Vedenpaisumus I

by Henryk Sienkiewicz

VIIDES LUKU.

Saman päivän illalla herra Kmicic saapui Wodoktyyn, mukanaan muutama sata miestä, jotka hän aikoi lähettää suurhetmanille Kiejdanyyn. Hän oli tullut huomaamaan, että niin pieni kaupunki kuin Upita oli sopimaton majoituspaikaksi suuremmalle joukolle sotilaita, jotka olivat hurjia ja pelkäsivät ainoastaan päällikköään. Tarvitsi vain vilkaista herra Kmicicin vapaaehtoisiin tullakseen vakuutetuksi, että huonompaa väkeä oli vaikea löytää koko valtakunnasta. Mutta Kmicic ei olisi voinut parempaa saadakaan, sillä suurhetmanin kärsittyä tappion oli vihollinen vallannut koko maan, ja vakituisten liettualaisten joukkojen jäännökset olivat vetäytyneet joksikin aikaa Birźeen ja Kiejdanyyn järjestäytyäkseen siellä uudelleen. Aatelisista rohkeimmat olivat kuninkaan kiertokirjeen kutsusta lähteneet Grodnoon, joka oli määrätty yleiseksi varustuspaikaksi. Mutta, ikävä kyllä, oli vain vähäisen sellaisia, jotka noudattivat kiertokirjeen määräystä, ja ne, jotka seurasivat velvollisuutensa ääntä, läksivät niin hitaasti liikkeelle, ettei ollut ketään vihollista vastustamassa, lukuunottamatta herra Kmiciciä, jota innostuttivat enemmän sotaseikkailut kuin isänmaanrakkaus. On näin ollen ymmärrettävää, että vakituisten joukkojen ja aatelisten puutteessa hän haali kokoon sellaista väkeä kuin sai: joko sellaisia, joille velvollisuus astua hetmanin lippujen alle ei merkinnyt mitään, tai sellaisia, joilla ei ollut mitään menetettävää. Täten liittyi häneen kodittomia tyhjäntoimittajia, miehiä alimmista kansankerroksista, sotaväestä paennutta palvelusväkeä ja erilaisia rikoksentekijöitä. Nämä toivoivat turvaa lipun suojassa, mutta myöskin sotasaalista. Kmicicin rautaisissa kourissa he muuttuivat rohkeiksi sotureiksi, rohkeiksi ihan mielettömyyteen saakka, ja jos itse Kmicic olisi ollut lainkuuliainen kansalainen, olisi hän voinut tehdä valtakunnalle suuria palveluksia. Mutta Kmicic oli omavaltainen soturi, jonka veri poltti alati kuin tuli. Sitäpaitsi, mistäpä hän olisi ottanut muonavarat, aseet ja hevoset, kun hän vapaaehtoisena ei saanut minkäänlaista kannatusta valtakunnan rahastosta? Sentähden hän otti väkivallalla, usein viholliselta, useinpa myös omilta maanmiehiltä. Mutta vastustusta hän ei sietänyt, ja vähimmästäkin sellaisesta hän rankaisi ankarasti.

Alituisissa taisteluissa ja hyökkäyksissä hän oli villiintynyt ja tottunut verenvuodatukseen siinä määrin, että tuskin mikään saattoi liikuttaa hänen luonnostaan hyvää sydäntään. Hän piti sellaisista miehistä, jotka olivat valmiita kaikkeen eivätkä säikkyneet mitään. Pian hänen nimensä sai pahaa ennustavan kaiun. Pienemmät vihollisjoukot eivät uskaltaneet ulos kaupungista eikä leireistä seuduilla, missä tämä partiosoturi liikkui. Mutta myöskin paikkakuntain sodasta kärsineet omat asukkaat pelkäsivät häntä melkein kuin vihollista. Etenkin silloin, kun joukkoja ei johtanut Kmicic itse, vaan joku hänen upseereistaan, kuten Kokosinski, Uhlik, Kulwiec, Zend tai villi ja verenhimoinen, joskin jalosukuinen Ranicki. Silloin saattoi täydellä syyllä kysyä: ovatko he puolustajia vai hyökkääjiä? Toisinaan Kmicic, millä tuulella sattui olemaan, rankaisi omia miehiäänkin armottomasti, mutta tavallisesti hän asettui heidän puolelleen välittämättä oikeudesta, kyynelistä ja ihmishengistä.

Sellainen oli Kmicicin sotajoukko.

Nyt hän toi roskajoukkonsa pois Upitasta lähettääkseen sen Kiejdanyyn. Kun joukko pysähtyi Wodoktyn edustalle, ja Aleksandra-neiti huomasi sen ikkunasta, niin hän ihan säikähti; sellaiselta rosvojoukko näytti. Jokainen oli puettu eri tavalla: millä oli viholliselta anastettu kypärä päässä, millä kasakkalakki, hattu tai muu reuhka, toisilla oli yllä haalistunut samettinuttu, toisilla turkki, ja aseina oli pyssyjä, keihäitä, kirveitä. Hevoset olivat laihoja, pörröisiä, ja valjaat kenellä puolalaiset, kenellä venäläiset tai turkkilaiset. Oleńka rauhoittui vasta sitten, kun herra Andrzej, reippaana ja iloisena kuten aina, hyökkäsi huoneeseen ja tulisesti suuteli hänen käsiään.

Oleńka oli päättänyt ottaa hänet vastaan kylmästi ja ankarasti, mutta hän ei voinut voittaa sitä iloa, minkä soturin tulo aiheutti. Muuten lienee tässä ollut naisen kavaluuttakin mukana, sillä täytyihän Oleńkan kertoa Andrzejlle ajaneensa hänen toverinsa pellolle, jota varten hänen tuli saada soturi puolelleen. Sitäpaitsi tulija tervehti niin vilpittömällä rakkaudella, että paha mieli suli kuin lumi auringon paahteessa.

»Hän rakastaa minua… epäilemättä», — ajatteli Oleńka. Mutta Andrzej sanoi:

— Minun oli siellä niin ikävä, että olin polttaa koko Upitan päästäkseni mitä pikimmin luoksesi. Senkin upitalaiset!

— Olin jo rauhaton ja pelkäsin, että siellä on syntynyt tuima taistelu.
Jumalan kiitos, että tulitte!

— Taistelu? Sotilaat iskivät vain vähäisen kaupunkilaisten suonta…

— Ja rauha palasi?

— Kohta kerron kaikki, silmäteräni, kunhan olen hiukan levähtänyt, sillä olen väsyksissä. Oli kuinka täällä on lämmin ja niin suloista kuin paratiisissa. Tässä tahtoisin istua ikäni ja katsella noita kauniita silmiä… Mutta eipä olisi hullummaksi saada juoda jotakin lämmintä, sillä ulkona on aikamoinen pakkanen.

— Käsken heti lämmittää teille viiniä.

— Lähetäpäs samalla lekkerillinen viinaa niille hirtehisille sinne ulos ja anna heille lupa mennä talliin lämmittelemään. Viluisia ja konttaisia ovat.

— Koska he ovat Kmicicin sotilaita, niin pidettäköön heistä hyvää huolta.

Ja Oleńka hymyili niin, että Kmicicin sielua sykähdytti, ja poistui hiljaa kuin kissa tupaan antamaan määräyksiä palvelijoille.

Kmicic rupesi astelemaan pitkin huonetta ja tuumimaan, miten hän parhaiten kertoisi Oleńkalle, mitä Upitassa oli tapahtunut.

— Täytyy tunnustaa hänelle totuus, - jupisi hän. — Ei tässä muuta neuvoksi… sillä muuten toverini nauraisivat minulle ja alkaisivat taas puhua talutusnuorasta…

Ja hän käveli ja tuumi nyyhtäen viiksiään ja raapien korvallistaan.
Vihdoin hän tuli kärsimättömäksi, kun Oleńkaa ei kuulunut.

Tulipa silloin eräs poika tuoden kynttilää ja kumartaen hyvin syvään, mennen samassa menojaan, ja hänen jäljessään itse ihana emäntä kiiltävä tinalautanen kummassakin kädessä. Toisella lautasella oli kannu täynnä höyryävää unkarilaista viiniä, toisella lasinen tuoppi, jossa oli Kmicicien vaakuna. Ukko Billewicz oli saanut tuopin kerran lahjaksi Andrzejn isältä.

Herra Andrzej harppasi emännän luo.

— Aha! — huudahti kavaljeeri. — Nyt ovat molemmat kätesi kiinni, nyt et pelastu!

Ja Kmicic kumartui lautasten yli, ja Oleńka taivutti vaalean päänsä taaksepäin suojanaan vain viinikannusta nouseva höyrypilvi.

— Kas sitä petturia! Annahan, hyvä mies, minun olla rauhassa, muuten pudotan viinin!…

Mutta ritari ei antanut uhkauksen peloittaa itseään. Sitten hän huudahti:

— Hyvä Jumala, sinun suloutesi sekoittaa järkeni!

— Se on tainnut sekaantua jo aikoja sitten… Istukaa, istukaa!

Kmicic istuutui tottelevasti. Oleńka täytti tuopin.

— Ja nyt haluan kuulla, miten tuomitsitte syyllisiä Upitassa.

— Upitassa? Kuin itse Salomon!

— Jumalan kiitos!… Tahtoisin, että kaikki paikkakuntalaiset pitäisivät teitä oikeudenmukaisena miehenä. Mutta miten siellä kävi?

Kmicic joi viiniä, hengähti ja alkoi:

— Minun täytyy kertoa alusta alkaen. Näin tapahtui: kaupunkilaiset vaativat muonitusvaltakirjaa suurhetmanilta tai valtiovarainhoitajalta. »Te», sanoivat he sotilaille, »olette vapaaehtoisia ettekä voi vaatia mitään. Asunnon annamme teille armosta, mutta muonaa vasta sitten, kun saamme varmuuden siitä, että se maksetaan.»

— Olivatko he oikeassa vai eivätkö?

— Lain mukaan he olivat oikeassa, mutta sotilailla oli sapelit, ja kuten ennenkin oli nytkin oikeassa se, jolla sapeli oli. Ja sotilaat sanoivat: »Kyllä me kohta kirjoitamme teille valtakirjat selkänahkaanne!» Alkoi tappelu. Pormestari ja kaupunkilaiset sulkeutuivat eräälle kadulle, ja minun mieheni hyökkäsivät, paukauksia vaihdettiin. Sotilaat sytyttivät peloitukseksi kaksi vajaa tuleen ja muutamia porvareita jo rauhoittivat…

— Mitenkä rauhoittivat?

— Joka saa sapelista pääkalloonsa, se vasten tahtoaankin rauhoittuu.

— Hyvä Jumala, sehän on murhaa!

— Juuri silloin minä saavuin perille. Sotilaat tulivat heti luokseni valittamaan kurjuutta, jota saivat syyttömästi kärsiä. »Vatsa on tyhjä», sanoivat, »mitä tehdä?» Käskin pormestarin tulla luokseni. Hän mietti kauan, mutta saapui vihdoin kolmen miehen kanssa, ja he alkoivat heti itkeä: »Ei niillä valtakirjoilla olisi niin väliä ollut, mutta miksi meitä tapetaan, miksi poltetaan kaupunkia? Me olisimme antaneet heille hyvällä sekä ruokaa että juomaa, mutta he vaativat lihaa, hunajaa ja muita herkkuja, ja me olemme itse köyhiä eikä ole meillä sellaisia. Aiomme hakea turvaa oikeudelta, jolloin teidän armonne vastatkoon sotilaistaan.»

— Jumala teitä palkitkoon, jos menettelitte oikeuden mukaisesti! — huudahti Oleńka.

— Jos menettelin?…

Herra Andrzej vinkuroi kuin koulupoika, joka on joutunut kiinni vilpistä, ja alkoi sivellä otsaansa.

— Kuningattareni!… Aarteeni! — alkoi hän vihdoin valittavalla äänellä. — Älä vain suutu minulle…

— Mitä nyt taas olette tehnyt? — kysyi Oleńka rauhattomasti.

— Käskin antaa pormestarille ja hänen kolmelle neuvosmiehelleen sata paria raippoja! — päästi herra Andrzej kuin yhdellä henkäyksellä.

Oleńka ei vastannut mitään. Hän kiersi kätensä polviensa ympäri, painoi päänsä alas ja vaipui ajatuksiinsa.

— Lyö pääni poikki! — huudahti Kmicic, — kunhan et vain suutu… En ole vielä tunnustanut kaikkea…

— Ettekö vielä kaikkea? — huokasi Oleńka.

— Sitten he lähettivät Poniewieźiin apua hakemaan. Saapui sata hölmöä solttua ja muutamia upseereita. Soltuille me annoimme heti matkapassin, mutta upseereita — älkää Herran tähden vain suuttuko — upseereita käskin ajamaan alastomina pitkin lunta, kuten kerran herra Tumgratia Orszassa…

Neiti Billewicz nosti päänsä; hänen ankarat silmänsä säihkyivät, ja hänen kasvoilleen nousi puna.

— Teillä ei ole häpyä eikä omaatuntoa! — sanoi hän.

Kmicic katsoi häneen ihmetellen, oli hetken vaiti ja kysyi sitten toisenlaisella äänellä:

— Puhutko tosissasi vaiko muuten vain?

— Tosissani! Sellainen teko sopii pakanalle, vaan ei ritarille!… Tahtoisin suojella mainettanne, mutta nyt minua hävettää se, että tuskin olette saapunut, kun jo kaikki paikkakuntalaiset osoittavat teihin kuin rosvoon!

— Mitä minä teidän paikkakuntalaisistanne! Yksi rakki vartioi kymmentä tupaa, ja sittenkin on sillä vähän työtä.

— Mutta yhdelläkään näistä tupalaisista ei ole häpeän tahraa nimessään.
Yhtäkään ei ole oikeudessa tuomittu, paitsi teitä!

— Oh, älä sure sitä! Meidän valtakunnassamme on herra kukin, jolla on miekka ja miehiä. Mitä he minulle mahtavat? Miksi heitä pelkäisin?

— Jollette pelkää ketään, niin tietäkää, että minä pelkään Jumalan vihaa… ja ihmisten kyyneleitä minä pelkään ja vääryyttä. Mutta häpeätä en tahdo jakaa kenenkään kanssa! Vaikka olenkin heikko tyttö, niin rakastan nimeni kunniaa enemmän kuin moni muu, joka sanoo olevansa jalosukuinen ritari.

— Kautta Jumalani, älä uhkaa minua rukkasilla, sillä et tunne minua vielä!

— Oh, isoisäni varmaan ei myöskään teitä tuntenut!

Kmicicin silmät alkoivat säihkyä, mutta Oleńkassa alkoi Billewiczien veri kiehua.

— Uhatkaa minua vain! — sanoi tyttö rohkeasti, — minä en pelkää, vaikka olenkin yksin ja teillä on koko komppania roistoja käskettävänänne! Oikeus on minun turvani!… Luuletteko, etten tiedä teidän Lubiczissa ampuneen maaliin Billewiczien muotokuviin ja viettäneen palvelustyttöjen kanssa irstasta elämää?… Ette tunne minua, jos luulette minun nöyrästi taipuvan. Vaadin teiltä kunniallisuutta, eikä sitä voi mikään testamentti estää… Päinvastoin, isoisäni tahto oli, että minusta tulisi rehellisen miehen vaimo.

Kmicic häpesi nähtävästi tapahtumia Lubiczissa, koska hän painoi päänsä alas ja kysyi hiljaisella äänellä:

— Kuka on puhunut sinulle siitä maaliinampumisesta?

— Koko paikkakunta siitä puhuu.

— Kyllä minä vielä näytän niille sarkatakeille, — virkkoi Kmicic synkästi. — Mutta se tapahtui kaikki humalassa… ja silloin soturit eivät kysy mitä saa tehdä, mitä ei. Ja mitä palvelustyttöihin tulee, niin en minä ainakaan niitä sisälle tuonut.

— Tiedän, että ne häpeämättömät roistot houkuttelivat…

— He eivät ole roistoja, vaan minun upseereitani…

- Mutta minä ajoin nuo teidän upseerinne talostani ulos!

Oleńka odotti vihan purkausta, mutta ihmeekseen hän huomasi, että upseerien ulosajo ei herättänyt pahaa verta, vaan päinvastoin iloa.

— Vai ajoit sinä heidät ulos?

— Ajoin.

— Ja he menivät?

— Menivät.

— Jumaliste, sinussa on ritarin verta! Se on minusta julman hauskaa… sillä sellaisten poikain kanssa on leikki kaukana. Moni on saanut maksaa pahasti. Kyllä he tietävät, kuka Kmicic on! He tottelivat nätisti kuin karitsat! Ja miksi? Minua pelkäsivät!

Ja herra Andrzej katsoi Oleńkaan tyytyväisesti alkaen kierrellä viiksiään. Mutta tämä mielenmuutos ja tyytyväisyys kiusoitti tyttöä yhä enemmän, ja hän sanoi:

— Teidän täytyy valita minun ja heidän välillä! Kmicic ei odottanut tällaista ankaruutta ja vastasi vain huolettomasti, melkeinpä iloisesti:

— Mitäs minä tässä valitsemaan, kun pidän sekä sinut että heidät. Täällä Wodoktyssa voit tehdä mitä haluat, mutta jos minun kumppanini eivät ole tehneet sinulle mitään pahaa, niin miksi ajaisin heidät pois? Neitiseni ei näy käsittävän, mitä merkitsee taisteleminen saman lipun alla samassa sodassa… Mikään sukulaisuus ei solmi sellaista toveruutta kuin yhteinen sodankäynti. Ainakin tuhat kertaa he ovat henkeni pelastaneet. Laki vainoaa heitä — siis sitä suurempi syy on minulla suojella heitä. He ovat kaikki aatelissukua, paitsi Zend, josta piru selvän ottakoon, mutta sellaista hevosten kasvattajaa et löydä koko valtakunnasta. Muuten, jos kuulisit, kuinka hän matkii kaikenlaisia petoja ja lintuja, niin varmaan pitäisit hänestä.

Herra Andrzej rupesi nauramaan tavalla sellaisella kuin heidän välillään ei olisi koskaan ollut vähintäkään väärinkäsitystä, ja Oleńka väänsi käsiään nähdessään kuinka tuo kapinallinen luonne luisui hänen käsistään. Kaikki mitä hän oli puhunut hänelle ihmisten mielipiteestä, kunniattomuudesta ja siitä, että kaikella pitää olla jokin määrä, kaikki se kimposi hänestä takaisin kuin nuoli haarniskasta. Tämän soturin heräämätön omatunto ei antanut vastakaikua Oleńkan mielipahalle, jota jokainen vääryys, jokainen häpeällinen ilkityö oli kasvattanut. Mitenkä häneen voisi vaikuttaa, mitenkä saada hänet vakuutetuksi?

— Tapahtukoon Jumalan tahto! — sanoi Oleńka vihdoin. — Koska minusta kieltäydytte, niin tiemme eroavat! Kyllä Jumala suojelee minua orpoa!

— Minäkö kieltäytyisin sinusta? — kysyi Kmicic hämmästyneenä.

— Niin; jollette sanoin, niin ainakin töin… jollette te minusta, niin minä teistä… Minä en ikänä mene naimisiin miehen kanssa, jolla on ihmisten kyyneleitä ja verta omallatunnollaan, ja jota sormella osoittaen sanotaan rosvoksi ja petturiksi!

— Petturiksi? Älä saata minua tekemään jotakin, jota voisin katua. Lyököön salama minut heti kuoliaaksi, nylkeköön piru minut, jos olen petturi, minä, joka olen puolustanut isänmaata silloin, kun kaikki muut ovat laskeneet kätensä!

— Te olette puolustavinanne, mutta teette kuin vihollinen: hävitätte sitä, rääkkäätte kansalaisia, rikotte sekä Jumalaa että ihmisiä vastaan. Ei! Vaikka sydämeni särkyisi, niin en huoli sellaisesta miehestä!

— Älä puhu noin, muuten tulen hulluksi! Kaikkien pyhimysten nimessä, jollet suostu hyvällä, niin minä otan sinut kuitenkin, vaikka kaikki nuo aateliset, vaikka Radziwillit, vaikkapa itse kuningas ja kaikki paholaiset sarvineen puolustaisivat sinua minua vastaan, vaikka minun täytyisi myydä sieluni pirulle…

— Älkää kutsuko pahoja henkiä, sillä ne voisivat kuulla! — huudahti
Oleńka tehden käsillään suojelevia liikkeitä.

— Mitä minulta vaadit?

— Kunniallisuutta!

Molemmat vaikenivat, ja hiljaisuus seurasi. Kuului vain herra Andrzejn raskas hengitys. Oleńkan viimeiset sanat olivat kuitenkin puhkaisseet sen panssarin, joka ympäröi hänen omaatuntoaan. Hän tunsi nöyryytystä, eikä tiennyt mitä sanoa, miten puolustautua. Hän alkoi kiivain askelin kulkea edestakaisin huoneessa Oleńkan istuessa liikkumattomana. Heidän yllään riippui eripuraisuuden ja vihan pilvi. Heidän oli kiusallista olla nyt kahden kesken, ja pitkä vaitiolo alkoi tuntua yhä sietämättömämmältä.

— Hyvästi! — sanoi Kmicic äkkiä.

— Lähtekää, ja johtakoon Jumala askeleitanne! — vastasi Oleńka.

— Minä lähden. Katkera oli juoma, jonka minulle tarjosit, karvas oli leipä! Etikkaa olet minulle täällä juottanut!

— Ja te luulette juottaneenne minulle hunajaa? — vastasi Oleńka itkunsekaisella äänellä.

— Hyvästi!

— Hyvästi!…

Kmicic astui ovea kohti, mutta kääntyi äkisti ympäri, riensi Oleńkan luo, tarttui hänen kumpaankin käteensä ja sanoi:

— Kristuksen nimessä! Tahdotko, että minä kuolleena syöksyisin hevoseltani maahan?

Oleńka hyrskähti itkuun. Andrzej kiersi käsivartensa tytön ympäri ja syleili tuota hytkähtelevää vartaloa hokien hampaittensa välistä:

— Lyö minua, lyö, älä sääli!… Herkeä jo itkemästä, rakas Oleńka! Minä teen mitä vain haluat. Minä lähetän ne pois… sovitan Upitan asian… minä alan elää toisin… sillä minä rakastan sinua… Hyvä Jumala, sydämeni on haljeta… minä teen kaikki, kunhan et vain itke… ja rakastat minua edelleen…

Näin hän neitoaan rauhoitteli ja lohdutti. Oleńka pyyhki kyynelensä ja sanoi:

— Lähtekää nyt. Kyllä Jumala sovittaa välimme. Sydämessäni ei ole vihaa… vaan tuskaa…

Kuu kumotti jo korkealla yli valkoisten kenttien, kun herra Andrzej ajoi joukkonsa etunenässä Lubicziin. Hänen joukkonsa kiemurteli kuin käärme leveätä tietä pitkin. He ajoivat ensin Wolmontowiczeen, mutta sieltä jäätyneitten soitten yli oikotietä pitkin.

Vääpeli Soroka lähestyi herra Andrzejta ja kysyi:

— Herra ratsumestari, mihin me majoitumme Lubiczissa?

— Pois tieltä! — vastasi Kmicic ja ajoi edelle sanomatta kenellekään mitään. Hänen sydämessään kamppailivat suru ja viha; toisinaan hän tunsi suuttumusta omaa itseään kohtaan. Tämä oli ensimmäinen yö hänen elämässään, jolloin hän teki tiliä omantuntonsa kanssa, ja tämä painosti häntä kovemmin kuin raskain haarniska. Maine tahrattuna hän oli saapunut näille maille, ja mitä hän oli tehnyt korjatakseen sitä? Jo ensimmäisenä päivänä hän oli antanut ammuskella ja viettää irstasta elämää Lubiczissa. Sitten: sotilaat olivat tehneet vääryyttä Vielä pahempaa: hän oli hyökännyt Poniewieźin viranomaisten kimppuun, kaatanut miehet, ajanut upseereita alastomina pakkasessa… Häntä vastaan tullaan tästä nostamaan oikeusjuttu, ja hän häviää. Eikä hän voi nyt, kuten ennen, haalia kokoon asestettua roskajoukkoa ja nauraa korkealle oikeudelle, sillä hän aikoo naida, asettua Wodoktyyn asumaan ja ottaa vastaan viran vakituisessa armeijassa. Ja vaikkapa hän välttäisikin tuomion, niin kaikki nämä ilkityöt, jotka eivät ole arvokkaalle soturille sopivia, tuottaisivat hänelle kuitenkin rangaistuksen. Ehkä pahat työt voitaisiinkin sovittaa, mutta muisto niistä tulisi kuitenkin elämään ihmisten mielissä, hänen omassatunnossaan ja Oleńkan sydämessä…

Hän muisteli, ettei Oleńka ollut kuitenkaan ajanut häntä luotaan, vaan olipa tytön silmistä saattanut lukea anteeksiantamusta, ja Oleńka oli hänestä hyvä kuin enkeli. Hänen teki silloin mielensä kääntyä ympäri, ajaa minkä hevosesta lähtee, heittäytyä Oleńkan jalkain juureen, pyytää anteeksi ja suudella niitä suloisia silmiä, joitten kyynelet olivat tänään hänenkin kasvojaan kostuttaneet.

Eipä puuttunut paljoa, ettei hän purskahtanut itkemään, ja hän tunsi, ettei ollut eläessään rakastanut ketään niin kovasti kuin tuota tyttöä. »Vannon kautta Pyhän Neitsyen», — ajatteli hän, — »että teen kaikki, mitä hän tahtoo. Minä annan kumppaneilleni runsaat lahjat ja lähetän heidät sitten maailman ääriin, sillä totta on, että he johdattavat minut pahaan.» Juolahtipa miehen mieleen, että Lubiczissa hän varmaan tapaa heidät humalassa tai rehkimässä tyttöjen kanssa, ja hänet valtasi sellainen viha, että hän olisi hakannut maahan omat soturinsakin.

— Kyllä minä heille näytän! — mutisi hän. — Vielä eivät ole minua tällaisena nähneet…

Ja hän kannusti hevostaan vimmatusti ja kiskoi ohjaksista. Soroka, joka äkkäsi sen, huomautti sotilaille:

— Nyt on ratsumestari ärjyllä päällä. Jumala varjelkoon joutumasta hänen kynsiinsä!

Herra Andrzej oli todella raivoissaan. Ympärillä vallitsi syvä hiljaisuus. Kuu kumotti kirkkaasti, tuhannet tähdet tuikkivat, tuulen henki ei hievahduttanut puitten oksia — mutta ritarin sydämessä raivosi myrsky. Matka Lubicziin tuntui hänestä pitemmältä kuin koskaan. Synkät metsät ja valkeat kentät herättivät hänessä pelkoa, jollaista hän ei ollut vielä tuntenut. Sitäpaitsi painosti häntä väsymyskin, sillä koko edellisen yön hän oli viettänyt Upitassa helussa ja melussa. Mutta hän päätti voittaa sekä väsymyksen että mielenapeuden ja kääntyi joukkoon päin huutaen:

— Täyttä vauhtia!

Hän singahti lentoon kuin nuoli, ja koko joukko seurasi hänen kintereillään. He kiitivät halki metsien ja tasankojen kuin lauma kummittelevia ristiritareja, joita samogitialaisten sanojen mukaan saattaa nähdä lentävän ilmassa kirkkaina, kuutamoisina öinä ennustaen sotaa ja onnettomuutta. Kavioitten kopse kiiri heidän edellään ja jäljessään, ja hevoset alkoivat höyrytä. Vasta kun Lubiczin lumiset katot alkoivat häämöttää, he hiljensivät vauhtia.

Kartanon portti oli selkoisen selällään. Kmicic ihmetteli, ettei kukaan tullut ulos katsomaan tulijoita, vaikka koko pihamaa täyttyi hevosista ja miehistä. Hän oli odottanut näkevänsä ikkunat valaistuina ja kuulevansa Uhlikin tshekanikan säveleitä ja hurjaa humua. Mutta ainoastaan ruokasalin kahden ikkunan läpi tuikahteli himmeä tuli; muuten oli aivan pimeätä, hiljaista, kolkkoa. Vääpeli Soroka hyppäsi ensimmäisenä hevosen selästä ja astui ratsumestarin luo pitämään jalustinta.

— Menkää nukkumaan! — sanoi Kmicic. — Väentupa täyteen, loput tallinvajaan! Hevoset talliin; heiniä on ladossa!

— Ymmärrän! — vastasi vääpeli.

Kmicic astui hevosen selästä alas. Eteisen ovi oli aivan auki ja eteisessä kylmä kuin pihalla.

— Hoi! Onko siellä ketään? — huusi Kmicic. Ei vastausta.

— Hoi! — huusi hän vielä kovemmin. Hiljaista.

— Tukkihumalassa ovat! — murahti Andrzej. Ja hänet valtasi sellainen kiukku, että hän alkoi purra hammasta. Matkalla Lubicziin hän oli vavissut vihasta ajatellessaan tapaavansa kumppanit juomassa ja irstailemassa, mutta nyt tämä hiljaisuus kiusoitti häntä vieläkin enemmän.

Hän astui ruokasaliin. Suurella pöydällä paloi savuava talikynttilä levittäen ympärilleen punertavaa hohdetta. Ilma, joka tulvahti avatusta ovesta, sai kynttilän liekin lepattamaan, niin ettei herra Andrzej ensinnä nähnyt mitään. Vasta kun lepatus oli laannut, huomasi hän seinän vieressä jonon makaavia ihmisiä.

— Ovatko he juoneet itsensä kuoliaiksi, vai mitä? — mutisi hän rauhattomasti.

Hän astui lähimmän makaavan luo. Kasvoja hän ei voinut nähdä, ne olivat varjossa, mutta valkoisesta vyöstä ja valkoisesta tshekanikan kotelosta hän tunsi, että se oli herra Uhlik, ja alkoi kursailematta potkia häntä jalallaan.

— Ylös, naudat! Ylös!…

Mutta herra Uhlik makasi liikkumatta, kädet kylkiä pitkin, ja yhtä liikkumatta olivat muutkin. Kukaan ei haukotellut, ei ojennellut, ei herännyt, ei huutanut. Herra Kmicic pani merkille, että kaikki makasivat selällään samassa asennossa, ja kauhea aavistus juolahti hänen mieleensä.

Hän syöksyi pöydän luo, otti vapisevin käsin talikynttilän ja valaisi sillä makaavien kasvoja.

Hänen hiuksensa nousivat pystyyn, sillä näky oli kerrassaan hirvittävä… Uhlikin saattoi tuntea vain valkoisesta vyöstään, sillä kasvot ja pää olivat yhtenä muodottomana, verisenä massana ilman silmiä, nenää ja suuta; pitkät viikset vain pistivät esiin tästä hirvittävästä läjästä. Herra Kmicic valaisi seuraavia… Toisena rivissä makasi Zend hampaat purtuina yhteen ja silmät, joissa vieläkin kuvastui kuoleman kammo, pullistuneina ulos kuopistaan. Kolmannen, Ranickin, silmät olivat ummessa, ja kasvot täynnä valkoisia, punaisia ja mustia täpliä. Herra Kmicic valaisi edelleen… Neljäntenä oli herra Kokosinski, rakkain Kmicicin kumppaneista, sillä olivathan he vanhoja naapureita. Hän näytti nukkuvan rauhallisesti, mutta kaulassa oli ammottava haava. Viidentenä virui jättiläiskasvuinen Kulwiec-Hippocentaurus, nuttu rinnan kohdalta avattuna ja pää muodottomaksi ruhjottuna. Herra Kmicic vei kynttilän kunkin kasvoille, ja kun hän vihdoin katseli kuudetta, Rekucia, näytti hänestä kuin onnettoman silmäluomet olisivat hiukan liikahtaneet.

Hän laski talikynttilän lattialle ja ravisti haavoitettua hiukan.

— Rekuc, Rekuc! — huusi hän. — Se olen minä, Kmicic!…

Haavoittuneen kasvot alkoivat liikkua, silmät ja huulet avautuivat, mutta sulkeutuivat kohta jälleen.

— Se olen minä! — toisti Kmicic. Rekucin silmät avautuivat nyt kokonaan. Hän tunsi ystävänsä ja voihki hiljaa:

— Jendrus!… Pappia!…

— Kuka on murhannut teidät?! — huusi Kmicic tarttuen tukkaansa.

— Bu-try-mit… — voihki Rekuc tuskin kuuluvasti.

Sitten hän ojensi itseään, jäykistyi, silmät sammuivat — ja hän oli kuollut.

Kmicic meni ääneti pöydän luo, laski sille kynttilän, istuutui tuolille ja alkoi käsillään hieroa kasvojaan kuin herännyt, joka ei vielä itsekään tiedä, onko hän valveilla vai näkeekö unta.

Sitten hän katsoi taas ruumiita, jotka makasivat lattialla hämärässä. Kylmä hiki pusertui hänen otsalleen, hiukset nousivat pystyyn, ja hän huusi yht'äkkiä niin julmasti, että ikkunaruudut helisivät kehyksissään:

— Tänne! Miehet! Tänne!

Väentuvassa nukkuvat sotilaat kuulivat huudon ja karkasivat saliin.
Kmicic osoitti ruumiita seinän vieressä.

— Murhatut! Murhatut! — sanoi hän käheällä äänellä.

Sotilaat juoksivat katsomaan ruumiita; toiset heistä sytyttivät päreen, jolla valaisivat vainajain kasvoja. Ensimmäistä hämmästyksen hetkeä seurasi melua ja huutoja. Tulivatpa jo nekin, jotka olivat joutuneet talliin nukkumaan. Koko talo oli valaistu, miehiä kuhisi, ja tässä huutojen, kysymysten ja liikkeitten sekamelskassa makasivat vain murhatut — vastoin tapaansa — rauhallisina ja välinpitämättöminä kaikesta. Heidän sielunsa olivat kaikonneet kauaksi pois; ei sotatorvi eikä maljojen kilinä olisi saanut enää heidän ruumiitaan liikkeelle.

Sotilaitten laumasta kuului yhä useammin uhkauksia ja kirouksia. Kmicic, joka tähän saakka oli ollut kuin tajuton, ryntäsi yht'äkkiä pystyyn ja ärjäisi:

— Hevosille!

Kaikki hyökkäsivät ovea kohti. Tuskin oli puolta tuntia kulunut, kun satakunta ratsumiestä kiiti täyttä laukkaa leveätä, lumista tietä pitkin, ja heidän etunenässään herra Andrzej kuin paholaisen riivaamana, lakitta ja paljastettu miekka kädessä. Yön hiljaisuudessa kajahteli villejä huudahduksia:

— Lyökää! Surmatkaa!…

Kuu oli juuri kohonnut öisellä taipalellaan korkeimmilleen, kun sen hohde alkoi sulautua punertavaan valoon, joka näytti nousevan kuin maasta. Vähitellen muuttui taivas yhä punaisemmaksi, ja vihdoin näkyi koko seutu punertavassa valaistuksessa. Koko Butrymien asuma laaja kylä oli yhtenä tulimerenä, ja Kmicicin villit soturit kiitivät ympäri halki savupilvien, savuavien raunioitten ja murhasivat kauhun turruttamaa kansaa…

Läheisten kylien asukkaat heräsivät unestaan. Missä suurempina, missä pienempinä joukkoina kokoontui kansaa teille ja talojen edustoille katsomaan kohti palopaikkaa ja vaihtamaan tuskallisia huomautuksia: »Vihollinen on kai tunkeutunut Volmontowiczeen ja polttaa kylää… Tuo ei ole mikään tavallinen tulipalo!»

Laukaukset, jotka silloin tällöin kajahtelivat palopaikalta päin, vahvistivat tällaisia otaksumisia.

— Lähtekäämme auttamaan! — kehoittivat rohkeammat. — Älkäämme antako veljiemme sortua!…

Kun vanhemmat näin haastelivat, olivat nuoremmat jo nousseet hevosten selkään. Krakinowissa ja Upitassa soitettiin kirkonkelloja.

Wodoktyssa heräsi Aleksandra-neiti siihen, että joku koputti hiljaa oveen.

— Oleńka! Nouse! — sanoi neiti Franciszka Kulwiec.

— Tule sisälle, täti! Mitä on tapahtunut?

— Wolmontowicze palaa! Kuuluu laukauksia ihan tänne saakka! Siellä taistellaan! Jumala, ole meille armollinen!

Oleńkalta pääsi kauhun huudahdus. Hän hyppäsi vuoteestaan ja alkoi pukeutua kiireisesti. Hänen ruumiinsa vapisi kuin kuumeessa. Hän yksin aavisti heti, mikä vihollinen oli hyökännyt onnettomien Butrymien kimppuun.

Hetkisen kuluttua tulivat unesta säikähtyneet tytöt itkien sisään. Oleńka polvistui pyhimyksen kuvan eteen, ja muut seurasivat hänen esimerkkiään. Kaikki alkoivat lukea rukousta kuolevain puolesta.

He olivat ehtineet tuskin puoliväliin rukousta, kun eteisen ovelta kuului kovaa kolkutusta. Tytöt hypähtivät pystyyn, ja pelokas huudahdus nousi heidän rinnoistaan.

— Älkää avatko! Älkää avatko!

Kolkutus kuului kahta kovemmin, ja saattoi jo odottaa, että ovi tuossa tuokiossa romahtaa sisään. Ajopoika Kostek syöksyi huoneeseen keskelle tyttöjen parvea.

— Armollinen neiti! — huusi hän. — Joku kolkuttaa oveen! Avaanko?

— Onko hän yksin?

— Yksin on.

— Mene avaamaan!

Poika riensi ulos. Oleńka otti kynttilän ja meni ruokasaliin. Neiti
Kulwiec ja tytöt seurasivat häntä.

Hän oli tuskin ennättänyt laskea kynttilän pöydälle, kun eteisestä kuului aseitten kalinaa, ovi narahti, ja naisten eteen ilmaantui herra Kmicic kauhean näköisenä, verisenä, savun mustaamana, huohottaen ja silmissä mieletön ilme.

— Hevoseni kaatui metsässä!… — huusi hän. — He ajavat minua takaa!…

Aleksandra-neiti katsoi häntä suoraan silmiin ja kysyi:

— Oletteko polttaneet Wolmontowiczen?

— Olemme!…

Hän aikoi sanoa vielä jotakin, mutta ulkoa kuului samassa huutoa ja kavioiden kapsetta, mikä lähestyi nopeasti.

— Paholaiset tulevat ottamaan sieluani!… Hyvä on! — huusi Kmicic kuin pyörryksissä.

Aleksandra-neiti kääntyi tyttöjen puoleen sanoen:

— Jos kysytään, niin sanokaa, ettei täällä ole ketään. Menkää nyt tupaan!

Sitten hän kääntyi Kmiciciin päin ja sanoi osoittaen viereistä huonetta:

— Menkää tuonne!

Ja melkein väkisin Oleńka työnsi hänet ulos avatusta ovesta, jonka hän heti sulki.

Sillävälin oli koko piha täyttynyt asestetuista miehistä, ja kohta senjälkeen astuivat Butrymit, Gosciewiczit, Domaszewiczit ynnä muut taloon. Huomattuaan emännän he pysähtyivät ruokasaliin. Oleńka, seisoen kynttilä kädessä, sulki heiltä tien muihin huoneisiin.

— Mitä on tekeillä? Mitä asiaa? — sanoi hän silmäänsä räpäyttämättä hurjien katseitten ja paljastettujen miekkojen edessä.

— Kmicic on sytyttänyt Wolmontowiczen tuleen! — huusivat tulijat kuorossa. — Hän on surmannut miehiä, naisia, lapsia!…

— Me olemme tappaneet hänen kumppaninsa! — kuului Jozwa Butrymin ääni.
— Nyt tahdomme hänen päänsä!…

— Hänen päänsä!… Verta! Surma rosvolle!

— Ottakaa hänet kiinni! — huusi neiti. — Mitä siinä seisotte! Ottakaa kiinni!

— Eikö hän ole piiloutunut tänne? Me löysimme hänen hevosensa metsästä…

— Täällä häntä ei ole… Ovi oli lukittu! Etsikää tallista ja vajoista!

— Hän on piiloutunut metsään! — huusi joku.

— Suu kiinni! — jyrisi Jozwa Butrymin mahtava ääni. — Oleńka hyvä! — sanoi hän, — älä piilota häntä meiltä! Se on kirottu mies!

Oleńka kohotti molemmat kätensä ylös.

— Minä kiroan hänet, kuten tekin!

— Amen! — huudettiin. — Ensin talliin ja vajoihin, sitten metsään!
Kyllä me hänet löydämme! Surma roistolle!

— Surma! Surma!

Kuului taas aseitten kalinaa ja nopeita askelia. Takaa-ajajat syöksyivät ulos ja nousivat hevosten selkään. Osa heistä tarkasti tallin, navetan ja vajat — sitten alkoivat huudot hävitä metsään päin.

Aleksandra-neiti odotti, kunnes kaikkialla oli taas hiljaista. Sitten hän koputti kuumeisesti sen huoneen oveen, jonka taakse oli piilottanut Kmicicin.

— Täällä ei ole ketään! Tulkaa!

Herra Kmicic hoiperteli huoneesta kuin humalainen.

— Oleńka… — alkoi hän.

Oleńka ravisti hajalla olevaa tukkaansa, joka peitti viittana hänen olkapäänsä.

— En tahdo nähdä teitä silmieni edessä! Ottakaa hevonen ja ajakaa matkoihinne!

— Oleńka!… — voihki Kmicic ojentaen kätensä.

— Teidän kätenne ovat veriset kuin Kainin kädet! — huusi Oleńka peräytyen, ikäänkuin hän olisi nähnyt käärmeen. — Pois! Iäksi!