Vedenpaisumus I

by Henryk Sienkiewicz

ENSIMMÄINEN LUKU.

Uusi vuosi 1652 oli tullut. Tammikuu oli kylmä, mutta kirkas talvi oli verhonnut pyhän Samogitian kyynäränpaksuisilla, valkoisilla lumiturkeilla. Puut taipuivat ja murtuivat runsaitten, lumisten jäätellen painosta. Päivällä auringon paistaessa lumi häikäisi silmiä, mutta yöllä kuutamossa kimaltelivat kipinöinä pakkasen kirkastamat lumikiteet. Metsäin petoeläimet lähestyivät ihmisasuntoja, ja harmaat pikkulinnut nokkivat jääkukkien peittämiä ikkunaruutuja.

Eräänä iltana istui Aleksandra-neiti väentuvassa palvelustyttöjen seurassa. Billewiczeillä oli vanhana tapana, jollei vieraita ollut, viettää illat palvelusväen seurassa laulellen hengellisiä lauluja ja ollen sekä sanoin että töin esimerkiksi vähemmän kehittyneille. Niin teki Aleksandrakin, ja mielellään tekikin, sillä suurin osa hänen palvelijattaristaan oli aatelisten köyhiä orpotyttöjä. Nämä suorittivat kaikkein karkeimpiakin töitä, mutta saivat myös oppia kohteliaita tapoja, minkä puolesta he erosivatkin talonpoikaistytöistä, joista useat eivät osanneet puolaa, vaan ainoastaan rahvaan kieltä, liettuaa.

Aleksandra-neiti istui sukulaisensa neiti Kulwiecin kanssa keskellä tupaa ja tytöt seinäpenkeillä. Kaikki kehräsivät. Suuressa takassa paloi honkaisia rankoja milloin himmeten, milloin kirkkaasti loimuillen tai kipinöitä kiidättäen, sen mukaan kuin takan ääressä seisova tyttönen työnteli lastuja lieteen. Kun lieska leimahti, saattoi nähdä suuren tuvan tummat seinä tukit ja hirret matalassa katossa. Katonkannattimista riippui lankoihin kiinnitettyjä tähtiä, jotka huojuivat nousevasta lämmöstä, tai häkilöityjä pellavia vyyhdittäin. Melkein koko katto oli pellavain peitossa. Tummien seinien tammisilla hyllyillä kiilteli erikokoisia tina-astioita.

Oven suussa pörröpäinen samogitialainen jauhaa jyristi käsimyllyllä möristen jotakin laulua yksitoikkoisesti. Aleksandra-neiti sormieli rukousnauhaansa äänetönnä. Kehrääjättäret kehräsivät sanaakaan toisilleen virkkamatta.

Takan loimu valaisi kehrääjättärien nuoria, vereviä kasvoja ja näppäriä sormia, jotka kilvan kehräsivät neiti Kulwiecin ankarain silmäysten alla. Silloin tällöin tytöt vilkaisivat toisiinsa ja neiti Aleksandraan, ikäänkuin odotellen, eikö tämä jo käske käsikivien pyörittäjän heretä jauhamasta ja pane lauluksi. Mutta työ ei tauonnut, kehrättiin, kehrättiin, langat juoksivat, värttinät hyrisivät, sukkavartaat välähtelivät neiti Kulwiecin käsissä, ja pörröinen samogitialainen jyristi yhä myllyään.

Toisinaan tämä kuitenkin keskeytti työnsä; nähtävästi oli myllyssä jotakin epäkunnossa, koska hän ärähti vihaisesti.

Aleksandra-neiti kohotti päätään, ikäänkuin jauhajan ärähdystä seurannut hiljaisuus olisi herättänyt hänet. Tuli valaisi neidin kasvoja ja vakavia sinisiä silmiä tummain kulmakarvain alla.

Hän oli kaunis nainen, jolla oli vaalea tukka, valkea iho ja kauniit kasvojenpiirteet. Hän oli kaunis kuin valkoinen kukkanen, ja arvokkuutta lisäsi tumma surupuku. Siinä lieden läheisyydessä istuessaan hän näytti kokonaan vaipuneen ajatuksiinsa, kuin uneen; hän ajatteli varmaankin omaa kohtaloaan, joka oli hämärän peitossa.

Isoisän testamentti määräsi hänet vaimoksi miehelle, jota hän ei ollut nähnyt kymmeneen vuoteen, ja koska Aleksandra vasta kävi kahtakymmentä, muisti hän vain hämärästi hurjapäisen pojan, joka isänsä kanssa Wodoktyssa ollessaan oli tavallisesti pyssyt olalla juossut ympäri eikä ollut seurustellut hänen kanssaan.

»Missä on hän nyt?… Minkälainen hän on?» — siinä kysymyksiä, jotka alati pyrkivät ylevän neidin mieleen.

Hän tunsi häntä jonkin verran isoisänsä kertomuksista. Neljä vuotta ennen kuolemaansa tämä oli tehnyt pitkän matkan aina Orszaan saakka. Näistä kertomuksista päättäen Andrzej oli urhoollinen ritari, mutta julman kiivas mies. Lasten avioliittoa koskevan sopimuksen mukaan, jonka vanha Billewicz ja isä Kmicic olivat keskenään tehneet, tuli tuon ritarin heti matkustaa Wodoktyyn tekemään tuttavuutta neidin kanssa, mutta silloin syttyi suuri sota, ja ritari, sen sijaan että olisi lähtenyt neidin luo, lähtikin sotaan. Siellä hän haavoittui, paransi kotona haavansa, hoiti sitten vanhaa isäänsä, kunnes tämä kuoli; sitten syttyi taas sota — ja niin oli neljä vuotta mennyt. Nyt oli aikaa kulunut jo paljon vanhan everstin kuolemasta, mutta nuoresta Kmicicistä ei vain kuulunut mitään.

Olipa Aleksandra-neidillä siis ajattelemista, ja ehkäpä hän ikävöikin tuota tuntematonta. Hänen puhdas sydämensä, joka ei vielä ollut lemmen tulta saanut kokea, oli hyvin altis rakkaudelle. Tarvittiin vain kipinä, joka sytyttäisi tässä liedessä tulen, tasaisen, mutta kirkkaan tulen, sammumattoman ja ikuisen kuin liettualaisten pyhä Znicz-tuli.

Neidon valtasi rauhattomuus, milloin suloinen, milloin epämieluisa, ja hänen mielessään heräsi yhä kysymyksiä, joihin ei löytynyt vastauksia, tai oikeammin: joihin vastaukset saattoi löytää vain kaukaisilta sotatanterilta. Ensimmäinen kysymys oli: »Vapaasta tahdostako hän on ruvennut minua rakastamaan, ja herättääkö hänen rakkautensa minussa vastarakkautta?» Siihen aikaan oli tavallista, että vanhemmat naittivat lapsensa, ja lapset, vieläpä vanhempain kuoltuakin, lupauksen velvoittamina tavallisesti täyttivätkin sen. Itse kihlauksessa ei Aleksandra-neidin mielestä ollut mitään omituista, mutta kun vapaa tahto ei aina seuraa velvollisuutta, niin painoi neidon mieltä nyt suru: »Rakastaako hän minua?» Ja sitten yllätti taas ajatusten parvi hänet, kuten lintuparvi yksinäisen puun keskellä laajoja vainioita. »Ken olet? Millainen olet? Oletko vielä elossa vai oletko kaatunut?… Oletko kaukana vai lähellä?..» Ja neidon avoin sydän, avoin kuin ovi toivotulle vieraalle, huusi tahtomattaan kohti kaukaisia seutuja, kohti lumisia metsiä ja vainioita, joilla yö lepäsi: »Tule, ritari, sillä maailmassa ei ole mitään sen ikävämpää kuin odotus!»

Samassa, ikäänkuin vastaukseksi huutoon, kuului ulkoa juuri noilta lumisilta vainioilta, joilla yö lepäsi, kulkusten helinää.

Aleksandra-neiti säpsähti, mutta tyyntyi heti muistettuaan, että Pacunelesta usein iltaisin lähetettiin noutamaan apteekista lääkkeitä nuorelle everstille. Tämä ajatus sai vahvistusta neiti Kulwiecin sanoistakin:

— Joku Gasztowteilta on mikstuuraa hakemassa.

Kulkusten epätasainen helinä kuului yhä selvemmin, kunnes lakkasi tykkänään: nähtävästi reki pysähtyi talon eteen.

— Mene katsomaan, kuka tuli, — sanoi neiti Kulwiec myllyä pyörittävälle samogitialaiselle.

Tämä meni, mutta tuli kohta takaisin ja ryhtyen jälleen työhönsä virkkoi laiskasti:

— Herra Kmitas.

— Ja sana muuttui lihaksi! — huudahti neiti Kulwiec.

Kehrääjättäret karkasivat pystyyn; rukkeja kaatui.

Aleksandra-neiti nousi myöskin. Hänen sydämensä löi rajusti, kasvoille nousi puna, sitten kalpeus. Hän kääntyi tahallaan liedestä poispäin salatakseen mielenliikutustaan.

Ovelle ilmaantui kookas mies turkki yllä ja karvalakki päässä. Nuori mies; astui keskelle huonetta ja huomattuaan, että oli tullut väentupaan, kysyi kaikuvalla äänellä ottamatta lakkia päästään:

— Hei, missä teidän neitinne on?

— Tässä, — vastasi neiti Billewicz verraten varmalla äänellä.

Sen kuultuaan tulija otti lakin päästään, viskasi sen lattialle ja sanoi kumartuen:

— Minä olen Andrzej Kmicic. Aleksandra-neidin katse lensi salamana Kmicicin kasvojen yli ja painui taas alas. Neiti oli kuitenkin ennättänyt nähdä kellertävän, päälaelta puhtaaksi ajetun pään, kasvojen tumman värin, vilkkaat, harmaat silmät, tummat viikset ja nuorekkaat, kotkamaiset, mutta iloiset ritarin kasvot.

Tulija nosti vasemman kätensä kupeelleen, kiersi oikealla viiksiään ja virkkoi:

— Lubiczissa en ole vielä käynyt, sillä lintuna riensin tänne kumartumaan neidin jalkain juureen. Tuuli minut suoraa päätä tänne lennätti ja, Jumala suokoon, onnelliseen aikaan.

— Oletteko saanut ilmoituksen isoisäni, everstin, kuolemasta? — kysyi neiti Billewicz.

— En ole saanut, mutta myöhemmin kuulin siitä muutamilta talonpojilta, jotka saapuivat luokseni näiltä seuduilta, ja minä itkin katkerasti. Hän oli isävainajani vilpitön ystävä, melkeinpä veli. Varmaankin neiti tietää, että neljä vuotta sitten hän matkusti luoksemme aina Orszaan saakka. Silloin hän lupasi kätenne minulle ja näytti muotokuvaa, josta olen öisin uneksinut. Olisin saapunuttanne aikaisemmin, mutta sota on ankara isäntä, joka sitoo avioliittoja vain kuoleman ja ihmisten kesken.

Aleksandra-neiti hämmentyi jonkin verran tästä rohkeasta puheesta ja virkkoi kääntääkseen keskustelun toisaalle:

— Ette ole siis vielä nähnyt Lubiczianne?

— Siihen on kyllä aikaa. Ensin virka ja isoisävainajamme kallis lahja, jonka halusin nähdä mitä pikimmin. Mutta neitiseni on kääntynyt niin tulesta poispäin, etten ole vielä voinut kasvojanne nähdä. Kääntykäähän nyt ympäri. Kas noin!

Näin sanoen rohkea soturi tarttui odottamatta Oleńkan [Oleńka on tutunomainen muoto Aleksandra-nimestä] käsivarteen ja käänsi hänet tuleen päin. Neiti hämmästyi vieläkin enemmän ja luotuaan alas pitkät silmäripsensä seisoi siinä liikkumatta, ikäänkuin omaa kauneuttaan häveten. Vihdoin Kmicic päästi hänet ja löi kädellään reiteensä.

— Kautta Jumalani, harvinaisuus! Sata messua toimitan hyväntekijälleni sielun autuudeksi siitä, että hän teidät minulle testamenttasi! Entä milloin häät?

— Ei vielä kiirettä, en ole vielä teidän, — vastasi Oleńka.

— Mutta kohta olette, vaikka minun täytyisi tämä talo polttaa poroksi! Olen luullut, että muotokuvassa olisitte kauniimpi kuin todellisuudessa, mutta nyt huomaan, että taiteilija onkin tähdännyt korkeammalle kuin mitä voimat ovat riittäneet. Sata paria raippoja hänelle ja heti aitaa maalaamaan, koska on ruvennut töhrimällä pilaamaan jotakin niin kaunista, että silmät sokenevat. Suloinen lahja, josta kannattaa komeilla!

— Oikeassa oli isoisäni sanoessaan teitä kiivaaksi.

— Me olemme siellä Smolenskin puolessa toista maata kuin mitä teidän samogitialaisenne täällä Yks, kaks, ja kaikki on oleva niinkuin me sanomme, muuten hukka periköön!

Oleńka hymyili ja katsoi jo rohkeammin vieraaseen sanoen:

— Siellä teillä mahtaa asua tataareja.

— Yhdentekevä! Mutta te olette minun sekä vanhempain tahdosta että sydämen halusta.

— Sydämen halusta? Sitä en vielä tiedä.

— Jollette ole, isken puukolla reiteeni!

— Nyt te laskette leikkiä… Mutta me olemme yhä väentuvassa. Pyydän sisälle. Pitkän matkan jälkeen maistuu kai illallinen. Olkaa hyvä.

Samassa Oleńka kääntyi neiti Kulwiecin puoleen.

— Kyllä kai täti tulee kanssamme?

— Täti? — kysyi nuori lipunkantaja. — Mikä täti?

— Minun neiti Kulwiecini.

— Siinä tapauksessa hän on minunkin! — virkkoi Kmicic ja kumartui suutelemaan vanhan neidin kättä. — Mutta totta totisesti, minun lippukunnassani on kalpaveli nimeltä Kulwiec-Hippocentaurus. Onko hän sukulaisia?

— Sukulaisia on, — vastasi vanha neiti kumartaen.

— Potra poika, mutta vinha kuin minäkin, — lisäsi Kmicic.

Erään pojan valaistessa tietä astuttiin eteiseen, jossa herra Andrzej viskasi turkin yltään, ja sieltä edemmäksi vierashuoneisiin.

Heti kun he olivat poistuneet, kehrääjättäret riensivät yhteen ja alkoivat kilvan kertoa vaikutelmiaan ja huomioitaan. Nuori mies oli miellyttänyt heitä kovasti, eivätkä he löytäneet sanoja kylliksi häntä ylistääkseen.

— Hän ihan loisti, — virkkoi eräs. — Kun hän astui sisään, luulin prinssin tulevan.

— Silmät kuin ilveksellä! — ehätti toinen. — Turhaa olisi asettua sellaista vastaan.

— Huonosti siinä kävisi, — arveli kolmas.

— Pyörähdytti neitiä kuin värttinää! Näki, että piti neidistä, ja kukapa ei sitä tekisi?

— Ei se mikään ilkeä poika ole, älä pelkääkään! Jotta sellaisen saisit, menisit mielelläsi vaikka Orszaan saakka, vaikkapa maan ääriin.

— Onnellinen neiti!

— Hyvä on rikkaan maailmassa. Niin, niin, kyllä kelpaa.

— Pacunelen tytöt väittävät, että se eversti, joka asuu vanhan Pakosz
Gasztowtin luona, on myöskin pulska poika.

— En ole häntä nähnyt, mutta mitäpä hän olisi herra Kmicicin rinnalla!
Tämän kaltaista ei liene koko maailmassa!

— Äläpäs! — ärähti samassa samogitialainen, jonka mylly taas joutui epäkuntoon.

— Etkö sinä, pörröpää, jo herkeä siitä! Antaisit jo korvien levätä! Niin, niin, vaikeata on löytää parempaa kuin herra Kmicic!… Ei ole sellaista edes Kiejdanyssakaan!

Tähän tapaan juttelivat tytöt väentuvassa. Sillävälin katettiin ruokasalin pöytä. Mutta vierashuoneessa Aleksandra-neiti puheli kahden kesken Kmicicin kanssa, sillä täti Kulwiec puuhasi illallistoimissa.

Herra Kmicic ei kääntänyt katsettaan pois Oleńkasta, ja hänen silmänsä alkoivat loistaa yhä lämpimämmin. Vihdoin hän sanoi:

— On ihmisiä, jotka eniten maailmassa ihailevat rikkautta, toiset tavoittavat sotasaalista, kolmannet harrastavat hyviä hevosia, mutta minä en vaihtaisi teitä mihinkään aarteeseen! Vannon, jota kauemmin teitä katson, sitä kovemmin tekee mieleni mennä vihille kanssanne, vaikkapa jo huomenna! Sanokaa, väritättekö kulmakarvojanne poltetulla korkilla?

— Olen kuullut, että kevytmieliset naiset niin tekevät, mutta minä en ole niitä.

— Silmät kuin itse taivas! Olen niin hämmästynyt, etten sanoja löydä.

— Ettepä taida niinkään hämmästynyt olla, koska ahdistatte minua, että ihan kummastuttaa.

— Sellainen on meidän smolenskilainen tapamme: menit naista päin tai vihollista kohti, niin rohkeasti! Oi kuningatar, siihen on totuttava, sillä niin tulee aina olemaan!

— Teidän pitää heittää sellainen tapa, sillä niin ei saa olla.

— Ehkä heitänkin… Uskokaa tai ei, mutta mieleni tekisi syleillä koko maailmaa! Teidän tähtenne, kuningattareni, olen valmis oppimaan uusia tapoja, sillä tiedän olevani yksinkertainen sotamies, ja olen viettänyt aikani leireissä enkä hoveissa.

— Eihän se mitään… isoisäni oli alkuaan myöskin tavallinen sotamies.
Kiitän hyvästä tahdostanne! — sanoi siihen Oleńka, jonka katse hiveli
herra Andrzejta niin suloisesti, että tämän sydän suli kuin vaha.
Soturi myönsi:

— Te olette aina minun toimiani johtava!

— Oh, te ette ole niitä, joille saa tehdä mitä hyvänsä. Vaihtelevaiset ovat tässä suhteessa vaikeimpia.

Kmicic nauroi, niin että hänen valkoiset hampaansa välkkyivät.

— Mitä! Ja vähänkö ne pyhät isät luostarikoulussa taittoivat raippoja minun selkääni, jotta minä pysyisin alallani ja painaisin mieleeni kauniita ohjeita elämää varten…

— Minkä niistä ohjeista parhaiten muistatte?

— »Kun rakastat, lankea maahan!» — kas näin. Sen sanottuaan herra Kmicic oli jo polvillaan maassa neidin edessä, joka huudahti kätkien jalkansa tuolin alle:

— Herran tähden! Tuollaista luostarissa ei opetettu! Antakaa minun olla, muuten suutun… ja tätikin voi tulla…

Polvillaan ollen herra Kmicic nosti päänsä ja katsoi suoraan neitoa silmiin.

— Tulkoon vaikka koko komppania tätejä, niin minä teen mitä tahdon.

— Nouskaahan nyt.

— Nousen jo.

— Istukaa tuohon.

— Istun jo.

— Petollinen olette kuin itse Juudas.

— Se ei ole totta, sillä jos suutelen, niin teen sen vilpittömästi!…
Saanko näyttää toteen?

— Ei millään muotoa!

Aleksandra-neiti nauroi kaikesta huolimatta, ja Andrzej säteili nuoruutta ja iloa. Ritarin sieraimet värisivät kuin jalorotuisen nuoren oriin.

— Ai, ai! — huudahti tämä, — millaiset silmät, kuinka kauniit kasvot!
Kaikkien pyhimysten nimessä, minä en voi istua paikallani!

— Ei pidä kutsua pyhimyksiä. Neljä vuotta istuitte edes vilkaisematta tänne, niinpä istukaa nytkin!

— Oh! Olin nähnyt vain neitoni muotokuvan. Minä käsken valella tuon maalaajan tervalla, ryöpyttää häntä höyhenissä ja kaupungin torilla antaa hänelle selkään. Kerron suoraan kaikki; jos sitten tahdotte antaa anteeksi, niin antakaa, jollette, vääntäkää niskani nurin! Kun näin kuvanne, ajattelin: sievä tyttö, mutta eihän niistä ole maailmassa puutetta — onhan minulla aikaa. Isävainajani tiukkasi ehtimiseen lähtemään, mutta minä siihen vain: onhan minulla aikaa. Tallella on, ajattelin, eiväthän naiset sotaa käy. Minä en vastustanut isäni tahtoa, Jumala sen todistaa, mutta minä halusin ensin oikein omissa nahoissani tuta, mitä sota on. Tunnustan, että olin hölmö, sillä olisinhan naineenakin voinut lähteä sotaan. Ja mikä onni minua täällä odottikaan! Jumalan kiitos, ettei minusta siellä henkeä nitistetty! Sallikaa, neitonen, suudella kätöstänne!

— Parempi, jos en sallisi.

— No sitten en kysy. Meillä Orszassa sanotaan: kysy, et saa; ota itse!

Ja Andrzej kumartui neitosen kättä suutelemaan, eikä tämä sitä vastustellut, koska ei tahtonut olla epäkohtelias.

Samassa astui täti Kulwiec sisään. Nähdessään mitä tapahtui hän katsoi ylös yläilmoihin. Tuollainen luottamuksen osoitus ei ollut hänen mieleensä, mutta rohkenematta siitä mitään sanoa hän sensijaan pyysi illalliselle.

He astuivat käsi kädessä, kuten sukulaiset ainakin, ruokasaliin, jossa katetulla pöydällä oli paisteja ja homeen peittämä suuri viinipullo. Nuorten oli hyvä ja hauska olla. Aleksandra-neiti oli aikaisemmin jo syönyt illallista, mutta herra Kmicic alkoi aterioida ja samalla innolla kuin hän äsken puhui rakkaudestaan.

Oleńka katseli häntä sivultapäin ja iloitsi siitä, että ritari söi ja joi.

— Orszastako on nyt matka?

— Mistäpä minä sen oikein tietäisin… Päivän siellä, toisen täällä. Vihollisen kintereillä olen hiipinyt, kuten susi lampaan, ja kaiken, mitä olen irti heiltä saanut, olen vienyt.

— Että te olette uskaltanut hyökätä sellaisen sotavoiman kimppuun, jota itse suurhetmanin on täytynyt väistyä!

— Uskaltanut? Olen kaikkeen valmis, sellainen on luontoni!

— Samaa sanoi isoisä-vainaja… Onpa onni, että ette ole kaatunut.

— Pyh! Monesti olen ollut satimessa kuin lintu häkissä, mutta aina olen pelastunut. Niin paljon koirankuria olen tehnyt, että kyllä nyt minun päästäni maksetaan luja hinta… Erinomaista hanhea!

— Nimessä Isän ja Pojan! — huusi vakavasti kauhistunut Oleńka, samalla kunnioittavasti katsoen nuorukaiseen, joka samassa hengenvedossa puhui päänsä hinnasta ja hanhenpaistista.

— Teillä oli kai suuria voimia käytettävissänne puolustukseksi?

— Minulla oli oivalliset rakuunani, mutta yhdessä kuukaudessa ne lyötiin maahan. Sitten johdin vapaaehtoisia, joita olin haalinut kokoon minkä mistäkin vähääkään valikoimatta. Potria poikia tappelussa, mutta muuten ihan viho viimeisiä lurjuksia! Niistä, jotka vielä hengissä ovat, tulee ennemmin tai myöhemmin hyvät herkut harakoille…

Herra Andrzej nauroi taas, tyhjensi viinilasin ja lisäsi:

— Sellaisia huimapäitä ette ole ikinä nähnyt. Hitto vieköön! Upseereita ja aatelismiehiä kaikki minun kotipuolestani, hyvien perheitten poikia, mutta jokaiselle on oikeudessa tuomittu poissaolosakkoa. Lubiczissa istuvat paraikaa, sillä minne minä muutenkaan voisin heidät lähettää?

— Koko lippukuntanne kanssa olette siis tänne tullut?

— Niin. Vihollinen on asettunut kaupunkeihin, sillä talvi on tuima.
Väkeni on kulunutta kuin vanhat luudat ainaisesta lakaisemisesta.
Vojevodaruhtinas määräsi Poniewieźin talvehtimispaikakseni. Kautta
Jumalani, tämä lepo on hyvin ansaittu!

— Syökää, olkaa hyvä.

— Söisin vaikka myrkkyä teidän tähtenne!… Jätin osan lurjuksistani Poniewieźiin, osan Upitaan ja parhaat toverini toin Lubicziin vierailemaan… Nämä tulevat vielä luoksenne kohteliaisuuskäynnille.

— Entä mistä laudalaiset teidät löysivät?

— He löysivät minut ollessani matkalla Poniewieźiin talvea viettämään.
Ilman heitäkin olisin tänne tullut.

— Juokaa, olkaa hyvä.

— Joisin vaikka myrkkyä teidän tähtenne!…

— Nuo laudalaisetko ne vasta kertoivat teille isoisän kuolemasta ja testamentista?

— Kuolemasta — niin, he juuri. Olkoon Jumala armollinen minun hyväntekijälleni! Tekö heidät luokseni lähetitte?

— Älkää luulkokaan. Ajattelin vain suruani ja rukouksia enkä mitään muuta…

— Samaa hekin sanoivat.. Kovasti ylpeitä olivat! Aioin heille antaa jotakin vaivan palkkioksi, mutta siitäkös he suuttuivat ja huutamaan, että Orszan aateliset ehkä ottavat lahjoja, mutta eivät laudalaiset. Niin ilettävästi puhuivat, että minä päätin: koska ei raha kelpaa, niin sata paria raippoja saatte.

Aleksandra-neiti tarttui kaksin käsin päähänsä.

— Jeesus Maaria! Ettehän vain sitä tehnyt? Kmicic katsoi häneen kummastellen.

— Älkää pelätkö, hyvä neiti… En tehnyt, vaikka minua sapettavatkin sellaiset aateliset, jotka tahtovat olla vertaisiamme. Ajattelin: syyttä soimaavat minua ja mustaavat ehkä neidinkin silmissä.

— Olipa onni! — huoahti Oleńka syvään, — muuten en ikinä olisi voinut katsoa teitä silmiin.

— Kuinka niin?

— He ovat tosin alhaisaatelia, mutta vanhaa ja kunniakasta. Isoisä-vainaja rakasti heitä kovasti ja kävi sodissa heidän kanssaan. He palvelivat häntä halki elämän ja vierailivat rauhan aikana usein hänen luonaan. Vanha on ystävyys heidän ja meidän sukumme välillä, ja teidän tulee sitä kunnioittaa. Eihän teillä voi olla sydäntä häiritä sitä pyhää sopua, joka on välillämme tähän saakka vallinnut!

— Siitä en ole mitään tiennyt, en mitään, vaikka minut palasiksi lyötäisiin! Mutta minun täytyy tunnustaa, että tuollainen paljasjalkainen aateluus ei käy mielestäni. Meillä talonpoika on talonpoika ja aateli on aatelia. Jumal’avita! Sellaiset jurrikat ovat yhtä vähän Kmicicien ja Billewiczien vertaisia kuin kiisket haukien, vaikka kaloja ovat niin toiset kuin toisetkin.

— Isoisä sanoi aina: rikkaus ei merkitse tässä mitään, vain syntyperä ja kunnia, ja kunniallisia he ovat, sillä muuten ei isoisä olisi määrännyt heitä holhoojikseni.

Herra Andrzej ihmetteli ja avasi silmänsä selko selälleen.

— Heidätkö isoisänne on määrännyt holhoojiksi? Koko tuon laudalaisen aatelin?

— Niin juuri. Ei sovi noin otsaansa rypistellä, sillä vainajan tahto on pyhä. Kummastelen, että lähetit eivät siitä mitään maininneet.

— Silloin olisin heidät… Mutta se ei voi olla mahdollista! Täällähän on kymmenkunta sukua… Kaikkiko he nyt teitä hallitsevat? Taitavatpa vielä ruveta pohtimaan, olenko minä heidän mieleensä vai en?… Älkää, hyvä neiti, laskeko leikkiä, sillä vereni jo kiehahtelee!

— Herra Andrzej, minä en laske leikkiä, se on pyhä ja totinen totuus. He eivät tule teitä arvostelemaan, ja jollette ylpeydellä työnnä heitä luotanne, niin sillä te ette ainoastaan voita puolellenne heitä, vaan minutkin. Heidän kanssaan tulen olemaan kiitollinen teille koko ikäni… koko ikäni, herra Andrzej…

Hänen äänensä värisi saaden rukouksen sävyn, mutta Kmicicin otsa oli yhä rypyissä ja muoto synkkä. Hän ei tosin purkanut sisuaan, vaikka viha salamoi hänen kasvoillansa, vaan virkkoi ylpeästi ja harkitsevasti:

— Tätä en odottanut! Minä kunnioitan vainajan tahtoa, mutta olen sitä mieltä, että hän saattoi määrätä täkäläisen vaivaisen aatelin teidän holhoojaksenne vain siihen saakka, kunnes minä astuin jalallani taloon, jolloin minä yksin olen holhoojanne. Ei ole tässä noilla harmaatakkisilla mitään sanomista, yhtä vähän kuin itse Radziwilleillakaan!

Aleksandra-neiti; kävi vakavaksi ja virkkoi hetken vaiti; oltuaan:

— Ei pidä antaa ylpeydelle valtaa. Vainajan tahtoa on noudatettava kaikessa tai luovuttava siitä tykkänään — muuta tässä ei neuvoksi. Laudalaiset eivät tule tunkeilemaan eivätkä häiritsemään, sillä he ovat rauhallisia, kelpo miehiä. Jos jotakin erimielisyyttä syntyisi, voisivat he sanansa sanoa, mutta luulen, että kaikki tulee menemään tyynesti ja rauhallisesti, niinkuin mitään holhousta ei lainkaan olisi olemassa.

Kmicic oli hetken vaiti, huiskasi sitten kädellään ja virkkoi:

— Totta on, että häät tekevät lopun kaikesta. Minulla ei tule olemaan mitään sanomista, jos he alallaan pysyvät eivätkä häiritse minua, sillä minä, jumal’avita, en anna ohjata itseäni nenästä. Mutta riittäköön tämä tästä! Antakaa, neitiseni, vain laittaa häät mitä pikimmin, niin kaikki on hyvä!

— Ei sovi siitä puhua suruajan kestäessä…

— Entä kauanko minun täytyy odottaa?

— Isoisä itse määräsi, ettei puolta vuotta kauempaa.

— Siihen mennessä minä kuihdun kuin lastu. Mutta olkaamme ystäviä! Neitiseni katsoi minuun jo niin ankarasti kuin olisin rikoksen tehnyt. Kuningattareni, onko se minun syyni, jos luontoni on sellainen, että suuttuessani olen valmis vihamieheni vaikka säpäleiksi lyömään, mutta lauhduttuani — sopimaan!

— Sellaisen kanssa olisi hirveätä elää! — virkkoi Oleńka jo iloisemmin.

— Maljanne, hyvä neiti! Erinomaista viiniä! Miekka ja viini — siinä pääasia. Miksi minun kanssani olisi niin hirveätä elää? Neitiseni tekisi minut muutamalla silmäyksellä orjakseen, minut, joka en ole sietänyt kenenkään ylivaltaa. Niinpä on minulla nytkin oma lippukuntani, jottei minun tarvitse kumartaa hetmania… Kultainen kuningattareni! Antakaa anteeksi se, mikä minussa ei teitä miellytä, sillä minä olen saanut kasvatukseni aseitten kalskeessa enkä hovinaisten karsinoissa, soturien rymäköissä enkä kitarain ihanasti kaikuessa. Kovin on kotiseutuni rauhatonta, älä hellitäkään siellä miekkaa kädestäsi! Sitävastoin, jos ken on oikeudessa sakot saanut, niin siitä ihmiset viis, kunhan vain on oiva soturi. Niinpä kalpaveikkoni, esimerkiksi, ovat potria poikia, mutta muualla he varmaan istuisivat tyrmässä. Naisetkin meillä käyvät saappaissa, kantavat miekkaa ja johtavat joukkoja, kuten rouva Kokosinska, joka kaatui tappelussa kuin aito sotamies. Niin, missäpä me olisimme oppineet hovitapoja? Mutta sen me käsitämme, että sodassa seiso horjumatta, valtiopäivillä soita suutas, ja jolleivät sanat auta — niin miekkaan! Niin juuri! Sellaisena everstivainaja tunsi minut ja sellaisen hän valitsi teille.

— Minä olen aina noudattanut isoisäni tahtoa, — virkkoi neitonen luoden katseensa alas.

— Annapas kun vielä suutelen noita kätösiä, suloinen tyttöseni!
Sydämeni on revetä rakkaudesta! Mitenkähän tästä löydän Lubicziin?

— Kyllä minä laitan oppaan…

— Enköhän löytäne muutenkin. Olenhan minä tottunut öisinkin vaeltamaan. Mukanani on poika Poniewizista, hän löytää. Siellä minua Kokosinski ynnä muut toverini odottavat… Kelpo sukua nuo Kokosinskit. Tämä heistä on syyttömästi julistettu kunniattomaksi, kun sytytti herra Orpiszewskin talon palamaan, ryösti tyttären ja löi miehet maahan… Hyvä toveri! Mutta annapas kun vielä tuota kätöstä… Jo on aika lähteä!

Iso danzigilainen kello ruokasalissa alkoi lyödä kahtatoista.

— Hyväinen aika! Kaksitoista! — huudahti Kmicic. — Pidättekö minusta edes hiukkasen?

— Toiste sanon. Tulettehan minua katsomaan?

— Joka päivä, vaikka maa halkeaisi allani!

Sen sanottuaan Kmicic nousi, ja he poistuivat eteiseen. Reki odotti jo kuistin edessä.

— Hyvää yötä, suloinen kuningattareni, — sanoi Kmicic. — Nuku makeasti!
Minä varmaan en saa ihanuutesi tähden unta silmiini!

— Tulkaa onnellisesti perille! Lähetänpä sittenkin miehen tulisoihtuineen mukaan, sillä Wolmontowiczen seuduilla on susia.

— Olenko minä mikään lammas, joka susia pelkää? Susi on sotakarhun ystävä. Sitäpaitsi on reessä tuliluikkukin mukana. Hyvää yötä, rakkahin… Hyvää yötä!

— Jumalan haltuun!

Oleńka palasi sisälle, ja herra Kmicic suuntasi askelensa kuistia kohti. Ohimennessään hän äkkäsi tuvan raotetussa ovessa muutamia tyttöjä, jotka valvoivat nähdäkseen hänet vielä kerran. Herra Andrzej heitti heille sotilaan tavan mukaan lentosuudelman ja meni ulos. Kuului kulkusten helinää, ensin kovemmin, sitten yhä hiljemmin ja hiljemmin, kunnes se häipyi.

Hiljaista oli taas Wodoktyssa, niin hiljaista, että Aleksandra-neitiä ihan ihmetytti. Hänen korvissaan soivat vielä herra Andrzejn sanat ja iloinen, raikas nauru, ja silmissä väikkyi vielä nuorekkaan miehen solakka vartalo, mutta sanojen, naurun ja riemun myrskyä seurasi nyt ihmeellinen hiljaisuus. Neiti jännitti kuuloaan vielä viimeisen helähdyksen kuullakseen — mutta turhaan. Andrzej ajoi jo kaukana Wolmontowiczen metsissä. Voimakas kaipaus valtasi neidon — milloinkaan hän ei ollut tuntenut olevansa niin yksin maailmassa.

Otettuaan kynttilän hän meni makuusuojaansa ja polvistui rukoilemaan. Viisi kertaa hän aloitti rukouksensa, ennenkuin sai ne oikeassa hangessa luetuksi. Mutta sitten hänen ajatuksensa lensivät kuin siivillä reen jälkeen, jossa istui… Metsää kahden puolin leveätä tietä, jolla ajaa… herra Andrzej! Ja Oleńkasta tuntui, kuin hän olisi nähnyt nuo vaaleat hiukset, harmaat silmät ja nauravan suun valkoisine hampaineen. Turhaan koetti ylevä neiti salata itseltään, että tuo raju ritari oli kovasti häntä miellyttänyt. Andrzej oli herättänyt hänessä vähäisen rauhattomuutta, vähäisen peloitellut häntä, mutta samalla juuri tuo hänen vallattomuutensa, ilonsa ja suoruutensa oli voittanut. Oleńkaa melkein hävetti se, että Andrzejn ylpeys oli niin häntä miellyttänyt, kun ritari holhouksesta puhuttaessa oli viskannut päätään kuin arabialainen juoksija ja virkkanut: »Tässä ei ole sanomista itse Radziwilleillakaan…»

— Hän ei ole mikään naisten hemppu, vaan oikea mies, — ajatteli Oleńka, — juuri sellainen soturi, jollaisista isoisä piti… Verraton!

Näin ajatteli neiti, tuntien milloin rajatonta onnea, milloin levottomuutta, joka sekin oli suloista.

Hän oli juuri alkanut riisuutua, kun täti Kulwiec astui sisään kynttilä kädessä.

— Kauhean kauan viipyi… — sanoi hän. — En tahtonut häiritä teitä, jotta ensikertaa tavatessanne olisitte saaneet jutella rauhassa. Kohtelias mies, kuten näytti. Mitä sinä hänestä pidit?

Aleksandra-neiti ei heti vastannut, vaan juoksi paljain jaloin tädin luo, kiersi kätensä hänen kaulaansa, kätki vaalean päänsä hänen rinnoilleen ja kuiskasi lempeästi:

— Täti kulta!

— Oho! — mutisi vanha neiti nostaen katseensa ja kohottaen kynttilää.