Vedenpaisumus I

by Henryk Sienkiewicz

KYMMENES LUKU.

Kmicic valmistautui toimeliaasti matkalle ja valikoi miehet, joiden tuli seurata hänen mukanaan, sillä hän oli päättänyt ottaa muutamia seuralaisia matkalleen, osaksi turvallisuuden vuoksi, osaksi lähettilään arvoa kohottamaan. Miehet hän löysi helposti, kuusi kokenutta orszalaista sotakarhua, jotka olivat pitkän aikaa palvelleet hänen lippukunnassaan jo silloin, kun hän taisteli Chowafiskia vastaan. He olivat aatelisia ja viimeiset elossaolevat soturit siitä kerran niin peloittavasta joukosta, jonka laudalaiset Butrymien johdolla surmasivat melkein viimeiseen mieheen saakka. Näitten etunenässä oli ratsuvääpeli Soroka, Kmicicin vanha palvelija, vanha, karaistunut soturi, jonka omallatunnolla oli monta rikosta.

Päivällisen jälkeen ruhtinas antoi Andrzej Kmicicille kirjeet ja ruotsalaisille komendanteille osoitetut läpikulkupaperit. Näitten kanssa hän saattoi joutua tekemisiin suurimmissa kaupungeissa. Kun ruhtinas oli siunannut Kmicicin matkalle, niin hän saatteli häntä isällisen hellänä kehoittaen varovaisuuteen ja tarkkaavaisuuteen.

Illan tullen taivas kirkastui, kalpea syysaurinko heloitti yli Kiejdanyn ja katosi punertavien pilvien taa, jotka pitkinä suikaleina levisivät pitkin läntistä taivaanrantaa.

Mitään esteitä matkalle lähtöön ei enää ollut. Kmicic oli juuri tyhjentämässä lähtömaljaa Ganchoffin, Charlampin ja muutamien muitten upseerien seurassa, kun Soroka hämärän tullen astui sisään ja kysyi:

— Joko lähdetään, herra komendantti?

— Tunnin kuluttua, — vastasi Kmicic.

— Hevoset ja miehet ovat valmiina linnan pihalla…

Vääpeli läksi, mutta upseerit tyhjentelivät vielä maljoja, vaikka Kmicic joi vähemmän kuin miltä näytti. Viini ei hänestä maistunut nyt hyvältä, ei noussut päähän eikä tehnyt iloiseksi. Toiset sitävastoin olivat jo aika rattoisalla tuulella.

— Arvoisa eversti! — puuttui Ganchoff puheeseen, — suositelkaa minua ruhtinas Boguslawille… Suurenmoinen ritari… jonka vertaista ei löydy koko valtakunnassa. Kun saapuu hänen hoviinsa, niin on kuin saapuisi itse Ranskaan. Toista kieltä ja toisia tapoja siellä oppii paremmin kuin itse kuninkaan kartanossa.

— Muistan ruhtinas Boguslawin Beresteczkon taistelusta, — virkkoi Charlamp. — Hän komensi rakuunarykmenttiä, joka suoritti sekä ratsu- että jalkaväen palvelusta ranskalaiseen tapaan. Upseerit olivat suurimmaksi osaksi ranskalaisia, lukuunottamatta muutamia hollantilaisia, ja miehistössäkin oli paljon ranskalaisia. Ja sellaisia keikareita kuin he olivat kaikki tyynni! He tuoksuivat niin kovasti, että olisi apteekissa luullut olevansa. Taistelussa he kaatoivat miehiä kovasti, mutta niin kohteliaita he olivat, että keskellä veristä taistelun tuoksinaa he, kun olivat iskeneet aseensa viholliseen, sanoivat: Pardonnez moi! [Suokaa anteeksi!] Ja ruhtinas Boguslaw ratsasti heidän riviensä lomitse nenäliina kierrettynä miekankahvan ympäri ja hymyili aina pahimmissakin paikoissa ja vaarallisimmillakin hetkillä, sillä sellainen on tapa Ranskassa. Hänen kasvonsa olivat maalatut ja kulmakarvansa mustatut, minkä johdosta vanhat, äreät sotakarhut haukkuivat häntä parittelijattareksi. Heti taistelun tauottua toivat palvelijat hänelle uuden, siistin, röyhelöisen kauluksen ja kiersivät hänen tukkansa tupeille, niin että se sitten valui alas somina kiehkuroina. Mutta urhoollinen herra se on, ja ensimmäisenä ja pahimpaan tuleen hän aina ryntäsi.

— Niin, niin! — sanoi Ganchoff. — Merkillisiä asioita saatte nähdä ja itse Ruotsin kuningasta, tuota maailman suurinta soturia, nimittäin meidän ruhtinaamme jälkeen, saatte katsoa ihan silmästä silmään.

— Ja herra Czarnieckin saatte tavata, — lisäsi Charlamp. — Hänestä puhutaan yhä enemmän.

— Herra Czarniecki on Jan Kasimirin puolella ja siis meidän vihollisemme! — selitti Ganchoff ankarasti.

— Merkillinen on tämä maailman meno, — puhui Charlamp kuin ajatuksissaan. — Jos joku pari kolme vuotta sitten olisi sanonut, että ruotsalaiset tulevat tänne, niin kaikki olisivat olleet sitä mieltä, että me tulemme lyömään heidät, mutta nyt, hyvät herrat…

— Nyt me otamme heidät vastaan avosylin! — keskeytti Ganchoff.

— Niin, niin… sellaista se nyt on! — mutisi Kmicic.

— Lukuunottamatta herroja Sapiehaa, Gosiewskia, Czarnieckia ja kruununhetmaneja, — sanoi Charlamp.

— Paras on olla siitä puhumatta, — arveli Ganchoff. — Kas niin, herra eversti, palatkaa terveenä!… Täällä teitä odottavat palkinnot…

— Ja neiti Billewicz, — lisäsi Charlamp.

— Neiti Billewiczin kanssa teillä ei ole mitään tekemistä, — sanoi
Kmicic päättävästi.

— Ei olekaan… sillä olisin hänelle jo liian vanha. Viimeksi… odottakaahan… milloinkas se taas olikaan… niin, meidän nykyisen kuninkaamme, Jan Kasimirin, vaalien aikana…

— Nykyisen?… Heittäkää jo pois tuo vanha tapanne! — keskeytti
Ganchoff. — Nyt hallitsee armollinen kuninkaamme Kaarle Kustaa.

— Se on totta… Consuetudo altera natura [Tottumus on toinen luonto]… Niin, kun viimeksi olin rakastunut Jan Kasimirin, meidän entisen kuninkaamme, Liettuan entisen suuriruhtinaan vaalien aikana, olin julmasti pihkassa erääseen ruhtinatar Jeremin hovinaiseen. Se oli suloinen, pikku peto… Mutta kun minä olisin katsonut syvemmälle hänen silmiinsä, niin asettui herra Wolodyjowski miekkoineen väliin. Me olisimme otelleet, jollei Bohun olisi vuorostaan asettunut meidän väliimme, jolloin Wolodyjowski nitisti hänet kuin jäniksen. Jollei Bohunia olisi ollut, niin en minä istuisi nyt tässä. Mutta siihen aikaan minä olin aina valmis tappelemaan vaikka itse pirun kanssa. Wolodyjowski muuten sekaantui asiaan vain per amicitiam [ystävyyden tähden], sillä tyttö oli kihloissa toisen vielä suuremman soturin kanssa… Niin tuskalliselta tuntui elämäni, ettei maistunut minulle edes ruoka eikä juoma, kunnes ruhtinas lähetti minut Varsovasta Smolenskiin, ja ikävä haihtui. Sellaiseen suruun ei ole sen parempaa lääkettä kuin matkustaminen. Jo penikulman ajettuani tunsin mieleni kevyemmäksi, ja ennenkuin saavuin Vilnoon, oli tyttö häipynyt mielestäni, ja aina tähän päivään saakka olen minä pysynyt poikamiehenä. Niin, totta totisesti, ei löydy haavoitetulle sydämelle sen parempaa lääkettä kuin matkat ovat!

— Vai niin, vai olette sitä mieltä? — kysyi Kmicic.

— Varmasti! Vieköön sarvipää kaikki kauniit tytöt koko Liettuasta ja
Kruununmaasta! Minä en heitä enää tarvitse.

— Ja te läksitte matkalle hyvästiä sanomatta?

— Niin läksin. Minä viskasin vain punaisen nauhan olkapääni yli, minkä neuvon minulle antoi muuan vanha, sellaisiin asioihin hyvin perehtynyt eukko…

— Maljanne! — huudahti Ganchoff kääntyen Kmicicin puoleen.

— Kiitoksia! — vastasi Andrzej-herra. — Sydämelliset kiitokset!

— Pohjaan! Pohjaan! Teidän on aika nousta ratsun selkään, ja meidän pitää lähteä toimeen. Jumala teitä suojelkoon ja opastakoon!

— Voikaa hyvin!

— Punainen nauha on viskattava olkapään yli, — palasi Charlamp uudelleen äskeiseen asiaan, — tai ensimmäisessä yöleiripaikassa on itse kaadettava ämpärillinen vettä tuleen. Muistakaa se… jos tahdotte unohtaa.

— Jumalan haltuun!

— Pitkään aikaan emme tule tapaamaan toisiamme.

— Ehkä silloin sotatanterella, — arveli Ganchoff.

— Suokoon Jumala, että saisimme silloin taistella toistemme puolesta eikä toisiamme vastaan.

— Niin juuri! — vastasi Kmicic. Upseerit poistuivat.

Tornikello löi seitsemän. Linnan pihalla hevoset kopistelivat kavioillaan pihan kivitystä, ja ikkunasta saattoi nähdä sotilaitten odottavan. Omituinen levottomuus valtasi Andrzejn. »Minä lähden! Minä lähden!» mutisi hän itsekseen. Mielikuvituksissaan hän näki tuntemattomia seutuja ja outoja kasvoja. Samalla valtasi hänet tämän matkan tähden sellainen ihmetyksen tunne, ikäänkuin hän milloinkaan ei olisi ajatellut sitä.

»Hevosen selkään ja matkalle, tapahtui mitä tapahtui», ajatteli hän.

Mutta nyt, kun hevoset jo hirnahtelivat ikkunan takana ja lähdön hetki oli käsillä, hän tunsi lähtevänsä outoa tulevaisuutta kohti, ja kaikki, mihin hän oli eläytynyt, mihin hän oli tottunut ja mihin hän oli sydämellään kiintynyt, jäi häneltä tähän maahan, tähän seutuun, tähän kaupunkiin. Entinen Kmicic oli jäävä tänne, ja tuonne kauas oli lähtevä toinen mies, joka oli yhtä outo kaikille kuin kaikki muut olivat outoja hänelle. Siellä hän oli aloittava uuden elämän, ja Jumala yksin tiesi, oliko hänelle, siihen riittävästi voimia ja halua.

Andrzej-herra oli henkisesti nyt peräti uuvuksissa, ja sentähden hän tunsi itsensä uusiin seutuihin ja outoihin ihmisiin nähden niin avuttomaksi… Hän ajatteli, että täällä hänen oli ikävä, mutta että sielläkin tuli olemaan ikävä ja raskas olla.

Aika joutui! Lakki oli pantava päähän ja sitten noustava hevosen selkään!

Mutta saattoiko hän lähteä sanomatta hyvästi?

Oliko mahdollista olla niin lähellä häntä ja kuitenkin niin kaukana, että ei saattanut sanaa hyvästiksi sanoa? Sellaiseksi oli asia kehittynyt! Mutta mitä hän sanoisi hänelle?… Mennäkö hänen luokseen ja sanoa: »Kaikki on lopussa… menkää omaa tietänne, minä menen myös omaani!» Mitä hyötyä oli sanoa se, kun muutenkin oli niin? Eihän Oleńka ollut enää hänen kihlattunsa eikä myöskään tuleva vaimonsa. Kaikki oli särkynyt, ja mikä särkynyt oli, sitä ei saattanut enää eheäksi tehdä. Miksi tuhlata turhaan sanoja, aikaa ja aiheuttaa uusia tuskia!

»En mene!» — ajatteli Kmicic.

Mutta toiselta puolelta heidät yhdisti vainajan tahto. Hän oli velvollinen rauhallisesti ja ilman suuttumusta sanomaan Oleńkalle hyvästi ja selittämään hänelle: »Koska ette tahdo minusta edes tietääkään, niin annan teille sananne takaisin. Olkaamme molemmat kuin testamenttia ei olisi ikänä ollutkaan… ja etsiköön kumpikin meistä onneamme omalla tahollaan.»

Mutta silloin Oleńka mahdollisesti vastaisi: »Olenhan jo aikoja sitten antanut teidän sen ymmärtää! Miksi toistaa yhtä ja samaa?»

»En mene!» — mutisi Kmicic.

Ja hän painoi lakin syvälle päähänsä ja meni ulos käytävään. Hän aikoi lähteä suoraa päätä linnan pihalle ja nousta hevosen selkään.

Mutta yht'äkkiä tuntui käytävässä siltä, kuin joku olisi tarttunut hänen tukkaansa…

Voittamaton halu nähdä hänet, puhua hänen kanssaan valtasi soturin sellaisella voimalla, että tämä herkesi harkitsemasta, mennäkö vai eikö mennä, ja syöksyi silmät ummessa eteenpäin.

Oven ulkopuolella ei ollut enää vahtisotamiestä, mutta sen sijaan hän tapasi siinä miekankantaja Billewiczin palvelijapojan.

— Onko miekankantaja sisällä? — kysyi hän.

— Herra miekankantaja on upseerien luona.

— Entä neiti?

— Neiti on sisällä.

— Mene ja sano neidille, että herra Kmicic on lähdössä pitkälle matkalle ja tahtoo tavata häntä.

Palvelija meni, mutta ennenkuin hän palasi, nosti Kmicic ovensalvan ja astui sisälle.

— Tulen sanomaan teille hyvästi, — sanoi hän, — sillä en tiedä, saanko tässä elämässä enää nähdä teitä…

Kun palvelija oli poistunut, jatkoi Kmicic:

— Armollinen neiti, minä aioin lähteä sanomatta teille hyvästi, mutta en voinut. Jumala yksin tietää milloin palajan ja palajanko ensinkään, sillä vaaroja on joka puolella. Parasta on, että eroamme ilman vihaa sydämessämme, jottei Jumalan rangaistus kumpaakaan meistä kohtaisi. Oh, paljon, paljon olisi sanomista, mutta kieli ei voi kaikkea kertoa. Meillä ei ollut onnea, eikä se ollut Jumalan tahto… Älkää tuomitko minua, niin en minäkään teitä tuomitse. Tuosta testamentista ei meidän pidä enää välittää, sillä niin on kuin sanoin: ihmisen tahto ei merkitse mitään Jumalan tahdon rinnalla. Jumala suokoon teille vain onnea ja rauhaa! Pääasia on, että suomme toisillemme anteeksi. En tiedä, mikä minua odottaa siellä kaukana, jonne olen lähdössä… Mutta täällä en voi enää kauempaa viipyä, sillä tukehtuisin… Täällä ei minulla ole mitään tekemistä, surra vain saisin ja murehtia päivät pääksytysten tulematta mihinkään tulokseen… Tämä matka on minulle yhtä välttämätön kuin vesi kalalle, ilma linnulle… Muussa tapauksessa menettäisin järkeni.

— Suokoon Jumala teillekin onnea! — vastasi Aleksandra-neiti.

Ja Oleńka seisoi hänen edessään ikäänkuin hän olisi hämmästynyt
Kmicicin lähdöstä ja sanoista. Hämmennys ja ihmetys kuvastuivat hänen
kasvoillaan, ja saattoi huomata, ettei hän käsittänyt kaikkea tätä.
Suurilla silmillään hän yhä katseli nuorta soturia.

— En vihaa teitä… — virkkoi hän hetken kuluttua.

— Jumala suokoon, ettei sitä olisi koskaan tapahtunut! — jatkoi Kmicic. — On kuin paha henki olisi tunkeutunut väliimme ja erottanut meidät kuin meri, jonka yli on mahdoton päästä… Ihminen ei ole tehnyt mitä on tahtonut, ei ole mennyt sinne, minne on alkuaan aikonut… on kuin jokin olisi yhä vain ahdistanut, painostanut, ja niin erosivat tiemme. Mutta koska emme enää saa tavata toisiamme, niin parasta on, että edes kaukaa huudamme toisillemme: »Jumalan haltuun!» Mutta muistakaa visusti, että viha ja kauna ovat yhtä ja suru toista. Viha on minusta kaukana, mutta suru on yhä sydämessäni… Miksi? — Sitä en itsekään tiedä. Minä pohdin ja pohdin, mutta en pääse selvyyteen, mutta minusta tuntuu kuitenkin, että parempi on sekä teille että minulle, kun olemme saaneet puhua. Te pidätte minua petturina, ja se juuri on minulle kaikkein raskainta, sillä niin totisesti kuin toivonkin sieluni autuutta, niin en ole ikänä petturi ollut enkä liioin tule olemaan!

— Minä en pidä teitä enää petturina!… — virkkoi Oleńka.

— Oh, kuinka olette edes hetkeäkään voinut minua sellaisena pitää!… Tiedättehän, että olen ennen tehnyt itseni syypääksi yhteen jos toiseenkin, olen ampunut ihmisiä, sytyttänyt taloja palamaan, mutta se on aivan toista kuin petos ja pettäminen oman etunsa tähden… Jumala varjelkoon minua aina sellaisesta! Te olette nainen ettekä voi käsittää, mikä on pelastava isänmaan, ja sentähden teidän ei myöskään pidä tuomita… Mutta miksi te tuomitsitte? Tietäkää, että ruhtinas Radziwill ja ruotsalaiset tulevat pelastamaan maan, ja ken toisin ajattelee ja toisin toimii, se on syöksevä isänmaan perikatoon. Mutta nyt ei ole aikaa harkita sellaisia asioita, vaan nyt pitää lähteä matkalle. Muistakaa, että en ole petturi ja etten ole ikänä itseäni myynyt! Tietäkää, että olette syyttömästi minua halveksinut ja syyttömästi tuominnut minut kuoleman omaksi… Sen sanon teille nyt, ja sen minä vahvistan valallani, mutta lisään samalla: Suon teille anteeksi kaikesta sydämestäni, mutta suokaa tekin minulle!

Aleksandra-neiti käsitti nyt selvästi kaiken.

— Olette aivan oikeassa siinä, että olen tuominnut teidät syyttömästi, se on totta ja sen minä tunnustan suoraan — ja pyydän samalla anteeksi…

Oleńkan ääni alkoi väristä, ja hänen siniset silmänsä täyttyivät kyynelistä.

— Minä suon sinulle anteeksi! — huudahti Kmicic. — Minä suon sinulle anteeksi! Minä soisin oman kuolemanikin sinulle anteeksi!…

— Jumala askelianne ohjatkoon ja johtakoon teidät sille oikealle tielle, jolta olette eksynyt!

— Älä puhu mitään siitä! Älä puhu mitään siitä! — huusi Kmicic kuumeisesti, — niin ei sopu väliltämme riku. Olen eksynyt tai en, mutta älä puhu siitä! Seuratkoon kukin omantuntonsa ääntä, ja tuomitkoon sitten Jumala… Hyvä oli, että tulin tänne ja että en lähtenyt sanomatta hyvästi. Ojenna minulle kätesi hyvästiksi!… Huomenna en enää saa nähdä sinua, en ylihuomenna, en kokonaiseen kuukauteen, mahdollisesti en koskaan… Ah, Oleńka!… Oleńka! Emmekö ikänä enää saa nähdä toisiamme?…

Kyynelet alkoivat vieriä tytön silmistä poskille.

— Andrzej hyvä!… Hylätkää petturit… ehkä kaikki silloin…

— Hiljaa, hiljaa! — hoki Kmicic katkonaisella, äänellä. — Se on mahdotonta!… En voi… Paras on, kun et puhu siitä… Mieluummin minä nyt kuolisin… vähemmän olisi tuskia… Miksi piti kaiken tämän kohdata juuri meitä?!… Voi parhaiten!… viimeisen kerran… Kohdatkoon kuolema minut siellä kaukana… Miksi itket?… Älä itke, tulen mielettömäksi!…

Ja Kmicic kiersi käsivartensa Oleńkan ympäri. Vaikka tämä vastusteli, niin soturi alkoi suudella tytön silmiä ja huulia. Sitten Kmicic heittäytyi tytön jalkojen juureen, josta syöksyi vihdoin ylös kuin mieletön, puristeli käsillään päätään ja juoksi ulos huoneesta huutaen:

— Tässä ei auta paholainen eikä mikään punainen nauhakaan!…

Oleńka näki ikkunasta, kuinka hän suin päin karkasi ratsunsa selkään ja ajoi pois kuuden seuralaisensa saattamana. Skottilaiset, jotka seisoivat portin kahden puolen, tekivät kunniaa. Sitten suljettiin linnan portit ratsumiesten jälkeen, joita ei enää näkynyt pimeällä tiellä.

Yö oli tullut.