Vedenpaisumus I

by Henryk Sienkiewicz

SEITSEMÄS LUKU.

Herra Wolodyjowski, tuo kuuluisa, vaikkakin vielä nuori soturi, asui, kuten sanottu, yhä Pacunelessa Pakosz Gasztowtin luona, jota pidettiin paikkakunnan rikkaimpana miehenä. Kolme tytärtään herra Gasztowt oli naittanut Butrymeille ja antanut heille niin runsaat myötäjäiset, että moni jalosukuinen neiti olisi voinut heitä kadehtia. Kolme muuta tytärtä oli vielä kotona, ja nämä hoitivat herra Wolodyjowskia, jonka käsivarsi oli milloin parempi, milloin pahempi, riippuen ilmoista. Kaikki laudalaiset olivat hyvin huolissaan tästä käsivarresta, sillä he olivat nähneet sen työssä Szklowin ja Sepielowin luona, ja yleinen mielipide oli, että parempaa oli vaikea löytää koko Liettuasta. Siksipä kaikki kunnioittivat ja suosivat nuorta everstiä. Gasztowtit, Domaszewiczit, Gosciewiczit ja Stakjanowit ynnä muut lähettivät säännöllisesti Pacuneleen kaloja, sieniä, metsänriistaa ja heiniä hevosille, jottei ritarin ja hänen väkensä tarvitsisi kärsiä minkäänlaista puutetta. Heti kun hän tunsi itsensä heikommaksi, he ajoivat minkä jaksoivat lähintä välskäriä noutamaan, sanalla sanoen, kilpailivat kohteliaisuudessa.

Ja herra Wolodyjowski viihtyikin siellä niin hyvin, että vaikka Kiejdanyssa olisi ollut mukavampi ja lääkärinhoito parempaa, hän kuitenkin jäi Pacuneleen. Vanha Gasztowt oli mielissään eikä säästänyt hänen tähtensä mitään, sillä hänen arvonsa kohosi koko Laudassa, kun hän sai pitää luonaan vierasta, josta itse Radziwill olisi voinut ylpeillä.

Kmicicin tappion ja paon jälkeen Wolodyjowskiin ihastuneet tilanomistajat päättivät naittaa Aleksandra-neidin hänelle. »Miksi etsiä hänelle miestä pitkin maailmaa?» — sanoivat vanhimmat eräässä kokouksessa, jossa pohdittiin vain mainittua kysymystä. — Kun Kmicic on tahrannut kunniansa niin katalilla teoilla, että hänet olisi jätettävä pyövelille, jos hän vielä hengissä on, niin on neidin heitettävä hänet sydämestään, kuten testamentissakin oli määrätty. Ottakoon herra Wolodyjowski hänet! Holhoojina voimme siihen suostua, ja siten hän saa kelpo miehen ja me oivallisen naapurin ja päällikön.

Kun yksimielinen päätös oli tehty, läksivät vanhimmat ensin herra
Wolodyjowskin luo, joka sen pitempään harkitsematta suostui, ja sitten
Aleksandra-neidin luo, joka vielä lyhyemmin kielsi jyrkästi:

— Lubicziin nähden, — sanoi Oleńka, — saattoi ainoastaan isoisä-vainaja määrätä, eikä maatilaa voida ottaa pois Kmiciciltä muuten kuin oikeuden tuomiolla. Mitä tulee minun naimisiinmenooni, niin älkää sitä edes ajatelko. Minulla on liian paljon suruja voidakseni ajatella mitään sellaista… Sen toisen olen sydämestäni karkoittanut enkä tälle mene, vaikkapa hän olisi vielä kunniakkaampikin.

Näin päättäväiseen kieltoon ei voitu mitään vastata, ja tilanomistajat palasivat kotiin julman pettyneinä. Vähemmän pettynyt oli herra Wolodyjowski ja vähimmin kaikista nuoret Gasztowtin neitoset: Terka, Maryska ja Zonia. Nämä olivat punaposkisia, pellavatukkaisia, sinisilmäisiä, leveäharteisia tyttöjä. Vanha Gasztowt ei ollut säästänyt varojaan antaessaan heille kasvatuksen. Mitrunyn kanttori oli opettanut heitä lukemaan ja laulamaan virsiä ja vanhinta, Terkaa, luuttuakin soittamaan. Hyväsydämisiä kun olivat, he pitivät herra Wolodyjowskista hellää huolta kilpaillen keskenään huolenpidossa ja auliudessa. Maryskan sanottiin rakastuneen nuoreen ritariin; tässä ei ollut kuitenkaan koko totuutta, sillä he olivat kaikki kolme julman rakastuneita häneen. Myöskin herra Wolodyjowski rakasti heitä kovasti, etenkin Maryskaa ja Zoniaa, sillä Terkalla oli ruma tapa alituisesti hokea miesten petollisuudesta.

Usein pitkinä talvi-iltoina, kun ukko Gasztowt jo oli mennyt levolle, tyttäret ja herra Wolodyjowski jäivät lieden ääreen istumaan. Viehättävä Terka kehräsi, lempeä Maryska puhdisti höyheniä, ja Zonia vyyhti kehrätyitä lankoja. Mutta kun herra Wolodyjowski alkoi kertoa sodista, joihin hän oli ottanut osaa, tai merkillisyyksistä, joita oli nähnyt mahtavien magnaattien palatseissa, niin silloin työ taukosi, ja sisarukset katsoivat haltioissaan kertojaan. Myöhään eräänä iltana, kun Wolodyjowski oli kertonut kuninkaan linnan merkillisyyksistä Varsovassa ja puhe senjälkeen oli kääntynyt Kmiciciin, jonka arveltiin ainaiseksi kadonneen paikkakunnalta, kuului yht'äkkiä eteisestä jyskettä, ja ääni ulkoa! huusi vihlovasti:

— Hei, kuulkaa! Avatkaa ovi pian, pian!… Tytöt säikähtivät kovasti. Herra Wolodyjowski juoksi kamariinsa miekkaa hakemaan, mutta ennätti tuskin takaisin, kun tuntematon mies syöksyi huoneeseen ja lankesi hänen jalkojensa juureen.

— Auttakaa, herra eversti!… Neiti on ryöstetty!…

— Kuka neiti?

— Wodoktyssa…

— Kmicic! — huudahti herra Wolodyjowski.

— Kmicic! — huusivat tytöt.

— Kmicic! — toisti sanantuoja.

— Kuka sinä olet? — kysyi herra Wolodyjowski.

— Wodoktyn vouti.

— Me tunnemme hänet kyllä! — virkkoi Terka.

Uninen ukko Gasztowt kömpi esille uunin takaa, ja ovelle ilmaantui kaksi herra Wolodyjowskin sotamiestä, jotka melu oli houkutellut tupaan.

- Satuloikaa hevoset! — huusi herra Wolodyjowski. — Toinen teistä ajakoon heti Butrymeille, toinen tuokoon hevosen minulle!

— Minä olin jo Butrymeilla, — sanoi vouti, - sillä heille on meiltä lyhyin matka. Mutta he lähettivät minut teidän armonne luo.

— Milloin teidän neitinne ryöstettiin? — kysyi Wolodyjowski.

— Äsken juuri… Siellä talonväkeä vielä tapetaan… Pääsin töin tuskin lähtemään… Ukko Gasztowt hieroi silmiään. — Mitä nyt? Onko kartanon neiti ryöstetty?

— On. Kmicic on ryöstänyt! — sanoi herra Wolodyjowski. — Täytyy rientää apuun!

Hän kääntyi sanantuojan puoleen: — Aja Domaszewiczeille ja sano, että rientävät heti tänne ottaen aseita mukaan!

— Kuulkaahan, tyttäret! — huusi ukko yht'äkkiä. — Nyt sukkelasti kylään herättämään väkeä! Varustautukoon jokainen aseilla. Vai on Kmicic ryöstänyt neidin? Sitä lurjusta, roistoa!

Hetken kuluttua ajoi herra Wolodyjowski muutaman muun miehen seurassa kylään. Talojen ohi ajaessa he löivät oviin ja ikkunoihin huutaen:

— Aseihin! Aseihin! Neiti Billewicz on ryöstetty! Kmicic on paikkakunnalla!

Huudot kuultuaan moni tuli tuvastaan ulos katsomaan, mitä tapahtui, ja saatuaan asiasta selon alkoi huutaa: — Kmicic on paikkakunnalla! Neiti Billewicz on ryöstetty! — ja juoksi sitten kiireimmän kautta talliin satuloimaan hevosta tai tupaan aseita ottamaan. Yhä useammat äänet huusivat: »Kmicic on paikkakunnalla!» Tulia sytytettiin, kuului naisten itkua ja koirien haukuntaa. Vihdoin lähdettiin liikkeelle, osaksi ratsain, osaksi jalkaisin. Päitten yläpuolella kimmelsi yössä miekkoja, pistimiä, keihäitä, vieläpä rautahankoja.

Herra Wolodyjowski silmäili joukkoaan, lähetti muutamia miehiä eri suuntiin ja jatkoi muitten kanssa matkaa eteenpäin.

Ratsumiehet ajoivat etupäässä, heidän jäljessään seurasivat jalkamiehet, ja matka suunnattiin Wolmontowiczeen, jossa aiottiin yhtyä Butrymeihin. Kello oli kymmenen, yö oli valoisa, vaikk'ei kuu ollut vielä noussut. Suurhetmanin luota sotapalveluksesta palanneet maalaisaateliset asettuivat heti riveihin, mutta muut, etenkin jalkamiehet, kulkivat epäjärjestyksessä kalistaen aseitaan, jutellen ja kiroten Kmiciciä, joka oli häirinnyt heidän yörauhaansa. Vihdoin he saapuivat Wolmontowiczeen, jossa kohtasivat toisen joukon.

— Seis! Keitä siellä on? — huusivat useat.

— Gasztowteja täällä on!

— Me olemme Butrymeja. Domaszewiczit ovat myöskin jo täällä.

— Kuka teitä johtaa? — kysyi herra Wolodyjowski.

— Jozwa Jalaton, herra eversti.

— Mitä tiedätte asiasta?

— Kmicic on vienyt neidin Lubicziin. Yli soitten he ovat ajaneet kiertääkseen Wolmontowiczen.

— Lubicziin?! — ihmetteli herra Wolodyjowski. — Miten hän siellä aikonee puolustautua? Eihän Lubicz ole mikään linna.

— Hän luottaa joukkoonsa. Pari sataa miestä kuuluu hänellä olevan. He aikovat viedä sieltä omaisuutta mukanaan, koska heillä on rattaat ja hevoset. Nähtävästi hän ei tiedä meidän palanneen sotaväestä, koska noin rohkeasti toimii.

— Sitä parempi! — sanoi siihen herra Wolodyjowski. — Nyt hän ei pääse käsistämme. Montako pyssyä teillä on?

— Meillä butrymilaisilla on noin kolmekymmentä, Domaszewiczeilla puolta enemmän.

— Hyvä on! Viisikymmentä pyssymiestä ajakoon heti soille tietä vartioimaan! Loput seuratkoot minua! Älkää unohtako kirveitä!

Lähdettiin uudelleen liikkeelle. Pieni osasto ajoi täyttä laukkaa Jozwa Jalattoman johdolla soita kohti. Samalla saapui heidän tilalleen kymmenkunta Butrymia, jotka olivat ajelleet ympäriinsä hälyyttämässä muita liikkeelle.

— Ettekö ole nähneet Gosciewiczeja? — kysyi herra Wolodyjowski.

— Kyllä, herra eversti! — huusivat äsken saapuneet. — Gosciewiczit ovat jo tulossa… tuolla metsässä! Tietääkö herra eversti, että hän on vienyt neidin Lubicziin?

— Kyllä. Mutta siellä hän ei kauan saa rauhassa olla.

Kmiciciltä oli todellakin jäänyt eräs seikka huomioon ottamatta, kun hän lähti tätä uhkarohkeata yritystään täyttämään; hän ei näet tietänyt, että suuri osa kyläläisiä oli saapunut kotiin sotapalveluksesta, vaan luuli kylän olevan yhtä tyhjän kuin silloin, kun hän ensikertaa oli Lubiczissa. Herra Wolodyjowski voi asettaa häntä vastaan noin kolmesataa harjaantunutta, sotakelpoista soturia.

Yhä enemmän saapui Wolmontowiczeen väkeä. Saapuivatpa vihdoin Gosciewiczitkin. Herra Wolodyjowski komensi riveihin, ja hänen sydämensä ihan sykähti ilosta nähdessään, kuinka sujuvasti hänen komentonsa suoritettiin. Jo ensi silmäyksellä saattoi huomata, että siinä oli oikeita sotureita eikä mielivaltaisia aatelisrosvoja. Herra Wolodyjowski oli iloissaan siitäkin, että lähimmässä tulevaisuudessa saisi johtaa tätä joukkoa oikeissa taisteluissa.

Niinpä lähdettiin Lubicziin ja saman metsän halki, josta Kmicickin oli äskettäin kulkenut. Sydänyö oli kulumassa. Kuu kumotti jo taivaalta valaisten metsän, tien ja soturit, ja sen valo välähteli keihäitten kärjissä ja miekkain terissä. Laudalaiset juttelivat matalalla äänellä harvinaisesta tapahtumasta, joka oli saanut heidät liikkeelle näin keskellä yötä.

— Täällä kuljeskeli äskettäin outoja miehiä, — kertoi eräs Domaszewiczeista. — Me luulimme heitä pakolaisiksi, mutta he ovatkin nähtävästi olleet Kmicicin urkkijoita.

— Kuinkas muuten! Wodoktyssa on myöskin melkein joka päivä käynyt tuntemattomia kerjäläisiä… — lisäsi eräs toinen.

— Mitä miehiä sillä Kmicicillä tällä kertaa on?

— Wodoktyn talonväki väitti niitä kasakoiksi. Varmaankin on Kmicic ollut tekemisissä Chowafiskin tai Zoltarenkon kanssa. Tähän saakka hän on ollut rosvon kirjoissa, mutta nyt hän näkyy olevan petturi.

— Mutta millä ihmeen tavalla hän on voinut tuoda kasakoita näin kauaksi?

Kun jonkin matkaa oli vielä kuljettu ja keskustelun sorina yhä kasvoi, kääntyi etupäässä ratsastava herra Wolodyjowski vihdoin ympäri sanoen:

— Hiljemmin, hyvät herrat!

Laudalaiset vaikenivat, sillä Lubicz oli jo näkyvissä. Päärakennuksen kaikki ikkunat olivat valaistut, ja piha näytti olevan täynnä asestettuja miehiä ja hevosia. Ei vahteja eikä minkäänlaisia varovaisuustoimenpiteitä — nähtävästi luotti herra Kmicic ylivoimaansa. Kun oli tultu vielä lähemmäksi, tunsi herra Wolodyjowski, että pihalla olevat miehet olivat kasakoita, joita vastaan Wolodyjowski oli usein taistellut. Hän mutisi itsekseen:

— Jos he ovat vieraita kasakoita, niin on Kmicic todella roistomaisesti mennyt yli kaikkien sopivaisuuden rajojen!

Eversti Wolodyjowski katseli yhä pihalle, jossa vallitsi sanomaton sekamelska. Toiset kasakat valaisivat soihduilla, toiset juoksivat edestakaisin, menivät sisälle taloon ja palasivat kohta jälleen kantaen tavaroita, joilla kuormattiin rattaita. Hevosia talutettiin ulos tallista, karjaa navetasta. Huutoja ja komentosanoja sinkoili ilmassa.

Krzysztof Domaszewicz, sukunsa vanhin, astui herra Wolodyjowskin luo ja sanoi:

— Herra eversti! Ne aikovat kai lastata koko Lubiczin rattaille.

— Tavaroita he eivät vie eivätkä omaa nahkaansakaan pelasta! — vastasi eversti. — Mutta minä en ymmärrä Kmiciciä, joka kuitenkin on kokenut sotilas: ei yhtään vahtia!

— Hän ei ole komentanut vahtiin, kun hänellä on miehiä niin lujasti; niitä näyttää olevan vähintään kolmesataa. Jollemme me olisi palanneet sotaväestä, niin hän olisi vaikka keskellä kirkasta päivää voinut ajaa kylän läpi kuormineen matkoihinsa.

— Sanokaahan, onko taloon vain tämä yksi tie? — kysyi Wolodyjowski.

— Tämä yksi on vain, sillä takana on lammikoita ja soita.

— Hyvä on! Nouskaa alas hevosilta! Laudalaiset hyppäsivät heti satuloista. Sitten muodostettiin pitkä rivi, joka ympäröi talon kaikkine rakennuksineen.

Herra Wolodyjowski lähestyi päävoiman kanssa porttia

— Odottakaa komentoa! — sanoi hän hiljaa. — Ei saa ampua, ennenkuin annan merkin!

Portille oli vielä muutamia kymmeniä askeleita, kun pihalla olevat heidät vihdoinkin huomasivat. Joukko kasakoita juoksi aidan luo, ja kurkottaen sen yli he katsoa tuijottivat pelokkaasti pimeyteen. Kuului uhkaavia huutoja:

— Hoi! Keitä siellä on?

— Ampukaa! — huusi eversti.

Yhteislaukaus jyrisi ukkosena. Sen kaiku ei ollut vielä kadonnut, kun herra Wolodyjowski komensi uudelleen:

— Eteenpäin!

— Lyökää! Surmatkaa! — ärjäisivät laudalaiset, jotka vyörynä syöksyivät eteenpäin.

Kasakat vastasivat tuleen vastalaukauksilla, mutta heillä ei ollut aikaa ladata uudestaan. Suuri joukko laudalaisia hyökkäsi porttia vastaan, joka avautui heidän painostaan. Pihalla syntyi hurja tappelu kuormien, hevosten ja myttyjen keskellä. Ensimmäisinä riensivät muurina suurikasvuiset Butrymit, jotka miekkailivat parhaiten ja vihasivat intohimoisimmin Kmiciciä. He etenivät kuin joukko metsäsikoja halki vitikon tallaten ja lyöden kaikki alleen. Heitä seurasivat Domaszewiczit ja Gosciewiczit.

Kmicicin miehet pitivät urhoollisesti puoliaan rattaitten ja kirstujen takana. Talon ikkunoista ja katoilta alettiin myöskin ampua, mutta kun tulisoihdut olivat sammuneet, ei saattanut enää erottaa, kuka oli omia miehiä, kuka vihollisia. Pian oli kasakat työnnetty pihalta taloon tai ulkorakennuksiin. Laudalaiset olivat voittaneet.

Mutta he olivat tuskin jääneet yksin pihalle, kun ammunta talosta kiihtyi. Kaikista ikkunoista pisti esiin muskettien piippuja, ja kuulia sinkoili ilmassa yli pihan. Suurin osa kasakoista oli peräytynyt taloon.

— Seinänvierustalle! — huusi herra Wolodyjowski.

Todellakin, kuulat eivät voineet vahingoittaa seinänvierustalla. Piiritettyjen asema oli yhä vaikea. Hyökkäämistä ikkunoista sisälle ei voinut ajatella, sillä silloin olisi tuli ollut vasten kasvoja. Siksipä herra Wolodyjowski käski särkemään oven.

Mutta sekään ei ollut mikään helppo tehtävä, sillä ovi oli tehty paksuista tammilankuista ja nauloitettu lujasti isoilla nauloilla, joihin kirveet ja tapparat eivät pystyneet. Vahvimmat miehet hyökkäsivät kerran toisensa jälkeen ovea vastaan, mutta turhaan. Ovi oli sisältäpäin varustettu rautaisilla puomeilla, ja sitäpaitsi oli sitä vahvistettu tikapuilla. Butrymit kaikesta huolimatta vimmoissaan yhä hakkasivat sitä. Domaszewiczit ja Gosciewiczit olivat hyökänneet keittiön ovelle.

Tunnin tuiman ponnistelun jälkeen vaihdettiin miehiä. Ovesta irtaantui jo muutamia lankkuja, mutta niitten sijaan ilmaantui musketteja. Butrymeista kaksi kaatui kuulan lävistäminä. Muut iskivät kahta kauheammin.

Herra Wolodyjowskin käskystä tukettiin aukot. Silloin kuului tieltä päin huutoja: — Stakjanit tulevat auttamaan veljiään ja heidän mukanaan joukko asestettuja wodoktylaisia talonpoikia.

Uusien voimien tulo vaikutti nähtävästi: masentavasti piiritettyihin, koska pääoven takaa kuului kovaa huutoa:

— Heretkää! Älkää hakatko! Kuulkaa, piru vieköön!… Keskustelkaamme!

Wolodyjowski käski keskeyttämään ja kysyi:

— Kuka se on, joka puhuu?

— Kmicic! — kuului vastaus. — Entä kuka siellä on?

— Eversti Michal Jerzy Wolodyjowski.

— Armollinen herra…! — kuului oven takaa.

— Tässä ei ole aikaa kohteliaisuuksiin! Mitä haluatte?

- Minulla on suurempi syy kysyä: mitä haluatte? Te ette tunne minua enkä minä teitä… Miksi olette hyökännyt kimppuuni?

— Roisto! — kirkaisi herra Michal. — Minun kanssani on sodasta palanneita laudalaisia, joilla on selvittämättömiä asioita kanssasi, jotka koskevat ryöstöjä ja viattomasti vuodatettua verta ja sitä neitiä, jonka olet juuri ryöstänyt! Tiedätkö, mitä on raptus puellae [naisenryöstö. Suom. huom.]? Se maksaa vielä sinun pääsi!

Seurasi hetken hiljaisuus.

— Sinä et sanoisi minua roistoksi, jos tuota ovea ei olisi tuossa välillämme! — alkoi Kmicic uudelleen.

— No, avaa se sitten!… Ei sitä kukaan estä!

— Ensin kaadamme muutamia laudalaisia koiria suin päin paikoilleen!
Älkää luulko, että saatte minut elävänä käsiinne!

— Sitten raahaamme sinut henkihieverissä ulos! Yhtäkaikki!

— Kuulkaa tarkasti, mitä sanon! Jollette anna meidän olla rauhassa, on minulla täällä tynnyrillinen ruutia ja sytytin. Minä räjähdytän koko talon ja meidät kaikki ilmaan… niin totta kuin Jumala on olemassa! Ottakaa minut nyt, jos haluatte!

Nyt seurasi pitempi hiljaisuus. Herra Wolodyjowski etsi turhaan vastausta. Laudalaiset alkoivat vilkuilla toisiinsa hämmästyneinä. Kmicicin sanoissa oli niin paljon hurjaa intohimoa, että kaikki uskoivat hänen panevan uhkauksensa täytäntöön. Kipinä vain — ja koko talo olisi raunioina ja neiti Billewicz tuhon oma!

— Jumal'avita! Se on hullu, se mies! — murahti joku Butrymeista. —
Kyllä hän sen vielä tekee!

Samassa herra Wolodyjowskin päähän pälkähti onnellinen ajatus.

— Löytyypä parempi keino! — huusi hän. — Lähde, petturi, kanssani kaksintaisteluun! Jos lyöt minut, saat lähteä vapaasti!

Kului muutamaa silmänräpäyksiä, mutta vastausta ei kuulunut.
Laudalaisten sydämet pamppailivat rauhattomasti.

— Sapeleillako? — kysyi Kmicic vihdoin. — Käykö, sellainen päinsä?

— Käy, jollet arkaile!

— Anna kunniasanasi, että saan lähteä vapaasti.

— Kunniasanani!…

— Ei, ei! — kuului ääniä Butrymien joukosta.

— Hiljaa, hyvät herrat! — huusi Wolodyjowski. — Muuten hän räjähdyttää sekä itsensä että teidät ilmaan.

Butrymit vaikenivat, mutta hetken kuluttua virkkoi muuan heistä:

— Olkoon niin kuin herra eversti sanoo.

— Mitä kuuluu? — kysyi Kmicic ivallisesti. — Suostuvatko harmaatakit?

— Suostuvat ja vannovat, jos niin tahdot.

— Vannokoot sitten!

— Tänne, hyvät herrat, tänne! — huusi herra Wolodyjowski niille, jotka seisoivat seinänvierustoilla taloa piirittäen.

Tuossa tuokiossa olivat kaikki kokoontuneet pääoven eteen, ja tieto, että Kmicic aikoi räjähdyttää koko talon ilmaan levisi silmänräpäyksessä. Kaikki seisoivat kuin hämmästyksen lyöminä. Silloin kajahti herra Wolodyjowskin ääni halki hiljaisuuden:

— Teidät kaikki otan todistajiksi, että olen haastanut lipunkantaja Kmicicin kanssani kaksintaisteluun ja luvannut, että jos hän voittaa minut, hän saa vapaasti teidän puolestanne lähteä täältä pois, mikä teidän on hänelle vannottava käsi miekankahvassa kaikkivaltiaan Jumalan ja pyhän ristin kautta.

— Kuulkaapas vielä! — huusi Kmicic. — Tahdon lähteä vapaasti miesteni ja neidin kanssa.

— Neiti jää tänne, — vastasi Wolodyjowski, — ja miehet vangeiksi aatelisille!

— Mahdotonta!

— Järähdytä sitten itsesi ilmaan! Me olemme jo surreet kylliksi neiti
Billewiczin tähden.

Seurasi taas vaitiolo.

— Olkoon menneeksi! — sanoi Kmicic vihdoin.

— Jollen saa viedä häntä nyt, vien hänet kuukauden kuluttua. Te ette voi kuitenkaan häntä maan alle kätkeä! Vannokaa!

— Vannokaa! — toisti herra Wolodyjowski.

— Me vannomme Jumalan ja pyhän ristin kautta. Amen.

— Ulos nyt! — huusi herra Michal.

— Oletko jo valmis toiseen maailmaan?

— Sen saamme kohta nähdä. Joudu! Rautaiset puomit, joilla ovi oli sisäpuolelta suljettu, alkoivat kitistä.

Herra Wolodyjowski ja laudalaiset vetäytyivät syrjään tehdäkseen tilaa. Ovi aukeni ja herra Andrzej astui ulos kookkaana ja solakkana kuin poppeli. Päivä oli jo alkanut sarastaa, ja aamun alkava kalpea valo lankesi hänen uljaille, nuorekkaille kasvoilleen. Hän pysähtyi, katsoi rohkeasti laudalaisiin ja sanoi:

— Luotan sanaanne… Jumala ties, teinkö oikein… Mutta vähätpä siitä nyt!… Kuka teistä on herra Wolodyjowski?

Pienikasvuinen eversti astui esiin.

— Minä.

— Ohoo! Eipä teissä näy olevan sankarin kokoa, — virkkoi Kmicic mittaillen katseellaan Wolodyjowskin vartaloa. — Luulin näkeväni komean ritarin. Mutta minun täytyy tunnustaa, että olette kokenut sotilas.

— Minä en ainakaan voi sanoa samaa teistä, koska olitte unohtanut vahdit. Jollette hoida miekkaa paremmin kuin päällikön tointa, on minulla helppo tehtävä edessäni.

— Missä miekkailemme? — kysyi Kmicic vilkkaasti.

— Tässä!… Piha on tasainen kuin pöytä.

— Hyvä on! Valmistautukaa kuolemaan!

— Oletteko varma?

— Näkyy, että ette ole ollut Orszassa, koska sitä epäilette… Minä en ole ainoastaan varma, vaan minä säälin teitä, sillä olen kuullut kehuttavan teitä urhoolliseksi soturiksi. Sentähden sanon nyt viimeisen kerran: jättäkää minut rauhaan! Me emme tunne toisiamme, miksi siis menisimme toistemme tielle? Miksi olette hyökänneet minun kimppuuni?… Neiti Billewicz kuuluu minulle yksin testamentinkin mukaan, niinkuin tämä maatilakin, ja Jumala voi todistaa, että olen ottamassa vain omaani… Totta on, että minä kaadoin Wolmontowiczen aateliset, mutta kuka sai ensinnä kärsiä vääryyttä? Olivatko upseerini ilkivaltaisia vai ei, siitä nyt viis, pääasia on, että he eivät tehneet kenellekään pahaa, ja kuitenkin tapettiin heidät kuin koirat siksi, että he tahtoivat vain tanssia tyttöjen kanssa kapakassa. Veri verestä! Sitten tapettiin myöskin minun sotilaani. Vannon kautta Kristuksen haavojen, etten tullut tänne missään pahassa tarkoituksessa, ja kuinka otettiin minut täällä vastaan?… Paha maksettakoon pahalla! Olen kuitenkin valmis suorittamaan vahingonkorvausta… hyvän naapurin tavoin. Parempi on, että…

— Mitä väkeä teillä on nyt mukananne? Mistä olette saanut nuo apulaisenne? — keskeytti herra Wolodyjowski.

— Sainpa mistä hyvänsä, niin en käytä heitä isänmaata vastaan, vaan hankkiakseni itselleni oikeutta.

— Vai niin?… Te teette liiton vihollisen kanssa hankkiaksenne itsellenne oikeutta! Entä millä maksatte hänelle hänen palveluksensa, jollei petoksella? Minä en olisi estänyt teitä ryhtymästä neuvotteluihin näitten aatelisten kanssa, mutta koska olette hankkinut apua viholliselta, on asia toinen. Älkää ensinkään koettako pelastaa nahkaanne. Huomaan, että olette pelkuri, vaikka olettekin olevinanne orszalainen miekkailumestari.

— Kuten haluatte! — sanoi Kmicic asettuen asentoon.

Mutta herra Wolodyjowski ei hätäillyt, ja vetämättä miekkaansa huotrasta hän katseli ympärilleen. Sarasti. Itäiselle taivaanrannalle oli jo syttynyt verinen viiru, mutta pihalla oli vielä aika pimeä, etenkin talon vieressä.

— Kaunis tulee päivä, — sanoi herra Wolodyjowski, — mutta aurinko ei nouse vielä kotvaan aikaan. Ehkä tahdotte, että teille valaistaan?

— Yhtä kaikki.

— Hyvät herrat! — huusi Wolodyjowski kääntyen aatelisten puoleen, — tuokaahan tulisoihtuja ja olkia, että näkisimme tanssia tätä orszalaista tanssia!

107

Laudalaiset, vilkastuneina nuoren everstin leikillisyydestä, alkoivat koota tappelun tuoksinassa sammuneita tulisoihtuja, ja tuossa tuokiossa lepatti lähes viisikymmentä punertavaa soihtua aamun kalpeassa valossa. Herra Wolodyjowski osoitti heihin miekankärjellä ja virkkoi Kmicicille:

— Katsokaa! Ihan kuin hautajaissaattue! Kmicic lisäsi siihen:

— Onhan eversti aina haudattava komeasti! Sillävälin muodostivat laudalaiset piirin ritarien ympäri. Soihdunkantajat nostivat soihtunsa korkealle; muut tungeskelivat heidän takanaan uteliaina ja levottomina. Keskellä piiriä kaksintaistelijat mittailivat toisiaan silmäyksin. Vallitsi peloittava hiljaisuus, jossa kuului vain soihduista maahan putoavain hiilten suhahduksia. Herra Wolodyjowski oli iloinen kuin lintu aamuhetkellä.

— Aloittakaa! — sanoi Kmicic.

Miekan ensimmäinen isku kajahti kaikuna katsojain sydämissä. Herra Wolodyjowski hyökkäsi, puoleksi leikillä, herra Kmicic torjui ja hyökkäsi vuorostaan; herra Wolodyjowski torjui. Iskut kävivät yhä voimakkaammiksi. Kaikki pidättivät hengitystään. Kmicic hyökkäsi raivoissaan, herra Wolodyjowski vei vasemman kätensä selkänsä taakse ja torjui iskut rauhallisesti pienin, huomaamattomin liikkein. Näytti siltä, kuin hän olisi tahtonut vain puolustautua ja samalla säästää vastustajaansa. Toisinaan hän otti lyhyen askelen taaksepäin tai eteenpäin — nähtävästi hän koetteli Kmicicin tottuneisuutta. Tämä tulistui, mutta Wolodyjowski oli kylmä kuin opettaja, joka neuvoo oppilastaan. Vihdoin hän alkoi laudalaisten suureksi hämmästykseksi puhua tähän tapaan: — Jutelkaamme samalla, niin ei aika käy pitkäksi… Ahaa! Tuo on sitä orszalaista… Te puitte kai siellä viljanne itse, koska huitelette kuin varstalla. Hyi hirveätä, kuinka te peuhaatte! Oletteko te todella paras koko Orszassa?… No, tuo on muodissa vain renkien kesken… Tuo on sitä kuurinmaalaista… Tuolla tempulla sopii koiria kutsata… Katsokaa nyt miekan kärkeen! Älkää taivuttako noin kämmentänne, muuten saatte nähdä kuinka käy… Ottakaa ylös!

Viimeiset sanat herra Wolodyjowski sanoi painavasti, mutta ennenkuin katsojat käsittivät, mitä merkitsi »ottakaa ylös», oli Kmicicin miekka lentänyt herra Wolodyjowskin pään yli ja pudonnut maahan hänen selkänsä taakse.

— Tätä sanotaan miekan kiepsahduttamiseksi, — sanoi herra Wolodyjowski.

Kmicic seisoi kalpeana, horjuen, muljahdutellen vihaisesti silmillään. Hän oli yhtä hämmästynyt kuin laudalaisetkin. Lyhytkasvuinen eversti astui askelen syrjään ja toisti osoittaen maassa makaavaa miekkaa:

— Ottakaa ylös!

Ensin näytti siltä, kuin Kmicic olisi syössyt hänen kimppuunsa aseettomana. Hän seisoi jo valmiina hyökkäämään, ja herra Wolodyjowski odotti nostettuaan miekan kahvan rintaansa vastaan ja suunnattuaan miekan terän vastustajaansa. Mutta Kmicic sieppasi miekkansa maasta ja karkasi peloittavaa miekkailijaa kohti.

Katsojain joukosta kuului puheen sorinaa, piiri pienentyi yhä ahtaammaksi, ja sen taakse muodostui katsojista toinen piiri, jopa kolmaskin… Kmicicin kasakat pistivät päänsä laudalaisten olkapäitten väliin, ikäänkuin he olisivat jo iät ja ajat eläneet suloisessa sovussa näitten kanssa. Katsojilta pääsi hurjia huutoja; toisinaan kajahti hillitön nauru. Kaikki tunnustivat, että herra Wolodyjowski oli mestarien mestari.

Tämä leikki julmasti kuin kissa hiiren kanssa käsitellen miekkaansa yhä huolettomammin. Hän pisti vasemman kätensä housuntaskuun. Kmicic raivosi, sähisi ja sai vihdoin yhteenpurtujen hampaittensa välistä puserretuksi pari käheätä sanaa:

— Tehkää loppu… hävettää…

— Olkoon menneeksi! — sanoi Wolodyjowski. Kuului kiljahdus, lyhyt, mutta kauhea, sitten tukahtunut huudahdus. Kmicic huitoi käsillään, miekka putosi maahan, ja hän kaatui kasvoilleen everstin jalkain juureen…

— Elää, — sanoi Wolodyjowski, — kosk'ei kaatunut selälleen.

Ja hän käänsi Kmicicin nutun lievettä ja pyyhki siihen miekkansa.

Laudalaiset alkoivat huutaa yhteen ääneen:

— Tappakaa se petturi!… Tappakaa! Lyökää palasiksi!

Muutamat Butrymeista hyökkäsivät jo luo paljastetut miekat käsissä. Samassa tapahtui jotakin tavatonta: pienikasvuinen eversti kasvoi näkijäin silmissä jättiläiseksi, miekka lensi lähimmän Butrymin kädestä aivan kuin äsken Kmiciciltä, ja herra Wolodyjowski huusi säihkyvin silmin:

— Takaisin!… Nyt hän on minun eikä teidän!… Pois!

Kaikki vaikenivat peläten ritarin vihaa, ja hän jatkoi:

— Minä en anna teurastaa!… Koska me olemme aatelista syntyperää, niin meidän pitää muistaa ritarillisia tapoja eikä surmata haavoittuneita. Sitä ei saa tehdä edes viholliselle, vielä vähemmän vastustajalle, joka on voitettu kaksintaistelussa.

— Hän on petturi! — ärähti joku Butrymeista. — Sellainen on tapettava,

— Jos hän on petturi, on hänet jätettävä hetmanille ja rangaistava varoitukseksi muille. Muuten, kuten jo sanoin teille: hän on nyt minun eikä teidän. Jos hän jää eloon, voitte haastaa hänet oikeuteen, ja elävältä saatte paremmin korvausta kuin kuolleelta. Kuka osaa sitoa haavoja?

— Krzych Domaszewiez. Hän on laudalaisten vanha haavuri.

— Toimittakaa hänet sidotuksi ja kantakaa sitten sisälle sänkyyn. Minä menen lohduttamaan onnetonta neitiä.

Sen sanottuaan herra Wolodyjowski työnsi miekkansa huotraan ja meni sisälle taloon. Laudalaiset alkoivat nyt pyydystää Kmicicin kasakoita, jotka tästä lähtien joutuivat kyntämään Laudan peltoja. He antautuivat suurimmaksi osaksi heti ilman vastarintaa. Sitten laudalaiset kävivät kuormien kimppuun saaden niistä oivallisen saaliin. Muutamat yllyttivät ryöstämään taloakin, mutta eversti Wolodyjowskin nimi ja ehkä myöskin neiti Billewiczin läsnäolo estivät heitä siitä. Kaatuneensa, joitten joukossa oli kolme Butrymia ja kaksi Domaszewiczia, he nostivat rattaille haudatakseen heidät kristillisesti. Kaatuneille kasakoille kaivoivat talonpojat kuopan puutarhan taakse.

Etsiessään neiti Billewicziä täytyi herra Wolodyjowskin penkoa koko talo, ennenkuin hän löysi neidin rahakammiosta, jonka pieni, raskas ovi erotti makuukamarista. Huone oli pienen pieni, kapeine ristikkoikkunoineen, ja se oli rakennettu kivestä niin lujaksi, että herra Wolodyjowski heti huomasi, että se olisi säilynyt eheänä, jos Kmicic olisikin räjähdyttänyt talon ilmaan. Tämä paransi hänen käsitystään Kmicicistä.

Aleksandra-neiti istui kirstulla lähellä ovea pää painuksissa ja kasvot hajalla olevan tukan peitossa. Hän ei nostanut päätään, vaikka kuuli lähestyviä askeleita. Varmaankin hän ajatteli, että tulija oli Kmicic tai joku hänen miehistään. Herra Wolodyjowski pysähtyi ovelle, otti lakin päästään, yskähti pari kolme kertaa, mutta huomattuaan, ettei sekään auttanut, sanoi:

— Armollinen neiti… te olette vapaa!…

Tuuhean tukan lomitse katsoi ritariin kaksi sinistä silmää, ja sitten näyttäytyivät niitten takaa kauniit, kalpeat, ikäänkuin elottomat kasvot. Herra Wolodyjowski oli odottanut kiitoksia, ilonhuudahduksia, mutta neiti istui liikkumatta tuijottaen tulijaan.

Ritari toisti:

— Malttakaa mielenne, armollinen neiti. Jumala on nähnyt viattomuutenne. Te olette vapaa ja voitte palata Wodoktyyn.

Tällä kertaa nousi neiti Billewiczin kasvoille ymmärtäväisempi ilme.
Hän nousi, viskasi hiuksensa taakse ja kysyi.

— Kuka te olette?

— Michal Wolodyjowski, eversti Vilnon vojevodan rakuunarykmentissä..

- Olen kuullut taistelua… laukauksia… Kertokaa…

Neiti Billewicz havahtui nyt kokonaan.

— Kiitän teitä! — sanoi hän hiljaisella äänellä, jossa väreili kalmankammo. — Entä hän?… Miten on hänen käynyt?…

— Kmicicinkö? Älkää pelätkö, neiti, hän makaa tiedotonna pihalla… ja kehumatta itseäni tunnustan tehneeni sen.

Wolodyjowski sanoi sen jonkinlaisella itsetyydytyksellä, mutta jos hän odotti ihmettelyä, niin hän pettyi suuresti. Neiti Billewicz ei virkkanut sanaakaan, vaan alkoi horjua ja käsillään haparoida tukea ja vaipui vihdoin samalle kirstulle, jolta hän vast'ikään oli noussut.

Ritari syöksyi hänen luokseen.

— Mikä teitä vaivaa, armollinen neiti?

— Ei mikään… ei mikään… Odottakaahan! Onko herra Kmicic kaatunut?…

— Mitäpä nyt Kmicicistä, — keskeytti Wolodyjowski. — Nyt on kysymys teistä.

Samassa neidin voimat palautuivat. Hän nousi jälleen ja katsoen ritaria suoraan silmiin huusi vihaisesti, kärsimättömästi, epätoivoisesti:

— Jumalan nimessä, sanokaa, onko hän kaatunut?…

— Herra Kmicic on haavoittunut, — vastasi hämmästynyt Wolodyjowski.

— Elääkö hän?

— Elää.

— Hyvä on. Kiitän teitä…

Ja yhä horjuvin askelin neiti läksi ovea kohti. Wolodyjowski seisoi hetkisen paikallaan nyhtäen kiivaasti viiksiään ja ravistaen päätään. Vihdoin hän virkkoi itsekseen:

— Kiittikö hän minua siitä, että Kmicic on haavoittunut, vai siitäkö, että hän elää?

Ja hän meni neidin jälkeen ja näki hänen seisovan keskellä viereistä makuuhuonetta kuin kivettyneenä. Neljä laudalaista aatelismiestä kantoi juuri Kmiciciä sisään. Kaksi etumaista seisoi kyljittäin ovessa, ja heidän käsivarsiensa yli riippui herra Andrzejn kalpea pää silmät ummessa ja mustia veripisaroita tukassa.

— Varovasti! — sanoi kantajain jäljessä kulkeva Krzych Domaszewicz, — varovasti ovessa. Nostakaa hänen päätään vähäisen.

— Millä minä sitä nostan, kun molemmat kädet ovat kiinni? — vastasi toinen etumaisista.

Aleksandra-neiti lähestyi kalpeana kuin haavoittunut itse ja kohotti veristä päätä kaksin käsin.

— Sehän on meidän neiti! — huudahti Krzych Domaszewicz.

— Niin on… Varovasti! — sanoi neiti hiljaa. Herra Wolodyjowski katseli vain ja nyhti viiksiään yhä kiivaammin.

Kmicic laskettiin vuoteelle. Krzych Domaszewicz alkoi pestä hänen päätään ja kiinnitti sitten jo edeltäpäin valmistetun siteen laastareineen paikoilleen.

— Maatkoon nyt vain rauhassa! — sanoi hän. — Kyllä sillä miehellä on ihan rautainen pää, kosk'ei moisesta iskusta haljennut. Ehkä hän siitä kohta paraneekin, sillä onhan hän vielä nuori. Mutta aimo iskun hän sai…

Samassa hän kääntyi Oleńkan puoleen sanoen:

— Neiti pesköön nyt kätensä… Tässä on vettä. Hyvä on sydämenne, koska moisen miehen tähden ette pelännyt tahria käsiänne.

Hän kuivatti neidin kädet hurstilla. Neiti kalpeni kalpenemistaan ihan näkyvästi.

Herra Wolodyjowski riensi taas hänen luokseen.

— Teidän ei pidä viipyä täällä, armollinen neiti! Koska olette osoittanut kristillistä laupeutta viholliselle, niin voitte nyt palata kotiinne.

Ja Wolodyjowski tarjosi käsivartensa. Mutta Oleńka ei edes katsonut häneen, vaan kääntyi Krzych Domaszewiczin puoleen sanoen.

— Herra Domaszewicz, olkaa hyvä ja saattakaa minua.

He menivät ulos. Herra Wolodyjowski seurasi heitä. Pihalla laudalaiset alkoivat neidin nähtyään huutaa ja tervehtiä, mutta hän astui eteenpäin kalpeana, horjuvin askelin, huulet puristettuina yhteen ja silmissä kuumeinen kiilto.

— Eläköön neiti! Eläköön eversti! — huudettiin lujasti.

Tuntia myöhemmin palasi herra Wolodyjowski laudalaistensa kanssa kotiin. Aurinko oli jo noussut; oli säteilevä kevätaamu. Laudalaiset kulkivat epäjärjestyksessä maantietä pitkin jutellen kuluneen yön tapahtumista ja ylistäen herra Wolodyjowskia taivaaseen saakka. Mutta tämä ratsasti ääneti ajatuksiinsa vaipuneena. Hän ei saanut mielestään noita sinisiä silmiä, jotka olivat katsoneet häneen tuuhean tukan alta, eikä tuota sorjaa, hienoa, surun taivuttamaa vartaloa.

— Ihmeen ihana! - jupisi hän itsekseen. — Todellinen ruhtinatar… Hm! Olen pelastanut hänen maineensa ja varmaan myöskin henkensä, sillä vaikka räjähdys ei olisikaan hävittänyt rahakammiota, niin olisi hän kuitenkin kuollut pelkästä säikähdyksestä… Hänen tulisi olla minulle kiitollinen… Mutta kuka niitä naisia ymmärtää?!…