KAHDEKSAS LUKU.
Nämä ajatukset veivät herra Wolodyjowskilta unen seuraavana yönä. Useita päiviä hän ajatteli vain Aleksandra-neitiä tuntien, että neiti oli syvästi vaikuttanut hänen sydämeensä. Mutta olisivathan Laudan aateliset tahtoneet naittaa tytön hänelle! Aleksandra-neiti oli tosin ilman muuta antanut kieltävän vastauksen, mutta silloin hän ei ollut Wolodyjowskia nähnyt eikä tuntenut. Nyt oli asian laita aivan toinen. Hän oli oikean ritarin tavoin oman henkensä uhalla pelastanut tytön ryöstäjän käsistä; hän oli yksinkertaisesti valloittanut hänet kuin linnoituksen… Kenen hän siis olisi jollei valloittajan? Voisiko hän siis kieltää valloittajalta jotakin, vaikkapa kättään? Koettaako onneaan? Entä jos hänen kiitollisuutensa on muuttunut rakkaudeksi? Useinhan maailmassa tapahtuu, että pelastettu neito lahjoittaa sekä kätensä että sydämensä pelastajalleen! Jollei tytössä muuten olisikaan heti rakkaus herännyt, niin voisihan hän koettaa herättää sen.
— Mutta jos hän muistelee ja rakastaa vielä sitä toista?
— Se ei ole mahdollista! — virkkoi herra Wolodyjowski itsekseen. — Jos tyttö ei olisi karkoittanut Kmiciciä luotaan, ei tämä olisi häntä väkivalloin vienyt.
Olihan Aleksandra-neiti tosin osoittanut hänelle suurta myötätuntoa, mutta naisen tapa on sääliä haavoittuneita, olivatpa ne sitten vaikka vihollisiakin.
Tyttö oli nuori ja turvaton; hänen olisi siis paras aika mennä naimisiin. Luostariin hänellä nähtävästi ei halua ollut, sillä olisihan hän jo sinne mennyt. Niin kaunista neitosta tulisivat varmaan monet miehet omakseen toivomaan joko rikkauden, kauneuden tai jalosukuisuuden tähden. Hihhei! Rakkain tulisi hänelle kuitenkin olemaan sellainen suojelija, jonka urotyöt hän on omin silmin saanut nähdä!
— Onpa jo aika sinun, Michal, tulla järkiisi, — puheli herra Wolodyjowski itsekseen. — Vielä olet nuori, mutta vuodet vierivät nopeasti. Rikkauksia et tule ansaitsemaan, mutta naarmuja kyllä nahkaasi. Ja kerran tästä nuoruuden hullutuksesta on kuitenkin loppu tuleva.
Tässä herra Wolodyjowskin mieleen johtui kokonainen parvi neitosia, joita hän oli jo elämässään huokaillut. Monta kaunista ja jalosukuista oli niitten joukossa, mutta ei yhtään Aleksandra-neitiä rakastettavampaa ja ihanampaa. Tämän sukua ja tätä neitoa ylistivät kaikki ihmiset paikkakunnalla, ja hänen silmistään loisti sellainen rehellisyys ja ylevyys, että miekkonen se, ken sellaisen vaimon saisi.
Herra Wolodyjowski käsitti, että nyt oli tarjona tilaisuus, jollaista ei ikänä enää tulisi olemaan, etenkin kun hän oli tehnyt neidille korvaamattoman palveluksen.
— Miksi viivytellä? — ajatteli hän. — Parempaa ei voi toivoakaan!
Koetanpa onneani!
Mutta, oh! Se sota, ja käsi oli jo parantunut! Häpeällistä olisi ritarille kulkea lemmenasioissa, kun isänmaa kohottaa kätensä rukoillen apua. Herra Michalissa oli rehellisen soturin sydän, ja vaikka hän oli palvellut sotaväessä poikavuosista alkaen ja ottanut osaa kaikkiin sotiin, mitä hänen aikanaan oli maassa käyty, niin hän piti yhä kiinni velvollisuudestaan ajattelematta lepoa.
Mutta juuri siksi, että hän ei palvellut isänmaataan oman etunsa tai kunniansa tähden, vaan pyhästä innostuksesta, hän tunsi oman arvonsa, ja tämä antoi hänelle rohkeutta.
— Muut ovat riidelleet, minä olen sotinut, — ajatteli hän. — Jumala palkitsee sotilasta ja auttaa häntä nytkin.
Mutta koska ei ollut aikaa kuljeskella lemmenasioissa, täytyi toimia ripeästi ja onnenkaupalla: ajaa Wodoktyyn, kosia suoraa päätä ja tuota pikaa viettää häät tai saada rukkaset.
— Olenhan saanut ennenkin! — jupisi herra Wolodyjowski kiertäen keltaisia viiksiään. — Mitäpä minä siitä!
Yksi puoli tässä asiassa häntä ei kuitenkaan miellyttänyt. Kosia näin pian sen jälkeen kuin on neidon pelastanut, eikö se tulisi muistuttamaan lainanantajasta, joka tahtoo lainansa, vieläpä korot, mahdollisimman pian takaisin?
— Ehk'ei se olisi ritarillista?
Pyh! Mistä voisi sitten toivoa kiitollisuutta, jollei suoritetusta palveluksesta? Ja jollei hätäisyys miellyttäisi neitoa, jos hän panisi pahakseen, niin voisihan hänelle sanoa: »Armollinen neiti, vaikka kokonaisen vuoden minä teitä huokailisin ja ihailisin silmiänne, mutta olen sotilas, ja sotatorvi soi!»
— Niinpä lähden yrittämään! — päätti herra Wolodyjowski
Mutta sitten hänen mieleensä juolahti toinen ajatus. Jos neito vastaisi hänelle: »Lähde ensin sotaan, arvoisa soturi, ja tule sitten vuodeksi minua huokailemaan, sillä minä en anna sieluani ja ruumistani miehelle, jota en tunne.»
Silloin olisi kaikki hukassa.
Että niin olisi, sen tiesi herra Wolodyjowski varsin hyvin. Sillä vaikk'ei kukaan hänen poissaollessaan — voittaisikaan neidon sydäntä, ei herra Wolodyjowski ollut ensinkään varma kestävyydestään. Hänen omatuntonsa sanoi, että hänessä itsessään rakkaus syttyi palamaan kuin oljet, mutta sammui myös yhtä helposti.
Silloin olisi kaikki hukassa!… Ja hän jatkaisi vaeltamistaan leiristä leiriin, taistelusta taisteluun, ilman suojaa, ilman läheistä ystävää…
Vihdoin herra Wolodyjowski ei tietänyt mitä tehdä.
Sisällä tuntui painostavalta, ja hän otti lakkinsa mennäkseen ulos paistattamaan toukokuun päivää. Ovessa hän töykkäsi muuatta Kmiciciltä vangiksi otettua kasakkaa vasten, joka jaossa oli tullut ukko Gasztowtin osalle. Kasakka lämmitteli itseään auringonpaisteessa ja soitteli luuttumaista banduraansa.
— Mitä sinä täällä teet? — kysyi herra Wolodyjowski.
— Soittelen, herra eversti, — vastasi kasakka kohottaen kuihtuneet kasvonsa kysyjää kohti.
— Mistä sinä olet kotoisin? — kysyi herra Michal sitten tyytyväisenä siitä, että vapautuisi mietteistään.
— Kaukaa olen, Wiahlan seuduilta.
— Miks'et ole karannut niinkuin toverisi? Kyllä te olette aika poikia! Aateliset säästivät henkenne Lubiczissa saadakseen teistä työntekijöitä, mutta tuskin oli teidät päästetty köysistä, kun te jo karkaatte minkä kerkiätte.
— Minä en karkaa. Tänne kuolen kuin koira.
— Onko täällä niin hyvä sitten ollaksesi?
— Kuka enemmän rakastaa aavikoita, se livahtaa, mutta minun on täällä parempi. Minulla oli ampumahaava jalassa, mutta sen sitoi aatelisneiti, tämän ukon tyttäriä, joka puhui minulle niin kauniisti. Sellaista kaunotarta en ole vielä silmissäni nähnyt!… Miksi minä täältä lähtisin?
— Kuka se sinut sitten hurmasi?
— Maryska.
— Ja sinä jäät?
— Jään kuin jäänkin.
— Luuletko saavasi ukolta tyttären?
— En tiedä varmaan.
— Ennen hän antaa mokomalle päin kuonoa kuin tyttärensä.
— Mutta minulla on rahoja kuopattuna maahan: kaksi kourallista.
— Ryöstetyitäkö?
— Ryöstetyitä.
— Olipa sinulla niitä vaikka koko säkillinen, niin olet kuin oletkin moukka, mutta ukko on aatelinen.
— Minä olen pajarinsukua.
— Jos niin on, olet vielä moukkaakin huonompi: petturi. Kuinka olet voinut palvella vihollista?
— En ole palvellut.
— Mistä Kmicic teidät sitten otti?
— Maantieltä. Minä olin sotahetmanin palveluksessa, mutta sitten joukot laskettiin hajalle, kun ei ollut mitä syödä. Kotiini en voinut palata, sillä se oli hävitetty. Kun sitten muut läksivät ryöstelemään pitkin maanteitä, läksin minäkin mukaan.
Herra Wolodyjowski ihmetteli kovasti, sillä hän oli luullut Kmicicin hyökänneen Wodoktyyn viholliselta saaduilla voimilla.
— Herra Kmicic ei ole siis saanut teitä Trubeckilta?
— Meidän joukoissamme oli kyllä ollut koko liuta miehiä, jotka olivat olleet Trubeckin ja Chowanskin palveluksessa, mutta ne pakenivat kaikki tyynni jo matkalla.
— Miksi rupesitte sitten herra Kmicicin palvelukseen?
— Hän on kuuluisa atamaani. Ja meille oli kerrottu, että ken hänen palvelukseensa rupeaa, saa varmasti säkillisen taalereja. Sentähden liityimme häneen. Mutta Jumala ei antanut meille onnea.
Herra Wolodyjowski ravisti päätään ajatellessaan, että Kmiciciä oli liiaksi mustattu. Sitten hän tarkasteli kalpeata pajaria ja ravisti taas päätään.
— Sinä rakastat siis tuota tyttöä?
— Oi!… Rakastan!
Herra Wolodyjowski läksi miettien: kas siinä päättäväinen mies! Hän ei pohdi päätään puhki: hän on rakastunut ja jää tänne. Se onkin paras! Jos hän todellakin on pajarinsukua, niin hän on parahiksi tasa-arvoinen aateliselle maalaistytölle. Kun hän on kaivanut rahansa maasta, niin ehkä ukko antaakin hänelle Maryskansa. Ja miksi? Siksi, että hän on saanut päähänsä, että tyttö on hänen. Niin pitää minunkin tehdä.
Näissä mietteissään herra Wolodyjowski asteli aurinkoista tietä pitkin. Toisinaan hän pysähtyi tuijottamaan maahan tai ylös ilmaan ja jatkoi sitten taas matkaansa. Yht'äkkiä hän huomasi taivaalla parven villisorsia.
Hän alkoi laskea: lähden, en lähde, lähden, en lähde… viimeiseksi: lähden.
— Lähden, ja sillä hyvä!
Ja hän kääntyi takaisin kotiin. Matkalla hän pistäytyi ohimennen talliin, jonka edustalla hänen kaksi sotilaspalvelijaansa pelasi noppaa.
— Kuulehan, Syruc, — virkkoi herra Wolodyjowski, — onko Basiorin harja palmikoitu?
— On, herra eversti!
Herra Wolodyjowski meni talliin. Basior alkoi hirnahdella pilttuussaan. Ritari astui hevosen luo, taputti sitä ja alkoi laskea palmikoita sen harjassa.
— Lähden, en lähde, lähden… Tulos oli taaskin mieleinen.
— Satuloikaa hevoset ja pukeutukaa siististi! — komensi herra
Wolodyjowski.
Sitten hän meni joutuisasti sisälle taloon ja alkoi pukeutua. Hän veti jalkaan pitkävartiset, keltaiset ratsastussaappaat, joissa oli kullatut kannukset, ja puki ylleen uuden, punaisen sotilaspuvun, kiinnitti kupeelleen kullalla kirjaellun harjoitusmiekan ja rinnalleen välkkyvän, teräksisen puolihaarniskan. Hänellä oli myöskin ketunnahkainen lakki haikaransulkineen, mutta koska sellainen sopi vain puolalaiseen pukuun, jätti hän sen kirstuunsa ja pani sen sijaan päähänsä ruotsalaisen kypärän. Sitten hän meni kuistille.
— Minne armollinen eversti on matkalla? — kysyi ukko Gasztowt, joka istui portailla.
— Minnekö matkalla?… Täytyy tästä ajaa kuulemaan, kuinka neiti
Billewicz voi, muuten hän saattaisi pitää minua tomppelina.
— Ihan silmiä häikäisee teitä katsellessa. Jollei neiti nyt rakastu, on hän sokea…
Samassa tuli siihen kaksi nuorinta talon tytärtä maitokiulut kädessä. Kun he huomasivat herra Wolodyjowskin, jäivät he kuin hämmästyksen lyöminä paikalleen seisomaan.
— Ihan kuin kuningas! — sanoi Zonia.
— Armollinen eversti on kuin häihin menossa! — lisäsi Maryska.
— Ehkä tästä päästäänkin vielä häihin, — nauroi ukko Gasztowt. — Hän on näet menossa neiti Billewiczin luo.
Ukko oli tuskin ennättänyt lopettaa, kun täytetty maitokiulu putosi Maryskan käsistä ja maito juoksi pitkin lattiaa aina herra Wolodyjowskin jalkoihin saakka.
— Katso eteesi! — sanoi Gasztowt vihaisesti. — Hulttio!
Maryska ei virkkanut sanaakaan, otti kiulun ylös ja poistui hiljaa.
Herra Wolodyjowski nousi hevosensa selkään ja ajoi kahden sotilaspalvelijansa saattamana Wodoktyyn. Päivä oli kaunis. Auringon säteet kimaltelivat herra Wolodyjowskin haarniskassa ja kypärässä, niin että kaukaa näytti kuin toinen aurinko olisi kulkenut tietä pitkin.
— Saa nähdä palaanko sormuksen vai rukkasten kanssa? — jupisi ritari itsekseen.
— Mitä suvaitsette, herra eversti? — kysyi Syruc.
— Hölmö!
Sotilaspalvelija vetäytyi isäntänsä hevosen taakse. Wolodyjowski jatkoi:
— Kaikeksi onneksi tämä ei ole ensikerta. Ajatus antoi hänelle rohkeutta.
Kun hän saapui Wodoktyyn, ei Aleksandra-neiti häntä ensin tuntenut, ja hänen täytyi sanoa nimensä. Silloin emäntä tervehti tulijaa kohteliaasti, mutta hieman jäykästi. Herra Wolodyjowski puolestaan, vaikka olikin soturi, käyttäytyi kuten aito hovimies ainakin, sillä hän oli oleskellut ylhäisissä perheissä. Hän kumarsi arvokkaasti vieden käden sydämelleen ja lausui:
— Olen tullut tiedustelemaan armollisen neidin terveyttä sen järkyttävän tapauksen jälkeen. Minun olisi pitänyt saapua jo eilen, mutta en tahtonut häiritä vielä silloin.
— On sangen kaunista teidän puoleltanne säilyttää minut mielessänne vielä senkin jälkeen kuin olette pelastanut minut sellaisesta vaarasta… Olkaa hyvä ja käykää istumaan, te olette minulle erittäin tervetullut vieras.
— Armollinen neiti, — vastasi herra Michal, — jos olisin unohtanut teidät, en olisi ansainnut sitä suurta armoa, minkä Jumala on minulle osoittanut antaessaan sekundantikseni niin kunnianarvoisan henkilön kuin te.
— Minä tässä olen kiitollisuudenvelassa ensiksi Jumalalle ja sitten teille…
— Jos niin on, niin kiittäkäämme Häntä molemmat, sillä minä en pyydäkään Häneltä mitään muuta kuin saada vastedeskin suojella teitä, milloin vain tarve vaatii.
Sen sanottuaan herra Wolodyjowski alkoi nyhtää pystyjä, vahattuja viiksiään, sillä hän oli tyytyväinen itseensä, kun oli heti mennyt in medias res [itse asiaan. Suom. huom.] ja paljastanut tunteensa neidille. Aleksandra-neiti istui hämillään ja vaiti, ollen kaunis kuin kevätpäivä. Kalvas puna nousi hänen poskilleen, ja silmät lymysivät pitkien ripsien alle, jotka loivat varjoa kukkeille poskipäille.
— Tuo hämi on hyvän merkki, — ajatteli herra Wolodyjowski.
Hän yskähti ja jatkoi:
— Te tiedätte, armollinen neiti, että minä olen ottanut isoisänne jälkeen laudalaisten johdon käsiini?
— Tiedän kyllä, — vastasi Oleńka. — Ukkovainaja ei voinut itse ottaa osaa viimeiseen sotaretkeen, mutta hän oli sangen iloinen saadessaan kuulla kenelle Vilnon vojevoda oli luovuttanut laudalaisten sotalipun. Hän sanoi kuulleensa kehuttavan teitä erinomaiseksi soturiksi.
— Sanoiko hän todellakin niin?
— Kuulin itse, kuinka hän ylisti teitä taivaaseen saakka, ja taistelun jälkeen tekivät laudalaiset samoin.
— Minä olen tavallinen sotilas enkä ansaitse sellaista ylistystä, yhtä vähän kuin muutkaan. Iloitsen kuitenkin siitä, etten ole neidille tuiki tuntematon, sillä nyt ette voi luulla, että joku tuntematon ja epäluotettava vieras on pudonnut eteenne kuin pilvistä. On hyvä aina tietää kenen kanssa on tekemisissä, sillä on paljon sellaisia ihmisiä, jotka kuljeskelevat ympäri sanoen olevansa familiantteja [tarkoittaa ylhäissukuista puolalaista aatelista. Suom. huom.], mutta jotka, Jumala paratkoon, usein eivät ole edes tavallistakaan aatelissukua.
Herra Wolodyjowski oli tahallaan johtanut keskustelun niin, että sai tilaisuuden kertoa, mitä miehiä hän oli. Oleńka myönsi heti:
— Teitä, herra eversti, kukaan ei epäile, sillä täällä Liettuassa asuu samanniminen aatelissuku.
— Nämä ovat Ossorya-sukua, mutta minä olen Korczakin Wolodyjowskeja, jotka ovat kotoisin Unkarista ja erään Attilan ritarin jälkeläisiä. Tämä ritari oli vihollisen ahdistaessa tehnyt Pyhälle Neitsyelle lupauksen, että kääntyy katoliseen uskoon, jos jää eloon. Hän piti sanansa, kun oli pelastunut pääsemällä kolmen virran yli, ja nuo kolme virtaa ovat juuri kuvattuina meidän vaakunassamme.
— Te ette olekaan siis kotoisin näiltä seuduilta?
— En ole, armollinen neiti. Ukraina on minun syntymäseutuni, ja siellä omistan vielä tänä päivänä kylän, joka äskettäin on joutunut vihollisen käsiin. Olen pienestä pitäen palvellut armeijassa ja harrastanut enemmän yleistä hyvää kuin omia yksityisiä asioitani. Ensin olin vähävenäläisen vojevodan, ikuisesti kaivatun ruhtinas Jeremin palveluksessa, ottaen osaa kaikkiin hänen sotaretkiinsä. Jumala voi todistaa, armollinen neiti, etten ole tullut tänne ylistämään itseäni. Tahtoisin vain saattaa tietoonne, etten ole mikään tyhjänkerskaaja, joka toitottaa suuria sanoja, mutta pelkää henkeään. Minä olen uskollisesti palvellut isänmaatani halki koko elämäni ja niittänyt vähäisen kunniaakin tahraamatta omaatuntoani. Niin on asian laita, kautta Jumalani, ja sen voivat luotettavat miehet todistaa.
— Jospa kaikki olisivatkin teidän kaltaisianne, herra eversti! — huoahti Oleńka.
— Armollinen neiti ajattelee varmaankin sitä väkivallantekijää, joka rohkeni nostaa kätensä teitä vastaan?
Aleksandra-neiti loi katseensa maahan eikä vastannut sanaakaan.
— Hän on saanut minkä ansaitsi, — jatkoi herra Wolodyjowski. — Sanotaan hänen toipuvan, mutta tuomiotaan hän ei kuitenkaan voi välttää. Kaikki kunnon ihmisetkin tuomitsevat häntä sanoen hänen liittyneen vihollisiimme ja saaneen heiltä apua, mutta se ei ole totta. Ne kasakat, joiden kanssa hän hyökkäsi kimppuumme, eivät olleet viholliselta, vaan maantieltä koottuja.
— Mistä te sen tiedätte? — kysyi Oleńka vilkkaasti kohdistaen sinisten silmäinsä katseen herra Wolodyjowskiin.
— Kasakoilta itseltään. Kyllä se Kmicic on kummallinen mies! Kun minä ennen kaksintaistelua syytin häntä petturiksi, niin hän ei väittänyt vastaan, vaikka olin väärässä. Se mies on ylpeä kuin itse paholainen.
— Oletteko kertonut tästä kaikille?
— En vielä, kun en ole sitä tiennyt, mutta tästä puolin tulen kertomaan. Pahinta vihollistakaan ei pidä syyttää moisesta tapahtumattomasta rikoksesta.
Aleksandra-neidin katse kohdistui taas pienikasvuiseen ritariin ilmaisten myötätuntoa ja kiitollisuutta.
— Te olette yhtä kunnioitettava kuin harvinainen ritari!…
Herra Wolodyjowski kiersi viiksiään tyytyväisesti.
— Asiaan, Michal! — ajatteli hän. Sitten hän lausui:
— Sanonpa armolliselle neidille vielä jotakin!… Minä moitin herra Kmicicin menettelyä, mutta en ihmettele, että hän sillä tavalla koetti saada haltuunsa teidät, jolle itse Venus sopisi kamarineidiksi. Se oli hänen epätoivonsa, joka johti hänet moiseen kehnoon tekoon ja varmasti vielä johtaa, jos vain tilaisuus tarjoutuu. Mitenkä te, joka olette niin tavattoman kaunis, voisitte olla yksin ja ilman suojelijaa? Useita on maailmassa sellaisia Kmicicejä, useita sydämiä te vielä sytytätte, yhä useammat vaarat ovat edessänne. Jumala soi minulle armon pelastaa teidät tällä kertaa, mutta Marsin torvet soivat jo… Kuka on teitä vastedes suojeleva? Armollinen neiti, sotureita syytetään huikentelevaisuudesta, mutta väärin. Minunkaan sydämeni ei ole kivestä eikä ole voinut kestää teidän verratonta sulouttanne…
Herra Wolodyjowski lankesi polvilleen Oleńkan eteen.
— Armollinen neitiseni, — jatkoi hän, — olen perinyt sotalipun teidän isoisältänne, sallikaa minun periä hänen poikansatytärkin! Jättäkää minun huostaani teidän suojelemisenne, niin voitte olla rauhassa ja huoletta minun sodassa ollessanikin, sillä pelkkä nimeni riittäisi teitä suojelemaan.
Oleńka oli hypähtänyt pystyyn tuolilta ja kuunteli hämmästyneenä herra
Wolodyjowskin puhetta. Tämä jatkoi:
— Olen varaton sotilas, mutta olen aatelismies ja rehellinen mies ja vannon, ettei aateliskilvessäni enemmän kuin omallatunnollanikaan ole pienintäkään tahraa. Minä teen ehkä väärin pitäessäni tällaista kiirettä, mutta se teidän pitää ymmärtää, sillä isänmaa kutsuu minua, enkä minä voi sitä jättää edes teidän tähtenne… Ettekö anna minulle toiveita? Ettekö sano hyvää sanaa?
— Te pyydätte minulta mahdottomia, hyvä mies… Kautta Jumalan, minä en voi! — vastasi Oleńka pelokkaasti.
— Se riippuu kokonaan teistä…
— Juuri siksi vastaan teille suoraan: ei! Oleńka rypisti kulmakarvojaan ja jatkoi:
— Armollinen herra eversti! Olen teille suuressa kiitollisuudenvelassa, en kiellä sitä. Pyytäkää minulta mitä hyvänsä, olen valmis antamaan kaikki paitsi kättäni.
Herra Wolodyjowski nousi.
— Te ette siis välitä minusta? Niinkö?
— En voi!
— Onko tuo viimeinen sananne?
— Viimeinen ja peruuttamaton. — Ehkä tämä kiireellisyys tuntuu teistä vastenmieliseltä? Antakaa minulle toiveita!
— En voi, en voi…
— Täällä minulla siis ei ole onnea enemmän kuin sitä on ollut missään muuallakaan! Armollinen neiti ei siis palkinnut minun palveluksiani, vaikk'en tullut palkintoa hakemaan, kun tulin pyytämään kättänne, sillä olen tehnyt sen vapaasta tahdosta. Jos te olisitte vastannut minulle, että annatte sen velvollisuudesta, olisin minä siitä kieltäytynyt. Missä ei ole hyvää tahtoa, siinä ei ole onneakaan! Te olette ylenkatsonut minut… mutta Jumala suokoon, ettette saisi vielä huonompaa kuin minä! Lähden talosta niinkuin tulinkin enkä ikänä enää palaja. Täällä minua ei pidetä minään. Sanottu ja tehty! Eläkää onnellisena vaikkapa juuri tuon Kmicicin kanssa. Ehkä olette minulle vihoissanne juuri siksi, että erotin teidät miekallani. Koska pidätte häntä minua parempana, niin ette sovi minulle.
Oleńka tarttui kaksin käsin päähänsä ja toisti muutaman kerran:
— Hyvä Jumala! Hyvä Jumala!…
Mutta Oleńkan epätoivo ei vaikuttanut enää herra Wolodyjowskiin, joka kumarrettuaan poistui vihaisena. Ritari nousi heti hevosensa selkään ja ajoi pois.
— Ikänä en jalallani sinne astu! — sanoi hän. Sotilaspalvelija Syruc, joka ajoi jäljessä, joudutti hevosensa everstin viereen ja kysyi:
— Mitä herra eversti sanoo?
— Hölmö! — vastasi herra Wolodyjowski.
— Teidän armonne sanoi sen jo äsken tänne ajaessamme.
Seurasi hiljaisuus. Sitten herra Michal alkoi taas jupista:
— Kiittämättömyyttä minulle siellä syötettiin… Ylenkatseella palkittiin rakkauteni… Tulen sotaväessä naimattomana palvelemaan kuolemaani saakka. Niin näkyy olevan tähtiin kirjoitettu… Hitto vieköön! Moinen kohtalo!… Missä yritätkin, aina rukkaset… Tässä maailmassa ei ole oikeudenmukaisuutta!… Mitä lie hänellä sitten ollut minua vastaan?
Herra Wolodyjowski rypisti kulmakarvojaan ja pinnisti ajatuksiaan.
Yht'äkkiä hän löi kämmenellään reiteensä.
— Nyt tiedän! — huudahti hän. — Hän rakastaa vielä sitä toista…
Toisin ei voi olla!
Mutta tämä havainto ei karkoittanut pilviä hänen kasvoiltaan.
— Sitä pahempi minulle, — ajatteli hän hetken kuluttua, — sillä jos neiti Billewicz vielä kaiken tämän jälkeen rakastaa häntä, niin hän ei enää lakkaa rakastamasta häntä… Kmicic on tehnyt niin paljon pahaa kuin on voinut. Nyt hän lähtee sotaan, niittää kunniaa ja pelastaa maineensa… Eikä häntä voi tästä estää, vaan pikemminkin auttaa, koska isänmaan etu on kysymyksessä… Ja hän on oiva sotilas… Mutta millä ihmeen tavalla hän on voinut voittaa tytön rakkauden?… Niin, kukapa sen arvaa?… Toisilla on sellainen onni, että sen kuin katsovat vain tyttöön, niin tämä on valmis vaikka tuleen… Jospa saisi tietää miten he menettelevät tai jos oppisi jonkin taikatempun, niin ehkä toiste paremmin vetelisi!… Ansiot eivät merkitse mitään, kun on kysymys naisista. Herra Zagloba oli oikeassa sanoessaan, että nainen ja repolainen ovat kaksi kavalinta otusta maan päällä… Surkeata, että pitikin käydä näin huonosti! Niin hiton sievä tyttö ja niin kunnollinen, sanotaan. Mutta ylpeä kuin itse paholainen!… Ties tokkohan tuo Kmiciciä kuitenkaan huolinee, vaikka rakastaakin, sillä onhan Kmicic julmasti loukannut ja häväissyt häntä… Olisihan hän voinut rauhallisesti tulla tyttöä noutamaan, mutta rupesi mieluummin ryöstäjäksi… Tyttö lienee valmis luopumaan naimisiinmenon haaveista… Minun on vaikea ollakseni, mutta tyttö-paran kai vieläkin vaikeampi…
Ja herra Wolodyjowski tuli liikutetuksi ajatellessaan Oleńkan kohtaloa.
Hän alkoi huojuttaa päätään, huoahdella, kunnes vihdoin virkkoi:
— Jumala häntä auttakoon! En ole hänelle vihoissani. Eivät ne olleet ensimmäiset rukkaseni, mutta tytölle se oli ensimmäinen suru. Tyttöparka on ihan suunniltaan epätoivosta, kun olen sitä Kmiciciä niin pahanpäiväisesti kolhinut ja päälle päätteeksi vielä ärsyttänyt… Sitä ei olisi pitänyt tehdä… Mutta täytyy hyvittää. Ansaitsisinpa selkääni moisesta menettelystä. Kirjoitan tytölle anteeksipyyntökirjeen ja lupaan auttaa häntä minkä voin.
Syruc, joka taas ajoi everstin viereen, keskeytti hänen päivittelynsä sanoen:
— Anteeksi, herra eversti, mutta tuolla mäellä ajaa herra Charlamp muutamien muitten kanssa.
— Missä?
— Tuolla noin!
— Siellä näkyy olevan kaksi ratsumiestä… mutta herra Charlampin pitäisi olla vojevodan luona Vilnossa. Kuinka sinä tuntisit hänet näin kaukaa?
— Keltaisesta hevosesta tunnen. Senhän tuntee joka mies koko armeijassa.
— Niin todellakin… keltainen näkyy olevan. Mutta se voi olla joku toinen.
— Ei ole, sillä minä tunnen sen myöskin käynnistä… Se on herra
Charlamp aivan varmaan.
Molemmat kannustivat hevosiaan, vastaantulevat tekivät samoin, ja pian herra Wolodyjowski tunsi, että se todellakin oli herra Charlamp.
Tämä oli Wolodyjowskin vanhoja tuttuja, kokenut, oivallinen sotilas ja luutnantti Liettuan armeijan ratsuosastossa. Ennen hän ja herra Wolodyjowski olivat tuon tuostakin otelleet keskenään, mutta sitten heistä oli tullut hyvät ystävät yhteisillä sotaretkillä saman lipun alla. Herra Wolodyjowski karahdutti hänen luokseen ja huusi levittäen käsivartensa:
— Hei! Terve, sinä komeanenäinen mies! Mitä kuuluu? Mistä tulet?
Luutnantti, jolla totisesti oli jättimäinen nenä, heittäytyi everstin käsivarsille, ja he syleilivät toisiaan iloisesti. Lauhduttuaan herra Charlamp sanoi:
— Sinun luoksesi tulen, tuoden käskykirjeen ja rahaa.
— Käskykirjeen ja rahaa?… Keneltä?
— Vilnon vojevodalta, meidän hetmaniltamme. Hän lähettää sinulle kirjelmän pyytäen, että heti ryhtyisit pestaamaan väkeä, ja toisen herra Kmicicille, jonka myös pitäisi olla näillä seuduilla.
— Herra Kmicicille?… Mitenkä kaksi voi pestata samalla paikkakunnalla?
— Hänen pitäisi lähteä Trokyyn ja sinun jäädä tänne.
— Mistä tiesit tulla tänne minua etsimään?
— Hetmani itse on kovasti sinua tiedustellut, ja vihdoin hän saikin muutamilta laudalaisilta tietää olinpaikastasi, ja minä ajoin heti tänne… Sinä olet siellä yhä suuressa arvossa!… Kuulin ruhtinaan, meidän hetmanimme, itse sanovan, ettei hän ollut ikänä odottanut saavansa periä mitään vähävenäläisen vojevodan jälkeen, mutta saikin periä hänen kaikkein suurimman soturinsa.
— Suokoon Jumala hänen saavan periä myöskin sotaonnea… Minulle on suuri kunnia saada pestata sotaväkeä, ja minä ryhdyn toimeen heti… Sotakelpoista väkeä täällä on riittävästi, kun vain on millä heidät varustaa. Onko sinulla paljonkin rahaa mukanasi?
— Kun tulemme Pacuneleen, saat laskea.
— Sinä olet jo ollut Pacunelessa? Pidä varasi, sillä siellä on paljon kauniita tyttäriä!
— Taidatpa samasta syystä viihtyä siellä niin hyvin… Mutta odotapas, minulla on myöskin yksityinen kirje sinulle hetmanilta.
— Anna tänne!
Herra Charlamp otti esille kirjeen, jossa oli Radziwillien sinetti.
Herra Wolodyjowski avasi sen ja alkoi lukea:
»Kunnioitettu herra eversti Wolodyjowski!
Tietäen teidän hartaan pyrkimyksenne palvella isänmaata lähetän teille samalla määräyksen ryhtyä pestaamaan sotaväkeä, mutta ei tavalliseen tapaan, vaan suurella innolla, sillä periculum in mora [viivyttelemisessä on vaara. Suom. huom.]. Jos tahdotte ilahduttaa meitä, niin laittakaa lippukuntanne kuntoon heinäkuun loppuun mennessä tai viimeistään syyskuun puoliväliin. Meitä huolestuttaa se, mistä saisitte hyviä hevosia, etenkin kun voimme lähettää niukasti rahoja, sillä emme ole meille vanhastaan nurjamieliseltä valtiovarainhoitajalta saaneet; enempää. Antakaa puolet näistä rahoista herra Kmicicille, jolle herra Charlamp myöskin tuo määräyskirjelmän. Toivomme hänen ahkerasti toimivan hyväksemme. Kuitenkin, kun olemme kuulleet huhuja mainitun Kmicicin väkivallasta Upitassa, niin lienee paras, että otatte haltuunne hänelle osoitetun kirjelmän ja ratkaisette, voiko sitä antaa hänelle vai eikö. Jos hän mielestänne on syypää liian moniin rikoksiin, niin älkää sitä hänelle antako. Me pelkäämme nimittäin, että vihamiehemme, kuten valtiovarainhoitaja ja Vitebskin vojevoda, alkavat huutaa, että me uskomme tärkeitä tehtäviä kelvottomille henkilöille. Jos hän kuitenkaan ei ole syypää suurempiin rikoksiin, niin antakaa kirjelmä, ja koettakoon herra Kmicic palveluksessamme ahkeruudella hyvittää hairahduksensa, älköönkä mikään tuomioistuin siinä tapauksessa vaatiko häntä vastaamaan teoistaan, koska hän silloin on meidän oikeutemme alainen. Osoittakoon tämä tehtävä samalla, että luotamme teihin täydellisesti.
Janusz Radziwill,
Birźen ja Dubinkin vojevoda.»
— Hetmani on kovasti huolissaan siitä, mistä saat hevosia, — sanoi herra Charlamp, kun lyhytkasvuinen ritari oli lopettanut lukemisen.
— Vaikeata niitä on saada, — vastasi herra Wolodyjowski. — Täkäläinen alempi aatelisto tulee varmasti miehissä ensimmäiseen kutsuntaan, mutta heillä on samogitialaiset hevosensa, jotka eivät kelpaa sotapalvelukseen. Heidän pitäisi täydellä syyllä saada toiset.
— Ovathan ne kestäviä ja ravakoita hevosia.
— Mutta pienikasvuisia. Ja miehet täällä ovat päinvastoin isokasvuisia. Kun he ajavat noilla hevosillaan, näyttää siltä, kuin lippukunta ratsastaisi koirilla. Kyllä siitä hommaa tulee!… Mutta minä ryhdyn heti asiaan. Annapas minulle Kmicicin määräyskirjelmä. Minä annan sen itse hänelle, kuten hetmani käskee. Tämä tuli hänelle otolliseen aikaan!
— Kuinka niin?
— Sen tähden että hän on tataarilaiseen tapaan ruvennut ryöstämään neitosia. Hänellä on yhtä paljon prosesseja edessä kuin hiuksia päässä. Siitä ei ole vielä viikkoa kulunut, kun minä hänen kanssaan miekkailin.
— Oho! — huudahti Charlamp. — Jos sinä hänen kanssaan ottelit, niin nyt hän kai makaa.
— Hän on jo toipumaan päin ja viikon, parin kuluttua terve. Mitä uutta de publicis?
— Pahaa, vanhaan tapaan… Valtiovarainhoitaja Gosiewski on yhä riidassa meidän ruhtinaamme kanssa, ja kun hetmanit ovat eripuraisia, niin asiat eivät mene oikeita latuja. Vähän parempi on asemamme kuitenkin, ja luulen, että jos yksimielisiä olisimme, niin kyllä me vihollisen kanssa tulisimme aikoihin. Jumala suokoon, että saamme niskasta pitäen karkoittaa heidät sinne, mistä ovat tulleetkin. Valtiovarainhoitaja on syynä kaikkeen!
— Mutta toiset sanovat, että suurhetmani itse.
— Ne ovat pettureita. Vitebskin vojevoda niin väittää, sillä hän on jo aikoja sitten vehkeillyt salaa yhdessä valtiovarainhoitajan kanssa.
— Vitebskin vojevoda on kelpo kansalainen.
— Oletko sinäkin Sapiehojen puolella Radziwilleja vastaan?
— Minä olen isänmaan puolella; se on jokaisen velvollisuus. Siinäpä se pahin onkin, että sotilaatkin jakautuvat puolueisiin sen sijaan että kävisivät sotaa vihollista vastaan. Mutta Sapieha on kunnon mies, ja sen minä sanoisin itse ruhtinaallekin, vaikka olenkin hänen palveluksessaan.
— Kunnon kansalaiset ovat koettaneet sovittaa heidät, mutta turhaan! — sanoi Charlamp. — Kovasti nykyään lentää lähettejä kuninkaalta meidän ruhtinaamme luo… Huhutaan siellä suuressa maailmassa olevan taas jotakin tekeillä. Olemme odottaneet yleistä kutsuntaa kuninkaan johdolla, mutta siitä ei ole tullut mitään. Sanotaan, että jossakin muualla se voisi olla tarpeellisempaa.
— Ehkä Ukrainassa?
— Mistä minä sen tietäisin! Mutta luutnantti Brochwicz on kertonut minulle, mitä hän omin korvin on kuullut. Tiesenhausen saapui kuninkaan lähettinä meidän ruhtinaamme luo, ja he sulkeutuivat huoneeseen ja puhelivat kauan keskenään. Mistä he puhuivat, sitä Brochwicz ei voinut kuulla, mutta kun he tulivat ulos, kuuli hän hetmanin itse sanovan näin: »Tästä voi syttyä vielä uusi sota.» Kyllä me olemme julmasti ajatelleet ja arvailleet, mitä nuo sanat voisivat merkitä!
— Hän kuuli varmasti väärin! Ketä vastaan nyt lähdettäisiin sotimaan?
Keisari on pikemmin meidän kuin vihollisemme puolella, Ruotsin kanssa
kestää aselepoa vielä kuusi vuotta, ja tataarit auttavat meitä
Ukrainassa, mitä he eivät suinkaan tekisi ilman Turkin suostumusta.
— Me emme myöskään keksineet mitään.
— Kun ei mitään ollut. Mutta Jumalan kiitos, että sain taas työtä. Olen jo ikävöinyt taistelutanterille.
— Sinä viet siis itse kirjelmän Kmicicille.
— Kuten sanoin: hetmani käskee minua niin tekemään. Minun täytyy sitäpaitsi muutenkin käydä tervehtimässä häntä, kuten ritarillinen tapa vaatii, ja kun minulla on kirjelmä, on syytäkin. Mutta annanko sen hänelle, se on toinen juttu. Täytyy harkita, koska se on jätetty riippumaan minusta.
— Se on hyvä, sillä minun täytyy joutua taas matkaan. Minulla on kolmas kirje herra Stankiewiczille. Sitten täytyy lähteä Kiejdanyyn toimittamaan tykkejä ja sitten Birźeen katsomaan, onko linnoituksessa kaikki valmiina puolustukseen.
— Vai Birźeen?
— Niin.
— Se on minusta kummallista. Vihollinen ei ole saanut ainoatakaan uutta voittoa ja on vielä kaukana Birźestä, joka sijaitsee Kuurinmaan rajalla. Ja jos, kuten näkyy, uusia rykmenttejä muodostetaan, pitäisi riittää väkeä niillekin seuduille, jotka jo ovat vihollisen hallussa. Kuurinmaalaiset eivät ajattele sotaa meitä vastaan. He ovat kyllä hyviä sotilaita, mutta heitä on niin vähäisen, että Radziwill itse voisi kuristaa heidät yhdellä kädellä.
— Kummallista se on minustakin, — vastasi Charlamp, — etenkin kun minua on käsketty joutumaan ja, jos kaikki ei ole kunnossa, ilmoittamaan ruhtinas Boguslawille, jonka pitäisi lähettää insinööri Peterson sinne.
— Mitä tämä merkinnee?! Kunhan tästä ei vain syttyisi sisällinen sota! Jumala meitä siitä varjelkoon! Niin pian kuin ruhtinas Boguslaw on mukana, on pirulla syytä iloita.
— Älä sano! Hän on rohkea soturi.
— Sitä en kiellä, mutta hän on pikemmin saksalainen tai ranskalainen kuin puolalainen… Valtakunnasta hän vähät välittää, mutta Radziwilleista kyllä. Se on juuri hän, joka lietsoo meidän hetmanissamme, Vilnon vojevodassa, ylpeyden henkeä, vaikka sitä muutenkin olisi hetmanissa tarpeeksi. Myöskin Sapiehojen ja Gosiewskin eripuraisuus on hänen työtään.
— Sinähän olet suuri poliitikko, näemmä. Riennäpäs vain naimisiin,
Michal, jottei sinun älysi joutuisi hukkaan.
Wolodyjowski katsoi toveriinsa tutkivasti.
— Naimisiin?…
— Niin juuri! Taidatpa ollakin kosiomatkalla, koska olet noin paraatipuvussa?
— Jätä minut jo rauhaan!
— Tunnusta pois…
— Pitäköön kukin rukkasensa hyvänään… On niitä sinullakin. Mutta nyt ei ole aikaa ajatella sellaisia, kun pää on täynnä sotaisia asioita.
— Oletko valmis heinäkuussa?
— Heinäkuun lopulla olen, vaikka pitäisi nuo hevoset maasta kaivaa.
Jumalan kiitos, että sain työtä, muuten olisi suru minut syönyt.
Tiedot hetmanilta ja ajatukset edessäolevasta ankarasta työstä karkoittivat herra Wolodyjowskin huonon tuulen, ja ennenkuin he olivat saapuneet Pacuneleen, hän ei enää muistanutkaan äskeistä vastoinkäymistä. Tieto käskykirjeestä levisi nopeasti ympäri kylän. Aateliset saapuivat heti kysymään, oliko se totta, ja kun herra Wolodyjowski vakuutti sen olevan, teki se syvän vaikutuksen. Kaikki olivat valmiita lähtemään sotaan, mutta muutamat valittivat sitä, että se sattui juuri heinäkuun lopulle, kun elonkorjuu on ovella. Herra Wolodyjowski lähetti heti pikalähettejä toisiin kyliin, Upitaan ja suurimpiin kartanoihin. Illalla saapui muutamia Butrymeja, Stakianeja ja Domaszewiczeja.
Vihollista haukuttiin kovasti ja ennustettiin loistavia voittoja. Butrymit vain vaikenivat, mutta sitä ei pantu pahaksi, koska tiedettiin heidänkin olevan yhtä miestä. Seuraavana päivänä jo kuhisi kylissä kuin mehiläispesissä. Ei puhuttu enää herra Kmicicistä ja Aleksandra-neidistä, sillä sotaretki oli yleisenä keskustelun aiheena. Herra Wolodyjowski oli suonut Oleńkalle anteeksi rukkaset lohduttaen itseään sillä, ettei se ollut ensimmäinen eikä viimeinen kerta. Hän ei ollut vielä selvillä siitä, mitä tehdä Kmicicin käskykirjelmällä.