KUUDES LUKU.
Harmaa aamu valkeni ja valaisi Wolmontowiczen raunioita, kyteviä rakennusrykelmiä ja palaneita tai miekoilla silvotuita ihmisten ja hevosten ruumiita. Kalpeita kyläläisiä oli etsimässä sammuvain hiilten seasta rakkaitten vainajain ruumiita tai jäännöksiä omaisuudesta. Se päivä oli murheen ja tuskan päivä koko Laudalle. Olivathan laudalaiset kyllä voittaneet Kmicicin joukon, mutta se voitto oli raskas ja verinen. Paitsi Butrymeja, jotka olivat menettäneet eniten, ei ollut kylää, jossa leskivaimot eivät olisi itkeneet miehiään, vanhemmat lapsiaan tai lapset isiään. Vaikea oli laudalaisten ollut kukistaa hyökkääjiä, sillä sotakuntoisimmat miehet olivat poissa, ja ukot ja pojat vain olivat ottaneet osaa taisteluun. Kmicicin joukosta ei ollut yksikään päässyt pakoon. Toiset olivat kaatuneet Wolmontowiczessa puolustautuessaan viimeiseen saakka, toiset tavattiin seuraavana päivänä metsistä ja tapettiin armotta. Mutta Kmicic itse oli kadonnut jäljettömiin. Kyllä koetettiin arvata minne hän oli joutunut, mutta turhaan.
Jäljelläolevat Butrymit siirtyivät Wodoktyyn ja asettuivat siellä kuin leiriin. Talo oli täynnä naisia ja lapsia. Ne, joille tilaa ei ollut, jatkoivat matkaa Mitrunyyn, jonka Aleksandra-neiti oli luovuttanut palosta kärsineitten käytettäväksi. Asestetut miehet vartioivat Wodoktya sekä päivin että öin; pelättiin näet, että herra Kmicic ei pidä itseään vielä voitettuna ja jonakin päivänä saattaa hyökätä asevoimin ryöstämään kihlattunsa. Paikkakunnan huomatuimmat kartanot lähettivät sinne kasakoita ja heitukoita. Wodokty näytti piiritykseen varustautuvalta kaupungilta.
Keskellä asestettujen miesten ja puuhaavain naisten parvea kulki surupukuinen Aleksandra-neiti kalpeana ja surullisena, kuunnellen ihmisten valituksia ja Kmiciciin kohdistettuja kirouksia, jotka pistivät hänen sydämeensä kuin miekanterä, sillä olihan hän tavallaan syynä kaikkiin näihin onnettomuuksiin. Hänen tähtensähän oli paikkakunnalle saapunut tuo mieletön mies, joka häiritsi järjestystä, jätti jälkeensä verisiä muistoja ja hävitti kuin turkkilainen kyliä tulella ja miekalla. Olipa ihmeellistä, että yksi ainoa mies oli voinut tehdä niin paljon pahaa niin lyhyessä ajassa, mies, joka ei ollut varsin paha eikä pilaantunutkaan. Aleksandra-neiti, joka parhaiten tunsi miehen, käsitti tämän paremmin kuin muut. Herra Kmicicin ja hänen tekojensa välillä oli kuin syvä kuilu. Mutta Aleksandra-neiti tunsi sydämessään kipua juuri siksi, että tuo mies, johon hän oli rakastunut nuoren sydämensä koko hehkulla, olisi voinut olla niin toisenlainen: hänellä oli edellytykset olla mallikelpoinen ritari, sotilas ja kansalainen, ja hän olisi voinut voittaa ihmisten rakkauden ja siunauksen — inhon ja kirousten sijaan.
Toisinaan Aleksandra-neidistä tuntui, että jokin paha voima ajoi Kmiciciä väkivaltaisiin tekoihin, ja silloin hänen tuli kovasti sääli onnetonta miestä, ja rakkaus leimahti taas hänen sydämessään.
Sillävälin sateli haasteita herra Kmicicille piirikaupungissa, ja
Storöstä Hlebowicz lähetti sotilaita etsimään rikoksentekijää.
Laki oli häntä rankaiseva.
Mutta oikeuden tuomioista oli vielä pitkä matka niitten toimeenpanoon, sillä epäjärjestys kasvoi valtakunnassa kasvamistaan. Hirvittävä sota uhkasi maata ja lähestyi verisin askelin Samogitiaa. Mahtava Radziwill Birźesta, joka yksin olisi pystynyt tekemään viholliselle vastarintaa, oli kokonaan hukkumaisillaan yleisiin poliittisiin asioihin ja vielä enemmän omaa sukuaan koskeviin suuriin suunnitelmiin, joilla hän koetti kohota muita ylemmäksi, vaikkapa yleisen hyvän kustannuksella. Muut magnaatit ajattelivat myös enemmän omaa itseään kuin isänmaataan. Aina kasakkasotain alkupuolelta saakka oli valtakunnan mahtava valtiorakennus ruvennut liitoksissaan liikkumaan.
Rikkaasta, tiheäänasutusta maasta, jossa asui ritarillista kansaa, oli tullut vihollisten ryöstöjen esine, ja itsevaltaisuus ja väkivalta nostivat päätään yhä korkeammalle välittämättä laista.
Sorretujen paras ja ainoa turva sortajia vastaan oli miekka. Tästä syystä oli koko Laudakin yhä aseissa valmiina väkivoimalla torjumaan Kmicicin väkivallan.
Kului kuukausi ilman että Kmicicistä saatiin mitään tietoja. Alettiin hengittää vapaammin. Varakkaat tilanomistajat kutsuivat pois Wodoktyyn lähettämänsä väen. Pikkueläjät alkoivat myös ikävöidä työhön kotoisille konnuilleen ja läksivät toinen toisensa jälkeen pois. Ajan kuluessa laimeni sotaisa innostus, ja köyhä maalaisaatelisto halusi yhä enemmän rangaista karkuria oikeuden voimalla ja saada korvausta rauhallisin keinoin. Itse Kmiciciä ei rangaistus voinut kohdata, mutta olihan Lubicz jäljellä, suuri ja komea maatila, joka hyvin riitti korvaamaan kaikki vauriot. Aleksandra-neiti kannatti muuten laudalaisten naapurien päätöstä ryhtyä käymään oikeutta. Pari kertaa saapui laudalaisia hänen luokseen neuvottelemaan, eikä hän ainoastaan ottanut näihin neuvotteluihin osaa, vaan vieläpä johti niitä hämmästyttäen kaikkia terävällä älyllään, jota oikeusoppinutkin olisi voinut kadehtia. Laudalaiset tahtoivat vallata Lubiczin ja antaa sen Butrymeille, mutta neiti oli jyrkästi sitä vastaan.
— Älkää maksako väkivaltaa väkivallalla, — sanoi hän, — sillä siten kääntyisi teidänkin asianne pahaksi. Tulkoon oikeus ja totuus olemaan kokonaan teidän puolellanne. Hän on mahtava mies, jolla on paljon suhteita, ja hän löytää oikeudessa varmasti puolustajan, joka ottaa ajaakseen hänen asiaansa, jos te annatte siihen vähintäkään syytä, laittakaa niin, että asianne on päivänselvä ja ettei oikeus voi muuta kuin tuomita teidän hyväksenne, vaikka se olisi kokoonpantu vain hänen veljistään. Sanokaa Butrymeille, etteivät he ota karjaa eikä viljelyksiä, vaan jättävät Lubiczin aivan koskemattomaksi. Minä luovutan heille Mitrunysta mitä ikänä tarvitsevat; siellä on kaikkea hyvää enemmän kuin milloinkaan Wolmontowiczessa. Ja jos herra Kmicickin sattuisi palaamaan paikkakunnalle, niin jättäkää hänet rauhaan, kunnes oikeus on ratkaissut hänen asiansa. Muistakaa, että vain niin kauan kuin hän on elossa, teillä on oikeus vaatia häneltä korvausta.
Näin puhui viisas ja selväjärkinen Aleksandra-neiti, ja laudalaiset ylistivät hänen älyään ajattelematta, että asian lykkääminen saattaa myös hyödyttää herra Andrzejta, ainakin pelastaa hänen henkensä. Kukaties Oleńka tahtoikin pelastaa onnettoman uhkaavasta hengenvaarasta? Oli miten hyvänsä, laudalaiset seurasivat Oleńkan neuvoa, sillä he olivat jo ammoisista ajoista saakka tottuneet pitämään pyhinä Billewiczien sanoja. Lubicz jäi koskemattomaksi, ja herra Andrzej, jos hän olisi palannut, olisi saanut olla ainakin jonkin aikaa rauhassa maatilallaan.
Mutta Kmiciciä ei vain kuulunut. Sensijaan sai Aleksandra-neiti puolitoista kuukautta myöhemmin kirjeen, jonka toi tuntematon mies. Kirje oli Kmiciciltä ja kuului:
»Rakastettu, kallein, kaivattu Oleńka! Jokaiselle luodulle, etenkin ihmiselle, vieläpä kaikkein kurjimmallekin on synnynnäistä halu saada kostaa kärsimänsä vääryys. Ja jos minä kaadoin sen kehnon maalaisaateliston, niin — kautta Jumalani! — se ei tapahtunut verenhimosta, vaan siksi, että he, vastoin Jumalan ja ihmisten lakia, murhasivat minun toverini välittämättä heidän nuoruudestaan ja jalosta syntyperästään, murhasivat julmemmin kuin kasakat ja tataarit konsanaan. En kiellä, että yli-inhimillinen viha valtasi minut silloin, mutta kukapa ei ymmärtäisi veljesveren sytyttämää vihaa? Elämänsä kukoistuksessa syyttömästi murhattujen herrojen Kokosinskin, Ranickin, Uhlikin, Rekucin, Kulwiecin ja Zendin henki nosti minun käteni juuri sillä hetkellä, kun minä — sen Jumala todistaa! — ajattelin rauhaa ja ystävyyttä koko Laudan aateliston kanssa aikoen sinun suloisten neuvojesi mukaan ruveta elämään uutta elämää. Kun kuulet minua soimattavan, niin kuule myös minun puolustukseni ja tuomitse oikeudenmukaisesti! Minun tulee nyt sääli noita ihmisiä Wolmontowiczessa, jossa mahdollisesti syyttömätkin saivat kärsiä, mutta kun soturi kostaa veljensä veren, niin hän ei erota syyllisiä ja syyttömiä eikä säästä ketään. Jumala suokoon, ettei tämä pahentaisi minua sinun silmissäsi! Se olisi suurin rangaistus minulle muitten syntien ja oikeutetun vihan tähden, sillä luotasi lähdettyäni minä epätoivoisena käyn nukkumaan ja epätoivoisena herään voimatta unohtaa sinua ja rakkauttani. Tuomitkoon oikeus minut, onnettoman, vahvistakoot valtiopäivät tuomion, julistakoot minut kunniattomaksi, auetkoon maa jalkojeni alla, kaikki minä kärsin, kaikki kestän, kun sinä väin et karkoita minua sydämestäsi. Minä teen kaikki, mitä he haluavat, luovutan Lubiczin ja vihollisen poistuttua maasta myös maatilani Orszassa. Minulla on rahaa maahan kaivettuna metsässä, ja he saavat ottaa senkin, kunhan sinä vain sanot olevasi minun, kuten isoisäsi toivoi. Sinä olet pelastanut henkeni, pelasta myöskin sieluni, sillä minä näen, että jos sinä minut hylkäät, niin hylkää minut Jumalakin, ja epätoivo yllyttää minua vielä pahempiin tekoihin…»
Kuka voi ymmärtää, kuka kertoa, kuinka monta myötätuntoista ääntä Oleńkan sielussa heräsi Andrzejta puolustamaan! Rakkaus lentää kevyesti kuin siemen tuulen mukana, mutta kun siemen on sydämessä kasvanut puuksi, niin voi sen temmata irti vain samalla kuin sydämenkin. Neiti Billewicz oli niitä, jotka rakastavat sydämensä koko voimalla, ja siksipä hän kostuttikin kirjeen kyynelillään. Mutta hän ei voinut kuitenkaan ensimmäisestä sanasta unohtaa kaikkea, antaa kaikkea anteeksi. Kmicicin katumus oli varmaan vilpitön, mutta hänen villi luonteensa ei ollut näitten tapahtumain tähden muuttunut, niin että tulevaisuutta täytyi vieläkin ajatella pelolla. Herra Andrzejlta ei olisi pitänyt vaatia sanoja, vaan tekoja. Muuten, kuinka Oleńka olisi voinut sanoa miehelle, joka oli ollut hukuttamaisillaan koko seudun vereen ja jota kaikki Raudassa kirosivat: »Tule, murhista ja murhapoltoista, verestä ja kyynelistä minä annan rakkauteni ja käteni.»
Niinpä hän vastasikin tähän tapaan:
»Olen sanonut, etten tahdo teitä tuntea ja nähdä, ja pidän sanani, vaikka sydämeni murtuisi. Sellaisia rikoksia ja vahinkoja kuin täällä tekemänne ei voi korvata rahalla eikä maatiloilla, koska kuolleita ei voi herättää henkiin. Te ette myöskään menetä ainoastaan omaisuuttanne, vaan kunnianne. Jos ne henkilöt, joitten kodit olette polttanut ja heidät itsensä surmannut, antavat anteeksi, niin annan minäkin. Mutta koska tätä ei milloinkaan tule tapahtumaan, niin etsikää onneanne jostakin muualta, mutta ennen kaikkea Jumalan anteeksiantamusta, sillä se on teille ihmisten anteeksiantoa välttämättömämpi…»
Aleksandra-neiti kostutti joka sanan kyynelillään. Sitten hän sinetöi kirjeen ja vei sen itse lähetille.
— Mistäpäin olet? — kysyi hän katsellen miestä, joka oli puettu puoleksi talonpojan, puoleksi renkimiehen tavoin.
— Metsistä olen, armollinen neiti.
— Entä missä on isäntäsi?
— Sitä en saa sanoa… Mutta hän on kaukana täältä. Olen ajanut viisi päivää ja hevoseni melkein kuoliaaksi.
— Tuossa saat taalerin, — sanoi Oleńka. — Onko isäntäsi terve?
— Terve on kuin metsähärkä.
— Eikö hän kärsi puutetta?
— Hän on rikas herra.
— Jumalan haltuun! Sano terveisiä isännällesi… odotapas… sano, että toivon Jumalan häntä auttavan.
Mies meni — ja taas kului päiviä ja viikkoja ilman että Kmicicistä mitään kuului. Sensijaan saapui toinen toistaan surullisempia valtakunnan yleisiä asioita koskevia sanomia. Chowanskin johtamat moskovalaiset joukot levisivät yhä laajemmalle yli maan. Paitsi Ukrainaa oli jo suuri osa Suur-Puolan vojevodakuntia vihollisen hallussa. Vain Samogitia ja muutamat muut seudut hengittivät vielä vapaina, mutta nekin odottivat noita kutsumattomia vieraita joka päivä. Valtakunta oli heikontunut äärimmilleen, koskei se enää kyennyt vastustamaan vihollista, jota oli tähän saakka vähäksynyt ja jonka kanssa oli helposti tullut aikoihin. Totta kyllä, tällä vihollisella oli tuntuvaa apua Chmielnickin kapinasta, jota ei vieläkään ollut saatu kukistetuksi. Mutta huolimatta kapinasta ja siitä, että maan voimat olivat kovin uuvuksissa edellisistä sodista, sekä valtiomiehet että sotapäälliköt vakuuttivat, että Suur-Puola yksin kykeni ei ainoastaan vastustamaan vihollista, vaan vieläpä voitokkaasti viemään lippunsa maan rajojen yli. Pahaksi onneksi teki tämän mahdottomaksi sisäinen eripuraisuus, joka lamautti uhrauksiin valmiina olevien kansalaisten voimia. Sillävälin tulvi tuhansia kansalaisia, sekä ylhäisiä että alhaisia, niille seuduille, jotka vielä olivat vihollisesta vapaat. Samogitian kaupungit ja kylät olivat täynnä ihmisiä, jotka sota oli syössyt kurjuuteen. Paikkakuntain asukkaat eivät voineet antaa heille riittävästi suojaa asunnoissaan, puhumattakaan ravinnosta — ja monet kuolivat nälkään. Usein he väkivalloin ottivat sellaista, joka heiltä kiellettiin, ja tästä syystä olivatkin murhat, tappelut ja muut kahakat tavallisia.
Talvi oli tuima. Vielä huhtikuussa oli lunta syvälti ei ainoastaan metsissä, vaan tasangoillakin. Kun edellisen vuoden viljavarat olivat huvenneet eikä uusia vielä ollut, alkoi nälänhätä, sodan veli, raivota levittäen valtaansa yhä laajemmalle. Teitten varsilla ja pelloilla saattoi tavata laihtuneita ihmisruumiita, joita sudet olivat syöneet. Susia oli sinä vuonna runsaasti, ja ne lähestyivät kyliä suurina laumoina. Niitten ulvonta yhtyi ihmisten valitushuutoihin. Pelloilla ja metsissä paloi öisin tuhansia nuotioita, joitten ääressä onnettomat vaeltajat lämmittelivät paleltuneita jäseniään. Jos joku sattui ajamaan ohi, juoksivat nämä heti pyytämään rahaa tai leipää milloin kiroten, milloin nyyhkyttäen.
Taikauskoinen pelko painosti ihmisten mieliä. Useat vakuuttivat, että kaikki nämä sodat ja onnettomuudet olivat yhteydessä kuninkaan nimen kanssa. Selitettiin, että rahoissa olevat kirjaimet I.C.R. eivät merkinneet ainoastaan Ioannes Casimirus Rex (Kuningas Jan Kasimir) vaan myöskin Initium Calamitatis Regni (Kuningaskunnan onnettomuuksien alku).
Jos moinen pelko ja epäjärjestys vallitsi niissä maakunnissa, joihin sota ei vielä ollut levinnyt, niin saattaa helposti käsittää, mitä tapahtuikaan niissä, joihin vihollinen jo oli astunut. Koko valtakunta oli hajoamaisillaan, puoluetaistelujen runtelema ja kuumeessa, kuten sairas ennen kuolemaa. Ennustettiin uusia sotia, sekä ulkonaisia että sisäisiä, eikä syytä puuttunutkaan. Useat mahtavat suvut, jotka olivat joutuneet eripuraisuuden pyörteisiin, pitivät toisiaan ihan vihollisvaltoina, ja esimerkkiä seuraten koko maa jakautui eri leireihin. Niin oli asian laita Liettuassakin, missä vanha viha suurhetmani Janusz Radziwillin ja sotahetmani ja valtiovarainhoitaja Gosiewskin värillä oli muuttunut ilmeiseksi sodaksi. Gosiewskin puolella olivat mahtavat Sapiehat, joille Radziwill-suvun mahti oli jo aikoja sitten ollut kuin tikku silmässä. Raskaita olivat ne syytökset, joita Sapiehat kohdistivat suurhetmaniin: tämä oli omaa kunniaansa tavoitellen johtanut joukot Szklowin luona häviölle, jättänyt maan alttiiksi vihollisen ryöstöille, hankkinut itselleen oikeuden saada ottaa osaa Saksan keisarikunnan maapäiviin vahingoittaen maan etua, ruvennut haaveilemaan omaa valtakuntaa ja vainonnut katolilaisia…
Useammin kuin kerran olivat eri puolueitten kannattajat hyökänneet toistensa kimppuun ja puolueitten johtajat valittaneet siitä Varsovaan. Heidän vaikutuksensa tuntui valtiopäivilläkin. Tämä tällainen edisti yhä hillittömämpää mielivaltaa ja Kmicicin tapaisten miesten toimia.. Tarvitsi vain ilmoittaa kuuluvansa johonkin puolueeseen, niin sai siltä turvaa.
Mutta sillävälin vihollinen yhä eteni, vain paikka paikoin vastarintaa kohdaten, kuten linnojen luona.
Tällaisten olosuhteitten vallitessa laudalaisten täytyi elää valmiina taistelemaan, etenkin kun hetmanit eivät olleet lähitienoilla. He olivat nimittäin lähteneet vihollista vastaan ja taistelivat siellä ilman erikoista menestystä, tosin kyllä häiriten vielä vapaitten maakuntain valtaamista. Pawel Sapieha taisteli omien joukkojensa etunenässä aika kunniakkaasti. Mainehikas sotaherra Janusz Radziwill, jonka pelkkä nimi oli Szklowin taisteluun saakka täyttänyt vihollisen pelolla, sai muutamia melko huomattavia voittoja. Gosiewski milloin kävi sotaa, milloin neuvotteluja; molemmat päälliköt kokosivat yhä suurempia joukkoja tietäen, että keväällä sota leimahtaa uudelleen. Mutta miehistä oli puute, valtiovarat olivat lopussa ja yleistä kutsuntaa oli melkein mahdoton toimittaa vihollisen valtaamilla seuduilla. »Tätä olisi pitänyt harkita jo ennen Szklowia», — sanoivat gosiewskilaiset. — »Nyt on jo myöhäistä.» Ja olipa todellakin myöhäistä. Kruunun joukot eivät voineet tulla avuksi, koska olivat kaikki Ukrainassa ankarassa työssä Chmielnickia, Szeremetowia ja Buturlinia vastaan.
Vain viestit Ukrainassa tapahtuneista sankarillisista taisteluista, valloitetuista kaupungeista ja ennenkuulumattomista sotaretkistä jossakin määrin kohottivat painunutta mielialaa ja rohkaisivat puolustukseen. Kruununhetmanien nimet kajahtivat kunniaa, ja niitten rinnalla mainittiin Stefan Czarnecki yhä useammin. Mutta kunnia ei voinut yksinään korvata sotajoukkoja, ja liettualaiset hetmanit peräytyivät hitaasti kantaen keskinäistä vihaa.
Vihdoin oli Radziwill Samogitiassa. Hänen kanssaan palasi rauha Laudan seuduille. Mutta kalvinilaiset kaupungeissa nousivat, kun tiesivät päämiehensä olevan lähellä, ja alkoivat harjoittaa väkivaltaa katolilaisia ja heidän kirkkojaan kohtaan. Sitävastoin ne rosvojoukot, jotka Radziwillien, Gosiewskien ja Sapiehojen värejä käyttäen olivat hävittäneet seutua, katosivat, ja kansalta pääsi helpotuksen huokaus.
Kun epätoivo saattaa helposti kääntyä toivoksi, niin alkoi mieliala Laudassakin nousta. Aleksandra-neiti asusti kaikessa rauhassa Wodoktyssa. Herra Wolodyjowski, joka yhä asui Pacunelessa toipuen vähitellen, tiesi kertoa, että kuningas keväällä asettuisi uuden sotajoukon johtoon, jolloin sota tulisi tekemään käänteen. Lumi suli, ja koivut puhkesivat hiirenkorvalle. Laudalaiset alkoivat kyntää peltojaan. Laudan joki tulvi yli äyräittensä. Taivas kirkastui. Ihmiset tulivat toivehikkaammiksi.
Silloin tapahtui jotakin, joka taas karkoitti hiljaisuuden Laudasta ja sai asukkaat vaihtamaan auran miekkaan.