KAHDESTOISTA LUKU.
He ajoivat halki metsien pitkän aikaa ja sellaista vauhtia, että puut näyttivät lentävän heidän ohitsensa. Taakse jäivät majatalot, mökit, miilukojut ja Pilwiszkiin matkalla olevat kuormat. Ruhtinas Boguslaw. useamman kerran nojautui taaksepäin satulassaan, ikäänkuin hän olisi tahtonut yrittää tehdä vastarintaa, mutta silloin rautaiset kourat puristuivat lujemmin hänen käsivarsiensa ympäri, ja Andrzej-herra iski pistolinperällä ruhtinasta selkään. Niin he kiitivät eteenpäin, kunnes valkoinen vaahto alkoi höytyinä putoilla hevosista.
Vihdoin oli vauhtia heikennettävä, sillä sekä miehet että hevoset olivat lopen hengästyneet ja Pilwiczki oli jäänyt niin kauaksi heidän taakseen, että oli mahdotonta enää saavuttaa heitä. He rupesivat ajamaan käyden.
Ruhtinas ei pitkään aikaan virkkanut sanaakaan. Nähtävästi hän koetti rauhoittua. Kun se vihdoinkin näytti onnistuneen, hän kysyi:
— Minne te viette minua?
— Sen teidän ylhäisyytenne saa tietää, kun olemme perillä, — vastasi
Kmicic.
Boguslaw vaikeni. Hetken kuluttua hän virkkoi taas:
— Sanokaa näille moukille, että päästävät käsivarteni vapaiksi. Jos he sen tekevät, niin pääsevät hirttokuolemalla, sillä muussa tapauksessa he joutuvat piikkipaaluun.
— He ovat aatelismiehiä eivätkä moukkia, — vastasi Kmicic, — ja mitä tulee rangaistukseen, jolla teidän ylhäisyytenne uhkaa, niin ei ole ensinkään sanottu, että kuolema uhkaisi heitä ennenkuin teitä.
— Tiedättekö, ketä vastaan olette nostaneet kätenne? — kysyi ruhtinas kääntyen soturien puoleen.
— Tiedämme, — vastasivat nämä.
— Satatuhatta sarvipäistä pirua! — huusi Boguslaw raivoissaan. —
Käsketkö miesten päästää minut vai et?
— Käsken heidän sitoa teidän ylhäisyytenne kädet selän taakse, niin on mukavampi.
— Vielä mitä!… Käteni väännätte sijoilta!
— Jonkun muun voisin päästää vapaaksi kunniasanaansa vastaan, mutta te olette liian taitava syömään sananne, — sanoi Kmicic.
— Annan toisenlaisen kunniasanani, — virkkoi ruhtinas, — että nimittäin ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa karkaan käsistäsi ja että sinut säpäleiksi paloittelen, kun sinä sitten joudut minun valtaani.
— Kävi miten kävi, — vastasi Kmicic, — mutta minä annan suuremman arvon vilpittömälle uhkaukselle kuin petolliselle lupaukselle. Päästäkää hänen kätensä irti ja taluttakaa hänen hevostaan ohjaksista! Mutta huomatkaa, teidän ylhäisyytenne, minun tarvitsee vain painaa tätä liipasinta, niin lentää kuula kallonne läpi, enkä minä koskaan ammu harhaan. Istukaa siis rauhallisesti hevosen selässä älkääkä ajatelkokaan karata!
— Minä en välitä sinun pistolistasi sen enempää kuin sinustakaan, — sanoi ruhtinas ja ojensi puutuneet kätensä. Soturit tarttuivat hänen hevosensa ohjaksiin ja taluttivat sitä.
Kotvan kuluttua Boguslaw jatkoi:
— Te ette uskalla katsoa minua silmiin, herra Kmicic, vaan piiloudutte selkäni taa.
— En suinkaan! — vastasi Kmicic ja kannustettuaan hevostaan työnsi Zawratynskin syrjään, otti toisen ohjaksen hänen kädestään ja katsoi ruhtinasta suoraan silmiin kysyen:
— Mitä sanotte hevosestani? Olenko liioitellut?
— Hyvä hevonen! — vastasi ruhtinas. — Jos tahdotte, ostan sen.
— Kiitoksia paljon. Se hevonen on ansainnut paremman kohtalon kuin kantaa petturia hänen viimeisellä matkallaan.
— Hölmö!
— Joka on luottanut Radziwilleihin.
Seurasi taas hetken vaitiolo, jonka ruhtinas ensimmäisenä keskeytti.
— Sanokaa minulle, herra Kmicic, luuletteko olevanne täysin järjissänne? Oletteko tullut ajatelleeksi, mitä olette tehnyt? Eikö mieleenne ole juolahtanut, että parempi olisi ollut, kun ette ikänä olisi tähän maailmaan syntynyt, ja että kukaan ei olisi Puolassa eikä koko Euroopassa uskaltanut ryhtyä niin mielettömään uhkapeliin?
— Euroopassa ei ole siis rohkeutta, koska minä olen ryöstänyt teidän ylhäisyytenne, jota en päästä käsistäni.
— Minä olen tekemisissä hullun kanssa, se on varma! — huudahti ruhtinas kuin itsekseen.
— Teidän ylhäisyytenne! — sanoi Kmicic, — te olette nyt minun käsissäni, ja sentähden te turhaan tuhlaatte sanojanne! Teidän väkenne näki, kuinka te vapaaehtoisesti läksitte, eikä senvuoksi pälkähdä kenenkään päähän lähteä ajamaan meitä takaa. Kaksi tuntia he tulevat odottamaan, kolmantena käyvät kärsimättömiksi, neljäntenä ja viidentenä rauhattomiksi ja vasta kuudentena lähettävät miehiä tiedustelemaan teitä, mutta sillävälin me saavumme jo Maryampoliin.
— Entä mitä siitä sitten seuraa?
— Siitä seuraa se, että meitä ei saavuteta. Mutta vaikkapa he heti lähtisivätkin ajamaan meitä takaa, niin he eivät kuitenkaan meitä saavuttaisi, sillä heidän hevosensa ovat väsyneitä, meidän levänneitä. Ja jos he jonkin ihmeen kautta meidät vielä saavuttaisivatkin, niin siitä ei olisi mitään hyötyä, sillä, kuten näette, tästä lentäisi samassa kuula kalloonne. Radziwillilla on sotajoukkoja, aseita, rakuunoita, mutta Kmicicillä vain kuusi miestä, ja siitä huolimatta on Radziwill Kmicicin vallassa.
— Mitä muuta?
— Ei sen enempää! Me ajamme siis sinne, minne minua huvittaa. Kiittäkää Jumalaa, teidän ylhäisyytenne, että olette vielä hengissä, sillä jollen minä olisi aamulla käskenyt kaatamaan muutamia sangollisia kylmää vettä niskaani, niin te olisitte varmasti jo toisessa maailmassa, tai oikeammin sanoen helvetissä, jo kahdestakin syystä: ensiksikin te olette petturi ja toiseksi kalvinilainen.
— Entä olisitteko te todella uskaltanut tehdä sen?
— Sanon suoraan, että te ette löydä sellaista tekoa, mitä minä en uskaltaisi yrittää. Itse olette parhaana todistuksena siitä.
Ruhtinas katsoi tarkkaavasti nuoren soturin kasvoihin ja virkkoi:
— Piru on merkinnyt sinun kasvoihisi, ritari, että olet valmis kaikkeen, ja siinä se on oikeassa ollut… Minun täytyy tunnustaa, että sinä olet ihmetyttänyt minua rohkeudellasi, eikä se ole mikään helppo tehtävä.
— Se on minusta yhdentekevä. Kiittäkää Jumalaa, että olette vielä hengissä, ja sillä hyvä!
— Ei suinkaan, herra ritari!… Sinun itsesi ennen muita tulisi kiittää Jumalaa… Jos sinä olisit pudottanut edes yhden hiuksen minun päästäni, niin Radziwillit kyllä sinut löytäisivät, vaikka sinä maan alle piiloutuisit. Jos sinä perustelet nyt sillä asiaasi, että Radziwillit tällä hetkellä ovat eripuraisia keskenään, että Olykan ja Nieswiezin Radziwillit jättävät sinut rauhaan, niin sinä pahasti petyt. Radziwillin veri kostetaan ja peloittava rangaistus pannaan toimeen, muuten tässä valtakunnassa ei voisi elää. Ulkomaille sinä et myöskään voisi pelastua! Saksan keisari jättäisi sinut minun käsiini, sillä minä olen Saksan valtioruhtinas, Brandenburgin vaaliruhtinas on setäni, Oranian prinssi hänen lankonsa, Ranskan kuningas ja hänen ministerinsä minun hyviä ystäviäni… Mitenkä sinä siellä piiloutuisit? Ja mitä turkkilaisiin ja tataareihin tulee, niin he kyllä myyvät sinut, vaikka sinä lupaisit heille puolet omaisuudestasi. Et siis löydä maan päältä sitä kolkkaa, erämaata, kansaa…
— Minua ihmetyttää, — keskeytti Kmicic, — että niin huomattu henkilö kuin ruhtinas Boguslaw Radziwill huolehtii minun terveydestäni näin suuresti… Eikä minun tarvitse muuta kuin painaa vain liipasinta…
— Onhan sattunut ennenkin, että suuri mies on kaatunut ilkiön käden kautta. Niinpä Pompejuksen tappoi hänen oma orjansa, Ranskan kuninkaista useat ovat menettäneet henkensä roskajoukon tähden, niin, minun ei tarvitse mennä sen kauemmaksi, sillä oma suuri isäni joutui samanlaisen kohtalon alaiseksi… Minä kysyn sinulta kuitenkin, mitä nyt oikeastaan tulee tapahtumaan?
— Pyh, minä en ole koskaan suuresti huolehtinut huomisesta päivästä. Vaikkapa joutuisin riitaan kaikkien Radziwillien kanssa, niin en siitä paljoa piittaisi. Miekka on jo kauan uhkaavana riippunut pääni päällä, mutta se ei ole minun untani häirinnyt. Muuten, minulle onkin vain yksi Radziwill aivan liian vähän… On siis ryöstettävä toinen, kolmas…
- Kautta kunniani, sinun puheesi huvittaa minua!… Toistan vielä, ei ole koko Euroopassa toista, joka uskaltaisi ryhtyä mokomiin hommiin… Mutta minä pidän uhkarohkeista miehistä, sillä sellaisten puute käy yhä suuremmaksi… Hahahaa, hän on ryöstänyt Radziwillin! Missä olet oppinut moista, ritari? Mistä olet kotoisin?
— Olen orszalainen lipunkantaja.
— Herra lipunkantaja, on suuri vahinko, että Radziwillit menettävät sellaisen miehen kuin sinä, sillä tuollaisilla sotilailla voisi tehdä ihmeitä… Jollei asia koskisi minua henkilökohtaisesti, niin minä en säästäisi mitään voittaakseni sinut…
— Myöhäistä! — virkkoi Kmicic.
— Tietysti! — vastasi ruhtinas. — Aivan liian myöhäistä. Mutta sen minä lupaan, että sinut on kunniallisesti ammuttava, sillä sinä olet ansainnut soturin kuoleman… Mies on kuin itse paholainen! Ryöstää minut oman väkeni nähden!
Kmicic ei vastannut mitään. Kun ruhtinas oli hetken aikaa jotakin miettinyt, hän huudahti:
— Olkoon menneeksi! Jos heti päästät minut vapaaksi, niin en kosta. Mutta anna minulle kunniasanasi, ettet kenellekään puhu siitä, mitä on tapahtunut, ja että käsket miehiesi olemaan asiasta vaiti.
— Mahdotonta! — sanoi Kmicic.
— Haluatko, että ostan itseni vapaaksi?
— En.
— No hitto vieköön, miksi sinä minut ryöstit sitten?
— Tässä ei ole aikaa pitkiin puheisiin. Myöhemmin saatte tietää.
— Mitä me tässä matkalla tekisimme, jollemme puhelisi keskenämme? Tunnusta, ritari, että ryöstit minut kiihtymyksen hetkellä… ja että nyt itsekään et tiedä, mitä minulle tekisit.
— Se on minun asiani, — vastasi Kmicic. — Muuten, kyllä kohta näytän, enkö tiedä mitä teille teen.
Boguslawin kasvoille levisi kärsimättömyyttä kuvastava ilme.
— Vaikka oletkin hyvin niukkasanainen, — sanoi hän, — niin vastaa minulle kuitenkin suoraan yhteen kysymykseen: saavuitko Podlasieen varta vasten hyökätäksesi kimppuuni näin mieskohtaisesti, vai juolahtiko tämä ajatus mieleesi vasta viime hetkessä?
— Siihen voin rehellisesti teidän ylhäisyydellenne vastata, sillä minun mieltäni polttaa palava halu saada sanoa, miksi minä olen nyt heittänyt teidän puolueenne, johon en ikänä enää tule kuulumaan. Vilnon vojevoda on pettänyt minut saatuaan minut ensin ristiinnaulitun nimessä vannomaan hänelle uskollisuutta kuolemaan saakka…
— Sen valan sinä kauniisti pidät…
— Niin! — huudahti Kmicic kiihtyneesti. — Jos olen sieluni kadotukseen saattava, niin olette te siihen syypää. Mutta minä uskon itseni Jumalan armon huomaan… Minä astun mieluummin kadotukseenkin ja kärsin vaikka helvetin tuskia kuin palvelen petturia ja päällepäätteeksi tietoisesti, vapaaehtoisesti… Jumala armahtakoon minua! Tahdon kärsiä! Mutta sen minä ainakin voin sanoa Jumalan tuomioistuimen edessä: En tietänyt mitä vannoin, mutta kun olin jo vannonut, niin huomasin vannoneeni itseni petokseen isänmaatani ja puolalaista nimeäni vastaan ja silloin minä rikoin valani… Tuomitse minua nyt, Jumalani!
— Asiaan! Asiaan! — sanoi ruhtinas rauhallisesti.
Mutta Kmicic hengitti raskaasti ja ajoi ääneti kulmakarvat tuimissa rypyissä ja katse maahan luotuna.
— Asiaan! — toisti ruhtinas.
Kmicic havahtui kuin unesta, ravisti päätään ja sanoi:
— Luotin hetmaniin kuin omaan isääni. Muistan hyvin sen juhlan, jossa hän ensikerran sanoi meille tehneensä liiton ruotsalaisten kanssa. Kuinka minä silloin kärsin, kuinka paljon minun täytyi kestää, sen Jumala yksin tietää. Muut kunnon miehet heittivät komentosauvansa hetmanin jalkoihin pannen vastalauseensa isänmaansa nimessä, ja minä seisoin kuin kanto komentosauva kädessä häveten, kärsien… sillä päin naamaa sanottiin minulle: petturi! Ja kuka vielä sanoi?… Oh! Parempi on olla muistelematta, jotten vimmastuisi ja ampuisi teitä tuohon paikkaan… Te, petturit, olitte saattaneet minut tällaiseen asemaan!
Kmicic katsoi julmasti ruhtinaaseen, ja viha nousi hänen sielussaan, leimusi hänen kasvoillaan, mutta Boguslaw katseli nuorta ritaria rauhallisesti ja kylmästi sanoen:
— Tuo on mielenkiintoista… Jatka!… Kmicic päästi ruhtinaan hevosen ohjaksen ja otti lakin päästään ikäänkuin jäähdyttääkseen kuumaa päätään.
— Samana yönä, — kertoi hän, — menin hetmanin luo, joka oli itsekin käskenyt minut luokseen. Ajattelin: kieltäydyn hänen palveluksestaan, rikon valani, kuristan hänet, räjähdytän Kiejdanyn ilmaan, seuratkoon sitten mitä hyvänsä! Hän tiesi myöskin, että olin valmis kaikkeen — hän tunsi minut! Näin varsin hyvin, kuinka hän piti kättään kotelolla, jossa oli pistoli. Mitäpä tuosta, ajattelin, joko hän ampuu harhaan tai tappaa minut. Mutta hän alkoi puhua vakuuttavasti kanssani ja kuvata sellaisia tulevaisuuden näkyjä, että min… teidän ylhäisyytenne tietää, miten kävi.
— Hän sai nuorukaisen vakuutetuksi! — virkkoi Boguslaw.
— Niin että minä lankesin hänen jalkainsa juureen, — huusi Kmicic, — ja näin hänessä isänmaan pelastajan, jolle minä vannoin sieluni kuin saatanalle ja jonka puolesta olisin vaikka suin päin syöksynyt alas Kiejdanyn tornista!
— Arvasin, että sellainen tulisi jutun loppu olemaan! — puuttui
Boguslaw puheeseen.
— Mitä minä olen menettänyt palvelemalla häntä, siitä en tahdo puhua, mutta joka tapauksessa olen tehnyt hänelle tärkeitä palveluksia: olen pakottanut lippukuntani, joka jäi sinne — Jumala suokoon hänen vahingokseen! — pakottanut sen pysymään uskollisena hänelle ja kukistanut muitten kapinahankkeet… Olen tahrannut käteni veljesverellä luullen, että se oli välttämätöntä isänmaan pelastukseksi! Aina, kun hetmanin käskystä annoin määräyksen ampua kelpo sotilaita, kouristi sydäntäni, ja kun hän antoi minulle lupauksiaan, joita ei pitänyt, niin nousi minussa aatelisvereni häntä vastaan. Mutta ajattelin: olen typerä, hän viisas — sen pitää niin olla! Vasta nyt, kun hänen kirjeestään sain tietää hänen myrkytyssuunnitelmistaan, putosi side silmiltäni. Sellaistako sotaa te käyttekin? Niinkö te myrkyllä tapatte sotilaita? Onko se sopivaa hetmanille? Niinkö Radziwillit toimivat? Ja minun täytyy kuljettaa sellaisia kirjeitä?…
— Sinä et ymmärrä politiikkaa, ritari, — keskeytti Boguslaw.
— Hiiteen mokoma politiikka! Harrastakoot sitä kavalat italialaiset, mutta ei aatelismies, jolle Jumala on suonut jalompaa verta kuin muille kuolevaisille ja jonka Hän on velvoittanut myöskin taistelemaan miekka kädessä eikä apteekin myrkkyjä käyttäen.
— Kirjeet ovat siis siinä määrässä suututtaneet sinua, että olet päättänyt hylätä Radziwillit?
— Eivät kirjeet suinkaan! Ne minä olisin viskannut tuleen, sillä minä en olisi osannut käyttää niitä hyväkseni. Olisin luopunut tehtävästä, vaikkakin edelleen palvellut asiaa. Ehkä olisin pestannut oman joukon ja vanhan tapani mukaan hyökännyt taas Chowanskin kimppuun. Mutta mielessäni heräsi heti epäluulo: ehkä he myrkyttävät isänmaan niinkuin aikoivat myrkyllä tappaa nuo sotilaat… Jumala auttoi minua, niin etten raivostunut, vaikka pääni hehkui kuin granaatti, auttoi minua hillitsemään itseni, niin että saatoin sanoa itselleni: houkuttele häneltä esille koko totuus, mutta älä paljasta omia ajatuksiasi ja tunteitasi, ole olevinasi pahempi kuin itse Radziwillit ovatkaan ja kisko häntä kielestä.
— Ketä? Minuako?
— Niin juuri. Jumala auttoi minua, niin että minä, yksinkertainen sotilas, petin politikoitsijan, ja teidän ylhäisyytenne pitäen minua viho viimeisenä roistona, paljasti minulle kaikki roistomaiset ajatuksensa. Niin sain minä selon kaikesta. Hiukseni nousivat kauhusta pystyyn, mutta minä kuuntelin ja kuuntelin vain loppuun saakka… Hyi teitä, roistot!… Hiiden penikat! Miks'ei salama ole teitä vielä surmannut? Miks'ei maa ole teitä vielä niellyt?… Chmielnickin, ruotsalaisten, vaaliruhtinaan, Rakóczyn ja itse paholaisen kanssa te ryhdytte liittoon saattaaksenne valtakunnan perikatoon. Te tahdotte silpoa sen palasiksi, repiä, raastaa kuin susi. Onko se teidän kiitoksenne kaikista niistä hyvistä töistä, arvonimistä, kunniapaikoista ja ulkomaitakin kadehdittavista rikkauksista, joita isänmaanne on teille tuhlannut? Mutta te ette kysy sen kyyneleitä ettekä tuskia. Missä on omatuntonne? Missä uskonne ja kunnianne? Mitkä kummitukset ovat teidät maailmaan synnyttäneet?…
— Ritari, — keskeytti ruhtinas kylmästi, — minä olen sinun käsissäsi ja voit tappaa minut, jos haluat, mutta yhtä sinulta pyydän: älä ikävystytä minua!
Molemmat vaikenivat..
Kuten Kmicicin sanoista näkyi, oli sotilas saanut diplomaatista irti koko alastoman totuuden, ja ruhtinas oli ollut sangen varomaton, erehtynyt pahasti paljastaessaan sekä omansa että hetmanin salaisimmat aikeet: Se koski kovasti ruhtinaan itserakkauteen, ja salaamatta huonoa mielialaansa hän virkkoi:
— Älä laske ainoastaan oman etevyytesi ansioksi sitä, että sait minusta totuuden ilmi. Minä puhuin - avomielisesti kanssasi, sillä luulin, että hetmani olisi paremmin tuntenut miehensä ja lähettänyt vain täysin luotettavan henkilön matkalle.
— Hetmani lähetti luotettavan miehen, — vastasi Kmicic, — mutta te olette jo menettänyt hänen luottamuksensa, ja tästä lähtien tulevat vain roistot teitä palvelemaan!
— Jollei se tapa, jolla sinä minut ryöstit, ollut roistomainen, niin kasvakoon ensi taistelussa käteni miekan kahvaan kiinni!
— Se oli viekkautta! Olen käynyt hyvää koulua! Te tahdotte tuntea Kmicicin. Tässä hän on! Tyhjin käsin en minä saavu armollisen kuninkaamme luo.
— Entä luuletko, että edes yksikään hiuskarva tulee päästäni putoamaan
Jan Kasimirin käden kautta?
— Se on tuomioistuimen eikä minun asiani.
Kmicic pysähdytti äkkiä hevosensa.
— Haa! — huusi hän. — Entä kirje vojevodalle? Se on mukananne?
— Jos olisikin, niin en sitä sinulle antaisi, — vastasi Boguslaw. —
Kirjeet jäivät Pilwiszkiin.
— Tarkastakaa hänet! — komensi Kmicic. Sotilaat tarttuivat taas ruhtinaan käsivarsiin, ja Soroka alkoi tutkia hänen taskujaan. Hetken kuluttua kirje löytyi kuin löytyikin.
— Tässä on nyt asiakirja, joka todistaa teitä vastaan, — sanoi Andrzej ottaessaan kirjeen. Tästä saa Puolan kuningas nyt nähdä aikomuksenne, ja ruotsalaiset saavat myöskin selvyyden, että vaikkakin te nyt olettekin muka yksissä heidän kanssaan, niin hetmani kuitenkin pidättää itselleen oikeuden kääntää heille selkänsä, jos onni heidät hylkää. Kaikki teidän vehkeenne paljastuvat nyt täydellisesti. Sitäpaitsi on minulla kirjeitä Ruotsin kuninkaalle, Wittenbergille, Radziejowskille… Te olette mahtavia ja ylpeitä, mutta minä ihmettelen, jollei teidän vielä tule ahdas tässä maassa, kun molemmat kuninkaat antavat teille palkintonsa.
Boguslawin silmät lennättivät pahaatietävää tulta, mutta kohta hän hillitsi vihansa ja sanoi:
— Hyvä on! Meidän välillämme on alkava taistelu elämästä ja kuolemasta!… Me tapaamme vielä toisemme!… Sinä voit tehdä meille paljon pahaa, mutta sen minä sanon, että yksikään soturi tässä maassa ei ole vielä uskaltanut tehdä, mitä sinä olet tehnyt. Siispä surma sinulle ja sinun miehillesi!
— Minulla on miekkani, jolla puolustaudun, ja valtti, millä otan omani vapaiksi, — vastasi Kmicic.
— Vai niin, sinä aiot käyttää minua panttivankina! — huudahti ruhtinas.
Ja kiukustaan huolimatta hän huoahti rauhallisesti. Hän ymmärsi nyt, ettei mikään vaara uhannut, koska hänen henkensä oli Kmicicille hyvin merkityksellinen. Sentähden hän päättikin käyttää sitä hyväkseen.
Kun he olivat taas jonkin aikaa ajaneet täyttä vauhtia eteenpäin, he huomasivat edessäpäin kaksi ratsastajaa kuormahevosineen. Ne olivat Kmicicin miehiä, jotka oli lähetetty Pilwiszkistä etukäteen matkalle.
— Mitä kuuluu? — kysyi Kmicic heiltä.
— Meidän hevosemme ovat aivan uuvuksissa, herra eversti, sillä emme ole lainkaan vielä levähtäneet matkalla.
— Kohta levähdämme.
— Tuolla tienristeyksessä on talo. Ehkä se on majatalo.
— Ajapas, Soroka, edellä valmistamaan hevosille ruoat. On se kapakka tai ei, niin pysähdymme…
— Kuten käskette, eversti!
Soroka kannusti hevostaan, ja muut seurasivat hitaasti jäljessä. Kmicic ratsasti ruhtinaan toisella puolella, Lubieniec toisella. Ruhtinas rauhoittui kokonaan eikä kysellyt enää Andrzejlta. Hän näytti olevan uupunut matkasta tai siitä asemasta, mihin oli joutunut, ja antoi päänsä painua rinnalle, silmänsä ummistua. Toisinaan hän sentään katsoi alta silmäkulmani milloin Kmiciciin, milloin Lubienieciin, jotka pitivät hänen hevostaan ohjaksista.
He olivat saapuneet asunnolle, joka oli tien vieressä metsän laidassa. Se ei ollut kapakka eikä muukaan majatalo, vaan paja, johon matkustajat tapasivat pysähtyä kengittämään hevosiaan tai korjauttamaan ajoneuvojaan. Pajan ja tien välillä oli pieni nurmikko, jolla harvakseen kasvoi tallattua ruohoa. Vaununosia ja särkyneitä pyöriä oli siellä täällä pitkin seinänvierustoja, mutta ainoatakaan matkustajaa ei näkynyt, lukuunottamatta Sorokaa, jonka hevonen seisoi pylvääseen sidottuna. Soroka itse seisoi pajan kynnyksellä puhellen sepän, joka oli tataari, ja kahden sällin kanssa.
— Täällä emme saane mitään syötävää, — huomautti ruhtinas hymähtäen.
— Meillä on ruokaa ja viinaa mukanamme, — vastasi Kmicic.
— Hyvä on. Meidän pitäisikin jo vahvistaa itseämme.
He pysähtyivät. Kmicic pisti pistolin vyönsä alle, hyppäsi alas satulasta, jätti tataarilaishevosensa Sorokan haltuun ja tarttui uudelleen ruhtinaan hevosen ohjaksiin Lubieniecin pitäessä koko ajan sitä toiselta puolelta kiinni.
— Teidän ylhäisyytenne, ruhtinas, olkaa hyvä ja nouskaa alas hevoselta! — sanoi Andrzej.
— Miksi niin? Minä syön ja juon satulassa, — vastasi ruhtinas nojautuen
Kmiciciin päin.
— Astukaa maahan! — huusi Kmicic käskevästi.
— Käy itse maahan! — tiuskaisi ruhtinas siepaten silmänräpäyksessä
Kmicicin vyön alta pistolin, jolla ampui Kmiciciä päin kasvoja.
— Jeesus, Maria! — kiljaisi Kmicic.
Kannusten puremana kimmahti ruhtinaan hevonen takajaloilleen, ja ruhtinas kääntyi satulassaan notkeasti kuin käärme Lubienieciin päin iskien kaikella voimallaan pistolin perällä hänen silmiensä väliin.
Lubieniec huusi vihlovasti ja kaatui hevoselta maahan.
Ennenkuin muut olivat käsittäneet mitä oli tapahtunut, kiiti Boguslaw kuin myrsky jo Pilwiszkiä kohti.
— Ota kiinni! Ammu alas! Lyö! — kuului hurjia huutoja.
Kolme Kmicicin soturia, jotka istuivat vielä hevostensa selässä, karahduttivat ruhtinaan jälkeen. Soroka sieppasi musketin, joka oli seinänvierustalla, ja tähtäsi pakenevaa, tai oikeammin pakenevan hevosta.
Mutta hevonen kiiti eteenpäin kuin lentoon ammuttu nuoli. Kuului laukaus. Soroka syöksyi savun läpi nähdäkseen paremmin, varjosti kämmenellään silmiään, katsoi kotvan ja huusi vihdoin:
— Ei sattunut!
Samassa Boguslaw katosi tien käänteen taa, ja hänen jälkeensä takaa-ajajat.
Soroka kääntyi nyt sepän ja tämän sällien puoleen, jotka olivat hämmästyneinä töllistelleet, mitä pajan edustalla tapahtui, ja huusi:
— Vettä!
Sepät juoksivat kaivolle, ja Soroka kävi polvilleen Andrzejn viereen, joka makasi liikkumattomana. Kmicicin kasvot olivat ruudinsavun mustaamat ja veren pirskottamat, silmät suljetut, kulmakarvat, silmäripset ja viikset vasemmalla puolella päätä palaneet. Vääpeli Soroka alkoi hellävaroen tunnustella sormillaan haavoittuneen päätä, tunnusteli kauan ja varovasti ja murahti vihdoin:
— Pääkallo on ehjä…
Mutta Kmicic ei osoittanut elon merkkiä, ja verta vuoti kovasti hänen kasvoistaan. Sillävälin olivat sepät tuoneet sangollisen vettä ja riepuja. Soroka alkoi pestä varovasti Kmicicin kasvoja.
Vihdoin tuli hyytyneen veren alta esiin suuri haava. Kuula oli viiltänyt syvästi vasenta poskea ja katkaissut korvan nipukan. Soroka alkoi tutkia, oliko poskiluu eheä.
Pian hän tuli vakuutetuksi, että se oli eheä, ja hänen rinnastaan kohosi syvä helpotuksen huokaus. Samassa alkoi Kmicic kylmän veden ja kivun vaikutuksesta osoittaa elonmerkkejä; kasvot alkoivat värähtää, rinta kohosi.
— Hän elää!… Vaara on ohi! — huusi Soroka iloisesti.
Ja kyynel vierähti vääpelin ryövärimäisille kasvoille.
Silloin ilmaantui maantien käänteeseen Bilous, yksi niistä kolmesta soturista, jotka olivat lähteneet ajamaan ruhtinasta takaa.
— No?. Miten kävi? — kysyi Soroka. Soturi ravisti päätään.
— Huonosti!
— Entä Zawratynski ja Witkowski? Palaavatko he kohta?
— Eivät milloinkaan.
Vapisevin käsin Soroka laski Kmicicin pään pajan kynnykselle.
— Kuinka niin? — huusi hän hypäten seisomaan.
— Kyllä se oli aika noita! Ensimmäisenä saavutti Zawratynski hänet, sillä hänellä oli paras hevonen, ja sitäpaitsi ruhtinas antoi tahallaan hänen lähestyä. Ihan meidän nähden se noita sieppasi miekan Zawratynskin kädestä ja iski sen melkein miehen läpi. Witkowski riensi apuun… Ruhtinas surmasi hänet aivan minun silmieni edessä yhdellä iskulla!… Minun ei tehnyt mieleni odottaa vuoroani… Saattepa nähdä, se palaa vielä tänne!
— Täällä meidän ei ole hyvä viipyä! — huusi Soroka. — Hevosille!
Kmicicille laitettiin heti sairassija hevosten väliin.
Sorokan käskystä asettui kaksi miestä maantielle vahtiin siltä varalta, että peloittava ruhtinas palaisi.
Mutta Boguslaw ajoi rauhallisesti Pilwiszkiin siinä varmassa uskossa, ettei Kmicic ollut enää elävien joukossa.
Illan tullen ruhtinas tapasi joukon ratsumiehiä, jotka hänen ylipäällikkönsä Paterson, tultuaan ruhtinaan viipymisestä levottomaksi, oli lähettänyt liikkeelle.
Johtava upseeri, huomattuaan ruhtinaan, karahdutti häntä vastaan ja sanoi:
— Teidän ylhäisyytenne, me emme tienneet, että…
— Ei mitään! — keskeytti ruhtinas. Koetellakseni tätä hevosta ratsastin sillä jonkin matkaa ja seurasin ritaria, kunnes häneltä sitten hevosen ostin.
Mutta hetken kuluttua hän lisäsi:
— Ja kalliisti maksoinkin.