ENSIMMÄINEN LUKU.
Herra Zagloban päässä oli kihissyt kovasti, kun hän kolme kertaa oli viskannut kauhealle hetmanille päin naamaa sanan »petturi». Sitten, kun viini oli haihtunut hänen päästään ja hän huomannut olevansa yhdessä molempien Skrzetuskien ja Michal Wolodyjowskin kanssa Kiejdanyn linnan kellarissa, sitten vasta hän käsitti, minkälaisen vaaran alaiseksi oli joutunut, ja alkoi käydä levottomaksi.
— Mitähän tästä on tuleva? — kysyi hän katsoen alakuloisesti pieneen ritariin, johon hän tavallisesti raskaina hetkinä pani kaiken toivonsa.
— Piru sen tiesi! Minusta on kaikki yhdentekevää! — vastasi
Wolodyjowski.
— Elämme sellaista häpeän aikaa, jollaista ei Puola eikä maailmakaan ole vielä nähnyt! — sanoi Jan Skrzetuski.
— Hyvä, jos saamme elää, — virkkoi siihen Zagloba, — silloin voisimme hyvällä esimerkillä herättää muissa hyveitä. Mutta saammeko elää? Siitä nyt kysymys onkin!…
— Kauheata, uskomatonta! — huudahti Stanislaw Skrzetuski. — Missä on moista tapahtunut? Auttakaa minua, hyvät ystävät, sillä tunnen järkeni pimenevän!… Kaksi sotaa, kolmas kasakkain… ja kaiken lisäksi pettureita niin rutosti: Radziejowski, Opalinski, Grudzinski, Radziwill! Maailman loppu lähestyy, tuomiopäivä on tulossa! Parempi olisi että maa vaipuisi jalkaimme alla. Totta totisesti, hulluksi tulen!
Ja päätään pidellen hän alkoi harpata pitkin kellaria kuin villipeto häkissä.
— Pitäisiköhän rukoilla, vai mitä? — vaikeroi hän. — Jumala, ole meille armollinen!
— Rauhoittukaa, hyvä mies! — sanoi Zagloba. — Nyt ei sovi ruveta epätoivoiseksi!
Stanislaw Skrzetuski puri yht'äkkiä hammastaan ja vimmastui.
— Jumaliste! — tiuskaisi hän Zagloballe. — Sinähän juuri keksit lähteä tämän petturin luo! Piru teidät molemmat periköön!
— Pysy järjissäsi, Stanislaw! — sanoi Jan ankarasti. — Kukaan ei voinut aavistaa, että näin tuli käymään… Kärsi, niinkuin muutkin saavat kärsiä, ja tiedä, että täällä on meidän paikkamme, juuri täällä… Jumala, armahda isänmaatamme, äläkä sääli meitä!
Stanislaw ei virkkanut sanaakaan, väänteli vain käsiään, niin että jäsenet rusahtelivat.
He vaikenivat. Herra Wolodyjowski vain vihelteli hampaittensa läpi näyttäen olevan välinpitämätön kaikesta, vaikka hän itse asiassa kärsi kahta kauheammin, ensinnäkin isänmaan häpeästä ja toiseksi siitä, että hänen oli täytynyt rikkoa sitä kuuliaisuutta vastaan, jota soturin, ainakin sellaisen kuin hän, on joka tapauksessa osoitettava päällikölleen. Tuhat kertaa mieluummin hän sanoi kuolevansa.
— Älä viheltele, hyvä Michal, — sanoi Zagloba hänelle.
— Minusta yhtä kaikki!
— Eipä niinkään! Yksikään teistä ei ajattele, onko tässä pelastuksen keinoa. Ja siihen juuri on nyt kaikki voimat kohdistettava! Eikö olisi vahinko meidän nääntyä täällä kellarissa, kun jokainen käsi on isänmaalle tarpeen? Kun jokaisen kelpo miehen täytyy kaataa kymmenen petturia?!
— Se on totta! — huudahti Jan Skrzetuski.
— Sinä yksin et näy surusta hölmistyneen. Mitä luulet sen roiston meille tekevän? Ei suinkaan se meitä mestanne?
Wolodyjowski remahti epätoivoiseen nauruun.
— Miksi? Se olisi hauska tietää!… Eikö hänellä ole nyt oikeus toisessa ja miekka toisessa kädessä? Ettekö tunne vielä Radziwillia?
— Mitä sanot? Mikä oikeus?
— Minun suhteeni hetmanin oikeus ja… teidän suhteenne valta!
— Josta hänen täytyy vastata…
— Kenelle? Ruotsin kuninkaalleko?
— Kylläpä sinä minua kauniisti lohdutat, en voi muuta sanoa!
— En ole aikonutkaan lohduttaa…
He vaikenivat taas. Kellarin oven takaa kuului skottilaisten vartijain tasaisia askelia.
— Eipä tässä näy auttavan muu kuin viekkaus, — arveli Zagloba.
Kukaan ei virkkanut siihen mitään. Jonkin ajan kuluttua hän jatkoi:
— En usko, että hän tuomitsee meidät kuolemaan, sillä jos jokaisesta kiivaudessa ja humalassa sanotusta sanasta lyötäisiin pää poikki, niin yhdelläkään aatelisella koko valtakunnassa ei olisi päätä. Ruhtinas on vanginnut meidät, mutta se tapahtui kiivaudessa, ja minä uskon, että hän malttaa mielensä. Me olemme täällä vieraita emmekä mitenkään ole hänen oikeusistuimensa alaisia. Hänen täytyy ottaa huomioon yleinen mielipide, eikä hän voi aloittaa väkivallalla, mikä vieroittaisi aateliset hänestä. Hänellä on oikeus upseereihinsa, sitä ei käy kieltäminen, mutta kyllä hänen joukkonsa muistaa omat päällikkönsä… Missä on lippukuntasi, Michal?
— Upitassa!
— Sano, oletko varma siitä, että miehesi ovat sinun puolellasi?
— Mistä minä sen tietäisin? He kyllä pitävät minusta, mutta tietävät myöskin, että hetmani on minun päämieheni.
Zagloba mietti kotvan.
— Anna minulle määräys saada komentaa lippukuntaasi, siltä varalta, että pääsisin tästä sen luo.
— Taidatpa jo kuvitella olevasi vapaa!
— Eipä ole haitaksi. On sitä pahemmissakin paikoissa oltu ja ehjin nahoin läpäisty. Anna pois määräys minulle ja molemmille Skrzetuskeille. Ken ensimmäisenä livistää, ajakoon suin päin lippukuntasi luo ja tuokoon sen heti muitten avuksi.
— Hourailua! Sopimatonta puhetta tällaisessa paikassa! Kuka täältä livistäisi! Ja mille minä kirjoittaisin määräyksen? Onko paperia, mustetta, kynää? Pyörällä on pääsi.
— Mikä vahinko! — huudahti Zagloba. — Anna edes sormuksesi!
— Tuossa on. Nyt kai saan olla rauhassa! — sanoi Michal.
Herra Zagloba otti sormuksen, pani sen pikkusormeensa ja alkoi ajatuksissaan astella edestakaisin.
Sillävälin oli savuava rasvalamppu palanut kuiviin ja jätti heidät nyt pilkkoisen pimeään. Korkealla olevan ikkunaristikon läpi näkyi vain pari tuikkivaa tähteä selkeällä taivaalla. Zagloba katseli hellittämättä ristikkoon.
— Jos Podbipienta vainaja eläisi ja olisi kanssamme, — turisi ukko, — niin kyllä se poika tempaisisi tuon ristikon sijoiltaan, ja tuossa tuokiossa olisimme kaukana Kiejdanysta.
— Entä jos nostaisit minut ikkunaan? — kysäisi samassa Jan Skrzetuski.
Zagloba ja Stanislaw nojasivat seinää vastaan, ja hetken kuluttua seisoi Jan heidän olkapäillään.
— Liikkuu! Hyväinen aika, liikkuu! — huudahti Zagloba.
— Mitä nyt? Enhän minä ole vielä edes koskettanutkaan, — vastasi Jan.
— Kiivetkää molemmat veljekset ylös, kyllähän minä tässä yksinkin pitelen… Olen usein valittanut Michalin pienuutta, mutta nyt valitan sitä, ettei hän ole vieläkin pikkuisempi, niin pikkuinen, että voisi käärmeenä luikertaa ristikon läpi.
Mutta Jan hyppäsi jo alas ukon hartioilta.
— Tällä puolella on skottilaisia vahdissa, — sanoi hän.
— Kunpa ne muuttuisivat suolapatsaiksi kuin Lootin vaimo! Pimeä on, niin pimeä, ettei omaa nenäänsä näe. Mutta kohta alkaa valjeta Annetaankohan meille mitään suuhunpantavaa? Eiväthän luterilaisetkaan, kuulemma, vankejaan nälällä rääkkää. Ehkä Jumala saa hetmanin järkiinsä. Yöllä sanotaan omantunnon heräävän ja pahojen henkien jättävän uhrinsa. Onkohan tänne kellariin vain yksi ovi? Päivällä katsomme. Pääni on nyt niin paksu, etten keksi yhtäkään keinoa, mutta huomenna antakoon Jumala kipinän… Ja nyt rukoilkaamme ja uskokaamme itsemme Pyhän Neitsyen huomaan tässä kerettiläistyrmässä.
Molemmat Skrzetuskit ja Wolodyjowski vaikenivat surun murtamina, mutta ukko Zagloba jupisi vielä jonkin aikaa itsekseen:
— Kyllä se niin on, että huomenna meille sanotaan, kääntykää Radziwillin puolelle, niin saatte kaikki anteeksi. Saammepa nähdä, kuka kenen pettää Näinkö te sullotte aatelisia kellareihin huolimatta iästä ja ansioista? Hyvä! Kyllä hölmö aina alakynteen joutuu ja viisas vie voiton. Minä lupaan mitä haluatte, mutta pidänkö sanani, se on toinen asia Jos te petätte isänmaan, niin se, joka pettää teidät tekee kunnon työn. Se vain on varma, että huonosti valtakunnan käy, jos sen tärkeimmät virkamiehet liittyvät viholliseen… Eipä ole maailmassa vielä mokomaa nähty, ja mielettömäksi voisi tulla syystäkin. Onkohan helvetissä vain riittävästi tuskia moisille pettureille? Mitä vielä puuttui tuolta Radziwillilta? Liianko vähän oli isänmaa hänelle antanut, koska hän petti sen kuin Juudas, ja vielä kaikkein pahimpaan aikaan?… Oikeudenmukainen on vihasi, Jumala, lähetä vain rangaistus mitä pikimmin. Tapahtukoon niin! Amen! Kun minä tästä vain vapaaksi pääsen, niin kyllä hankin sinulle puoluelaisia, herra hetmani! Saatpa maistaa, millaisia hedelmiä petos kantaa…
Näin puheli Zagloba itsekseen. Kului tunti, toinen, vihdoin alkoi sarastaa. Aamun kalpea kajo tunkeutui vähitellen rautaristikon läpi pimeään kellariholviin ja valaisi ritarien synkkiä muotoja. Wolodyjowski ja molemmat Skrzetuskit uinailivat uupuneina. Kun aamu oli valjennut kokonaan, alkoi linnan pihalta kuulua sotilaitten askelia, aseitten räminää ja kavioitten kopinaa. Ritarit hypähtivät jaloilleen.
— Päivä alkaa meille huonoin entein, — sanoi Jan.
— Mutta Jumala suokoon, että se hyvin päättyisi, — vastasi Zagloba. — Tiedättekö, mitä minä yöllä ajattelin? Meidät varmaan vapautetaan, jos suostumme palvelemaan Radziwillia ja auttamaan häntä hänen petollisissa aikeissaan. Meidän tulee nyt suostua siihen, jotta pääsisimme vapaiksi ja voisimme sitten asettua isänmaan puolelle.
— Jumala varjelkoon minua sellaisesta! — huudahti Jan, — sillä vaikka minä sitten heti luopuisinkin petturista, tulisi nimeni leimatuksi ja voisi siirtyä sellaisena perintönä lapsilleni. Minä en sitä tee, ennemmin kuolen!
— Enkä minäkään! — sanoi Stanislaw.
— Mutta minä sanon teille jo etukäteen, että minä teen. Kukaan ei luule, että olen tehnyt sen vapaasta tahdostani, vaan pakosta. Syökööt paholaiset sen lohikäärmeen! Saammehan nähdä, kuka meistä omansa ottaa.
Huudot pihalla yltyivät. Niissä oli vihaa ja kiihtymystä. Sitten kuului komennus, askelten töminää ja raskaitten aseitten jyrinää.
— Mitähän siellä nyt on tekeillä? — kysyi Zagloba. — Ehkä on meille apua tulossa?
— Jotakin tavatonta siellä nyt tapahtuu, — arveli Wolodyjowski. — Nostakaa minut tuonne ikkunaan, niin otan siitä selvän pikemmin kuin kukaan…
Jan Skrzetuski nosti hänet kainaloista ylös kuin lapsen. Michal tarttui ristikkoon ja alkoi tarkastaa, mitä pihalla tapahtui.
— Kas vain, kas vain! — huudahti hän kohta vilkkaasti. — Näen siellä unkarilaisen jalkaväenrykmentin, jota Oskierka johti. Hänestä pidettiin kovasti, ja hänet on myöskin vangittu… Varmasti on siellä nyt hänestä kysymys. luutnantti Stachowicz on heidän kanssaan; hänhän on Oskierkan ystävä.
Samassa huudot kasvoivat taas.
— Ganchoff ajoi heidän luokseen… Juttelee Stachowiczin kanssa… Huutavat! Nyt Stachowicz ja kaksi upseeria astuvat riveistä. Varmaankin lähtevät lähetystönä hetmanin luo. Hyvä Jumala, kapina näkyy armeijassa kasvavan! Tykit ovat suunnatut unkarilaisia kohti, ja skottilaiset näkyvät olevan valmiina hyökkäämään. Puolalaisista lippukunnista kokoontuu upseereja unkarilaisten luo… Ilman heitä he eivät uskaltaisi, sillä jalkaväessä on kova kuri…
— Se on meidän pelastuksemme! — huudahti Zagloba. — Kuulehan, Michal, onko puolalaisia lippukuntia paljonkin?… Jos ne kerran kapinaan ryhtyvät, niin siitä on leikki kaukana.
— Stankiewiczin husaarirykmentti ja Mirskin panssaroidut ovat kahden päivän matkan päässä Kiejdanysta, — tiesi Wolodyjowski. — Jos ne vain olisivat täällä, niin kyllä niitten everstit jäisivät vangitsematta. Odottakaapas… Charlampin rakuunat, yksi rykmentti; Mieleszko — toinen, mutta ne ovat ruhtinaan puolella… Niewiarowski liittyi myös ruhtinaaseen, mutta hänen rykmenttinsä on kaukana… Kaksi rykmenttiä skottilaisia…
— Siis neljä rykmenttiä ruhtinaan puolella.
— Ja Korfin tykistöä kaksi rykmenttiä.
— Oh, paljonhan niitä on!
— Ja Kmicicin lippukunta, joka on lujasti asestettu… kuusisataa miestä.
— Entä kenen puolella Kmicic on?
— En tiedä.
— Eikö häntä näy? Viskasiko hän eilen komentosauvansa maahan?
— Emme tiedä.
— Kutka siis ovat ruhtinasta vastaan? Mitkä lippukunnat?
— Ensinnä nähtävästi unkarilaiset. Parisataa miestä. Sitten vapaat miehet Mirskin ja Stankiewiczin rykmenteistä. Jonkin verran aatelisia… ja mahdollisesti Kmicic.
— Mutta siinä on vähäisen!…
— Unkarilaiset vastaavat kahta rykmenttiä.
He ovat vanhaa ja kokenutta väkeä. Odottakaas…
Tykkejä sytytetään… Jo haisee ruudille.
Skrzetuskit vaikenivat, Zagloba vääntelihe kuin kuumeessa.
— Pettureille selkään! Konnille päin kuonoa! Oh Kmicic, Kmicic! Kaikki riippuu hänestä. Hän on rohkea soturi!
— Kuin itse paholainen… Valmis kaikkeen.
— Kyllä hän on meidän puolellamme, kuinkas muuten.
— Kapina sotaväessä! Sen on hetmani saanut aikaan! — huudahti
Wolodyjowski.
— Kuka tässä on noussut kapinaan? Sotaväki vai hetmani, joka on omaa hallitsijaansa vastassa? — kysyi Zagloba.
— Jumala hänet tuomitkoon. Mutta odottakaapas. Siellä on taas liikettä. Osa Charlampin rakuunoita menee unkarilaisten puolelle. Siinä rykmentissä on parasta aatelia. Kuuletteko, kuinka ne huutavat?
— Everstit vapaiksi! Everstit vapaiksi! — huudettiin pihalla hurjasti.
— Michal, huuda heille, että lähettävät noutamaan sinun lippukuntasi ja panssarirykmentin.
— Hiljaa!
Silloin Zagloba alkoi itse huutaa.
— Lähettäkää hakemaan muutkin puolalaiset lippukunnat ja antakaa pettureille niin, että tietävät saaneensa kerrankin!
— Hiljaa!
Yht'äkkiä kuului jostakin linnan takaa lyhyt, rätisevä yhteislaukaus musketeista…
— Jeesus, Maaria! — huusi Wolodyjowski.
— Michal, mitä se oli?
— Ampuivat kaiketi Stachowiczin ja ne kaksi upseeria, jotka äsken lähetystönä menivät ruhtinaan luo! — sanoi Wolodyjowski hätäisesti. — Kyllä se sitä oli.
— Hyvä Jumala, silloin ei voi toivoakaan armahdusta!
Uusi sarja laukauksia tukahdutti keskustelun. Michal Wolodyjowski tarttui suonenvetoisesti ristikkoon ja painoi otsansa siihen kiinni, mutta ei nähnyt mitään, paitsi skottilaisten soturien jalkoja aivan lähellä ikkunaa. Musketit paukkuivat yhä tiukemmin, ja kohta alkoivat tykitkin jyskyä. Kuulia satoi kuin rakeita seinää vastaan. Linna vavahteli perustuksiaan myöten.
— Michal, tule alas, sinun käy siellä huonosti! — huusi Jan.
— Eikös mitä! Kuulat sattuvat ikkunan yläpuolelle, ja tykit ampuvat poispäin. En minä täältä tule.
Ja herra Wolodyjowski vetäytyi kokonaan ikkunakomeroon, niin ettei Skrzetuskin tarvinnut enää tukea häntä. Senvuoksi tuli kellariholviin tosin pimeä, mutta sen sijaan toverit saivat mitä tuoreimpia tietoja taistelutanterelta.
— Kas, kas! Unkarilaiset piiloutuivat seinän taakse ja ampuvat sieltä! — huusi Michal. — Pelkäsin heidän joutuvan tuonne nurkkaan, jonne tykit olisivat heidät helposti hävittäneet. Kelpo sotureita, jumaliste! Ilman upseereitakin tietävät tehtävänsä. Savua taas! Ei näy mitään…
Laukaukset alkoivat vaimentua.
— Armollinen Jumala, älä viivyttele rangaistusta! — huokasi Zagloba.
— No, mitä siellä nyt on menossa, Michal! — kysyi Skrzetuski.
— Skottilaiset hyökkäävät.
— Tuli ja leimaus! Ja meidän täytyy istua täällä! — huusi Stanislaw.
— Ahaa, unkarilaiset ottavat heidät miekoin vastaan. Mikä vahinko, ettette voi nähdä noita kunnon poikia!
— Ja keskenään siellä nyt tapellaan, sen sijaan että vihollista vastaan…
— Unkarilaiset vievät voiton! Skottilaiset peräytyvät vasemmalle. Hei, Mieleszkon rakuunat liittyvät unkarilaisiin! Skottilaiset jäävät kahden tulen väliin. Korf ei voi ampua tykeillä, sillä skottilaiset joutuisivat tulen alle… Unkarilaisten joukossa näkyy Ganchoffin rykmentin miehiä… Porttia vastaan hyökkäävät!… Kas noin!… Kuin myrsky! Kaiken murtavat!…
— Kunpa he valloittaisivat koko linnan! — huusi Zagloba.
— Charlamp kaatui!… Ei, nousee, haavoittui… Nyt ovat jo aivan lähellä porttia… No mitä nyt?… Ei suinkaan skottilainen vartioväki vain mene unkarilaisten puolelle? Portit avataan… Pöly tupruaa!… Kmicic! Kmicic! Kmicic hyökkää ratsuväkensä kanssa porttiin!
— Kenen puolella?! Kenen puolella?! — huusi Zagloba.
Wolodyjowski vaikenee. Aseitten kalske ja huudot kaikuvat kahta kauheammin.
— Hävisivät! — huusi Michal vihlovasti.
— Kutka? Kutka?
— Unkarilaiset! Ratsuväki löi heidät… kaataa, surmaa! lippu on
Kmicicin kädessä!… Kaikki on lopussa, lopussa!
Wolodyjowski ryömi ikkunasyvennyksestä ja putosi Jan Skrzetuskin syliin.
— Tappakaa minut! — huusi hän. — Tappakaa! Se mies oli minun miekkani alla, ja minä päästin hänet hengissä; toinpa vielä hänelle käskykirjelmänkin! Minun kauttani hän on muodostanut tuon lippukunnan, jolla hän nyt tulee taistelemaan isänmaata vastaan. Ja kyllä hän on tiennyt, millaisia miehiä otti lippukuntaansa: roistoja, varkaita, rosvoja, samanlaisia kehnoja miehiä kuin itsekin on. Jumala, suo sen miehen vielä osua miekkani ulottuville, niin vannon, ettei hän enää käsistäni hengissä pääse!…
Huudot, kavioitten kapse, laukaukset kaikuivat vielä täydellä voimalla, mutta sitten ne alkoivat vähitellen vaimentua, ja pian vallitsi Kiejdanyn linnassa hiljaisuus, jota vain skottilaisten vartijain askelet häiritsivät.
— Hyvä Michal, katsohan vielä, miltä siellä nyt näyttää, — pyysi
Zagloba.
— Mitä vielä, — vastasi pienikasvuinen soturi. — Ken on sotilas, se muutenkin tietää, miltä näyttää. Näinhän heidät jo lyötyinä… Kmicic siellä nyt näyttelee voittajaa!
— Syökööt hevoset sen konnan, hirtehisen! Tulkoon hänestä tataarilaisten haareminvahti!