YHDESTOISTA LUKU.
Kowno ja koko seutu Wilian vasemmalla rannalla samoinkuin kaikki tiet olivat vihollisen hallussa, niin että Andrzej Kmicic ei voinut ajaa pitkin valtamaantietä, vaan hänen oli pakko kulkea metsien halki Niemen-virran rannalle ja sieltä Wiikin kohdalla virran yli. Näin hän saapui Trotskin vojevodakuntaan.
Tämän matkan hän suoritti suuremmitta seikkailuitta, sillä nämä seudut olivat vielä pääasiallisesti Radziwillin hallussa.
Kaupungit ja useat kylätkin olivat hetmanin joukkojen tai pienten ruotsalaisten ratsuosastojen miehittämät, jotka hetmani oli tahallaan lähettänyt näin kauas Zoltarenkon johtamia ja Wilian toisella puolella seisovia kasakkajoukkoja vastaan.
Zoltarenko olisi mielellään ruotsalaisten kanssa vähäisen »rymynnyt» — kuten hetmani tapasi sanoa — mutta venäläiset, jotka olivat hänen liittolaisiaan, eivät halunneet ryhtyä taisteluun ruotsalaisten kanssa, eivät ainakaan vielä. Hän oli sentähden saanut ankaran määräyksen olla menemättä Wilian yli ja, jos Radziwill itse tai ruotsalaiset hyökkäisivät hänen kimppuunsa, vetäytyä takaisin.
Tästä syystä seutu Wilian oikealla puolella näytti rauhalliselta, mutta kun Radziwillin ja ruotsalaisten sekä kasakkajoukkojen etuvartiot seisoivat vastakkain kahden puolen jokea, saattoi laukaus musketista minä hetkenä hyvänsä ilmoittaa, että julma taistelu oli alkanut.
Sodan pelosta olivat kaikki piiloutuneet jonnekin. Kaikkialla Andrzej näki autioita kaupunkeja ja kyliä ja kartanoita, joitten ikkunaluukut oli naulattu kiinni.
Pellot olivat myöskin autioita, vilja korjaamatta. Talonpojat olivat piiloutuneet metsiin, jonne olivat vieneet kaiken omaisuutensa mukanaan, aateliset olivat paenneet läheiseen Preussiin, joka oli toistaiseksi säilynyt sodalta aivan koskemattomana. Mutta maanteillä ja metsäpoluilla vallitsi tavaton liike.
Andrzej Kmicic tapasi tuon tuostakin suuria talonpoikaisjoukkoja vaimoineen ja lapsineen, jotka ajoivat edellään karjojaan. Se osa Trotskin vojevodakuntaa, joka rajoittui Preussiin, oli hedelmällistä ja varakasta, ja sentähden sen asukkailla olikin paljon omaisuutta, mikä oli saatava piilotetuksi, ja säilytetyksi. Lähestyvä talvi ei peloittanut pakolaisia. He asuivat kernaammin metsissä risumajoissa parempia aikoja odotellen kuin jäivät koteihinsa, joissa vihollinen olisi heitä uhannut joka hetki.
Usein Kmicic ajoi pakenevien laumojen luo tai metsissä leimuavain nuotioitten ääreen. Kaikkialla, missä hän vain sai tavata väkeä Wilian vasemmalta rannalta, hän sai kuulla pöyristyttäviä kertomuksia Zoltarenkon julmuuksista. Ihmisiä teurastettiin iästä ja sukupuolesta huolimatta, kyliä poltettiin, kaadettiinpa puitakin puutarhoista, niin että itse maa ja vesi vain jäivät jäljelle. Niin julmaa jälkeä eivät olleet milloinkaan edes tataarilaumatkaan tehneet.
Eikä siinä kyllin, että asukkaita murhattiin, vaan sitä ennen heitä rääkättiin mitä kauneimmalla tavalla. Useita oli päässyt hengissä karkuun, useat olivat menettäneet järkensä, ja heidän kauheat huutonsa kajahtelivat nyt metsissä. Toiset, jotka olivat päässeet Wilian yli, harhailivat yhä pelon valtaamina ylt'ympäri. Moni ojensi kätensä tuskissaan Kmiciciä ja hänen orszalaisia seuralaisiaan kohti rukoillen apua ja armoa, aivan kuin vihollinen olisi ollut jo kintereillä.
Preussiin oli yhtä mittaa matkalla aatelisten vaunuja, joissa oli vanhuksia, naisia, lapsia. Heti vaunujen jäljessä ajoi kuormavaunuja palvelijoineen, muonavaroineen ja tavaroineen. Kaikki oli hurjassa epäjärjestyksessä, jokaisen mieli tuskaa täynnä.
Andrzej Kmicic tapasi lohduttaa onnettomia sanoen, että kohta ruotsalaiset lähtevät liikkeelle ja ajavat vihollisen kauas pois. Silloin pakolaiset ojensivat kätensä taivasta kohti ja huusivat:
— Jumala suokoon ruhtinaalle terveyttä ja onnea ja palkitkoon häntä siitä, että kutsui urhoollisen kansan suojelemaan meitä. Kun ruotsalaiset kulkevat joen yli, palaamme mekin kotiemme raunioille…
Kaikki siunasivat ruhtinasta. Suusta suuhun levisi sanoma, että hän minä hetkenä hyvänsä saattoi kulkea Wilian yli omien ja ruotsalaisten joukkojen kanssa. Alun pitäen oli ylistetty ruotsalaisten vaatimattomuutta, kuria ja hyvää suhtautumista paikkakuntain asukkaihin. Radziwillia sanottiin liettuan Gideoniksi, Simsoniksi, pelastajaksi.
Nämä siunaukset, joita Kmicic niin runsaasti kuuli, vahvistivat hänen uskoaan Radziwilliin, ja hän ajatteli:
»Sellaista isäntää minä palvelen! Minä suljen silmäni ja seuraan sokeasti hänen onnetartaan! Toisinaan hän on kauhea ja käsittämätön, mutta hänessä on järkeä enemmän kuin muissa, hän tietää paremmin mitä on tehtävä, ja hänessä yksin on pelastus.»
Kmicic tunsi mielensä kevyemmäksi ja jatkoi matkaansa toivehikkaampana, vaikka Kiejdany herätti hänessä kaihoa ja isänmaan onnettomuudet surua.
Hänen kaihonsa kasvoi kasvamistaan. Hän ei viskannut punaista nauhaa olkapäänsä yli eikä kaatanut sangollista vettä ensimmäiseen leirinuotioon, sillä osaksi hän ajatteli, ettei se kuitenkaan mitään auttaisi, osaksi hän ei tahtonut sitä tehdä.
»Oi, jospa Oleńka olisi nyt täällä kuulemassa tätä itkua ja valitusta, niin silloin hän ei rukoilisi Jumalaa ohjaamaan minua toisille teille eikä sanoisi minun eksyneen kuin kerettiläisen, joka on luopunut omasta uskostaan. Mutta ennemmin tai myöhemmin hän on näkevä, että hän on väärässä enkä minä… Ehkä me saamme joskus vielä tavata toisemme.»
Nuoren ritarin kaiho kävi yhä polttavammaksi, mutta samalla vakaumus, että hän kulki nyt oikeata eikä väärää tietä, tuotti hänelle rauhaa, jota hän ei pitkään aikaan ollut saanut tuntea. Levottomuus ja epäilys haihtuivat hänen mielestään, joka muuttui melkein iloiseksi täällä metsien syvyyksissä. Hän ei ollut tuntenut itseään niin iloiseksi sitten Chowanskia vastaan käydyn taistelunsa.
Charlamp oli oikeassa siinä, että matkat ovat paras lääke henkistä kärsimystä ja levottomuutta lieventämään. Andrzej-herralla oli rautainen terveys, ja hänen mielikuvituksensa ja seikkailuhalunsa kasvoivat hetki hetkeltä. Seikkailut jo ikäänkuin viittasivat hänelle, hän hymyili niille ja ajoi eteenpäin pysähtyen vain yöksi vähäksi aikaa levähtämään.
Mutta Oleńkan kuva sukelsi tuon tuostakin hänen sielunsa silmien eteen ja näytti vapisevan kuin lintu hänen sylissään. Ja Kmicic ajatteli: »Minä tulen takaisin!»
Toisinaan hän hengissään näki myöskin hetmanin synkän, kookkaan, ankaran muodon. Tähän saakka hän oli taipunut Radziwillin tahtoon, nyt hän alkoi rakastaa häntä. Tähän saakka Radziwill oli temmannut hänet mukaansa kuin mahtava koski, joka vie mukanaan kaikki, mikä osuu sen tielle, mutta nyt Kmicic tunsi koko olennossaan halun saada seurata tuon kosken juoksua.
Ja etäisyyden vaikutuksesta tuo valtava vojevoda kasvoi ritarin silmissä yhä suuremmaksi ja mahtavammaksi. Toisinaan, kun Andrzej yöllä sulki unessa silmänsä, hän näki hetmanin istuvan valtaistuimella, joka kohosi korkealle kuusten latvain yli. Hetmanilla oli kruunu päässä, miekka ja valtikka käsissä, ja hänen jalkainsa juuressa oli koko valtakunta.
Ja Andrzej Kmicic kumarsi syvään tämän suuruuden edessä.
Kolmantena päivänä sen jälkeen kuin Kmicic oli matkalle lähtenyt, hän jätti Niemenin taakseen ja saapui vielä metsäisempään seutuun. Pakolaisjoukkoja näkyi yhtenään. Myöskin asestettuja joukkoja oli liikkeellä. Nämä sanoivat olevansa Zoltarenkon joukkoja, mutta itse asiassa niillä ei ollut minkäänlaista johtoa, vaan ne olivat suorastaan rosvojoukkoja, jotka tosin välttelivät aateliskartanoita, missä oli omat puolustusmiehistöt, mutta hyökkäsivät sen sijaan pienempien kylien, talojen ja matkustajain kimppuun.
Aateliskartanot pitivät ne kurissa omin voimin ja hirttivät rosvoja puihin pitkin tietä. Mutta syvemmällä metsissä saattoi tavata suuriakin rosvojoukkoja, ja siksi Andrzejn tuli olla varovainen.
Jonkin verran kauempana, Pilwiszkissä, eli väestö kaikessa rauhassa. Kaupungin asukkaat kertoivat siellä Kmicicille, että muutamia päiviä sitten olivat kasakat hyökänneet kaupungin kimppuun ja olisivat varmasti tapansa mukaan hävittäneet sen perustuksia myöten, jollei odottamaton apu olisi tullut kuin taivaasta.
— Me olimme jo uskoneet itsemme Jumalan haltuun, — kertoi majatalon isäntä, jonka luo Kmicic oli asettunut asumaan, — kun muuan lippukunta saapui kaikkien pyhimyksien nimessä avuksemme. Ensin luulimme sitä uudeksi vihollisjoukoksi, mutta se olikin omaa väkeä. Suoraa päätä hyökkäsi lippukunta Zoltarenkon rosvojen niskaan ja teki siitä yhdessä tunnissa selvän meidän auttaessamme.
— Mikä lippukunta se oli? — kysyi Andrzej.
— Eivät sanoneet… emmekä me uskaltaneet kysyä. Kun he olivat ruokkineet hevosensa ja ottaneet haltuunsa heiniä ja viljaa niin paljon kuin löysivät, niin jatkoivat he matkaa…
— Minne?
— Etelään päin. Ensin arvelimme paeta metsiin, mutta sitten maltoimme mielemme ja jäimme paikoillemme, etenkin kun kaupunginvanhin sanoi, että sellaisen selkäsaunan jälkeen ei vihollinen hevillä eikä hetkessä tule uudelleen näille maille.
Kovin uteliaana Kmicic tiedusteli edelleen:
— Ettekö tiedä, kuka sitä lippukuntaa johti?
— Emme, mutta päällikön me kyllä näimme. Hän keskusteli kanssamme torilla. Nuori hän oli ja solakka kuin miekka. Eikä hän näyttänyt niin etevältä soturilta kuin todella oli…
— Wolodyjowski! — huusi Kmicic.
— Olkoonpa, että hän oli Wolodyjowski, tai kuka hyvänsä, mutta Jumala suokoon, että siitä miehestä kerran tulisi hetmani.
Andrzej Kmicic vaipui syviin ajatuksiin. Hän kulki nähtävästi samaa tietä, jota Wolodyjowski oli muutamia päiviä sitten kulkenut laudalaisine joukkoineen. Ja sehän olikin luonnollista, koska molemmat olivat matkalla Podlasieen. Mutta Andrzej tuli ajatelleeksi, että jos hän kovin kiirehtii eteenpäin, niin hän helposti saattaa törmätä pienikasvuisen ritarin joukkoja vastaan ja joutua hänen käsiinsä, ja silloin joutuisivat myös kaikki Radziwillin kirjeet konfederaattien saaliiksi. Siten saattaisi koko hänen lähettilästoimensa epäonnistua ja Radziwillin asia kärsiä suunnattoman vahingon. Tästä syystä päätti Andrzej viipyä pari päivää Pilwiszkissä, jotta laudalainen lippukunta ehtisi edetä mahdollisimman kauas.
Seuraavana päivänä Andrzej Kmicic saikin nähdä, että hän oli menetellyt ei ainoastaan varovasti, vaan viisaastikin, sillä ennenkuin hän aamulla oli ennättänyt kunnolla edes pukeutuakaan, riensi talon isäntä hänen luokseen.
— Uutisia, hyvä herra! huudahti isäntä.
— Hyviäkö?
— Ei hyviä eikä huonojakaan, mutta meillä on vieraita. Loistava hovi saapui aamulla varhain kaupunkiin ja asettui kaupunginvanhimman taloon. Paljon on jalkaväkeä ja ratsumiehiä, vaunuja ja palvelijoita. Ihmiset luulivat ensin, että kuningas itse olisi saapunut.
— Mikä kuningas?
Majatalon isäntä alkoi hypistellä lakkia käsissään.
— Niin, se on totta, meillä on oikeastaan nyt kaksikin kuningasta.
Mutta niistä kumpikaan ei se ollut, vaan ruhtinas, hovitallimestari.
Kmicic hypähti pystyyn.
— Mikä ruhtinas? Boguslawko?
— Niin juuri, Vilnon vojevodan serkku.
Andrzej Kmicic löi ihmetyksestä käsiään yhteen.
— Kylläpäs sattuikin hyvin!
Isäntä ymmärsi, että hänen vieraansa oli ruhtinas Boguslawin hyvä tuttava, ja kumarsi paljon syvempään kuin edellisenä päivänä. Kmicic pukeutui nopeasti ja oli tuntia myöhemmin jo kaupunginvanhimman talon edustalla.
Koko pieni kaupunkipahanen oli tulvillaan sotaväkeä. Jalkaväki oli pystyttänyt muskettinsa torille, ja sen viereisiin taloihin olivat ratsumiehet hevosineen asettuneet majailemaan. Sotilaita ja hovilaisia kirjavissa puvuissa seisoskeli talojen edustoilla tai kuljeskeli edestakaisin katuja pitkin. Upseerit kuuluivat puhuvan ranskaa ja saksaa. Puolalaisia sotilaita ja pukuja ei näkynyt missään. Muskettimiehillä ja rakuunoilla oli toisenlaiset puvut kuin niillä ulkomaalaisilla, joita Andrzej oli nähnyt Kiejdanyssa. Sotilaat olivat niin komeita, että jokaista heistä olisi voinut pitää upseerina, ja heidän sotilaallinen ryhtinsä herätti Andrzejssa ihastusta. Upseerit katselivat myöskin häntä uteliaasti, sillä hänen yllään oli loistava, kultareunainen samettipuku ja hänen seuranaan sitä paitsi kuusi ratsumiestä uusissa puvuissa.
Kaupunginvanhimman pihalla kuhisi palvelijoita: oli paasheja leveälieriset hatut päässä, lakeijoja, yllä samettinutut, ratsastavia renkejä, jaloissa pitkävartiset ruotsalaiset saappaat.
Nähtävästi ruhtinas ei aikonut viipyä pitempään Pilwiszkissä, koska vaunuja ei oltu vedetty vajoihin eikä hevosia viety talliin.
Kmicic ilmoitti nimensä ja asiansa päivystävälle upseerille, ja tämä läksi heti sisälle viemään ilmoitusta ruhtinaalle. Tuokion kuluttua upseeri palasi ja sanoi, että ruhtinas haluaa heti tavata hetmanin sanansaattajan, ja pyysi Kmiciciä seuraamaan taloon.
Eteisestä he joutuivat ruokasaliin, jossa hovimiehiä torkkui makeasti tuoleilla; he olivat nähtävästi olleet hyvin aikaisin liikkeellä. Viereiseen huoneeseen johtavan oven luona päivystävä upseeri pysähtyi ja virkkoi saksaksi kumartaen Andrzejlle:
— Täällä on ruhtinas.
Andrzej-herra astui sisälle ja pysähtyi oven suuhun. Ruhtinas istui peilin edessä ja katseli siitä nähtävästi juuri maalattuja kasvojaan sellaisella mielenkiinnolla, ettei edes huomannut tulijaa. Kaksi kamaripalvelijaa oli polvillaan hänen edessään kiinnittämässä hänen ratsusaappaittensa solkia, ja itse hän silitteli kullankeltaisen peruukkinsa otsatukkaa. Ruhtinas oli vielä nuori mies, noin 35-vuotias, mutta näytti vain 25-vuotiaalta. Kmicic tunsi hänet kyllä entuudesta, mutta katseli häntä aina suurella uteliaisuudella, jonka herättivät osaksi ruhtinaan suuri sotilasmaine, osaksi hänen omituinen ulkomuotonsa. Hän oli näet suurikasvuinen ja vankkarakenteinen, mutta hänen leveitten olkapäittensä välissä oli niin pieni pää, että olisi luullut sen otetuksi jostakin muusta ruumiista. Hänen kasvonsa olivat myöskin suhteettomat: suuri roomalainen nenä ja suuret, loistavat silmät, joitten katse oli tuima kuin kotkalla, mutta muu osa kasvoista oli niin pieni, että se melkein katosi pitkäin suortuvain väliin. Hänen suunsa oli pieni kuin lapsella ja ylähuulella ohuet viikset. Hänen maalattu ihonsa antoi hänen kasvoilleen jonkin verran tyttömäisen ilmeen, mutta samalla muistuttivat hänen ylpeytensä, varmuutensa ja itseluottamuksensa, jotka myöskin kuvastuivat hänen kasvoillaan, että siinä oli sama chercheur de noises [riidanhakija, väittelijä. Suom. huom.], kuten häntä Ranskan hovissa nimitettiin, mies, jonka kieli oli terävä, mutta miekka sitäkin terävämpi.
Saksassa, Hollannissa ja Ranskassa kerrottiin merkillisiä juttuja hänen sotilaallisista teoistaan, riidoistaan, seikkailuistaan ja kaksintaisteluistaan. Hollannissa hän oli syöksynyt taistelun kuumimpaan pyörteeseen ja omalla ruhtinaallisella kädellään riistänyt lippuja ja aseita kuuluisalta espanjalaiselta jalkaväeltä. Oranian prinssin rykmentin etunenässä hän oli valloittanut pattereita, joita vanhat koetellut soturit olivat pitäneet valloittamattomina. Reinin rannoilla hän oli ranskalaisia muskettisotureita johtaessaan tuhonnut raskaita saksalaisia, kolmikymmenvuotisessa sodassa karaistuneita ratsujoukkoja. Eräässä kaksintaistelussa Ranskassa hän oli haavoittanut kaikkein taitavimman ranskalaisen miekkailijan prinssi de Fremouillen. Muuan toinen etevä miekkailija, paroni von Goetz, oli polvillaan rukoillut häneltä armoa.. Vielä oli hän haavoittanut kaksintaistelussa paroni Grotia, minkä johdosta oli saanut serkultaan Januszilta ankaraa moitetta, koska oli häpäissyt muka ruhtinaallista arvoaan antautumalla taisteluun sellaisen ala-arvoisen henkilön kanssa. Olipa hän vihdoin eräissä juhlissa Louvressa koko hovin läsnäollessa lyönyt markiisi de Rieux'tä korvalle, koska tämä oli puhutellut häntä epäkohteliaasti.
Sellaisia kaksintaisteluita, jotka hän oli suorittanut pienemmissä kaupungeissa ja ravintoloissa, ei tietysti oltu otettu lukuun.
Siinä miehessä olivat hempeys ja rohkeus omituisesti sekoittuneet. Oleskellessaan harvoin ja lyhyen aikaa isänmaassaan hän tapasi käydä puolueriitoja Sapieha-suvun kanssa tai kuluttaa aikaansa metsästysmatkoilla. Mutta yleensä hän ei viihtynyt synnyinmaassaan ja kävi kotonaan hyvin vastahakoisesti ja vain sotien aikana. Sota oli näet hänen elämänsä, vaikkakin hän joustavan henkisen kykynsä puolesta sopi yhtä hyvin punomaan juonia ja suoritta maan diplomaattisia tehtäviä.
Heti kun viimeksimainitut olivat kysymyksessä, osasi hän olla kärsivällinen ja kestävä, paljon kestävämpi kuin rakkaussuhteissaan, joita hänellä oli pitkä jono.
Kaikissa niissä hoveissa, joissa ruhtinas Boguslaw oli oleskellut, oli hän ollut kammona kaikille niille aviomiehille, joilla oli kauniit vaimot. Varmaan oli hän tästä syystä yhä vielä naimaton, vaikka hän, ollen ylhäistä sukua ja erittäin rikas, oli kaikkein halutuimpia sulhasvieraita koko Euroopassa. Olivatpa itse Ranskan kuningas, Maria Louise, Oranian prinssi ja Brandenburgin suuriruhtinas yrittäneet naittaa häntä, mutta Boguslaw oli pitänyt vapauttaan suuremmassa arvossa.
— En tarvitse myötäjäisiä, — oli hän useasti kyynillisesti huomauttanut, — eikä muistakaan iloista minulla suinkaan ole puutetta.
Näin oli hän elänyt 35-vuotiaaksi saakka.
Seisoessaan oven suussa Kmicic uteliaana katseli ruhtinasta kasvoihin, jotka näkyivät peilistä, ja ruhtinas siveli yhä ajatuksissaan otsatukkaansa. Vihdoin, kun Andrzej Kmicic yskähti muutaman kerran, kysyi hän kääntymättä oveen päin:
— Ken siellä? Onko se vojevodan sanantuoja?
— Minä en ole mikään sanantuoja, mutta ruhtinas Radziwillin luota olen kyllä, — vastasi Kmicic.
Nyt vasta ruhtinas Boguslaw kääntyi ympäri, huomasi loistavan nuorukaisen ja näki, ettei ollut tekemisissä tavallisen palvelijan kanssa.
— Suokaa anteeksi, arvoisa soturi, — virkkoi Boguslaw, — näen erehtyneeni teidän arvoonne nähden. Teidän kasvonne ovat tutut, vaikk'en voi muistaa nimeänne? Oletteko hetmanin hovimiehiä?
— Nimeni on Kmicic, ja arvoltani olen eversti, — vastasi Kmicic.
— Kmicic! — huudahti ruhtinas. — Samako Kmicic, joka taisteli Chowanskia vastaan viime sodassa?… Siinä tapauksessa olen kuullut paljonkin teistä puhuttavan!
Ja ruhtinas alkoi tarkkaavammin ja eräänlaisella tyydytyksellä katsella
Andrzejta, sillä mikäli hän saattoi kuulemansa perusteella päättää, oli
Kmicic hänen mieleisensä mies.
— Käykää istumaan, herra eversti, — sanoi ruhtinas. — Hauska lähemmin tutustua. Mitä kuuluu Kiejdanysta?
— Tässä on kirje hetmanilta, — vastasi Kmicic. Palvelijat olivat kiinnittäneet soljet ruhtinaan saappaihin ja poistuivat. Tämä mursi kirjeen sinetin ja alkoi lukea. Luettuaan hetken hänen kasvoilleen kohosi tyytymättömyyden ilme. Hän viskasi kirjeen peilipöydän alle ja sanoi:
— Ei mitään uutta! Hetmani kehoittaa minua lähtemään Tilsitiin, jonne, kuten näette, olen jo matkalla. Ma foi! [Totta totisesti!] en ymmärrä veljeäni… Hän ilmoittaa, että suuriruhtinas on kreivikunnassaan eikä pääse ruotsalaisen armeijan ohi, joka on miehittänyt Preussin, ja samalla hän kirjoittaa repivänsä tukkaansa epätoivosta, kun minä en pyydä häneltä apua. Kuinka voisin tehdä sitä? Jollei suuriruhtinas pääse ruotsalaisen armeijan ohi, niin miten voisi minun lähettinikään päästä? Olen istunut Podlasiessa, kun minulla ei ole ollut mitään muutakaan tekemistä. Tunnustan teille, että minun on ollut siellä ikävä kuin paholaisella katumuspaalussa. Kaikki karhut koko Tykocinin ympäristöstä olen kaatanut. Kyllä ne naiset turkkeineen haisevat niillä mailla hirveästi… nenäni ei sellaista kestä… Mutta!… Osaatteko ranskaa, tai saksaa?
— Saksaa ymmärrän kyllä, — vastasi Kmicic..
— Jumalan kiitos!… Puhukaamme sitten saksaa, sillä teidän kieltänne puhuessa saattavat huulet halkeilla.
Sen sanottuaan ruhtinas työnsi alahuulensa ulos ja tunnusteli sitä kevyesti sormillaan ikäänkuin tullakseen vakuutetuksi, ettei se ollut halkeillut eikä turvonnut. Sitten hän katsoi kuvaansa peilistä ja jatkoi:
— Sain kuulla, että eräällä Skrzetuski-nimisellä aatelismiehellä Lukowin seuduilla olisi kuvankaunis rouva. Pitkä matka!… Mutta minä lähetin sinne miehiä kuitenkin ryöstämään tuon kauniin naisen… Ja, miten kävikään! Ajatelkaas, herra Kmicic, rouva ei ollutkaan kotona!
— Se oli onni, — virkkoi Andrzej, — sillä se rouva on kuuluisan soturin vaimo ja Zbarazin sankarin oma. Tämä sankari avasi itselleen tien Chmielnickin koko armeijan läpi.
— Mies joutui piiritetyksi Zbarazissa, minä olisin piirittänyt vaimon Tykocinissa… Luuletteko, että hän olisi puolustautunut yhtä urhoollisesti?
— Siinä asiassa ei teidän ylhäisyytenne tarvitse mitään sotaneuvottelua, ja siksipä on aivan turhaa, että minä sanon mielipiteeni siitä! — vastasi Andrzej Kmicic päättävästi.
— Se on totta! Suotta siitä puhumme, — myönsi ruhtinas. — Palaan äskeisiin asioihin: onko teillä vielä kirjeitä?
— Olen jättänyt teidän ylhäisyydellenne jo kirjeenne. Sitäpaitsi on minulla kirje Ruotsin kuninkaalle. Voitteko sanoa, missä kuningas on tavattavissa?
— En tiedä. Ja niistä tietäisinkään? Tykocinissa hän ei ainakaan ole, siitä olen varma, sillä siellä jos hän olisi, niin varmasti olisi hän heti luopunut koko valtakunnasta. Varsova on jo ruotsalaisten käsissä, mutta kuningasta siellä ei ole. Hänen täytyy siis olla Krakovassa tai sen läheisyydessä, jollei hän mahdollisesti olisi lähtenyt Preussiin. Mutta Varsovassa saatte kyllä tietää kaikki. Minun mielestäni täytyy Kaarle Kustaan kukistaa preussilaiset kaupungit, sillä eihän hän voi jättää niitä sellaisenaan selkänsä taakse. Kukapa olisi uskonut, että kun koko valtakunta ja koko aatelisto yhtyy ruotsalaisiin, niin juuri preussilaiset kaupungit, jotka ovat saksalaisia ja protestanttisia, eivät tahdo kuulla puhuttavankaan ruotsalaisista, vaan asettuvat vastarintaan. Ne tahtovat pitää kiinni Jan Kasimirista ja pelastaa valtakunnan! Kun me ryhdyimme tähän työhön, niin luulimme toisin käyvän, että nimittäin juuri he auttaisivat meitä ja ruotsalaisia paloittelemaan tätä kakkua, jota me sanomme valtakunnaksi. Mutta ne eivät liikahtaneet paikaltaan. Onpa onni, että vaaliruhtinas pitää niitä siellä silmällä. Hän on jo tarjonnut heille apuaankin, mutta Danzig epäilee häntä ja sanoo luottavansa omiin voimiin ja omaavansa riittävästi joukkoja…
— Me tiedämme sen jo Kiejdanyssa, — virkkoi Kmicic.
— Jollei siellä olisikaan riittävästi joukkoja, niin on siellä ainakin hyvä vainu, — lisäsi ruhtinas nauraen, — sillä minun setäni välittää valtakunnasta yhtä vähän kuin minä ja Vilnon vojevoda.
— Teidän ylhäisyytenne luvalla uskallan väittää sitä vastaan, — sanoi Kmicic tulisesti, — sillä ainakin mitä Vilnon vojevodaan tulee, niin on hän valmis antamaan henkensä ja verensä valtakunnan puolesta.
Ruhtinas Boguslaw alkoi nauraa.
— Te olette nuori, hyvä mies, sangen nuori! Mutta vähätpä siitä…
Selitettyään Kmicicille laajemmin asiaa hän vihdoin vaikeni. Samassa jokin ajatus nähtävästi juolahti hänen mieleensä, koska hän löi otsaansa ja kysyi:
— Ettekö lähde Podlasieen?
— Totta kai! — vastasi Kmicic. — Täytyyhän minun lähteä sinne, koska minulla on kirje herra Harasimowiczille, Zabludowin alistaarostalle.
— Harasimowiczille? — toisti ruhtinas. — Hän on minun mukanani täällä ja matkalla hetmanin kalleuksien kanssa Preussiin, sillä hän pelkäsi, että ne siellä voisivat vielä joutua kondeferaattien käsiin. Odottakaa, niin käsken hänet tänne.
Ruhtinas huusi kamaripalvelijan luokseen ja lähetti noutamaan herra
Harasimowicziä. Sitten hän jatkoi:
— Se sopii mainiosti!… Teiltä säästyy pitkä matka… Vaikka saattaahan olla vahingoksi, ettette lähde Podlasieen, sillä siellä on konfederaattien joukossa muuan teidän nimisenne sukulainen, jonka mahdollisesti voisitte voittaa puolellenne.
— Siihen minulla ei olisi aikaa, — virkkoi Kmicic, — sillä minulla on tärkeitä asioita Ruotsin kuninkaalle ja herra Lubomirskille.
— Vai niin! Teillä on siis kirje marsalkka Lubomirskillekin? Ahaa! Kyllä minä arvaan, mistä on kysymys… Marsalkalla on ollut aikomus saada Janusz Radziwillin tytär vaimoksi pojalleen… Eiköhän vain hetmani aikone ottaa varovasti asiaa esille?…
— Kyllä, siitä juuri on kysymys.
— Mutta molemmat ovat vielä lapsia… Hm! Se on hyvin arkaluontoinen tehtävä, sillä eihän hetmanin sovi panna asiaa alulle. Sitäpaitsi…
Ruhtinas rypisti kulmakarvojaan.
— Sitäpaitsi siitä ei koskaan mitään tule. Hetmanin tytär ei kasva Herakliusz Lubomirskille, sen minä sanon! Tietäköön hetmani, että hänen omaisuutensa täytyy jäädä Radziwillien haltuun.
Kmicic katseli ihmetellen ruhtinasta, joka alkoi nopein askelin käydä pitkin huoneen lattiaa.
Yht'äkkiä hän pysähtyi Andrzejn eteen ja sanoi:
— Antakaa minulle kunniasananne, ritarin kunniasana, että vastaatte rehellisesti kysymykseeni.
— Ruhtinas, — vastasi Kmicic, — vain ne, jotka pelkäävät, valehtelevat, mutta minä en pelkää.
— Onko hetmani antanut teille käskyn pitää salassa neuvottelunne
Lubomirskin kanssa?
— Jos olisin saanut sellaisen käskyn, en ikänä olisi maininnut herra
Lubomirskin nimeä.
— Se saattoi päästä teiltä vahingossa. Antakaa kunniasananne!
— Annan kunniasanani, — vastasi Kmicic tuima ilme kasvoillaan.
— Olette keventänyt taakan sydämeltäni, sillä luulin jo, että ruhtinas
Janusz Radziwill näyttelisi minunkin kanssani kaksinaamaista osaa.
— En ymmärrä teidän ylhäisyyttänne.
— Minä en ole tahtonut naida ruhtinatar Rohania Ranskasta enkä muitakaan sikäläisiä ruhtinattaria, joita minulle on kosittu kymmenittäin… Ja tiedättekö, miksi?
— En.
— Siksi, että minun ja hetmanin välillä on ollut sovittu, että hänen tyttärensä ja rikkautensa kasvavat minun laskuuni. Radziwillien uskollisena palvelijana tulee teidän saada tietää se.
— Kiitän luottamuksestanne… mutta teidän ylhäisyytenne erehtyy, sillä minä en ole mikään Radziwillien palvelija.
Boguslaw avasi silmänsä suuriksi.
— Mikä te sitten olette?
— Olen hetmanin eversti ja sitäpaitsi hänen sukulaisensakin.
— Sukulainen?
— Niin. Olen Kiszek-sukua, ja hetmanin äiti oli syntyään Kiszek.
Ruhtinas Boguslaw katseli vähän aikaa Kmiciciä, jonka poskia oli alkanut punoittaa. Yht'äkkiä hän ojensi kätensä ja sanoi:
— Pyydän anteeksi sinulta, rakas serkkuni, ja iloitsen sukulaisuudesta…
Vaikka sanat olivatkin kohteliaita, niin oli niitten sävyssä kuitenkin jotakin huolimatonta, mikä loukkasi Kmicicin ylpeyttä. Hänen poskilleen nousi entistä paksumpi puna, ja hän avasi jo suunsa tiuskaistakseen jotakin, kun ovi samassa avautui ja Harasimowicz ilmaantui huoneeseen.
— Täällä on kirje sinulle, — sanoi ruhtinas Boguslaw.
Harasimowicz kumarsi ensin ruhtinaalle ja sitten Andrzejlle, joka antoi hänelle kirjeen.
— Lue ääneen! — käski Boguslaw. Harasimowicz alkoi lukea:
»Herra Harasimowicz! Nyt on paras aika osoittaa hyvän palvelijan
uskollisuutta isännälleen. Niin paljon kuin saattekin irti rahoja, te
Zabludowissa ja herra Przynski Orlessa…»
— Herra Przynskin ovat konfederaatit surmanneet Orlessa, — keskeytti ruhtinas, — ja sentähden herra Harasimowicz läksikin pötkimään pakosalle…
Harasimowicz kumarsi ja jatkoi:
»… ja herra Przynski Orlessa, olkoonpa että ne ovat yleisiä varoja, veroja, vuokramaksuja…»
— Kaiken tuon ovat konfederaatit jo korjanneet, — keskeytti ruhtinas taas.
»… niin lähettäkää ne minulle mahdollisimman pian. Te voitte myydä muutamia kyliä pois ja kiskoa niistä runsaasti rahaa. Sanalla sanoen, mistä ikänä rahoja saatte, niin ottakaa ja lähettäkää minulle. Hevoset ja kaikki tavarat, mitä siellä on, niin, se suuri kynttiläkruunu Orlesta, pyhimysten kuvat ja koristukset kirkoista, mutta ennen kaikkea tykit lähettäkää pois, koska ne muuten voisivat joutua konfederaattien käsiin…»
— Taaskin myöhästyneitä neuvoja, sillä tykit ovat jo muassani! — virkkoi ruhtinas Boguslaw.
»…ja pankaa menemään Preussin puolelle mitä joutuisimmin, jotteivät ne joutuisi niitten kapinallisten saaliiksi, jotka ovat alkaneet ryöstää maatilojani…»
— Alkaneet ryöstää… Vai niin! Puti puhtaaksi on siellä jo ryöstetty!
»… ja valmistautuvat lähtemään Zabludowiin. Niitten kanssa ei pidä antautua taisteluun, sillä niitä on paljon. Paras olisi tekeytyä ystäväksi niitten kanssa, juottaa humalaan ja yöllä, kun ne sikeästi nukkuvat, leikata kurkut poikki (mikä kapakoitsija hyvänsä voi järjestää sen) tai sekoittaa myrkkyä olueen tai usuttaa jokin rosvojoukko, joita on siellä niin runsaasti, niitten kimppuun ja antaa teurastaa ne viimeiseen mieheen…»
— Eipä mitään uutta! — sanoi ruhtinas Boguslaw. — Voimme jatkaa matkaa, herra Harasimowicz.
— Tässä on vielä lisäys, — vastasi alistaarosta. Ja hän alkoi lukea edelleen:
»Jollette voi ottaa viinejä mukaan (meillä ei ole täällä enää yhtään),
niin myykää kaikki..»
Samassa herra Harasimowicz keskeytti lukunsa ja tarttui kaksin käsin päähänsä.
— Hyvä Jumala! Viinit, jotka ovat tulossa jäljessämme, ovat kaiketi joutuneet niitten kapinallisten käsiin, jotka ovat seuranneet meidän kintereillämme. Se on muutaman tuhannen guldenin vahinko. Todistakaa, teidän ylhäisyytenne, että te itse kielsitte minua odottamasta, kunnes tynnyrit olisi kuormattu?
Herra Harasimowicz olisi pelästynyt hirveästi, jos olisi tuntenut herra Zagloban ja tiennyt, että tämä suurjuomari oli juuri kapinallisten joukossa. Mutta ruhtinas Boguslaw nauroi vain ja sanoi:
— Olkoon se heille terveydeksi! Lue eteenpäin!
»… mutta jollei ostajia löytyisi, niin kuopatkaa tynnyrit maahan. Tynnyri parasta viiniä on kuitenkin jätettävä esille sekä Orlessa että Zabludowissa ja siihen sekoitettava voimakasta myrkkyä, sillä jos päällystö kuolee myrkkyyn, niin kyllä miehistö pian hajaantuu. Noudattakaa tarkasti neuvojani, mutta tehkää kaikki salassa!… Polttakaa tämä kirje!»
Alistaarosta vaikeni ja katsoi ruhtinaaseen odottaen määräystä. Tämä puuttui puheeksi: %
— Näen, että veli hopea ajattelee konfederaatteja. Vahinko vain: liian myöhään, kuten tavallista!… Jos hän pari viikkoa sitten olisi tällaisen juonen keksinyt, niin olisi voinut yrittää… Saatte mennä, herra Harasimowicz, emme teitä enää tarvitse.
Harasimowicz kumarsi ja poistui.
Ruhtinas asettui peilin eteen ja alkoi katsella kuvaansa siitä kiinnittämättä lainkaan huomiota Kmiciciin, joka istui varjossa selin ikkunaan.
Jos ruhtinas olisi luonut edes silmäyksen Andrzejn kasvoihin, niin hän olisi huomannut, että nuoressa lähettiläässä tapahtui jotakin ihmeellistä, sillä Kmicicin kasvot olivat aivan kalpeat, hikipisarat helmeilivät otsalla, ja kädet vapisivat suonenvetoisesti. Milloin hän nousi tuolilta, milloin istuutui sille jälleen kuin mies, joka taistelee itsensä kanssa ja koettaa painaa alas vihan ja epätoivon purkausta. Vihdoin hänen kasvoilleen levisi kylmä rauha. Hän kokosi voimansa ja hillitsi itseään.
— Teidän ylhäisyytenne, — alkoi hän, — siitä luottamuksesta, jota hetmani minua kohtaan osoittaa, teidän ylhäisyytenne huomaa, ettei hän tahdo salata minulta mitään. Koko olemuksellani olen antautunut hänen asialleen; hänen ja teidän ylhäisyytenne menestyksestä riippuu myöskin minun menestykseni, ja sentähden seuraan minä teitä minne menettekin… Olen valmis kaikkeen! Mutta vaikkakin minä kokonaan palvelen teidän asiaanne, en minä käsitä kaikkia sen puolia enkä voi kehittymättömällä järjelläni tunkeutua kaikkiin sen sokkeloihin.
— Mitä haluatte tietää, arvoisa ritari, tai oikeammin kaunis serkkuni? — kysyi ruhtinas.
— Tahtoisin viisastua teidän ylhäisyytenne neuvoista, sillä olisihan häpeä, jollen minä tuollaisilta valtiomiehiltä mitään oppisi. En kuitenkaan tiedä, suostuuko teidän ylhäisyytenne vastaamaan rehellisesti tiedusteluihini?
— Se riippuu teidän kysymyksestänne ja minun mielentilastani, — vastasi
Boguslaw katsellen yhä itseään peilistä.
Kmicicin silmät iskivät säkeniä, mutta hän jatkoi kuitenkin rauhallisesti:
— Kas tässä kysymykseni: hetmani sanoo, että kaikki hänen toimenpiteensä tarkoittavat valtakunnan parasta ja pelastusta, ja tämä on aina hänen kielellään. Pyydän teidän ylhäisyyttänne vastaamaan suoraan, onko tämä vain tekosyy, vai tarkoittaako hetmani todella maan parasta?…
Ruhtinas loi lyhyen, läpitunkevan silmäyksen Kmiciciin.
— Jos sanoisin, että se on vain tekosyy, niin auttaisitteko meitä vielä?
Kmicic kohautti halveksivasti olkapäitään.
— Kuten sanoin, minun menestykseni riippuu teidän menestyksestänne.
Miten tulee käymään, se on minusta yhdentekevää.
— Te tulette kohoamaan korkealle! Muistakaa, mitä olen sanonut. Mutta miks'ei Janusz Radziwill ole koskaan avomielisesti puhunut kanssanne?
— Ehkä siksi, että hän on umpimielinen… tai ehkä vain siksi, ettei ole tullut sitä tehneeksi.
— Te olette tarkkanäköinen, huomaan, sillä totta on, että hän on umpimielinen eikä suvaitse antaa muitten katsoa hänen kortteihinsa. Silloinkin, kun hän puhuu minun kanssani, saattaa hän unohtaa itsensä ja ruveta laveasti puhumaan isänmaanrakkaudestaan. Vasta kun minä nauran hänelle päin kasvoja, hän hillitsee itsensä.
— Se on siis tekosyy? — kysyi Kmicic. Ruhtinas käänsi tuolinsa ympäri, istuutui sille kahdareisin, laski käsivartensa sen selkämyställe ja vaikeni hetken aikaa ikäänkuin tuumien asiaa. Sitten hän alkoi:
— Kuulkaa, herra Kmicic! Jos me Radziwillit eläisimme Espanjassa, Ranskassa tai Ruotsissa, missä poika seuraa isäänsä valtaistuimella ja missä oikeus kuninkuuteen on Jumalalta itseltään, silloin me varmasti palvelisimme kuningastamme ja tyytyisimme korkeimpiin virkoihin, jotka kuuluisivat meille sekä syntyperämme että rikkautemme tähden. Mutta täällä, tässä maassa, jossa kuningas ei ole Jumalan, vaan aateliston valitsema, jossa kaikki on in liberis suffragiis [vapaassa valinnassa], me voimme tehdä itsellemme kysymyksen: miksi on Vaasa eikä Radziwill hallitseva?… Jos joku Vaasan suvusta onkin valtaistuimella, niin sellaiseen voi vielä tyytyä, sillä he ovat kuninkaallista sukuperää, mutta kuka takaa, ettei aateliston päähän pälkähdä istuttaa valtaistuimelle Vaasan jälkeen joku herra Harasimowicz, Simoharawicz tai suorastaan joku herra Tyhjänpantti… Hyi, kuka tietää, kuka vielä valitaan kuninkaaksi! Ja meidän, Radziwillien, jotka olemme saksalaisia valtioruhtinaita, täytyisi vanhan tavan mukaan polvistua suutelemaan herra Tyhjänpantin kättä… Hyi! Kaikkien sarvipäisten nimessä on aika tehdä loppu mokomasta! Katsokaa, miten on Saksassa laita! Kuinka moni itsenäinen ruhtinas sopisi sieltä maihin ja rikkauksiin nähden meille alistaarostaksi. Ja kuitenkin he hallitsevat ja kantavat kruunujaan ollen meistä edellä, vaikka heille paremmin sopisi kantaa meidän laahustimiamme. On aika tehdä tällaisesta loppu, arvoisa ritari, on aika toteuttaa isäni suunnitelmat!
Ruhtinas innostui, nousi ja alkoi astella pitkin huonetta.
— Tämä ei tule tapahtumaan ilman vaikeuksia ja vastuksia, — jatkoi hän, — sillä Olykan ja Nieswiezin Radziwillit eivät tahdo auttaa meitä. Tiedän ruhtinas Michalin kirjoittaneen serkulleni, että meidän pitäisi pikemmin ajatella jouhista pakkopaitaa kuin kuninkaan manttelia. Ajatelkoon itse sitä, katukoon, istukoon tuhkaan ja ruoskituttakoon selkäänsä. Koska hän kerran tyytyy kuninkaalliseen pöydänkattaja-arvonimeensä, niin leikatkoon hyveellisesti kukonpoikasia halki koko hyveellisen elämänsä aina hyveelliseen kuolemaansa saakka! Kyllä me tulemme toimeen ilman häntäkin emmekä laske kättämme, sillä nyt on paras aika toimia. Valtakunta joutuu hornan tuuttiin, sillä se on käynyt niin heikoksi, ettei pysty vastustamaan ketään. Joka puolelta viholliset kömpivät sen rajojen yli, kuin raja-aidat olisivat palaneet. Sellaista, mitä täällä on tapahtunut ruotsalaisille, ei ole vielä missään koko maailmassa sattunut! Me voimme kyllä veisata: Te Deum laudamus! [Sinua, Jumala, kiitämme] mutta se on joka tapauksessa jotakin kuulumatonta. Vihollinen hyökkää maahan, vihollinen, joka on tunnettu ryöstönhalustaan, eikä tapaa vastustusta, vaan päinvastoin kaikki rientävät hylkäämään entisen isäntänsä ja liittyvät uuteen, kaikki: magnaatit, aateliset, armeija, linnat, kaupungit… häpeämättä, kainostelematta, ilman kunniantuntoa… Historia ei tunne toista sellaista tapausta! Hyi, minkälaista roskaväkeä tässä maassa asuu!… Kuinka tällainen maa voisi jäädä hukkumatta? Ruotsalaisten armoon on luotettu, mutta kyllä tässä vielä saadaan tuta miltä niitten armo maistuu! Siellä Suur-Puolassa ruotsalaiset jo vääntävät musketeillaan aatelisilta sormet käsistä… Ja niin tulee käymään kaikkialla, sillä toisin ei voisikaan käydä, koska mokoman kansan täytyy hukkua, täytyy joutua naapuriensa orjaksi!…
Kmicic oli käynyt yhä kalpeammaksi, ja hänen täytyi koota kaikki voimansa voidakseen pidättää sisäistä raivoansa puhkeamasta esille. Mutta ruhtinas oli kokonaan omien ajatustensa vallassa ja oman kaunopuheisuutensa lumoissa ja jatkoi kiinnittämättä huomiotaan kuulijaan:
— Tässä maassa, hyvä mies, on sellainen tapa, että jos ken kuolinkamppailussaan makaa, niin omaiset kiskovat viime hetkessä pois päänaluksen kuolevan pään alta ja lopettavat siten hänen kärsimyksensä. Minä ja Vilnon vojevoda olemme päättäneet tehdä maalle tämän viimeisen palveluksen. Mutta joukko saaliinhimoisia naapureita vaanii perintöä, emmekä me voi ottaa haltuumme kaikkea, mutta osan otamme, pienimmän osan. Sukulaisina on meillä siihen oikeus. Jollei tämä vertaus miellyttäisi, käytän toista. Koko valtakunta on kuin suuri, punainen vaate, jota omakseen kiskovat ruotsalaiset, venäläiset, Chmielnicki, tataarit, vaaliruhtinas ja yleensä jokainen, joka sen liepeillä asuu. Vilnon vojevoda ja minä olemme päättäneet, että meidän tulee saada niin paljon siitä vaatteesta, että se riittää yhdeksi purppuraviitaksi. Sentähden me emme kiellä muita kiskomasta, mutta kiskomme itsekin. Pitäköön Chmielnicki Ukrainan, kiistelkööt ruotsalaiset ja brandenburgilaiset Preussista ja Suur-Puolasta, vieköön Rakóczy tai ken hyvänsä Vähän-Puolan, mutta Liettua on oleva Janusz Radziwillin ja tuleva sitten hänen tyttärensä kanssa minun omakseni!
Kmicic nousi nopeasti.
— Kiitän teidän ylhäisyyttänne, tämän juuri halusin tietää.
— Lähdettekö?
— Lähden.
Ruhtinas katsoi tarkkaavasti Kmiciciin ja huomasi nyt vasta, kuinka kalpea ja kiihtynyt tämä oli.
— Mikä teidän on? — kysyi Boguslaw.
— Olen aivan uupunut ja päätäni pyörryttää. Kyllä käyn vielä heittämässä hyvästi, ennenkuin lähden matkalle.
— Joutukaa sitten, sillä minä aion jatkaa jo iltapuolella matkaa.
— Tunnin kuluttua olen täällä.
Näin sanoen Kmicic kumarsi ja poistui.
Viereisessä huoneessa makaavat nousivat hänet nähdessään seisomaan, mutta hän hoiperteli ohi kuin humalainen kiinnittämättä heihin huomiotaan. Ulkokynnyksellä hän tarttui kaksin käsin päähänsä ja alkoi hokea:
— Jeesus natsarealainen, juutalaisten kuningas. Jeesus, Maria, Joosef!
Hoipertelevin askelin hän kulki pihan poikki, vahdin ohi. Portin ulkopuolella seisoivat hänen miehensä vääpeli Sorokan johdolla.
— Minun jälkeeni! — komensi Kmicic.
Ja hän riensi kaupungin halki majataloa kohti.
Soroka, joka oli jo kauan ollut Kmicicin palveluksessa ja tunsi tämän hyvin, huomasi heti, että nuorelle everstille oli tapahtunut jotakin tavatonta.
– Olkaa varuillanne! — kuiskasi hän miehille.
– Hukka perii sen, johon hänen vihansa nyt kohdistun!
Sotilaat seurasivat ääneti Kmiciciä, joka pikemmin juoksi kuin käveli huitoen käsillään ja mutisten tolkuttomia sanoja.
Sorokan korvaan osui katkonaisia sanoja: »Murhamiehiä, kerettiläisiä, pettureita… Konna ja petturi… Molemmat samanlaisia!»
Sitten Kmicic kaikesta päättäen alkoi muistella entisiä asetovereitaan, sillä hän mutisi sellaisia nimiä kuin: Kokosinski, Kulwiec, Ranicki, Rekuc… Muutaman kerran hän mainitsi myöskin Wolodyjowskin. Soroka kuunteli häntä kummastellen, kävi yhä alakuloisemmaksi ja ajatteli itsekseen:
— Tässä tulee kohta verta vuotamaan…
Sillävälin he olivat saapuneet majataloon. Kmicic sulkeutui heti huoneeseensa eikä antanut kokonaiseen tuntiin itsestään elonmerkkiä.
Sotilaat alkoivat sillä aikaa satuloida hevosiaan, vaikk'eivät olleet saaneet käskyä.
— Eipä ole haitaksi, — arveli Soroka, — sillä paras on olla valmiina.
— Valmiita ollaan! — vastasivat siihen vanhat sotakarhut viiksiään kierrellen.
Kohta kävikin selville, että Soroka tunsi everstinsä, sillä yht'äkkiä ilmaantui Kmicic ovelle, lakitta, vain paita ja housut yllään.
— Satuloikaa hevoset! — huusi hän.
— On jo satuloitu.
— Laittakaa kuormat kuntoon!
— On jo laitettu.
— Dukaatti mieheen! — huusi nuori eversti, joka kiihtymyksestään huolimatta pani tyydytyksellä merkille, että hänen soturinsa aavistivat hänen ajatuksensa.
— Kiitämme, herra eversti! — kaikui kuin yhdestä suusta.
— Kaksi miestä heti matkalle kuormahevosten kanssa Dembowaa kohti. Kaupungin halki on ajettava hiljaa, mutta heti kun olette päässeet kaupungin ulkopuolelle, niin täyttä laukkaa aina metsään saakka.
— Ymmärrämme!
— Neljä miestä lataamaan musketteja! Minulle on satuloitava kaksi hevosta!
— Tiesinhän, että jotakin tulee tapahtumaan, — mutisi Soroka.
— Vääpeli seuratkoon minua! — huusi Kmicic. Ja puettuna ohuesti, niinkuin oli, hän meni pihan poikki Sorokan seuraamana, jonka silmät olivat ihmetyksestä selkoselällään. Kmicic pysähtyi kaivon luo, osoitti sankoa, joka riippui kaivonvivussa, ja komensi:
— Kaada vettä niskaani!
Vääpeli tiesi kokemuksesta, kuinka vaarallista oli olla tottelematta silmänräpäyksessä ensimmäistä käskyä. Hän täytti sangon vedellä ja kaatoi veden Ahdrzejn niskaan. Tämä alkoi purskua ja pärskyä kuin valaskala ja huusi:
— Vielä kerran!
Soroka teki tempun vielä kerran ja ammensi vettä sellaisella kiireellä, kuin olisi ollut kysymyksessä tulipalon sammuttaminen.
— Riittää! — pääsi Kmiciciltä vihdoin. — Seuraa nyt minua sisälle auttamaan ylleni kuivia vaatteita.
Molemmat menivät majataloon.
Portissa heitä vastaan tulivat ne kaksi kuormahevosta, jotka olivat saaneet käskyn lähteä matkalle.
— Hitaasti halki kaupungin, mutta sitten täyttä laukkaa! — sanoi Kmicic heille vielä ja meni sisälle.
Puolen tunnin kuluttua hän ilmaantui ulos täysissä tamineissaan. Hänen yllään oli hirvennahkainen kauhtana, jonka ympäri oli vyötetty nahkainen vyö pistoleineen, ja jaloissa pitkävartiset saappaat.
Sotilaat huomasivat, että panssaripaidan reuna pisti esiin kauhtanan alta ja että Kmicic siis oli varustautunut kuin taisteluun. Miekka oli vyötetty korkealle, jotta nopeammin saisi sen kahvan käteensä. Hänen kasvonsa näyttivät rauhallisilta, mutta uhkaavilta.
Kun Kmicic oli silmäillyt sotilaitaan ja tullut vakuutetuksi, että he olivat varustautuneet, kuten piti, nousi hän hevosensa selkään, ojensi majatalon isännälle dukaatin ja ajoi pihalta.
Soroka ratsasti hänen vieressään ja kolme miestä hänen takanaan mukanaan varahevonen. Tuossa tuokiossa he olivat saapuneet torille, joka oli täynnä ruhtinas Boguslawin joukkoja. Nähtävästi olivat nämä saaneet käskyn varustautua matkalle, koska ne olivat vilkkaassa toiminnassa. Ratsumiehet satuloivat hevosiaan, jalkamiehet hakivat muskettejaan, jotka oli asetettu ristikkoon talojen edustalle, kuormahevosia valjastettiin vankkurien eteen.
Kmicic näytti heräävän mietteistään.
— Kuulehan, Soroka, — sanoi hän, — jatkuuko maantie suoraan staarostan pihalta eteenpäin tarvitsematta palata takaisin torille?
— Entä minne on matka, herra eversti?
— Dembowaan.
— Siinä tapauksessa se jatkuu sieltä suoraan.
— Hyvä on! — virkkoi Kmicic.
Jonkin ajan kuluttua saattoi kuulla hänen mutisevan itsekseen:
— Niin niin, kunpa ne pojat nyt eläisivät! Vähän on sellaisia miehiä, jotka pystyvät suorittamaan sellaisia temppuja kuin tämä.
Sillävälin he olivat sivuuttaneet torin ja tulleet staarostan asunnolle vievälle tielle.
— Seis! — komensi Kmicic yht'äkkiä. Sotilaat pysähtyivät ja kääntyivät häneen päin.
— Oletteko valmiit kuolemaan? — kysyi hän lyhyesti.
— Olemme! — vastasivat orszalaiset sotakarhut kuin yhdestä suusta.
— Me ajoimme suoraan Chowanskin kitaan, eikä hän kuitenkaan syönyt meitä… Muistatteko?
— Muistamme!
— Tänään on uskallettava suuria asioita… Jos onnistumme, niin armollinen kuningas palkitsee teitä runsaasti… Siitä olen varma… Mutta jollemme onnistu, niin surma meidät perii!
— Miks'ei se onnistuisi?! — huudahti Soroka, jonka silmät alkoivat loistaa kuin vanhan suden silmät.
— Sen täytyy onnistua! — vakuuttivat muut kolme, Bilous, Zawratynski ja
Lubieniec.
— Me ryöstämme Boguslaw-ruhtinaan! — sanoi Kmicic.
Ja hän vaikeni nähdäkseen minkä vaikutuksen niin mieletön päähänpisto tekisi sotilaihin. Mutta nämä vaikenivat myöskin ja tuijottivat häneen ihmetellen. Heidän viiksensä vain liikkuivat ja kasvoille levisi hurja ilme. — Surma on lähellä, palkinto kaukana! — virkkoi Kmicic.
— Vähätpä siitä! — murahti Zawratynski.
— Sotaväki on kaikki torilla… mutta pihalla on vain muutamia vahteja ja parikymmentä hovilaista, jotka eivät pahaa aavista ja joilla ei ole edes miekkoja, — sanoi Kmicic.
— Jos kerran herra eversti uskaltaa panna päänsä alttiiksi, niin miksi emme me uskaltaisi? — sanoi Soroka.
— Kuulkaa! — jatkoi Kmicic. — Jollemme ota häntä viekkaudella, niin hän pysyy ottamatta kokonaan… Kuulkaa! Minä menen sisälle ja tulen heti takaisin ruhtinaan kanssa… Jos ruhtinas käy istumaan minun hevoselleni, niin nousen minä toisen hevosen selkään, ja niin sitä lähdettiin… Kun sitten olemme tulleet sadan tai parin sadan askelen päähän, niin on kahden teistä käytävä häneen käsiksi ottamalla hänestä kiinni, ja sitten annamme mennä täyttä laukkaa!
— Kuten käskette! — sanoi Soroka.
— Jos meitä ei näy, — selitti Kmicic edelleen, — ja sisältä kuuluu laukaus, niin te ammutte vahdit ja pidätte minulle hevosen valmiina, kunnes juoksen ulos.
— Kuten käskette! — vastasi Soroka.
— Eteenpäin! — komensi Kmicic.
Soturit kannustivat ratsujaan ja pysähtyivät neljännestunnin kuluttua kaupunginvanhimman talon edustalle. Portin luona seisoi yhä kuusi vahtisotilasta ja sisäänkäytävän luona neljä. Pihalla hyöri vaunujen ympärillä muutamia tallirenkejä, joita eräs mies, puvusta päättäen ulkomaalainen, piti silmällä.
Tallin edessä valjastettiin hevosia kaksien muitten vaunujen eteen, ja muutamat suurikasvuiset palvelijat kantoivat niihin matkalaukkuja ja vaunupeitteitä. Näitä piti silmällä mustapukuinen mies, joka näytti lääkäriltä tai tähtien tutkijalta.
Kmicic antoi vartijaupseerin ilmoittaa tulostaan, kuten edelliselläkin kerralla, ja sai heti luvan astua sisään ruhtinaan luo.
— Kuinka voitte nyt? — kysyi ruhtinas iloisesti. — Te lähditte niin nopeasti talosta, että luulin sanojeni loukanneen teitä, ja minä jo pelkäsin, ette saisi teitä enää tavata.
— Enhän olisi voinut lähteä matkalle käymättä ilmaisemassa teille kunnioitustani, — vastasi Kmicic.
— No niin! Ajattelin mentyänne, että kyllä hetmani tietää kenen hän lähettää matkalle niin tärkeissä asioissa. Nyt tahdon minäkin käyttää teitä hyväkseni ja antaa myötänne muutamia kirjeitä yhden itse Ruotsin kuninkaalle. Mutta miksi olette varustautunut kuin sotaan?
— Siksi, että olen matkalla seuduille, joilla liikkuu konfederaatteja, ja sitäpaitsi kuulin täällä kaupungissa, että aivan äskettäin muuan kapinallinen lippukunta käväisi täällä, minkä teidän ylhäisyytenne itsekin on vahvistanut todeksi. Onpa täällä Pilwiszkissä se antanut Zoltarenkon väelle oikein aimo selkäsaunan, mikä sopikin erinomaisen hyvin sen kuuluisalle päällikölle.
— Kenelle?
— Herra Wolodyjowskille. Tämän matkassa ovat Mirski, Oskierka ja molemmat Skrzetuskit, joista toinen on juuri sama Zbarazin sankari, jonka rouvan teidän ylhäisyytenne aikoi ryöstää ja viedä Tykociniin. Nämä kaikki ovat nousseet hetmania vastaan, mikä on aikamoinen vahinko, sillä miehet ovat erinomaisia sotureita. Mutta eihän sille mahda mitään! Valtakunnassa on vielä sellaisia pässinpäitä, jotka eivät tahdo käydä käsiksi punaiseen vaatteeseen yhdessä kasakkain ja ruotsalaisten kanssa ja kiskoa siitä itselleen niin paljon kuin suinkin.
— Pässinpäistä ei tässä maailmassa ole puutetta, vähimmin meidän maassamme! — huudahti ruhtinas. — Tässä ovat kirjeet. Kun tapaatte Ruotsin kuninkaan, niin kertokaa hänelle luottavasti, että minä olen sielultani yhtä innokas hänen kannattajansa kuin minun serkkunikin, vaikkakin minun vielä toistaiseksi täytyy teeskennellä muuta.
— Kenenpä tässä maailmassa ei täytyisi teeskennellä? — arveli Kmicic. —
Jokainen teeskentelee, etenkin jos aikoo jotakin suurta saada aikaan.
— Se on totta, se on totta. Pitäkää nyt huolta asioistani, niin kyllä minä palkitsen teidät yhtä runsaasti kuin ruhtinaanne Vilnon vojevoda.
— Koska teidän ylhäisyytenne on noin ystävällinen minua kohtaan, niin ehkä saan jo nyt pyytää palkintoa.
— Vai niin. Vojevoda on nähtävästi ollut kitsas matkarahoihin nähden.
Hänen raha-arkkunsa ei hevillä aukene.
— Jumala varjelkoon minua ottamasta rahaa. En ole saanut rahaa hetmanilta enkä halua teiltäkään. Omalla kustannuksellani teen tämänkin matkan.
Boguslaw katsoi ihmetellen nuoreen soturiin.
— Huomaanpa, että Kmicicit eivät ole niitä miehiä, jotka palvelevat rahan tähden. Mitä; sitten haluatte, ritari?
— Seikka on se, teidän ylhäisyytenne, että minä ajattelemattomasti kylläkin otin Kiejdanysta mukaani erään täysiverisen juoksijahevosen voidakseni komeilla ruotsalaisille. En liioittele, jos sanon, että sen vertaista ei ole toista koko Kiejdanyssa. Mutta nyt minä pelkään, että pitkällä matkalla jokin vahinko voi sitä kohdata. Sitäpaitsi se voisi joutua vihollisen, esimerkiksi Wolodyjowskin käsiin, joka on minun henkilökohtainen vihamieheni. Olen sentähden aikonut pyytää teidän ylhäisyyttänne pitämään sen luonaan, kunnes minä sopivassa tilaisuudessa voin pyytää sen itselleni takaisin.
— Myykää mieluummin se minulle.
— En voi, sillä se olisi sama kuin jos möisin ystäväni. Ainakin sata kertaa on se hevonen pelastanut minut mitä suurimmasta vaarasta, sillä sillä on tapana purra taistelussa vihollista.
— Onko se todella niin erinomainen? — kysyi ruhtinas Boguslaw innostuneesti.
— Kyllä se on! Jos olisin varma, että teidän ylhäisyytenne ei panisi pahakseen, niin löisin vetoa vaikka sata dukaattia siitä, että teidän ylhäisyydellänne itsellään ei ole sellaista hevosta.
— Ehkä minä suostuisinkin vetoon, jos tänään olisi aikaa panna toimeen kilpakoeajo. Mielelläni pidän sen teille, vaikka vieläkin mieluummin ostaisin sen, jos se on mieleeni. Entä missä se merkillinen hevonen nyt on?
— Se on portin luona.
— Menkäämme katsomaan sitä.
— Kuten haluatte.
Ruhtinas otti hattunsa, ja he menivät. Portin edustalla Kmicicin miehet pitivät kahta satuloitua hevosta, joista toinen, pikimusta ja tähtiotsainen, hirnahti nähdessään isäntänsä.
— Tuohan se arvattavasti on, — sanoi ruhtinas. — Onko se niin merkillinen kuin sanotte, sitä en tiedä, mutta komea se ainakin näyttää olevan.
— Taluttakaa se tänne! — huusi Kmicic. — Ei, odottakaa, minä nousen itse sen selkään.
Sotilaat antoivat hevosen Andrzejlle, joka istuutui sen selkään ja alkoi ratsastaa pitkin pihaa. Juostessaan näytti ratsu kahta kauniimmalta. Sen silmät loistivat, harja hulmusi tuulessa, ja sieraimista näytti tuli suitsuavan. Kmicic muodosti ympyröitä, muutteli vauhtia ja karahdutti vihdoin päin ruhtinasta noin askelen päähän huutaen samassa:
— Halt!
Hevonen ponkaisi jaloillaan lujasti maata vasten ja pysähtyi kuin tukki.
— Miltä näyttää? — kysyi Kmicic.
— Kuten sanotaan: hirven silmät ja sääret, suden käynti ja neitsyen rinta! — vastasi ruhtinas. — Kaikki niinkuin pitääkin. Saksalaista komentoakin kuuluu tottelevan?
— Niin. Eräs Zend-niminen kuurinmaalainen opetti sen.
— Entä juokseeko se nopeasti?
— Kuin tuuli! Tataari ei siltä pakoon livahda.
— Sen kouluttaja on ollut erinomainen, ja hyvin se on opetettu.
— Se on niin opetettu, että vaikeata on teidän ylhäisyytenne sitä uskoa. Kun se juoksee rivissä, saa ratsastaja heittää ohjakset käsistään, ja kuitenkaan se ei riko riviä eikä tahtia. Koettakaa itse! Jos se kahden virstan matkalla etenee muista edes puolen pään vertaa, niin annan sen ilmaiseksi.
— Sepä vasta olisi merkillistä! Vaikka heittää ohjakset irti?
— Merkillistä ja hyödyllistä, sillä silloin ovat kädet vapaina. Usein on sattunut, että minulla on ollut miekka toisessa, pistoli toisessa kädessä, ja hevonen on juossut vapaana.
— Entä jos rivi kääntyy?
— Silloin sekin kääntyy riviä rikkomatta.
— Ei ole mahdollista! — väitti ruhtinas. — Sellaista hevosta ei ole olemassa. Olen nähnyt Ranskassa kuninkaan hevosia, jotka ovat opetetut hovijuhlia varten, mutta niitäkin piti toki ohjata.
— Tässä hevosessa on ihmisen äly… Koetelkaa, teidän ylhäisyytenne, itse!
— Annahan tänne! — virkkoi ruhtinas hetken mietittyään.
Kmicic itse piti hevosesta kiinni, ruhtinas hyppäsi kevyesti ratsun selkään ja alkoi kämmenellään taputtaa sen sileätä kaulaa.
— Ihmeellistä! — puheli ruhtinas. — Jalorotuisimmatkin ratsut tulevat syksyllä ainakin jonkinverran takkuisiksi, mutta tämä on niin siloinen kuin juuri vedestä nostettu. Entä mihin suuntaan ajamme?
— Mieluummin metsään päin, jos teidän ylhäisyytenne sallii; sillä maantie on sielläpäin tasainen ja leveä, mutta kaupunkiin päin jos ajamme, niin vastaantulijat häiritsevät.
— Siis metsään päin!
— Kahden virstan matkalla koko ajan rivissä!… Teidän ylhäisyytenne, hellittäkää ohjakset… Kaksi miestä kummallekin puolelle… Minä ajan takana.
— Asentoon! — komensi ruhtinas. — Täyttä ravia! Mars!
Joukkue läksi tuulen nopeudella. Pölypilvi peitti ratsastajat ruhtinaan palvelijain ja tallirenkien näkyvistä, jotka uteliaina olivat kokoontuneet portille katsomaan koeajoa. Pian olivat tottuneet ratsut juosseet virstan ilman että ruhtinaan ratsastama hevonen oli rikkonut riviä, vaikk'ei hän edes koskenut ohjaksiin. Toisella virstalla Kmicic yht'äkkiä kääntyi ympäri ja nähtyään takanaan vain pölypilven huusi hurjalla äänellä:
— Ottakaa hänet kiinni!
Samassa Bilous ja jättiläiskasvuinen Zawratynski tarttuivat ruhtinaan käsivarsiin sellaisella voimalla, että hänen jäsenensä rusahtelivat, ja pitäen häntä rautaisissa kourissaan kannustivat hevosensa yhä hurjempaan vauhtiin.
Ruhtinaan ratsu pysyi koko ajan rivissä. Hämmästys, säikähdys ja huumaava vauhti veivät ruhtinaalta ensihädässä puhekyvyn. Hän yritti muutaman kerran irtautua, mutta turhaan. Siitä olivat hänen käsivartensa vain vääntyä sijoiltaan.
— Mitä tämä on, roistot!… Ettekö tiedä kuka minä olen!… — huusi ruhtinas vihdoin.
Kmicic iski häntä pistolin perällä hartioitten väliin.
— Älä vastustele, muuten saat kuulan kalloosi! — huusi Kmicic.
— Petturi! — tiuskaisi ruhtinas.
— Entä mikä sinä olet? — vastasi Kmicic. Ja he kiitivät eteenpäin.