TOINEN LUKU.
Lubiczin kartanossa, jonne herra Andrzej ajoi, loistivat tulet, ikkunoista ja humu kuului aina pihalle saakka. Kulkusten helähdyksen kuultuaan palvelusväki riensi vastaanottamaan isäntää, jonka tulosta oli saatu tietää tämän asetovereilta. Vanha vouti Znikis seisoi kuistilla pitäen suolaa ja leipää ja kumartaen syvään. Kaikki katselivat levottomina ja uteliaina uutta isäntää. Hän heitti rahakukkaron tarjottimelle ja kysyi tovereitaan ihmetellen, ettei yksikään heistä tullut häntä vastaan.
Mutta toverit eivät kyenneet häntä vastaanottamaan, sillä he olivat jo kolmisen tuntia istuneet pöydän ääressä maljojen parissa eivätkä, kaiketi, olleet kuulleet kulkusia edes ikkunan takaa. Mutta kun isäntä astui huoneeseen, kohosi kaikkien rinnoista kova huuto: »Perijä saapui!» Aseveikot nousivat paikoiltaan ja yrittivät rientää häntä vastaan malja kädessä. Isäntä nauroi kylkiään pidellen nähdessään kuinka kotiutuneita he olivat hänen talossaan ja kuinka runsaasti he olivat ennättäneet tyhjentää jo ennen hänen tuloaan. Hän nauroi yhä äänekkäämmin, kun he törmäsivät penkkejä vastaan koettaen säilyttää tasapainonsa. Ensimmäisenä lähestyi jättiläinen Jaromir Kokosinski, kuuluisa soturi, jonka otsan, silmän ja posken yli kulki hirvittävä arpi ja jonka viiksistä toinen oli pitkä, toinen lyhyt. Hän oli herra Kmicicin luutnantteja ja hyvä ystävä, tuomittu Smolenskissa kuolemaan ja menettämään kunniansa naisryöstön, murhan ja murhapolton tähden. Nyt häntä suojeli sota ja herra Kmicic, joka oli hänen ikäisensä ja entinen naapurinsa Orszassa, ennenkuin herra Jaromir oli ehtinyt juoda maatilansa. Hänen jäljessään tuli herra Ranicki, kotoisin Mscislawin vojevodakunnasta, josta hänet oli karkoitettu kahden aatelismiehen murhan tähden. Toisen hän, ollen etevä miekkailija, oli kaatanut kaksintaistelussa, toisen ilman muuta ampunut. Kolmas järjestyksessä oli Rekuc Leliwa, jonka omallatunnolla ei ollut yhtään murhaa. Hän oli menettänyt omaisuutensa osaksi noppapelissä, osaksi juomalla ja oli jo kolme vuotta elänyt herra Kmicicin kustannuksella. Neljäs, herra Uhlik, myös smolenskilainen, oli oikeuden loukkaamisesta tuomittu kunniattomaksi ja kuolemaan. Herra Kmicic oli ottanut hänet hoteisiinsa, koska hän soitti niin kauniisti czekanik-soitinta. Paitsi näitä oli vielä herra Kulwiec-Hippocentaurus, Kokosinskin kokoinen mies, mutta voimakkaampi, ja Zend, hevosten harjoittaja, joka osasi mainiosti matkia petoja ja kaikkia lintuja, mies, jonka syntyperä oli hyvin hämärä, vaikka hän sanoikin olevansa kuurinmaalaista aatelissukua.
Nämä ympäröivät nyt nauravan Kmicicin. Kokosinski kohotti maljansa ja lauloi:
— Juo kanssamme rakas, isäntämme,
rakas isäntämme!
Me yhdess' juomme halki elämämme,
halki elämämme!
Toiset yhtyivät kuorossa. Sitten herra Kokosinski ojensi maljansa
Kmicicille ja sai sen sijaan toisen maljan Zendilta.
Kmicic kohotti maljansa korkeuteen ja lausui:
— Minun neitoseni terveydeksi!
— Eläköön!… Eläköön! — huusivat kaikki, niin että ikkunaruudut helisivät lyijyisissä kehyksissään.
Alkoi sadella kysymyksiä:
— Miltä hän näyttää? Hei, onko hän kaunis? Onko sellainen kuin kuvittelit? Onko Orszassa hänen vertaistaan?
— Orszassa? — huusi Kmicic. — Uuniin tekisi mieli työntää kaikki Orszan tyttäret hänet nähtyään!… Tuhat tulimmaista! Toista sellaista ei ole koko maailmassa!
— Juuri sellaista me sinulle toivoimmekin! — vastasi herra Ranicki. —
Entä milloinka häät ovat?
— Suruajan päätyttyä.
— Vähät surusta! lapset eivät synny mustina, vaan valkoisina.
— Häissä ei ole surua! Pane toimeksi, Jendrus! [Jendrus = Andrzej.]
— Pane toimeksi, Jendrus! — alkoivat kaikki huutaa.
— Hyvät herrat! — sanoi Rekuc Leliwa kimakalla äänellä. — Juokaamme häitten malja!
— Velikullat, veikkoseni! — keskeytti Kmicic, — armahtakaa, tai oikeammin sanoen: menkää hiiteen, jotta minä saisin tarkastaa taloani!
— Ei nyt! — vastusti Uhlik. — Tarkasta huomenna… Nyt pöytään!
— Me olemme tarkastaneet talon sinun puolestasi. Kultainen omena — tämä
Lubicz, — virkkoi Ranicki.
— Talli on mainio! — huusi Zend. — Siellä on pari tataarilaista, pari husaarioritta, pari samogitialaista, pari kalmukkilaista, kaikkia vain parittain, kuten silmiä päässä. Huomenna tarkastamme tallin.
Zend alkoi hirnua kuin hevonen, ja kaikki rähähtivät nauramaan.
— Täällä on siis kaikki järjestyksessä? — kysyi Kmicic iloisesti.
— Kyllä kelpaa kellariakin katsella! — ilmaisi Rekuc. — Tervatut tynnyrit ja homehtuneet, pyylevät pullot seisovat siellä kuin komppania.
— Jumalan kiitos! Istukaamme pöytään!
— Pöytään, pöytään!
Tuskin olivat kaikki ehtineet kunnolla asettua paikoilleen ja täyttää maljansa, kun Ranicki jälleen karkasi pystyyn.
— Eversti Billewiczin malja!
— Hölmö! — virkkoi Kmicic. — Vainajan malja?
— Hölmö! — huusivat muut. — Isännän malja! — Teidän maljanne!…
— Antakoon tämä talo meille ilon päiviä!
Kmicic tuli vilkaisseeksi ympärilleen ja huomasi vanhuuttaan mustuneilla honkaisilla seinillä joukon ankaria katseita, jotka olivat suunnatut häneen. Nämä katseet tuijottivat vanhoista Billewiczien muotokuvista, jotka olivat ripustetut vain parin kolmen kyynärän korkeuteen lattiasta, sillä huone oli matala. Muotokuvien yläpuolella oli jono hirvien ja petoeläinten kalloja, toiset mustuneita, mutta toiset valkeuttaan loistavia. Kaikki neljä seinää oli koristettu samaan tapaan.
— Täällä näyttää olevan hyvät metsästysmaat ja petoja runsaasti, — virkkoi Kmicic.
— Huomenna tai ylihuomenna lähdemme katsomaan. Pitää tutustua ympäristöönkin, — arveli Kokosinski. — Sinä olet onnellinen, Jendrus, sillä sinulla on mihin pääsi kallistat!
— Sinulla on toisin kuin meillä, — huokasi Ranicki.
— Juokaamme surut pois! — esitti Rekuc.
— Ei! — vastasi Kulwiec-Hippocentaurus. — Nyt juomme vielä Jendruksen, meidän rakastetun ratsumestarimme terveydeksi! Juuri hän, hyvät herrat, on ottanut tänne Lubicziin hoteisiinsa meidät, kodittomat pakolaiset.
— Hyvin sanottu! — huusivat muutamat. — Tuo Kulwiec ei ole niin typerä kuin miltä hän näyttää.
— Kova on kohtalomme, — valitti Rekuc. — Toivomme, että sinä et aja pellolle meitä poloisia.
— Heretkää! — virkkoi Kmicic. — Mikä on minun, se on teidänkin!
Tämän kuultuaan kaikki karkasivat paikoiltaan syleilemään isäntää. Malja seurasi maljaa. Kaikki puhuivat yht'aikaa, eikä kukaan kuunnellut muuta kuin omaa itseään, lukuunottamatta herra Rekucia, joka näytti uinailevan pää painuneena rinnalle. Kokosinski pisti lauluksi, ja herra Uhlik otti povesta tshekanikkansa, jolla alkoi säestää. Mutta miekkailumestari Ranicki miekkaili paljaalla kädellään näkymättömän vastustajan kanssa hokien puoliääneen:
— Sinä noin, mutta minä näin, sinä tänne, minä tuonne… Yks, kaks, kolme — noin!
Jättiläinen Kulwiec-Hippocentaurus avasi silmänsä selko selälleen ja katseltuaan jonkin aikaa tarkkaavasti Ranickin temppuja huitaisi kädellään sanoen:
— Sorki mitä sorkit, mutta Kmicicin kanssa et vetele vertoja miekan mittelössä.
— Eikä kukaan muukaan. Koetapas itse.
— Pistolillakaan et ammu niin kuin minä.
— Dukaatti vetoa!
— Olkoon menneeksi! Mutta missä ja mihin? Ranicki silmäili ympärilleen ja huusi osoittaen pääkalloa seinällä:
— Sarvien väliin! Dukaatti murskaksi!
— Mikä hätänä? — kysyi Kmicic.
— Sarvien väliin! Kaksi dukaattia! Kolme! Antakaa pistoli!
— Kiinni on! — huusi herra Andrzej. — Kolme dukaattia! Zend! Pistolit!
He alkoivat yhä äänekkäämmin lyödä veikkaa. Sillävälin käväisi Zend eteisessä tuoden pistolit, pussillisen kuulia ja ruutisarven.
Ranicki sieppasi pistolin.
— Onko ladattu? — kysyi hän.
— On.
— Kolme dukaattia! Neljä! Viisi dukaattia! — huusi humaltunut Kmicic.
— Hiljaa! Ohi ammut!
— Ohiko? Katsopas!… Tuohon kalloon tuolla, sarvien väliin… Yks, kaks…
Kaikki tuijottivat suureen hirvenkalloon, joka riippui vastapäätä
Ranickia. Ampuja kohotti kätensä… se vapisi…
— Kolme! — kirkaisi Kmicic.
Laukaus pamahti ja huone täyttyi ruudinsavulla.
— Ohi, ohi! Tuolla on reikä! — huusi Kmicic osoittaen mustuneeseen seinään, johon kuula oli viiltänyt valkoisen jäljen.
— Vielä kaksi laukausta!
— Ei! Pistoli tänne! — huusi Kulwiec. Samassa syöksyi pelästynyt palvelusväki huoneeseen.
— Ulos! Ulos!-ärjyi Kmicic.-Yks, kaks, kolme!
Taas pamahti laukaus, mutta tällä kertaa lensi pääkallon siruja halki ilman.
— Antakaa meillekin pistolit! — huusivat muut kuin yhdestä suusta.
Neljännestunnin kuluttua kajahteli huoneessa laukaus toisensa jälkeen. Savu himmensi valon ja ampujain ääriviivat. Laukausten paukkeeseen yhtyi Zendin ääni; tämä rääkkyi kuin varis, ulvoi kuin susi, mörisi kuin metsähärkä. Ilmassa lenteli luunsiruja pääkalloista, lastuja seinistä ja palasia muotokuvien kehyksistä. Hälinässä ammuttiin Billewiczeihinkin, ja Ranicki, joka sai raivokohtauksen, alkoi huitoa niihin miekalla.
Säikähtynyt palvelusväki mulkoili pelon puistattamana tätä villiä leikkiä, joka muistutti tataarien hyökkäystä. Koirat alkoivat haukkua ja ulvoa. Koko talo oli jalkeilla. Pihalle kokoontui ihmisiä. Palvelustyttöjä juoksi ikkunan alle ja painaen kasvonsa ruutuihin kiinni, niin että nenät litistyivät, tirkistelivät he sisälle nähdäkseen mitä savuisessa huoneessa tapahtui.
Vihdoin Zend äkkäsi heidät ja kiljahti niin vihlovasti, että kaikkien korvat olivat mennä lukkoon.
— Hyvät herrat! Lintusia! Ikkunan takana on lintusia!
— Lintusia! Lintusia!
— Tanssimaan!
Ja juopunut joukko ryntäsi pihamaalle. Pakkanen ei jäähdyttänyt kuumia päitä. Tytöt kiljuen ja kirkuen pakenivat mikä minnekin. Mutta sotaveikot painoivat jäljessä ja toivat sisälle huoneeseen jokaisen, jonka kiinni saivat. Kohta alkoi karkelo keskellä savua, siruja, sirpaleita tuon suuren pöydän ympärillä, jolta viini virtasi.
Näin juhlivat Lubiczissa herra Kmicic ja hänen hurjat kumppaninsa.