Vedenpaisumus I

by Henryk Sienkiewicz

NELJÄS LUKU.

Kului muutamia päiviä, mutta Kmicic ei palannutkaan. Sensijaan saapui Wodoktyyn kolme laudalaista aatelismiestä. Yksi näistä oli Pakosz Gasztowt Pacunelesta, sama, joka piti herra Wolodyjowskia luonaan vieraana ja joka oli kuuluisa rikkauksistaan ja kuudesta tyttärestään, joista kolme oli naimisissa kolmella Butrymilla, kukin sadan hopeataalerin myötäjäisineen, paitsi muuta irtainta. Toinen oli Kassyan Butrym, Laudan vanhin mies, joka hyvin muisti kuningas Batoryn, ja kolmas Pakoszin vävy, Jozwa Butrym. Vaikka Jozwa oli parhaassa miehuuden iässä, ei hän ollut noudattanut yleistä kutsuntaa, sillä hän oli menettänyt kasakkasodissa toisen jalkansa, minkätähden hän olikin saanut liikanimen Jalaton. Muuten hän oli peloittava mies, vahva kuin karhu, älykäs, mutta karkea, tulinen ja ankarasti ihmisiä arvosteleva. Häntä kunnioitettiin, sillä hän ei voinut suoda mitään anteeksi itselleen enemmän kuin muillekaan. Erittäin vaarallinen hän oli juovuspäissään, mikä muuten sattui hänelle harvoin.

Nämä kolme olivat saapuneet neiti Billewiczin luo. Tämä otti vieraansa ystävällisesti vastaan, vaikka hän heti arvasikin, että vieraat olivat tulleet hankkimaan tietoja herra Kmicicistä.

— Aikomuksemme oli ajaa hänen luokseen tervehdykselle, mutta hän ei liene vielä palannut Upitasta, — sanoi Pakosz. — Senpätähden päätimme poiketa sinun luoksesi, pikku ystäväni, kysymään, milloinka häntä voi tavata?

— Luulen, että piakkoin, — vastasi neiti. — Hän on tuleva iloiseksi teidän tulostanne, sillähän on kuullut niin paljon hyvää teistä, ensin isoisältä ja nyt minulta.

— Kunpa hän vain ei ottaisi meitä vastaan samalla lailla kuin Domaszewiczeja, kun nämä toivat hänelle sanoman everstin kuolemasta! — murahti Jozwa synkästi.

Oleńka ymmärsi ja virkkoi vilkkaasti:

— Teidän ei pidä olla siitä pahoillanne. Mahdollisesti hän ei ole ottanut heitä vastaan kyllin kohteliaasti, mutta hän on tunnustanut minulle erehtyneensä. Teidän pitää myös muistaa, että hän palaa sodasta, jossa hänen on täytynyt kestää vaivoja ja kokea ikävyyksiä. Ei pidä ihmetellä, jos sotilaat ovatkin tulisia, sillä heidän mielensä on kuin miekan terä.

Pakosz Gasztowt, joka tahtoi elää sovussa koko maailman kanssa, viittasi kädellään ja virkkoi:

— Me emme ihmetelleetkään! Villisika kimmastuu toiselle, jos sen äkkiä tapaa, miks'ei ihminen toiselle tulistuisi. Meidän aikomuksemme on ajaa Lubicziin tervehtimään herra Kmiciciä, jotta hän eläisi kanssamme sovussa ja kävisi kanssamme sotia ja metsiä, kuten everstivainajakin.

— Sanopas minulle, pikku ystäväni, miellyttikö hän sinua vai eikö? — uteli Kassyan Butrym. — Onhan meillä oikeus kysyä tätä?

— Jumala palkitkoon teidän huolenpitonne! Herra Kmicic on urhea kavaljeeri, ja jos minulla olisikin jotakin muistuttamista häntä vastaan, en siitä puhuisi.

— Entä eikö sinulla ole mitään muistuttamista?

— Ei. Sitäpaitsi kenelläkään täällä ei ole oikeutta tuomita häntä eikä osoittaa hänelle epäluottamusta. Parempi on, kun kiitämme Jumalaa!

— Aikaista on kiittää! Kun tulee syytä olemaan, niin kiitämme, mutta kun ei ole, niin ei pidä kiittää, — vastasi synkkä Jozwa, joka oli, kuten samogitialaiset ainakin, sangen varovainen.

— Entä puhuitteko häistä? — kysyi Kassyan taaskin.

Oleńka loi katseensa maahan:

— Herra Kmicic tahtoo mahdollisimman pian…

— Sehän on selvä, että hän niin tahtoo! — mörisi Jozwa. — Ei hän niin tyhmä ole! Mikäpä karhu ei hunajaa nuolisi? Mutta miksi kiirehtiä? Eikö ole parempi ensin odottaa ja katsoa, mitä miehiä hän on? Isä Kassyan, sanokaa kaunistelematta mitä hänestä tiedätte, älkääkä siinä istua kuhnustelko niinkuin jänis keskipäivällä!

— En kaunistele enkä kuhnustele, ajattelen vain, mitä sanoa, — vastasi ukko. — Me emme tahdo herra Kmicicille mitään pahaa, älköönkä hänkään meille! Amen!

— Kunhan vain on mielemme mukaan, — lisäsi Jozwa.

Neiti Billewicz rypisti kulmakarvojaan ja virkkoi ylpeä sävy äänessä:

— Muistakaa, hyvät herrat, ettemme puhu mistään palvelijasta. Hän täällä isäntä tulee olemaan ja hänen tahtonsa ylinnä, eikä meidän. Hän on myös oleva minun holhoojani.

— Merkitseekö tämä sitä, että meidän ei enää pidä sekaantua sinun asioihisi? — kysyi Jozwa.

— Se merkitsee sitä, että teidän tulisi olla hänen ystäviään, kuten hän haluaa olla teidän. Hänhän täällä suojelee kunkin omaisuutta, jota kukin siitä huolimatta saa käyttää mielensä mukaan. Eikö totta, isä Pakosz?

— Totisesti totta! — vastasi Pacunelen ukko. Mutta Jozwa kääntyi uudestaan vanhan Butrymin puoleen:

— Älkää kuhnustelko, isä Kassyan!

— Enhän minä… ajattelen vain…

— Sanokaa pois, mitä ajattelette!

— Mitäkö ajattelen? Kas näin minä ajattelen!… Herra Kmicic on jalosukuinen, ylhäistä verta, mutta me tavallista maa-aatelia. Sitäpaitsi hän on kuuluisa soturi, joka yksin on pitänyt puoliaan vihollista vastaan, kun kaikki muut ovat laskeneet miekkansa maahan. Jumala suokoon, että meillä olisi enemmän sellaisia miehiä! Mutta hänen asetoverinsa ovat aivan roskaväkeä!… Hyvä naapurini Pakosz, mitä kuulittekaan Domaszewiczeilta?… Että he ovat kunniattomia miehiä, mikä mistäkin rikoksesta tuomittu. Hiiden hurttia! He ovat vihollista vahingoittaneet, se on totta, mutta myöskin maan asukkaita. He polttavat, ryöstävät ja harjoittavat väkivaltaa missä ikänä liikkuvatkin! Jos he ovat siellä tappaneet ja lyöneet, niin sellaista voi sattua kelle kunnon miehelle hyvänsä, mutta he ovat, kuulemma, eläneet ihan kuin tataarit ja olisivatkin jo varmaan nääntyneet vankityrmissä, jollei herra Kmicic olisi ottanut heitä suojelukseensa. He ovat hänessä kiinni kuin paarmat kesällä hevosissa. Nyt he ovat tulleet tänne, ja kaikki tietävät jo, mitä miehiä he ovat. Jo ensimmäisenä päivänä he Lubiczissa ammuskelivat maaliin Billewiczien muotokuviin, mitä herra Kmicicin ei olisi pitänyt sallia, koska Billewiczit ovat hänen hyväntekijöitään.

Oleńka peitti käsillä silmänsä.

— Se ei ole mahdollista! Se ei ole mahdollista!

— On, sillä se on totta! Hän antoi ampua henkilöitä, joiden sukulaiseksi hän tahtoo tulla. Ja sitten he veivät sisälle talon tyttöjä irstaillakseen!… Hyi olkoon! Sellaista ei meillä vielä milloinkaan ole ollut!… Jo ensimmäisenä päivänä ammuskellaan ja irstaillaan! Ensimmäisenä päivänä!…

Vanha Kassyan suuttui ja alkoi koputella sauvallaan lattiaan. Oleńkan kasvoille nousi tumma, puna. Jozwa puuttui puheeseen:

— Entä herra Kmicicin sotaväki Upitassa? Onko se sen parempaa? Millaisia upseerit, sellaisia soltutkin! Herra Sollohubin karja on varastettu, ja väitetään, että Kmicicin miehet ovat sen tehneet. Tervan ajossa olevia Mejzagolskin talonpoikia he ovat tappaneet yleisellä maantiellä. Herra Sollohub on matkustanut Hlebowizin luo valittamaan. Nyt Upitassa taas mellastetaan! Kaikki tämä on Jumalaa vastaan! Rauhallista on täällä ennen ollut, mutta nyt pitää nukkua ladattu pyssy vieressä, ja minkätähden?… Sentähden, että herra Kmicic kumppaneineen on saapunut paikkakunnalle.

— Jozwa hyvä, älkää puhuko noin, älkää puhuko noin, — valitti Oleńka.

— Kuinka minun sitten pitää puhua? Jos herra Kmicic on syytön, niin miksi hän pitää sellaisia miehiä? Miksi hän asuu sellaisten kanssa? Sanokaa hänelle, että hän ajaa ne hiiteen tai antaa pyövelille, muuten täällä ei tule olemaan rauhallista! Onko kuultu moista, että ammutaan muotokuvia ja julkeasti harjoitetaan irstasta elämää! Koko paikkakunta puhuu vain tästä.

— Mitä voin minä tehdä? — kysyi Oleńka. — He ovat kaiketi kehnoja miehiä, mutta hän on kuitenkin heidän kanssaan sotaa käynyt. Mahtaisiko hän ajaa heidät pois minun pyynnöstäni?

— Jollei hän aja, - murahti Jozwa, — on hän itse samanlainen!

Aleksandra-neidin veri alkoi kuohua, kun hän ajatteli sellaisia tovereita — murhamiehiä ja roistoja.

— Niin tapahtukoon! Hänen on ajettava heidät tiehensä! Valitkoon minun ja heidän välillään. Jos on totta mitä puhutte — ja siitä otan selvän vielä tänään — niin sitä en suo hänelle anteeksi. Olen vain yksinäinen ja orpo tyttö, ja, heitä on kokonainen joukko asestettuja, mutta minä en pelkää…

— Me autamme sinua! — sanoi Jozwa.

— Kautta Jumalani! — lausui Oleńka yhä kiihtyneemmin, — tehkööt mitä haluavat, mutta ei ainakaan täällä, Lubiczissa… Olkoot millaisia hyvänsä, se on heidän asiansa, siitä vastatkoon heidän päänsä, mutta älkööt vietelkö herra Kmiciciä irstautta harjoittamaan!… Häpeällistä! Luulin heitä vain hurjiksi sotilaiksi, mutta nyt näenkin kuinka kehnoja he ovat. Niin, niin, pahuus loisti heidän silmistään, mutta minä, hölmö, en ymmärtänyt. Hyvä on! Kiitän teitä, että avasitte silmäni näkemään… Nyt tiedän mitä on tehtävä.

Viha valtasi Oleńkan sydämen, ja kiukku kasvoi kasvamistaan Kmicicin tovereita kohtaan. Mutta kyllä hän olikin julmasti loukkaantunut sen rakkauden ja luottamuksen tähden, jolla hän oli antautunut herra Kmicicille. Hän häpesi sekä hänen että omasta puolestaan ja etsi nyt syyllisiä, joihin olisi voinut vihansa purkaa.

Oleńka aikoi sanoa jotakin, mutta purskahti yht'äkkiä itkemään.

Miehet lohduttivat häntä, mutta turhaan. Heidän lähdettyään tunsi Aleksandra-neiti harmia heitäkin kohtaan. Ylpeä neiti oli julmasti loukkaantunut myöskin siitä, että hänen oli täytynyt puolustaa Kmiciciä. Ja nuo toverit! Jo heitä ajatellessaan puristi hän kätensä nyrkkiin. Hän näki selvästi edessään herra Kokosinskin, Uhlikin, Zendin, Kulwiec-Hippocentauruksen ynnä muut ja luki heidän kasvoistaan, mitä ensin ei ollut niissä nähnyt: kehnoutta! Tähän saakka hänelle tuntematon tunne alkoi nyt saada hänet valtoihinsa; se oli viha.

Hetki hetkeltä kasvoi hänen harminsa myöskin Kmiciciä kohtaan.

— Mikä häpeä! — kuiskasivat hänen kalpeat huulensa. — Iltaisin hän on palannut täältä kotiinsa sellaisten tyttöjen luo.

Hän tunsi nöyryytystä. Raskas taakka painoi hänen rintaansa ahdistaen hengitystä.

Ulkona alkoi jo hämärtää, mutta Aleksandra — neiti käveli yhä nopein askelin edestakaisin huoneessa. Hänen rinnassaan kiehui vieläkin. Hän ei ollut mikään nöyrä luonne, joka ilman taistelua alistui kohtaloonsa: tytön suonissa virtasi soturin verta. Hänen mielensä olisi tehnyt aloittaa heti sota tuota pahain henkien joukkoa vastaan — heti. Mutta mitä hän kykeni tekemään?… Ei mitään! Hän saattoi vain itkien rukoilla Andrzejta ajamaan kehnot asetoverinsa matkoihinsa. Entä jollei hän suostu siihen?…

— Jollei suostu…

Hän ei uskaltanut vielä ajatella sitä.

Neidin mietteet keskeytyivät, sillä sisään astui nuorukainen kantaen puita uuniin. Samassa juolahti Oleńkan mieleen odottamaton ajatus.

— Kostek! — sanoi hän, — aja heti Lubicziin. Jos herra Kmicic on palannut kotiin, niin pyydä häntä tulemaan luokseni, jollei, niin tuo vouti, vanha Znikis, muassasi tänne. Mutta joudu!

Poika viskasi pivollisen tervaisia lastuja uuniin, pani puita päälle ja juoksi ulos.

Tuli uunissa alkoi ritistä ja räiskyä. Oleńka tunsi heti helpotusta.

— Ehkä Jumala kääntää vielä kaikki parhain päin, — ajatteli hän, — ja kuka tietää, vaikk'ei asia olisikaan niin paha kuin holhoojat väittivät…

Hetken kuluttua hän meni väentupaan katsomaan kehrääjättärien työtä ja,
Billewiczien vanhan tavan mukaan, laulamaan hengellisiä lauluja.

Kahden tunnin kuluttua Kostek palasi kylmästä kontistuneena.

— Znikis on eteisessä! — sanoi poika. — Herra Kmicic ei ollut
Lubiczissa.

Oleńka riensi eteiseen. Vouti kumarsi syvään.

— Suokoon Jumala sinulle terveyttä, armollinen neiti…

He menivät ruokasaliin. Znikis jäi oven suuhun.

— Mitä sinne kuuluu? — kysyi neiti. Talonpoika kohautti olkapäitään.

— Herra ei ole vielä palannut…

— Tiedän, hän on Upitassa. Entä mitä talossa tapahtuu?

— Oh…

— Kuule, Znikis, sinä voit puhua suoraan, sillä yhtäkään hiusta ei tule päästäsi putoamaan. Sanotaan, että isäntä on hyvä, mutta hänen toverinsa ilkivaltaisia?

— Ettäkö vain ilkivaltaisia…

— Puhu suoraan.

— En saa, hyvä neiti… pelkään… On kielletty.

— Kuka on kieltänyt?

— Isäntä.

— Vai niin.

Seurasi hetken hiljaisuus. Oleńka käveli edestakaisin huoneessa huulet puristettuina yhteen ja kulmakarvat rypyssä. Znikis seurasi häntä silmillään.

Yht'äkkiä neiti pysähtyi voudin eteen.

— Kenen palveluksessa olet?

— Billewiczien. Olen Wodoktysta enkä Lubiczista.

— Sinun ei tarvitse enää palata Lubicziin, vaan saat jäädä tänne. Ja kerro nyt kaikki, mitä tiedät!

Talonpoika heittäytyi hänen jalkojensa juureen.

— Armollinen neiti, minä en tahdokaan palata Lubicziin, siellä eletään kuin maailman loppu olisi tulossa!… Rosvoja ja murhamiehiä siellä vain on… Et tiedä, milloin hetkesi on tullut…

Neiti Billewicz hytkähti, ikäänkuin nuoli olisi häneen iskenyt. Hän kalpeni, mutta kysyi rauhallisesti:

— Onko totta, että he ovat ampuneet maaliin Billewiczien muotokuviin?

— Totta on! Ja tyttöjä he raastavat pitkin huoneita, ja joka päivä on samanlaista. Kylässä itketään, kartanossa on Sodoma ja Gomorra! Härkiä tapetaan, lampaita myös… Talonpoikia sorretaan… Eilen surmasivat tallirengin, vaikka syytön oli…

— Surmasivat tallirengin?!

— Surkeinta on tyttöjen kohtalo. Nyt eivät riitä enää kartanon tytöt, vaan nyt niitä ajetaan takaa pitkin kyliä…

Seurasi taas hetken hiljaisuus. Hehkuva puna oli noussut neidin kasvoille.

— Milloinka he odottavat isäntää takaisin?…

— He eivät tiedä mistään mitään, mutta kuulin heidän keskenään juttelevan, että huomenna täytyy lähteä joukolla Upitaan. Käskivät laittaa hevoset kuntoon. Aikovat ohimennessä ajaa tänne ja pyytää väkeä ja ruutia, jota saattavat siellä tarvita.

— Tänne?… Hyvä on! Mene nyt tupaan. Lubicziin sinun ei tarvitse enää palata.

— Jumala suokoon sinulle terveyttä ja onnea, armollinen neiti!…

Aleksandra-neiti tiesi nyt, mitä hän tahtoi ja miten hänen tuli menetellä.

Seuraava päivä oli sunnuntai. Aikaisin aamulla, ennenkuin naiset
Wodoktysta olivat lähteneet kirkkoon, saapuivat herrat Kokosinski,
Uhlik, Kulwiec-Hippocentaurus, Ranicki, Rekuc ja Zend ratsain koko
Lubiczin asestetun väen etunenässä. Kavaljeerit olivat päättäneet
lähteä Kmicicin avuksi Upitaan.

Aleksandra-neiti astui heitä vastaan rauhallisesti ja arvokkaasti, mutta aivan toisena kuin pari päivää sitten. Hän tuskin nyökäytti päätään heidän syviin kumarruksiinsa. Mutta kavaljeerit luulivat, että herra Kmicicin poissaolo teki hänet niin varovaiseksi, eivätkä aavistaneet mitään.

Herra Kokosinski astui esiin rohkeammin kuin edellisellä kerralla ja lausui:

— Armollinen neiti! Matkalla Upitaan me poikkesimme tänne pyytämään ruutia ja pyssyjä ja apuväkeä. Me otamme Upitan rynnäköllä ja iskemme vähäisen porvarien suonta.

— Minua ihmetyttää, — vastasi Aleksandra-neiti, — että te lähdette Upitaan, vaikka, kuten itse kuulin, herra Kmicic käski teitä pysymään rauhallisesti Lubiczissa, ja hän on kai se, joka käskee, ja te tottelette.

Kavaljeerit silmäilivät toisiaan hämmästyneinä. Zend pani huulensa suppuun, ikäänkuin hän olisi aikonut visertää jonkin linnun äänellä, ja Kokosinski siveli leveällä kämmenellä otsaansa.

— Totta totisesti! — sanoi hän. — Joku sivullinen voisi luulla, että armollinen neiti puhuu herra Kmicicin rengeille! Meidän oli kyllä määrä pysyä kotona, mutta kun neljä päivää on jo kulunut eikä Jendrusta vain kuulu, niin me tulimme vakuutetuiksi, että siellä on syntynyt hurja mellastus, jossa meidänkin miekkamme voisivat olla tarpeen.

— Herra Kmicic ei lähtenyt mellastamaan, vaan omavaltaisia sotilaita kurittamaan, mikä teillekin voi sattua, jollette noudata hänen käskyjään. Sitäpaitsi mellastus vain kasvaisi, jos te siellä mukana olisitte.

— Vaikea meidän on väitellä armollisen neidin kanssa. Pyydämme vain aseita ja väkeä.

— En anna aseita enkä väkeä!

— Kuulenko oikein? — ihmetteli Kokosinski. — Eikö armollinen neiti siis anna? Ettekö halua auttaa Jendrusta? Tahdotteko, että häntä kohtaisi onnettomuus?

— Pahin onnettomuus, mikä häntä voi kohdata, on teidän seuranne!

Neidin silmät alkoivat säihkyä. Hän nosti päänsä ja astui muutaman askelen noita huimapäitä kohti, jotka ällistyneinä peräytyivät.

— Petturit! — suutahti hän. — Kuin pahat henget te viekoittelette häntä syntiin! Mutta minä tunnen teidät nyt, tiedän teidän irstailunne ja kehnot tekonne, Laki etsii teitä, ihmiset kääntyvät inhoten luotanne, ja kenelle lankeaa häpeä? — Hänelle, te kunniattomat roistot!

— Kautta kunniani! Toverit, kuuletteko? — huusi Kokosinski. — Mitä tämä on? Emmehän vain torku, asetoverini?

Neiti Billewicz astui vielä askelen eteenpäin ja tiuskaisi osoittaen ovea:

— Ulos!

Ritarit kalpenivat, eikä kukaan saanut sanaakaan suustaan. Toiset purivat hammasta, toiset sivelivät miekkansa kahvaa, ja silmät salamoivat ennustaen pahinta. Mutta tämä talo oli mahtavan Kmicicin suojeluksen alainen, ja tuo röyhkeä neiti oli hänen kihlattunsa. Ei auttanut muu kuin niellä kiukkunsa. Aleksandra-neiti osoitti yhä ovea silmät salamoita sinkahutellen.

Vihdoin herra Kokosinski sanoi vihasta tukahtuvalla äänellä:

— Koska meidät on täällä vastaanotettu näin kohteliaasti… niin… meillä ei muu neuvoksi kuin… kumartaa… armolliselle emännälle ja lähteä… kiittäen vieraanvaraisuudesta…

Sen sanottuaan hän tahallaan kumarsi hyvin syvään ja hänen jäljessään muut, ja sitten he lähtivät. Kun ovi oli sulkeutunut viimeisen jälkeen, vaipui Oleńka uupuneena nojatuoliin, sillä hänen voimansa eivät olleet niin kestävät kuin tahtonsa.

Metsän läpi häämötti jo Wolmontowicze, jota kohti kavaljeerit laskettivat täyttä laukkaa, sillä pakkanen oli pureva ja Upitaan oli vielä pitkälti. Mutta keskellä kylää heidän täytyi hiljentää vauhtia, sillä leveä kylätie oli täynnä kansaa, kuten tavallisesti sunnuntaisin. Butrymit tyttärineen ja sisarineen palasivat, kuka käyden, kuka ajaen, jumalanpalveluksesta Mitrunysta. Miehet katselivat tuntemattomia ratsastajia puoleksi arvaillen keitä he olivat. Tytöt, jotka jo olivat kuulleet puhuttavan irstaasta elämästä Lubiczissa ja herra Kmicicin paikkakunnalle tuomista kuuluisista rehkijöistä, katselivat heitä sitäkin uteliaammin. Kavaljeerit ratsastivat ylpeästi, sotilaallisessa asennossa, yllään samettiset nutut ja päässä ilveksennahkaiset lakit. Saattoi heti huomata, että he olivat sotilaita: katse oli ylpeä, röyhkeä, oikea käsi puuskassa, pää takakenossa. Ketään väistämättä he ajoivat rinnakkain ja huusivat tuon tuostakin: - Pois tieltä! Joku Butrymeista katseli heitä jo pahasti alta silmäkulmain, mutta väistyi kuitenkin.

— Katsokaa, hyvät herrat, — sanoi Kokosinski, -. millaisia talonpoikia täällä on: kyräävät kuin vihaiset sonnit tai mulkoilevat kuin sudet.

— Mutta tytöt sitävastoin ovat suloisia…! — huudahti Rekuc innostuneesti.

Äänekkäästi jutellen he olivat saapuneet halki kylän ja jatkoivat matkaa täyttä laukkaa. Puolisen tuntia ajettuaan he saapuivat Doly-nimiselle kapakalle, joka oli puolivälissä Wolmontowiczea ja Mitrunya. Butrymit pysähtyivät tavallisesti kirkkomatkalla siihen lepuuttamaan ja lämmittelemään jäseniään kylminä vuodenaikoina. Kapakan pihamaalla kavaljeerit huomasivat useita rekiä ja satuloituja hevosia.

— Nouskaamme juomaan viinaa, muuten tässä tulee kylmä! — ehdotti
Kokosinski.

— Eipä ole hullummaksi! — vastasi yksimielinen kuoro.

He nousivat hevosilta, sitoivat ne ja astuivat suureen, hämärään tupaan, jossa oli paljon kansaa. Toiset istuivat penkeillä, toiset seisoskelivat tarjoilupöydän edessä juoden lämmitettyä olutta, hunajaa tai viinaa. He olivat kaikki Butrymeja, kookkaita, synkännäköisiä ja harvasanaisia talonpoikia. Heillä oli yllään harmaat sarkatakit ja nahkaiset vyöt, joissa riippui rautakahvainen miekka. Tämä pukujen yhdenkaltaisuus vaikutti sen, että he olivat kuin sotajoukkoa. Useimmat heistä olivat jo ikämiehiä, päälle kuudenkymmenen, tai nuorukaisia, alle kahdenkymmenen. Nämä olivat jääneet kotiin pitämään huolta talvitöistä; muut, miehet parhaassa iässä, olivat lähteneet yleiseen kutsuntaan.

Nähtyään orszalaiset kavaljeerit he poistuivat tarjoilupöydän luota ja alkoivat syrjästä katsella tulijoita, joitten kaunis puku heitä miellytti. »Ovatko nuo Lubiczista?» — kysyi joku. — »Ovat. Herra Kmicicin kumppaneita!» - »Vai heitä ovat?» — »Heitä juuri!»

Kavaljeerit istuutuivat pöydän ääreen juomaan viinaa ja katsoa tirkistelivät ympärilleen, sillä huone oli hämärä. Ikkunat olivat lumen peitossa, ja suuri takka, jossa tuli paloi, oli muutamain selin tupaan päin istuvain takana.

Juoma alkoi lämmittää kavaljeerien jäseniä, ja heidän iloinen mielialansa, joka oli Wodoktyn tapahtuman johdosta ollut niin painuksissa, alkoi nousta. Zend rupesi yht'äkkiä rääkkymään kuin varis, ja niin hyvin, että kaikki katsoivat häneen.

Kavaljeerit nauroivat, Butrymit lähestyivät suut hymyssä, etenkin nuoret, jotka olivat rotevia, hartiakkaita, punaposkisia poikia. Takan ääressä istuvat kääntyivät ympäri, ja Rekuc ensimmäisenä huomasi, että he olivat naisia.

Zend sulki silmänsä ja rääkkyi rääkkymistään. Yht'äkkiä hän vaikeni, ja hetken kuluttua alkoi kuulua metsäkoiran kynsissä potkivan jäniksen vikinää; jänis korahteli ja vikisi yhä heikommin ja heikommin, vingahti epätoivoisesti ja vaikeni iäksi. Mutta sensijaan saatiin kuulla uroshirven mahtavaa mylvintää sen naarasta vainutessa.

Butrymit seisoivat hämmästyneinä paikallaan, vaikka Zend oli jo vaiennut. He odottivat saavansa kuulla vielä jotakin, mutta kuulivatkin vain Rekucin kimakan äänen:

— Takan luona istuu lintusia!

— Todellakin! — virkkoi Kokosinski varjostaen kädellä silmiään.

— Todellakin! — toisti Uhlik. — Niin pimeä täällä on, etten sitä ennemmin huomannut.

— Mitähän heillä on tekeillä?

— Ehkä ovat tulleet tanssimaan.

— Antakaahan olla, minä kysyn! — sanoi Kokosinski. Ja koroittaen äänensä hän huusi:

— Suloiset tyttäret, mitä te siellä takan ääressä teette?

— Jalkoja lämmitämme! — vastasivat hennot äänet.

Kavaljeerit nousivat ja lähestyivät uunia. Pitkällä penkillä istui kymmenkunta naista, nuorta ja vanhaa, pitäen paljaita jalkojaan tukilla tulen ääressä.

— Vai niin, armolliset naiset lämmittävät jalkojaan? — kysyi Kokosinski.

— Niin, niitä paleltaa.

— Sieviä jalkoja! — vikisi Rekuc kumartuen tukille.

— Anna olla! — tiuskaisi yksi tytöistä.

— Minulla on parempi keino kylmettyneille jaloille, ja se on: tanssi.

— No tanssitaan sitten! — huusi herra Uhlik.

— Ei tässä tarvita viuluja, kun minä soitan teille tshekanikkaani.

Ja otettuaan vyössä, miekan vieressä, riippuvasta kotelosta tuon välttämättömän soittimensa hän alkoi soittaa, mutta kavaljeerit astuivat kumartaen naisten luo ja rupesivat kiskomaan heitä penkiltä. Naiset olivat vastustelevinaan, mutta todellisuudessa heillä ei ollut mitään tanssia vastaan näin sunnuntaina kirkonmenojen jälkeen. Ehkä miehetkin olisivat antaneet temmata itsensä mukaan, jollei »kumppanien» maine olisi ollut niin yleisesti tunnettu asia Wolmontowiczessa. Ontuva Jozwa Butrym nousi penkiltään, lähestyi Kulwiec-Hippocentaurusta, tarttui hänen rintamuksiinsa ja sanoi äreästi:

— Jos haluatte tanssia, niin ehkä ensin minun kanssani?…

Kulwiec-Hippocentaurus rypisti kulmakarvojaan ja alkoi kiihkeästi kiertää viiksiään.

— Ensin tyttöjen kanssa, — sanoi hän, — mutta ehkä sitten teidän kanssanne…

Ranicki juoksi siihen kasvot hehkuvina; hän aavisti tappelun olevan tulossa.

— Mitä sinä siinä vastustelet? — kysyi hän vieden kätensä miekankahvaan.

Uhlik herkesi soittamasta, ja Kokosinski huusi:

— Hei, pojat! Riviin! Riviin!

Mutta Butrymit olivat myös alkaneet ryhmittyä Jozwan ympärille möristen kuin karhut.

— Mitä te tahdotte? Tappeluako, vai mitä? — kysyi Kokosinski.

— Mitäs se sinulle kuuluu? Mene matkoihisi! — vastasi Jozwa tyynesti.

Ranicki, joka parhaiten piti huolta siitä, ettei kulunut päivää ilman tappelua, iski miekkansa kahvalla Jozwan rintaan, että jymähti, ja huusi:

— Lyökää!

Miekat välähtivät, naiset kirkuivat. Mellastus oli hirvittävä. Yht'äkkiä jättiläinen Jozwa riuhtaisihe rytäkästä, sieppasi pitkän, painavan penkin pöydän luota ja nosti sen ilmaan kuin lastun.

Pöly pöllähti ja peitti tappelevat. Alkoi kuulua valitushuutoja…