahtava noita, niin olen minä vielä mahtavampi velho, sillä olen Persiassa oppinut mustan taidon. Hän palvelee pahoja henkiä, mutta pahat henget palvelevat minua. Minä voisin niillä kyntää niinkuin härillä, mutta minä en tahdo, sillä minä otan huomioon sieluni autuuden.
— Mainio asia. Mutta kyllä teidän kuitenkin pitäisi käyttää mahtianne, sillä on aina parempi turvata itsensä kaiken varalta.
— Minä luotan hyvään asiaamme ja Jumalan kaitselmukseen, sanoi Wolodyjowski. — Varjelkoot vain paholaiset Horpynaa ja Bohunia, meidän kanssamme ovat taivaan enkelit ja heitä vastaan eivät kestä parhaatkaan helvetin varustukset. Kaikkien tapausten varalta uhraan minä pyhälle arkkienkeli Mikaelille seitsemän valkeasta vahasta tehtyä kynttilää.
— Kyllä minäkin kustannan yhden kynttilän, sanoi Rzendzian, — ettei herra Zagloba aina saisi uhata minua kadotuksella.
— Lähetän sinut heti paikalla helvettiin, sanoi Zagloba, — jos näemme, ettet sinä hyvin tunne ruhtinattaren piilopaikkaa.
— Kuinka en tuntisi? Kun vain olemme päässeet Waladynkalle, niin minä jo osaan tien vaikkapa sidotuin silmin. Me ajamme rantaa myöten Dniesteriä pitkin ja rotko tulee sitten vasemmalla kädellä. Me tunnemme sen siitä, että sisäänkäytävän edessä on kallio. Ensi silmäykseltä näyttää siltä kuin ei rotkoon ensinkään pääsisi mutta kalliossa onkin repeämä, jonka läpi voi kulkea vaikkapa kaksi hevosta rinnakkain. Ja kun kerran olemme siellä, niin ei enään kukaan pääse käsistämme sillä tuosta repeämästä käy ainoa pääsy rotkoon. Ympärillä taas on joka taholla niin korkeat kallioseinät että tuskin lintukaan lentää niiden yli. Noitanainen murhaa jokikisen ihmisen, joka luvatta yrittää sinne, siellä onkin näkyvissä paljon luurankoja, mutta Bohun sanoi, että siitä ei tarvitse välittää, pitää vain ratsastaa eteenpäin ja huutaa: Bohun, Bohun… Vasta silloin noita ystävällisesti ottaa meidät vastaan. Paitsi Horpynaa on siellä vielä Czeremys, joka julman taitavasti ampuu pistolilla. Molemmat meidän täytyy tappaa.
— Tuota Czeremysiä en sääli, mutta riittää jos akka pannaan köysiin.
— Luuletteko saavanne hänet köysiin? Hän on niin väkevä, että repii panssarin kuin paidan ja hevosenkenkä vain ritisee, kun hän sen murskaa käsissään. Herra Podbipienta ehkä kykenisi taistelemaan hänen kanssaan, mutta emme me. Odottakaappa vain, minä ammun häneen siunatun luotini, niin koittaa kerrankin tuon paholaisnaisen viimeinen hetki. Muuten se varmaan juoksisi perässämme kuin naarassusi ja ulvoisi kasakoita avukseen. Ja varmaan emme saisi sieltä eheänä neitiä enempää kuin omia päitämme.
Näin keskustellen ja neuvotellen kului heiltä matkalla aika. He ratsastivat nopeaan, vältellen kauppaloja, kyliä, taloja ja kukkuloita. Jarmolincen kautta ajettiin Baria kohden, josta oli määrä kääntyä vinoon Jampolin ja Dniesterin suunnalle. He kulkivat siitä, missä Wolodyjowski kerran oli lyönyt Bohunin ja pelastanut Zagloban hänen käsistään — he osuivat tulemaan samaan talonpoikaismajaankin ja pysähtyivät sinne yöksi. Välistä heidän kuitenkin täytyi viettää yö taivasalla, arolla, ja silloin huvitti herra Zagloba heitä kertomalla entisiä seikkailujaan, sekä sellaisia, jotka hän todella oli kokenut että sellaisia, jotka hän oli kuvitellut. Enimmäkseen he kuitenkin keskustelivat ruhtinattaresta ja siitä, miten he vapauttavat hänet noidan vankeudesta. Vihdoin jätettyään selkänsä taa seudut, joita linnaväki ja Lanckoronskin lippukunnat pitivät kurissa, saapuivat he kasakkamaahan, jossa ei enään ollut ljaheja. Ne, jotka eivät olleet päässeet pakoon, olivat nimittäin tuhotut tulella ja miekalla. Toukokuu loppui, alkoi jo helteinen kesäkuu, mutta he olivat tuskin suorittaneet kolmannen osan matkaansa, tie oli niin pitkä ja vaivaloinen. Onneksi ei heitä enään kasakkain puolelta uhannut mikään vaara. Talonpoikaisjoukoille he yleensä eivät näyttäneet todistuksiaan, sillä useimmiten ne pitivät heitä zaporogilaisupseereina. Silloin tällöin heiltä kuitenkin kysyttiin, keitä he olivat ja jos kysyjä oli suistolainen, niin näytti herra Zagloba Bohunin turvanuijaa. Jos taas tiedustelija oli tavallinen murhamies roskaväen joukosta, niin Zagloba, astumatta alas hevosen selästä, potkaisi häntä jalallaan rintaan ja kaatoi hänet maahan. Tämän nähdessään toiset heti avasivat tien, arvellen, että ratsastaja ei ollut ainoastaan heikäläinen, vaan lisäksi hyvin arvokas herra, koska kerran hän lyö. "Se on ehkä Krywonos, Burlaj tai itse isä Chmielnicki." Bohunin maine harmitti Zaglobaa suuresti, suistolaiset kiusasivat häntä todella liiaksi kyselemällä Bohunista. Siitä syntyi matkalla usein viivytystä. Välistä ei kysymyksistä tahtonut tulla loppuakaan: onko hän terve, onko hän hengissä? Huhu hänen kuolemastaan oli näet levinnyt aina Jahorlikille ja Dnieperin koskille asti. Mutta kun matkalaiset vain kertoivat, että hän on terve ja vapaa ja että he juuri ovat hänen lähettämiään, niin heitä suudeltiin ja kestitettiin. Kaikkien sydämet, vieläpä kukkarotkin, avautuivat heille — jota asianhaaraa ei herra Skrzetuskin viekas palvelijapoika malttanut olla käyttämättä hyväkseen.
Jampolissa heidät otti vastaan vanha kuuluisa päällikkö Burlaj, joka siellä suistolaissotaväen ja rahvaanjoukon kanssa odotti Budziakin tatareja. Burlaj oli ollut Bohunin opettaja sotilaanammatissa. Hän oli kulkenut hänen muassaan Mustanmeren retkillä, kerran olivat he yhdessä ryöstäneet puhtaaksi Sinopen. Siksipä Burlaj rakastikin Bohunia kuin poikaansa ja otti hänen lähettinsä ystävällisesti vastaan, osottaen heille täydellistä luottamusta, varsinkin kun hän viime vuonna oli Bohunin luona nähnyt Rzendzianin. Saatuaan tietää, että Bohun on hengissä ja että hän pyrkii Wolyniaan, pani hän iloissaan toimeen pidot läheteille ja joi itsensä juovuksiin.
Herra Zagloba pelkäsi, että Rzendzian hiukan juotuaan lörpöttelisi tarpeettomia, mutta poika, joka oli viekas kuin kettu, osasi puhua totta vain silloin, kun sitä vaaratta saattoi puhua.
Puhumalla tätä vaaratonta määrää totta, hän myöskin hankki itselleen luottamusta. Kummalliselta ritareistamme kuitenkin tuntui kuunnella kauhealla avomielisyydellä pidettyjä keskusteluja, joissa heidän nimiään yhtämittaa toistettiin.
— Me olemme kuulleet, sanoi Burlaj, — että Bohun on saanut surmansa kaksintaistelussa. Ettekö tiedä kuka hänet surmasi?
— Wolodyjowski, ruhtinas Jeremin upseeri, vastasi Rzendzian tyynesti.
— Ai, jospa minä saisin hänet käsiini, niin kostaisin hänelle haukkamme surman. Minä nylkisin hänet.
Herra Wolodyjowski väänteli kauranvärisiä viiksiään ja loi Burlajhiin samanlaisen katseen kuin koira suteen, jota se ei saa tarttua kurkkuun. Mutta Rzendzian sanoi:
— Siksipä minä, herra päällikkö, juuri sanonkin teille hänen nimensä.
— Paholainen saattaa todella iloita tuosta pojasta, ajatteli herra
Zagloba.
— Mutta, jatkoi Rzendzian, — hän ei kuitenkaan ole aivan suuresti syypää, sillä Bohun itse vaati hänet taisteluun, tietämättä miten taitavan taistelijan hän haastaa. Todistajana tilaisuudessa oli Bohunin pahin vihollinen, eräs aatelismies, joka kerran oli temmannut ruhtinattaren hänen käsistään.
— Kuka hän sitten on?
— Vanha juoppo, joka aikoinaan alituisesti kulki Czehrynissä atamanimme kintereillä ja oli olevinaan hänen hyvä ystävänsä.
— Hän tulee vielä riippumaan hirressä! huudahti Burlaj.
— Hölmö minä olen, jollen hakkaa poikki tuon koiran korvia! mutisi
Zagloba.
— Hän oli niin silvottu, jutteli Rzendzian, — että jos siinä olisi ollut joku toinen kuin hän, niin korpit sitä jo aikoja sitten olisivat nokkineet. Mutta meidän atamanissa on sitkeä henki ja hän parantui, vaikka hän tuskin jaksoi laahautua Wlodawaan. Varmaan ei hänestä olisikaan tullut kalua, jollemme me olisi olleet siellä apuna. Me lähetimme hänet Wolyniaan, missä meikäläisillä on valta ja hän puolestaan lähetti meidät hakemaan tyttöä.
— Ne mustakulmat ne hänet tuhoavat, mutisi Burlaj, — minä olen sanonut sen hänelle aikoja sitten. Eiköhän hänen vain olisi ollut parasta leikitellä tytöllä kasakan tapaan ja sitten panna kivi kaulaan ja heittää veteen, niinkuin me teimme Mustallamerellä.
Herra Wolodyjowskin oli vaikea hillitä itseään, niin oli hänen tunnettaan kaunista sukupuolta kohtaan loukattu. Mutta Zagloba hymähti ja sanoi:
— Varmaan se olisi ollut parempi.
— Te olette hyviä ystäviä, sanoi Burlaj, — te ette hädässä jättäneet häntä, ja sinä, pikkuinen, olet paras kaikista, sillä sinut minä näin jo Czehrynissä, kun hoidit ja vaalit haukkaamme. No, minäkin olen teidän ystävänne. Sanokaa mitä tarvitsette, kasakoita vaiko hevosia, kyllä minä annan, ettei teille palatessanne tulisi viivytystä.
— Kasakoita emme tarvitse, herra päällikkö, vastasi Zagloba, — sillä omalla väellä tulemme toimeen kulkiessamme täällä omassa maassa ja jos sattuisi jokin paha kohtaus — josta Jumala varjelkoon —, niin isomman joukon kanssa on vaikeampi suoriutua kuin pienen. Hyvät hevoset sensijaan olisivat erinomaiset olemassa.
— Minä annan teille niitä, annan hevosia, jotka vievät voiton khaninkin ratsuista.
Silloin virkkoi Rzendzian, käyttäen tilaisuutta hyväkseen:
— Rahaa atamani antoi vähänpuoleisesti, sillä hänellä ei siellä sattunut olemaan, mutta Braclawin takana hänellä on taalareita kapottain.
— Tule tänne kamariin, sanoi Burlaj.
Tätä ei Rzendzianille tarvinnut sanoa kahta kertaa. Hän katosi vanhan päällikön kanssa oven taakse ja kun hän hetken perästä palasi, loisti ilo hänen pulleilla kasvoillaan ja sininen mekko hänen vatsallansa oli ikäänkuin paisunut.
— No, menkää Jumalan nimeen, lausui vanha kasakka, — ja kun sitten tuotte tyttöä, niin poiketkaa minun luokseni, että minäkin saan nähdä Bohunin käkösen.
— Se ei ole mahdollista, herra päällikkö, vastasi poika rohkeasti, — sillä tuo ljahitar pelkää kauheasti ja on kerran jo syössyt veitsen ruumiiseensa. Me pelkäämme, että hänelle voisi tapahtua jotakin. Hoitakoon hänet atamani yksinään.
— Hoitakoon vain. Häntä tyttö ei tule pelkäämään. Valkokätinen ljahitar — kasakka on hänelle tietysti kauhistus! Menkää Jumalan nimeen, teillä ei enään olekaan pitkältä.
Jampolista ei todella enään ollut pitkältä Waladynkaan, mutta tie oli pahaa, tai pikemmin oli ritarien edessä täydellinen tiettömyys. Sillä niihin aikoihin olivat sikäläiset seudut vielä erämaata, vain siellä täällä jokin harva asumus. He lähtivät siis Jampolista länteen päin, loitoten Dniesteristä ja kulkivat sitten pitkin Waladynkan juoksua Raszkowia kohden. Vain tätä tietä saattoi päästä rotkolle. Taivaalla vaaleni jo aamun koi, koska Burlajn kemut olivat kestäneet myöhään yöhön. Herra Zagloban laskujen mukaan eivät he ennen auringon maillemenoa voineet ehtiä rotkolle. Mutta ilta tuli herra Zagloballe juuri kuin tilauksesta, sillä hän tahtoi Helenan vapautuksen jälkeen käyttää yötä hyväkseen. Ratsastaessaan keskustelivat he siitä, kuinka onni tähän asti oli ollut heille suotuisa. Muistellen Burlajn kemuja herra Zagloba sanoi:
— Eikö ole ihmeellistä, kuinka nuo kasakat, jotka elävät veljeydessä keskenään, kaikissa yrityksissä tukevat toisiaan. En puhukaan rahvaasta, jota he ylenkatsovat ja jota he, jos vain piru auttaa heitä ravistamaan hartioiltaan meidän yliherruutemme, tulevat kohtelemaan vieläkin pahempina herroina. Mutta kasakkaveljeskunnassa on jokainen valmis toisen puolesta menemään vaikkapa tuleen eikä niinkuin meidän aatelimme kesken.
— Mitä vielä, hyvä herra, huomautti Rzendzian, — minä olen kauvan ollut heidän joukossaan ja nähnyt kuinka he syövät toinen toisiaan kuin sudet. Jollei Chmielnickiä olisi, joka on heidän voimansa ja taidollaan pitää heitä kurissa, niin he pian tuhoaisivat toinen toisensa sukupuuttoon. Mutta tuo Burlaj, se on suun sotilas ja itse Chmielnickikin kunnioittaa häntä.
— Mutta sinä varmaan häntä halveksit, kun suvaitsit häntä sillä tavalla nylkeä. Aijai, Rzendzian, Rzendzian, et sinä kuole luonnollisella kuolemalla.
— Kullekin on määrätty oma kohtalonsa hyvä herra, mutta onhan vihollisen petkuttaminen kiitettävä ja Jumalalle otollinen asia.
— Ei sitä luetakaan sinulle moitteeksi, mutta ahneutesi luetaan. Sinulla on aatelismiehelle sopimaton talonpojan vaisto ja siitä sinä varmaan-joudut kadotukseen.
— En surkeile uhrata kynttilää kirkkoon, jos minun on niihin aikoihin onnistunut ansaita. Pitäähän Jumalallakin olla minusta hyötyä ja siunaahan hän sitten minua eteenpäin. Mutta minä autan vanhempiani ja se kumminkaan ei ole synti.
— Käänsi tuota veitikkaa kuinka tahansa, niin ei se mene nurin enempää kuin pelinoppa! huudahti, Wolodyjowskiin vedoten, herra Zagloba. — Minä tässä jo pelkäsin, että oveluuteni menee minun mukanani hautaan, mutta näen, että tuo mokoma tuossa on paljon suurempi veitikka kuin minä. Tuon pojan viekkauden avulla vapautamme me ruhtinattaremme Bohunin vankeudesta Bohunin suostumuksella ja Burlajn ratsujen avulla. Onko mokomaa ennen nähty! Mutta päältäpäin katsellen ei siitä pojasta antaisi kolmea ropoa.
Rzendzian hymähti tyytyväisenä ja vastasi:
— Onkos se sitten meille pahaksi, hyvä herra?
— Sinä miellytät minua ja jollet olisi niin ahne, niin ottaisin sinut palvelukseeni. Mutta koska kerran olet petkuttanut Burlajn, niin annan minä sinulle anteeksi senkin, että kutsuit minua juopoksi.
— Enhän minä teitä nimittänyt siksi, vaan Bohun.
— Jumala onkin häntä siitä rangaissut, sanoi Zagloba.
Heidän näin keskustellessaan kului aikainen aamun hetki, mutta kun aurinko oli ennättänyt korkeammalle taivaan laella, valtasi heidät vakavuus, sillä muutaman tunnin päästä he jo olivat näkevät Waladynkan. Pitkän matkan jälkeen he siis vihdoin olivat saavuttavat päämääränsä, eipä siis ihme, jos eräänlainen levottomuus hiipi heidän sydämiinsä. Elääkö Helena vielä ja jos hän elää, niin tapaavatko he hänet rotkosta? Horpyna on saattanut viedä hänet pois, tai ehkä viime hetkessä kätkeä hänet jonnekin rotkon tuntemattomista luolista, tai surmata hänet. Vaikeudet eivät vielä lainkaan olleet voitetut, vaarat eivät lainkaan vielä olleet ohitse. Heillä oli tosin kaikki merkit, joista Horpynan piti tuntea heidät Bohunin läheteiksi, miehiksi, jotka täyttävät hänen tahtonsa. Mutta entä jos paholaiset ovat häntä varoittaneet? Enimmin pelkäsi sitä Rzendzian. Ja myöskin Zagloba, vaikka hän pitikin itseänsä mustan taidon tuntijana, ajatteli sitä levottomuudella. Siinä tapauksessa he näet varmaan löytäisivät rotkon tyhjänä ja — mikä pahempi — tapaisivat väijytyksessä Raszkowista tulleita kasakkoja. Heidän sydämensä sykkivät yhä kiivaammin ja kun he vihdoin, muutaman tunnin ratsastuksen jälkeen rotkon harjalta näkivät välkkyvän vedenjuovan, kalpenivat Rzendzianin pulleat posket.
— Se on Waladynka, sanoi hän ääntään hilliten.
— Joko nyt? kysyi yhtä hiljaa Zagloba. — Kuinka me jo olemme niin likellä…
— Kunhan Jumala meitä nyt vain varjelisi, virkkoi Rzendzian. —
Ryhtykää nyt noitumaan, sillä minua peloittaa kauheasti.
— Tyhmyyksiä kaikki noituudet. Me siunaamme joen ja rotkon suun. Se auttaa paremmin.
Herra Wolodyjowski pysyi kaikista tyynimpänä ja vaikeni. Hän ainoastaan tarkasteli huolellisesti pistolejaan ja kaatoi niihin ruutia. Sitten hän koetti, lähteekö sapeli helposti tupesta.
— Minulla on siunattu luoti tässä pistolissa, sanoi Rzendzian. —
Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen eteenpäin!
— Eteenpäin!
Vähän ajan kuluttua olivat he puron rannalla ja käänsivät hevosensa sen juoksun mukaan. Äkkiä pysäytti heidät herra Wolodyjowski ja sanoi:
— Ottakoon Rzendzian turvanuijan, sillä hänet tuntee noita, ja ryhtyköön hän ensinnä keskusteluihin hänen kanssaan, jotta ei noita pelästyisi meitä eikä pakenisi ruhtinattaren kanssa johonkin luolaan.
— Minä en lähde ensimäisenä, tehkää mitä tahdotte.
— Ratsasta, kuhnuri, sitten viimeisenä.
Sen sanottuaan karautti herra Wolodyjowski ensimäiseksi. Hänen jäljessään ajoi herra Zagloba ja viimeisenä raahusti valtoimien hevosten kanssa Rzendzian, levottomana vilkuillen joka taholle. Hevosten kaviot tömisivät kiviä vastaan, ympärillä vallitsi erämaan hiljaisuus, vain kallionraoissa piileilevät heinä- ja arosirkat sirittivät ääneensä, sillä päivä oli yhä helteinen, vaikka aurinko jo oli paljoa alentunut puolenpäivän korkeudesta. Ratsastajat saapuivat vihdoin kummulle, joka oli kupera kuin kumoon käännetty ritarikilpi ja jonka yläpuolelle haljeskelleet ja auringossa rapistuneet kalliot muodostivat talojen raunioiden ja kirkontornin tapaisia röykkiöitä. Ne muistuttivat linnaa tai kaupunkia, jonka vihollinen hiljan on hävittänyt. Rzendzian nykäisi herra Zaglobaa.
— Se on Paholaisen Rajapyykki, minä tunnen sen Bohunin kertomuksesta. Tästä ei kukaan öiseen aikaan hengissä käy lävitse.
— Jollei käy lävitse, niin ehkäpä ratsastaa, huomautti Zagloba. —
Hyi, mikä kirottu paikka. Ainakin näytämme olevan oikealla tiellä.
— Sinne ei enään ole pitkältä, sanoi Rzendzian.
— Jumalan kiitos, vastasi herra Zagloba ja hänen ajatuksensa kiiti ruhtinattaren luo.
Hänestä tuntui niin kummalliselta, kun hän näki nämä Waladynkan villit rannat, tämän erämaan ja koko tämän synkkyyden. Hänen oli vaikea uskoa, että ruhtinatar saattoi olla niin likellä. Hän, jonka tähden hän oli ollut niin monissa vaaroissa ja seikkailuissa ja jota hän rakasti niin, että kun oli tullut viesti hänen kuolemastaan, niin ei hän ollut voinut käsittää miten suoriutua elämästä ja vanhuudesta. Yleensähän ihminen tottuu kaikkeen, onnettomuuteenkin, mutta herra Zagloba oli jo liian pitkän ajan kuluessa eläytynyt ajatukseen, että ruhtinatar on ryöstetty ja että hän on kaukana Bohunin vallassa: hän ei enään rohjennut uskoa kaipauksen ja etsinnän vihdoinkin loppuneen ja toivon täyttymisen ja levon hetken vihdoin koittaneen. Hänen mieleensä johtui muitakin kysymyksiä: mitähän ruhtinatar sanoo, kun näkee hänet? Puhkeaako hän itkemään — sillä pelastus pitkästä ja raskaasta vankeudesta yllättää hänet tietysti kuin salama. Ihmeelliset ovat Jumalan tiet, mietiskeli Zagloba. Jumala sovittaa kaikki asiat niin ihmeellisesti, että hyve lopullisesti kuitenkin voittaa ja vääryys joutuu häpeään. Jumalahan ensinnä antoi Rzendzianin Bohunin käsiin ja teki sitten heistä ystävät. Jumala johdatti sillä tavalla, että sota, tuo julma äiti, kutsui pois villin atamanin niistä erämaista, jonne hän kuin susi oli vienyt saaliinsa. Jumala antoi hänet sitten Wolodyjowskin käsiin ja pani hänet uudestaan kohtaamaan Rzendzianin. Ja niin ovat kaikki asiat liittyneet toisiinsa, että nyt juuri, kun Helena ehkä jo on kadottanut viimeisen toivonsa eikä enään odota mistään apua, apu onkin läsnä. "Sinun itkusi lakkaa, tyttöseni", mietiskeli Zagloba, "ja pian kohtaa sinua ääretön ilo. Voi, kuinka kiitolliseksi hän tuleekaan! Hän panee kätösensä ristiin ja kiittää!"
Ja herra Zagloba näki tytön ilmi elävänä silmiensä edessä. Hän heltyi nyt kokonaan ja vaipui miettimään, mitä hetken perästä tulee tapahtumaan.
Samassa nykäisi Rzendzian häntä takaapäin hihasta:
— Herra…
— No mitä? kysyi Zagloba, tyytymättömänä siitä että hänen ajatustensa kulku oli katkaistu.
— Näittekö, susi pujahti tuolta editsemme.
— Ja entä sitten.
— Mutta olikohan se vain susi?
— Mene ja suutele sitä kuonoon.
Samassa pysäytti Wolodyjowski hevosensa.
— Emmehän vain ole eksyneet tieltä? kysyi hän. — Sillä meidän pitäisi jo tulla perille.
— Ei, sanoi Rzendzian, — me ratsastamme aivan niinkuin Bohun neuvoi.
— Kunpa tämä kaikki Jumalan avulla jo olisi ohitse.
— Rotko tulee siis pian, jos ratsastamme tätä vauhtia?
— Pyytäisin vielä teitä pitämään vaaria siitä Czeremysistä sillaikaa, kun puhelen noidan kanssa. Se kuuluu olevan aika roisto ja ampuvan hyvin.
— Älä pelkää, annetaan mennä nyt.
Tuskin olivat he ehtineet ajaa muutamia kymmeniä askelia, kun hevoset alkoivat heristää korviaan ja kuorskahdella. Rzendzianilta meni pinta kananlihalle, sillä hän pelkäsi, että minä hetkenä hyvänsä kallionrotkosta kuuluisi vamppyyrin ulvonta tai ryömisi esille jokin inhoittava tuntematon haamu. Pian kävi kuitenkin selville, että hevoset olivat korskuneet vain siksi, että kulkivat juuri sen sudenpesän ohi, jonka asukas vasta oli peloittanut poikaa. Ympärillä vallitsi täysi hiljaisuus. Heinäsirkatkin herkesivät sirittämästä ja aurinko aleni toiselle puolen taivaanlakea. Rzendzian teki ristinmerkin ja rauhoittui.
Yhtäkkiä pysäytti Wolodyjowski hevosensa. — Minä näen jo, sanoi hän, rotkon, jonka suuta tukkii kallio, ja kalliossa halkeaman.
— Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, kuiskasi Rzendzian, — siinä se on.
— Tulkaa perässäni! komensi herra Michal, kääntäen hevosensa.
Hetken perästä olivat he halkeaman kohdalla ja ajoivat sen läpi ikäänkuin kivisen holvin alitse. Heidän eteensä avautui syvä rotko, jonka molemmilla sivuilla kasvoi tiheää pensaikkoa, ja joka kauvempana muuttui leveäksi, kuperaksi tasangoksi. Jättiläismuurit ympäröivät joka taholla.
Rzendzian alkoi nyt huutaa minkä jaksoi:
— Bo-hun, Bo-hun… Terve, noita, terve… Bo-hun, Bo-hun…
Ratsastajat pysäyttivät hevosensa ja pidättivät niitä, hetkisen vaieten. Sitten alkoi poika uudelleen huutaa:
— Bo-hun, Bo-hun…
Kaukaa kuului nyt koirien haukuntaa.
— Bo-hun, Bo-hun…
Metsän vasemmalla reunalla, johon auringon punaiset ja kultaiset säteet lankesivat, alkoivat taajat orapihlaja- ja villit luumupensaat kahista ja hetken perästä ilmestyi röykkiön korkeimmalle kohdalle jokin ihmishahmo, joka alaspäin kyyristyen ja varjostaen kädellä silmiään, tähysteli tulijoihin.
— Se on Horpyna, sanoi Rzendzian, ja pannen kämmenensä torveksi suun ympärille alkoi hän huutaa: — Bohun, Bohun…
Horpyna asteli nyt alas röykkiöltä ja taivutti itseään kävellessään taaksepäin, pysyäkseen tasapainossa. Hän liikkui sangen nopeasti ja hänen jäljessään kömpi jokin pieni paksu mies, pitkä turkkilainen pyssy kädessä. Risut katkeilivat noidan voimakkaiden askelten alla, kivet vierivät rapisten rotkon pohjalle. Kulkien etukumarassa auringon punertavassa hohteessa näytti hän todella joltakin jättiläiskokoiselta, yliluonnolliselta olennolta.
— Keitä te olette? kysyi hän kovalla äänellä päästessään rotkon pohjalle.
— Mitä sinulle kuuluu, paasiviulu? sanoi Rzendzian, joka, nähdessään että olennot hänen edessään olivat ihmisiä eivätkä henkiä, sai takaisin tavallisen tyyneytensä.
— Sinäkö siellä olet — Bohunin palvelija? Vai sinä. Kyllä minä sinut tunnen, pikku-mies.
— Bohunin ystäviä.
— Sievä noita, mutisi viiksiensä lomitse herra Michal.
— Mitä varten te olette tulleet tänne?
— Tässä on turvanuija, puukko ja sormus. Tiedäthän mitä ne merkitsevät.
Jättiläisnainen otti merkit käteensä, katseli niitä tarkkaan ja sanoi sitten:
— Oikeita ovat. Oletteko te hakemassa ruhtinatarta?
— Olemme. Onko hän terveenä?
— On. Mutta miksei Bohun itse tullut?
— Bohun on haavoitettu.
— Haavoitettuko? Minä olenkin nähnyt sen myllyssä.
— Jos kerran olet nähnyt, niin mitä sitten kysyt. Valehtelet, senkin jahtitorvi, sanoi Rzendzian tutunomaisesti.
Noidan nauraessa näkyivät hänen hampaansa, jotka olivat valkoiset kuin sudella. Hän painoi kämmenensä nyrkiksi ja tönäisi Rzendziania kylkeen.
— Sinä veitikka siinä, sinä…!
— Mene tiehesi!
— Älä joutavia. Suutele pois! Mutta milloin sitten otatte ruhtinattaren?
— Heti kun hevoset vain ovat levänneet.
— Ottakaa pois vain. Minä lähden teidän mukaanne.
— Mitäs varten sinä lähtisit?
— Minun veljeäni uhkaa kuolema. Ljahit panevat hänet paaluun. Minä lähden teidän kanssanne.
Rzendzian kumartui satulassa eteenpäin, ikäänkuin keskustellakseen noidan kanssa, mutta hänen kätensä lepäsi, noidan sitä huomaamatta, likellä pistolin liipaisinta.
— Czeremys, Czeremys, sanoi hän, tahtoen kääntää toveriensa huomion kääpiöön.
— Mitä sinä häntä huudat? Häneltähän on katkaistu kieli.
— En minä häntä huuda, ihmettelen vain hänen pientä kokoansa. Ethän sinä lähde hänen luotaan — hänhän on sinun miehesi.
— Hän on minun koirani.
— Oletteko te kahden rotkossa?
— Olemme kahden — ruhtinatar kolmantena.
— Se on hyvä. Ethän sinä lähde hänen luotaan.
— Lähden teidän kanssanne, johan sinulle sanoin.
— Mutta minäpä sanon sinulle, että jäät tänne. Pojan äänessä oli jotakin, joka teki jättiläisnaisen levottomaksi ja hän kääntyi paikallaan, sillä epäilys oli yhtäkkiä vallannut hänet.
— Mitä sinä nyt? sanoi hän.
— Kas tätä vain, vastasi Rzendzian ja pamautti pistolistaan niin likeltä, että noita hetkeksi joutui kokonaan savun peittoon.
Horpyna taipui taaksepäin, kädet hajallaan. Hänen silmänsä menivät nurin, luonnoton korina pääsi hänen kurkustaan, hän horjahti ja kaatui pitkin pituuttaan selälleen.
Samassa hetkessä löi herra Zagloba sapelillaan Czeremysiä päähän niin että luut rusahtivat terän alla. Ruma kääpiö ei päästänyt valitustakaan, hän lysähti keräksi niinkuin mato ja alkoi sitten täristä. Sormet hänen käsissään vuoroin avautuivat, vuoroin sulkeutuivat, ikäänkuin kuolevan ilveksen kynnet.
Zagloba pyyhki vaippansa liepeeseen höyryävän sapelinsa, Rzendzian hypähti hevosen selästä, otti kiven maasta ja heitti sen Horpynan leveille rinnoille sekä alkoi sitten hakea jotakin hänen poveltaan.
Jalat noidan jättiläisruumiissa ponnistivat vielä maata vastaan. Kouristus rumensi kauheasti hänen kasvojaan ja hänen ulkonevalla hampaillansa näkyi verinen vaahto. Kurkusta kuului kumeaa korinaa.
Poika otti nyt poveltaan kappaleen vihittyä liitua, piirsi sillä kiveen ristin ja sanoi:
— Nyt ei hän enään nouse. Sitten hän astui satulaan.
— Hevosen selkään! komensi herra Wolodyjowski. He kiidättivät kuin vihuri pitkin rotkon keskellä juoksevaa puroa, ratsastivat ohi siellä täällä tien varrella kasvavien tammien. Vihdoin oli heidän silmiensä edessä maja. Kauvempana näkyi korkea mylly, jonka kostea pyörä välkkyi kuin punainen tähti auringon paisteessa. Majan luona oli kaksi mustaa, tavattoman suurta koiraa. Ne olivat köysillä sidotut nurkkiin, tempoivat siinä köysiään ja koettivat vimmatusti haukkuen ja ulvoen päästä tulevien kimppuun. Herra Wolodyjowski ratsasti edellä ja saapui ensimäisenä paikalle. Hän hyppäsi hevosen selästä, juoksi ovelle, potkaisi sen auki ja tuli, sapeli helisten, eteiseen.
Porstuan oikealla puolella näkyi avonaisesta ovesta iso tupa, joka oli täynnä lastuja. Keskellä lattiaa oli liesi. Tupa oli täynnä savua. Vasemmalle johtava ovi oli suljettu. Siellä hän varmaan on, ajatteli herra Wolodyjowski ja hyökkäsi ovelle.
Hän kopeloi, avasi oven, tuli kynnykselle ja pysähtyi siihen kuin naulittuna.
Tuvan perällä, käsi nojaten vuoteen laitaa vastaan, istui Helena Kurcewicz kalpeana, hiukset hajallaan olkapäillä. Hänen pelästyneet, Wolodyjowskiin tähdätyt silmänsä kysyivät: kuka sinä olet? Mitä sinä tahdot? Sillä hän ei milloinkaan ollut nähnyt pikku ritaria. Mutta tämä hämmästyi nähdessään Helenan kauneuden sekä sametilla ja kultakankailla verhotun huoneen. Vihdoin hän sai auki suunsa ja virkkoi hätäisesti:
— Älkää pelästykö, neiti, me olemme Skrzetuskin ystäviä.
Silloin heittäytyi ruhtinatar polvilleen.
— Pelastakaa minut! huusi hän, liittäen kätensä yhteen.
Samassa hetkessä ryntäsi sisään herra Zagloba, vavisten, tulipunaisena ja hengästyneenä.
— Me olemme täällä! huusi hän. — Me tuomme apua! Kuullessaan nämä sanat ja nähdessään tutut kasvot, taipui ruhtinatar kuin kukka, joka leikataan poikki, hänen kätensä vaipuivat alas, hänen silmänsä painuivat ripsien peittoon ja hän menetti tajuntansa…