TOINEN LUKU.
Michal Wolodyjowski oli oikeassa: Kmicic näytteli voittajaa. Unkarilaisten ja Mieleszkon ja Charlampin rakuunain ruumiita oli sakeasti Kiejdanyn linnan edustalla. Muutamia kymmeniä vain oli päässyt pakenemaan ja piileskellyt linnan ja kaupungin ympäristössä, jossa ratsuväki oli heitä ajanut takaa ja saanutkin suuren osan kiinni. Muut huokasivat helpotuksesta vasta Pawel Sapiehan, Vitebskin vojevodan leirissä, jonne heidän ensimmäisinä täytyi tuoda kauhea viesti suurhetmanin petoksesta, hänen liittymisestään ruotsalaisten puolelle, everstien vangitsemisesta ja puolalaisten lippukuntien vastarinnasta.
Sillävälin ilmaantui Andrzej Kmicic veren ja pölyn peittämänä ja unkarilaisten lippu kädessä Radziwillin eteen, joka otti hänet vastaan avoimin sylin. Voitto ei suurestikaan riemastuttanut Andrzej-herraa. Hän oli synkkä ja ilkeä ikäänkuin olisi menetellyt vastoin omaatuntoaan.
— Teidän ylhäisyytenne, — virkkoi hän, — minä en halua kuulla ylistyksiä, vaan taistelisin sata kertaa mieluummin isänmaan vihollisia kuin noita sotureita vastaan, joista vielä voisi olla hyötyä. Minusta tuntuu, kuin olisin iskenyt verta omasta ruumiistani.
— Kenen syy, jollei kapinoitsijain? — vastasi ruhtinas. — Aikomukseni oli johtaa heidät Vilnoon, ja niin olisin tehnytkin, mutta he nousivat päällikköään vastaan. Mikä on tapahtunut, se on tapahtunut. Oli näytettävä esimerkkiä.
— Mitä teidän ylhäisyytenne aikoo tehdä vangeille?
— Joka kymmenennelle kuula otsaan. Loput hajoitetaan eri rykmentteihin. Tänään saat ajaa Mirskin ja Stankiewiczin lippukuntien luo viemään heille käskyni olla lähtövalmiina. Määrään sinut näitten molempain samoinkuin Wolodyjowskin lippukunnan päälliköksi. Sijaispäälliköitten on alistuminen ja totteleminen sinua kaikessa. Aioin ensinnä lähettää Charlampin, mutta hänestä ei ole mihinkään… Muutin aikomukseni.
— Entä mitä on tehtävä, jos ne vastustavat? Wolodyjowskin lippukunta on laudalaisia, jotka vihaavat minua julmasti.
— Ilmoita, että Mirski, Stankiewicz ja Wolodyjowski siinä tapauksessa ammutaan heti.
— Suloin he voisivat lähettää asestettuja joukkoja Kiejdanyyn vapauttamaan everstejä. Mirskin väki on pelkkää ylhäisaatelia.
— Ota mukaasi rykmentti skottilaista jalkaväkeä ja rykmentti saksalaisia. Piiritä ne ensin, sitten vasta lue käsky.
— Tapahtukoon tahtonne, teidän ylhäisyytenne. Radziwill nojautui polviaan vasten ja vaipui ajatuksiinsa.
— Mirskin ja Stankiewiczin minä ammuttaisin mielelläni, jolleivät he olisi niin suosittuja lippukunnissaan, vieläpä koko maassa. Pelkään mieltenkuohua ja kapinaa, jota äsken saimme nähdä… Onneksi he saivat sinulta hyvän opetuksen ja miettivät nyt senkin seitsemän kertaa, ennenkuin nousevat meitä vastaan. Nyt on vain toimittava ripeästi, jotteivät kapinalliset pääsisi liittymään Vitebskin vojevodaan.
— Teidän ylhäisyytenne puhui vain Mirskistä ja Stankiewiczistä, mutta ei maininnut mitään Wolodyjowskista ja Oskierkasta.
— Oskierka on myös säästettävä, hän on huomattu mies laajoine sukulaissuhteineen, mutta Wolodyjowski on Vähä-Venäjältä päin, eikä hänellä ole täällä sukulaisia. Hän on urhea soturi, se on totta, ja minä odotin häneltä paljon… mutta, ikävä kyllä, hän petti minut. Jollei paholainen olisi johdattanut noita maankiertäjiä, hänen tovereitaan, tänne, niin hän olisi ehkä toiminut toisin, mutta kaiken sen jälkeen, mitä tapahtunut on, saa hän nyt kuulan otsaansa samoinkuin molemmat Skrzetuskit ja se kolmas jäärä, joka ensimmäisenä alkoi määkiä: »Petturi, petturi!»
Kmicic hytkähti kuin tulisen raudan polttamana.
— Teidän ylhäisyytenne! Sotamiehet puhuvat, että Wolodyjowski pelasti teidän ylhäisyytenne hengen Gybichowin luona.
— Hän täytti velvollisuutensa, mistä hyvästä minä aioin antaa hänelle Dydkiemien maatilan… Mutta nyt hän on pettänyt minut, ja siksi käsken ampua hänet.
Kmicicin silmät alkoivat säihkyä, sieraimet pullistuivat.
— Teidän ylhäisyytenne! Se ei voi olla mahdollista!?
— Miks'ei? — kysyi Radziwill kulmakarvat rypyssä.
— Rukoilen teidän ylhäisyyttänne! — sanoi Kmicic hartaasti, — ettei Wolodyjowskin päästä tulisi hiuskarvaakaan putoamaan. Teidän ylhäisyytenne, antakaa hänelle anteeksi… rukoilen!… Wolodyjowski olisi voinut olla antamatta minulle käskykirjelmää teidän ylhäisyydeltänne, mutta hän antoi kuitenkin!… Hän on minut perikadosta pelastanut!… Siitä johtuu, että olen nyt teidän ylhäisyytenne palveluksessa… Eikä hän epäillyt pelastaa minua, vaikka rakasti samaa tyttöä kuin minä… Olen hänelle ikuisesti kiitollinen ja olen vannonut palkitsevani hänelle!… Teidän ylhäisyytenne, älkää rangaisko häntä eikä hänen ystäviään. Älköön hiuskarvakaan pudotko heidän päästään eikä, kautta kunniani, putoakaan, niin kauan kuin minä olen hengissä!… Rukoilen teidän ylhäisyyttänne!
Andrzej-herra rukoili kädet ristissä, mutta hänen sanoissaan tahtomattaankin väreili viha, uhkaus, kiihtymys. Hillitön luonne vei voiton. Ja hän seisoi Radziwillin edessä hehkuvin kasvoin ja säihkyvin silmin. Hetmanin kasvoilla oli myöskin uhkaavan myrskyn pilvi. Hänen rautaiseen tahtoonsa ja mielivaltaansa oli tähän saakka kaiken koko Liettuassa ja Vähä-Venäjällä täytynyt taipua, kukaan ei ollut uskaltanut häntä vastustaa eikä pyytää armoa tuomitulle, mutta nyt Kmicic pyysi — tai oikeammin vaati. Ja asiain tila oli sellainen, että hänen oli melkein mahdoton kieltäytyä.
Despootti tunsi jo nyt petostyönsä alussa, että hänen täytyi itse ehkä useinkin myöntyä ihmisten ja olosuhteitten despotismiin, että hän on riippuvainen puoluelaisista, eikä suinkaan vähimmin Kmicicistä, ja että tuo samainen Kmicic, josta hän oli aikonut tehdä uskollisen koiran, onkin kesytetty susi, joka minä hetkenä hyvänsä saattaa vihastua ja purra isäntäänsä.
Kaikki tämä kuohutti kovasti Radziwillin ylpeätä verta. Hän päätti asettua vastaan, mihin kauhea kostonhalukin tuntui häntä kiihoittavan.
— Wolodyjowski ja ne kolme muuta saavat maksaa hengellään! — sanoi hän koroittaen ääntään.
— Jollen minä olisi unkarilaisia lyönyt, niin he eivät maksaisi! — huusi Kmicic.
— Mitä? Nuhteletko sinä minua ansioillasi? — kysyi hetmani vihaisesti.
— Teidän ylhäisyytenne! — sanoi Andrzej katkonaisella äänellä, — minä en nuhtele… minä pyydän, rukoilen… Mutta niin ei tule tapahtumaan! Ne miehet ovat kuuluisat kautta koko Puolan… Ei voi!… Ei voi!… Minä en ole mikään Juudas Wolodyjowskille! Minä menen vaikka tuleen teidän ylhäisyytenne tähden, mutta älkää kieltäkö minulta tätä hyväntahtoisuutta.
— Entä jos kiellän?
— Käskekää silloin ampua minutkin!… En tahtoisi elää! Surmatkoon minut salama!… Raahatkoot paholaiset minut elävänä helvettiin!
— Muista, onneton, kenen kanssa puhut.
— Teidän ylhäisyytenne, älkää syöskö minua epätoivoon!
— Pyynnölle voisin kallistaa korvani, uhkaukseen en kiinnitä huomiota.
— Minä pyydän… rukoilen!… Andrzej polvistui.
— Sallikaa minun palvella teidän ylhäisyyttänne vilpittömästi, muuten menetän järkeni!
Radziwill vaikeni. Kmicic oli polvillaan hänen edessään, ja hänen kasvonsa milloin kalpenivat, milloin punastuivat. Saattoi havaita, että vielä hetkinen, ja hän vimmastuu kauheasti.
— Nouse! — virkkoi Radziwill. Andrzej nousi.
— Sinä osaat pitää ystäviesi puolta, — sanoi ruhtinas, — ja osaat siis puolustaa minuakin. Mutta Jumala on luonut sinut tulenarasta aineesta, pidä siis varasi, ettet pala kokonaan poroksi. En voi sinulta mitään kieltää. Kuulehan siis: Stankiewiczin, Mirskin ja Oskierkan lähetän ruotsalaisten luo Birźeen, ja menkööt molemmat Skrzetuskit ja Wolodyjowski heidän mukanaan. Siellä he saavat päänsä pitää, ja jos sodan ajan istuvat rauhassa, niin kaikki käy hyvin.
— Kiitän teidän ylhäisyyttänne, rakasta isääni! — huudahti Andrzej.
— Odotapas… — sanoi ruhtinas. — Minä olen nyt kunnioittanut sinun päätöstäsi, kunnioita sinä nyt vuorostasi minua… Sille vanhalle aatelismiehelle… en muista nyt hänen nimeään… sille suurisuiselle paholaiselle, joka saapui tänne yhdessä Skrzetuskien kanssa, sille minä olen jo hengessäni allekirjoittanut kuolemantuomion. Hän ensimmäisenä solvasi minua petturiksi, syytti minua lahjuksista ja yllytti muita… Tuskinpa sellaista vastarintaa olisi syntynytkään, jollei hän olisi ollut siinä kehnoine kujeineen! (Ruhtinas löi nyrkillä pöytään.) Olisin pikemmin odottanut kuolemaa tai maailmanloppua kuin sitä, että joku uskaltaisi minulle, Radziwillille, päin silmiä huutaa: »Petturi!» Päin silmiä ja vielä ihmisten kuullen! Ei ole sellaista kuolemaa, ei ole sellaisia tuskia, jotka voisivat sovittaa moisen rikoksen. Älä pyydäkään armahtamaan häntä, sillä siitä ei tulisi kuitenkaan mitään.
Mutta Andrzej-herra ei niinkään helposti luopunut aikomastaan. Nyt hän ei kuitenkaan vihoitellut eikä kiihtynyt. Päinvastoin, hän tarttui uudelleen hetmania käteen, suuteli sitä ja alkoi pyytää niin sydämellisesti kuin taisi.
— Millään kahleilla teidän ylhäisyytenne ei olisi itseensä kiinnittänyt minun sydäntäni niin kuin tällä hyvänteolla. Mutta älkää tehkö sitä puolinaisesti, osittain, vaan kokonaan… Teidän ylhäisyytenne! Mitä tuo aatelinen eilen sanoi, sitä kaikki ajattelivat. Niin minä itsekin ajattelin, kunnes teidän ylhäisyytenne avasi silmäni… Polttakoon minut taivaan tuli, jollen samoin ajatellut! Ihminen ei ole syypää siihen, että on typerä. Se aatelismies oli niin humalassa, että huusi mitä sydämellään oli. Hän luuli puolustavansa siten isänmaata, eikä siitä suinkaan voi miestä rangaista. Hän tiesi panevansa henkensä alttiiksi, mutta huusi kuitenkin. Minä en häntä tunne, mutta herra Wolodyjowskille hän on kuin veli tai melkein isä. Syvästi hän ukkoa surisi, mutta sitä minä en tahdo. Sellainen on luontoni: jos ketä rakastan, olen valmis vaikka henkeni antamaan. Jos joku minut säästäisi, mutta tappaisi ystäväni, niin piru hänet periköön moisen armon tähden. Teidän ylhäisyytenne, isäni, hyväntekijäni, lahjoittakaa minulle tuo aatelismies, niin minä lahjoitan teille vereni vaikka jo huomenna, tänään, heti! Radziwill puri viiksiään.
— Jo eilen allekirjoitin hengessäni hänen kuolemantuomionsa.
— Mitä hetmani ja Vilnon vojevoda on allekirjoittanut, sen Liettuan suuriruhtinas ja, Jumala suokoon, tulevaisuudessa Puolan kuningas voi armossaan muuttaa…
Kmicic puhui tosissaan niinkuin tunsi ja ajatteli, mutta, olkoonpa että hän olisi ollut mitä ovelin diplomaatti, hän ei olisi voinut keksiä sen tepsivämpää argumenttia ystäviensä puolustukseksi. Magnaatin ylpeät kasvot kirkastuivat, kun hän kuuli arvonimen, jota ei vielä omistanut.
— Sinä olet puhunut minut siihen tilaan, — sanoi hän hetken kuluttua, — etten voi kieltää sinulta mitään. Saavat kaikki lähteä Birźeen. Istukoot siellä rikostensa tähden ruotsalaisten luona, ja sitten kuin se tulee, josta puhuit, pyydä heille uutta armahdusta.
— Pyydänpä kuin pyydänkin! Kunpa se tapahtuisi mitä pikimmin! — huudahti Kmicic.
— Mene nyt viemään heille hyviä uutisia.
— Uutinen on hyvä minulle, ei heille… He eivät vastaanota sitä kiitollisina jo siitäkään syystä, etteivät tiedä, mikä heitä on uhannut. Teidän ylhäisyytenne, minä en mene tästä heille ilmoittamaan, koska se voisi näyttää siltä, kuin minä tahtoisin näyttää heille vaikutusvaltaani.
— Menettele mielesi mukaan, kunhan joudut tuomaan Mirskin ja Stankiewiczin lippukuntia. Sitten sinua odottaa toinen tehtävä, josta varmaan et tule kieltäytymään.
— Mikä se on, teidän ylhäisyytenne?
— Saat lähteä puolestani pyytämään miekankantaja Billewicziä saapumaan sukulaisensa neiti Billewiczin kanssa luokseni Kiejdanyyn ja asettumaan tänne sodan ajaksi. Ymmärrätkö?
Kmicic hämmentyi.
— Hän ei mielellään sitä tee… Eilen hän läksi Kiejdanysta kovin vihaisena.
— Luulenpa hänen jo lauhtuneen. Ota kaiken varalta väkeä mukaasi; jolleivät he näet suostuisi vapaaehtoisesti lähtemään, niin istuta heidät vaunuihin, ympäröi rakuunoilla ja tuo tänne. Pehmeä hän oli aatelismieheksi, pehmeä kuin vaha. Kun minä hänen kanssaan juttelin, niin hän punastui kuin tyttö ja kumarsi maahan saakka. Mutta sitten hänkin säikähti ruotsalaista kuin paholainen kirkasta vettä ja pakeni. Tarvitsen hänet täällä sekä itseäni että sinua varten. Toivon siitä vahasta vielä tekaisevani mieleni mukaisen kynttilän, jonka sitten sytytän kenelle haluan… Mutta jollei se tulisi onnistumaan, niin saan hänestä ainakin panttivangin. Billewiczit merkitsevät Samogitiassa paljon, koska ovat sukua melkein koko aatelille. Jos saan yhden, vieläpä vanhimman, käsiini, niin kyllä muut tuumivat toisenkin kerran, ennenkuin nousevat minua vastaan. Hänen ja sinun neitosi takana on laudalaisia kuin muurahaisia. Vitebskin vojevodan leirissä heidät otettaisiin vastaan avoimin sylin… Tämä on tärkeä seikka, niin tärkeä, että olen ajatellut, eikö olisi juuri Billewiczistä aloitettava.
— Wolodyjowskin lippukunnassa on pelkästään laudalaisia.
— Sinun neitosi holhoojia. Koska niin on, niin ala siitä, että tuot neidin tänne. Mutta kuulehan: minä koetan kääntää herra miekankantajan meidän uskoomme; neitosi kanssa sitävastoin saat sinä menetellä parhaasi mukaan. Kun minä saan miekankantajan puolelleni, niin kyllä hän auttaa sitten käännättämään tyttöä. Jos tyttö suostuu, laitamme teille häät mitä pikimmin, jollei, ota hänet sellaisenaan… Naisten kanssa se on paras tapa. Itkevät, vikisevät, kun alttarille viedään, mutta seuraavana päivänä jo arvelevat, ettei se paholainen olekaan niin hirmuinen kuin kuvataan, ja kolmantena ovat jo iloisia. Kuinka te eilen erositte?
— Huonosti, hyvin huonosti.
— Mitä hän sanoi?
— Petturiksi minua nimitti… Hyvä, etten halvausta saanut.
— Hän on siis tulinen? Kun tulet hänen miehekseen, niin sano hänelle, että rukki sopii naiselle paremmin kuin yleiset asiat, ja pidä ohjakset tiukalla.
— Teidän ylhäisyytenne ei tunne häntä. Tuossa hyvä, tuossa paha, sen mukaan hän tuomitsee, ja hänen järkeään voisi moni mies kadehtia. Ennenkuin ennätät katsoa ympärillesi, iskee hän jo kipeimpään kohtaan.
— Iske sinäkin, iske hänen sydämeensä… Koetapas!
— Jumala suokoon! Kerran olen hänet jo väkivalloinkin ryöstänyt, mutta sitten tein lupauksen, että olkoon se viimeinen kerta… Ja mitä teidän ylhäisyytenne sanoi, että väkisin veisin hänet alttarille, niin se on vastoin sydäntäni, sillä olen luvannut sekä hänelle että itselleni, etten enää käytä väkivaltaa… Kaikki toivo on nyt siinä, saako teidän ylhäisyytenne herra miekankantajan vakuutetuksi, ettemme ole pettureita, vaan isänmaan pelastajia… Kun herra miekankantaja on siitä varma, niin kyllä hän sitten saa tytönkin vakuutetuksi, ja tämä on katsova minua toisilla silmillä. Nyt minä ajan Billewiczien luo ja tuon heidät molemmat tänne, sillä minä pelkään tytön menevän luostariin… Mutta sanon teidän ylhäisyydellenne suoraan, että niin onnellinen kuin olenkin saadessani nähdä tytön, minä kuitenkin mieluummin hyökkäisin Ruotsin koko sotajoukkoa vastaan kuin astun tuon tytön eteen, sillä hän ei tiedä minun puhtaista aikeistani, vaan pitää minua petturina.
— Jos tahdot, lähetän jonkun muun, Charlampin tai Mieleszkon.
— Ei! Parempi on, että menen itse… Sitäpaitsi on Charlamp haavoittunut.
— Sitä parempi… Aioin eilen lähettää Charlampin Wolodyjowskin lippukuntaan ja antaa hänelle sen päällikkyyden jotta hän tarpeen vaatiessa pakottaisi väen kuuliaisuuteen, mutta hän on tomppeli, joka ei näy saavan omaakaan väkeään tottelemaan. Hänestä ei ole mihinkään. Aja ensin Billewiczien luo ja sitten noihin lippukuntiin. Pahimmassa tapauksessa älä säästä verta, sillä meidän täytyy näyttää ruotsalaisille, että olemme voimakkaita emmekä pelkää kapinaa… Everstit minä lähetän heti eskortin mukana matkaan; toivon, että de la Gardie tulee pitämään sitä luottamukseni osoituksena… Mieleszko lähteköön viemään! Raskasta on alku, raskasta! Näen jo, että puoli Liettuaa nousee minua vastaan.
— Se ei tee mitään, teidän ylhäisyytenne! Jolla on puhdas omatunto, se ei pelkää mitään.
— Minä luulin, että ainakin Radziwillit liittyisivät kaikki minuun, mutta katso, mitä pöydänkattaja, ruhtinas Radziwill kirjoittaa minulle Nieswiezistä.
Ja hetmani ojensi Kmicicille ruhtinas Michal Kazimierzin kirjeen.
Kmicic silmäili kirjettä.
— Jollen tietäisi teidän ylhäisyytenne aikomuksia, niin luulisin, että hän on kunnollisin mies maailmassa. Mutta Jumala suokoon hänellekin kaikkea hyvää!… Minä sanon mitä ajattelen.
— No niin, lähdehän jo matkalle! — virkkoi hetmani kärsimättömyyteen vivahtavalla äänellä.