YHDEKSÄS LUKU.
Herra Wolodyjowskille alkoi nyt ankaran työn, kirjelmäin ja matkustusten aika. Seuraavalla viikolla hän muutti Upitaan, jossa pestaaminen alkoi. Aatelia, sekä ylempää että alempaa, tuli tulvimalla hänen luokseen maineen houkuttelemana. Runsaimmin saapui kuitenkin laudalaisia, joille oli hankittava hevosia. Tämä tuotti herra Wolodyjowskille paljon puuhaa, mutta neuvokas kun oli se onnistui hänelle kuitenkin. Samaan aikaan hän kävi tervehtimässä herra Kmiciciä Lubiczissa. Tämä oli jo parantunut aika lailla, vaikk'ei ollutkaan vielä jättänyt vuodetta. Jos herra Wolodyjowskin miekka oli raskas, niin oli hänen kätensä kevyt.
Herra Kmicic tunsi hänet heti ja kalpeni hiukan nähdessään tulijan. Hän vei vaistomaisesti kätensä vuoteen yläpuolella riippuvaa miekkaa kohti, mutta huomattuaan hymyn vieraan kasvoilla ojensikin laihtuneen kätensä hänelle sanoen:
— Kiitän, että tulitte tervehtimään. Se oli ritarillista.
— Tulin kysymään, kannatteko kaunaa minulle? — sanoi Michal-herra.
— En, sillä minut voitti miekkailumestari. Mutta huonosti minun oli käydä.
— Mitenkä jaksatte nyt?
— Te taidatte ihmetellä, että pääsin hengissä käsistänne? Ainakin minä sitä ihmettelen.
Herra Kmicic hymyili ja lisäsi:
— Mutta eihän asia ole silti menetetty. Voittehan tehdä minusta lopun milloin haluatte.
— Enhän minä tullut ensinkään siinä tarkoituksessa…
— Te olette joko itse paholainen tai osaatte noitua, — keskeytti Kmicic. — Minun ei luonnollisesti tee mieleni kehua itseäni nyt, kun melkein palaan toisesta maailmasta, mutta ennenkuin olin tavannut teidät, ajattelin aina: jollen ole ensimmäinen miekkailija valtakunnassa, niin ainakin toinen. Sanokaa, missä olette oppinut miekkailutaitonne?
— Osaksi on minulla ollut synnynnäisiä taipumuksia, — vastasi Michal-herra, — ja sitäpaitsi on isäni opettanut minua pienestä pitäen. Hän tapasi sanoa: »Jumala on antanut sinulle vaatimattoman ulkomuodon, ja jolleivät ihmiset tule sinua pelkäämään, niin he nauravat.» Sitten opin myöskin ollessani vojevodan palveluksessa Vähä-Venäjällä. Siellä oli muutamia miehiä, jotka löivät minut.
— Onko mahdollista, että oli sellaisia?
— Oli niitä. Esimerkiksi herra Podbipienta, liettualainen ja familiantti, joka kaatui Zbarazin luona. Rauha hänen sielulleen! Siinä oli sitten niin julman väkevä mies, ettei uskaltanut ajatellakaan häntä vastustaa, muuten hän olisi voinut yhdellä iskulla halkaista sekä varustukset että vastustajan. Sitten oli siellä vielä ystäväni herra Skrzetuski, josta varmaankin olette kuullut.
— Kuinka! Hänkö, joka hyökkäsi Zbarazista murtautuen kasakkajoukkojen läpi! Kukapa ei olisi kuullut hänestä puhuttavan? Niitä miehiäkö te olettekin? Ja zbarazilainen? Teen kunniaa! Siinä tapauksessa olen varmasti kuullut teistä puhuttavan Vilnon vojevodan luona. Onko teidän etunimenne Michal?
— On kyllä. Oikeastaan olen Jerzy ( = Yrjö) Michal, mutta koska Pyhä Mikael johtaa koko taivaan sotajoukkoja ja on saavuttanut jo niin monta voittoa helvetin lippukunnista, niin pidän mieluummin hänet suojeluspyhimyksenäni.
— Niin, eihän Pyhä Yrjänä sentään vedä vertoja Pyhälle Mikaelille. Te olette siis sama Wolodyjowski, joka kaatoi Bohunin.
— Sama.
— No, eipä ole häpeä saada sellaiselta mieheltä vasten kuonoa. Jumala suokoon, että meistä tulisi ystävät. Te sanoitte minua tosin petturiksi, mutta siinä te erehdyitte.
Sen sanottuaan Kmicic rypisti kulmakarvojaan, ikäänkuin hän olisi tuntenut kipua haavassa.
— Minä myönnän erehtyneeni, — vastasi herra Wolodyjowski, — mutta minä sain tietää sen jo teidän miehiltänne ennen kuin nyt teiltä. Ja huomatkaa: muuten minä en olisikaan tullut tänne.
— Kyllä minua on näillä seuduilla haukuttu! — selitti Kmicic katkerasti. — Oli miten hyvänsä. Tunnustan, että olen syypää yhteen ja toiseen, mutta kyllä paikkakunnan asukkaat ovatkin ottaneet minut hävyttömästi vastaan.
— Eniten te olette vahingoittanut itseänne Wolmontowiczen palolla ja viimeisellä ryöstöllä.
— Kyllä minua nyt uhataankin prosesseilla. Olen saanut jo koko joukon haasteita. Eivät anna sairaankaan olla rauhassa. Olen polttanut Wolmontowiczen, se on totta, ja ihmisiä olen tappanut, mutta rangaiskoon Jumala minua, jos tein sen pahuuttani. Yöllä ennen paloa olin tehnyt pyhän lupauksen elää kaikkien kanssa sovussa, vieläpä maksaa upitalaisille vahingonkorvausta, sillä olin, totta puhuen, tehnyt siellä pahaa jälkeä. Mutta kun minä sinä yönä palasin kotiin, niin mitä näin? Minun toverini oli teurastettu kuin härät! Kun sain tietää, että Butrymit olivat sen tehneet, silloin heräsi itse saatana minussa… ja minä kostin kauheasti… Ja voitteko arvata miksi heidät oli surmattu? Sain sittemmin tietää sen eräältä Butrymilta, jonka kimppuun hyökkäsin metsässä: siksi, että he olisivat tahtoneet tanssia Butrymien naikkosten kanssa eräässä kapakassa… Kukapa ei olisi kostanut?
— Se on totta, — vastasi Wolodyjowski, — että teidän tovereitanne oli kohdeltu liian julmasti, mutta tokkohan laudalaiset heitä tuhosivat? Ei suinkaan; syynä heidän tuhoonsa oli heidän oma maineensa, jonka he olivat tuoneet mukanaan, sillä jos jotkut sotilaat olisivat kohteliaasti tyttöjä tanssittaneet, niin ei heitä senvuoksi olisi surmattu.
— Miesparat! — jatkoi Kmicic seuraten omaa ajatustaan. — Kun olen nyt maannut täällä kuumeessa, ovat he harva se ilta tulleet luokseni tuon oven kautta… Olen nähnyt heidän seisovan vuoteeni ympärillä sinisinä, raastettuina ja valittavan: »Jendrus, anna lukea meille messuja, sillä me kidumme kovasti…» Hiukseni ihan ovat nousseet pystyyn, ja tulikiven hajua on tuntunut huoneessa heidän jälkeensä… Messuja olen kyllä luetuttanut; kunpa se sitten olisi auttanut!
Seurasi hetken hiljaisuus.
— Ja mitä ryöstöön tulee, — jatkoi Kmicic, — niin te ette voi tietää, että neiti Billewicz on pelastanut henkeni, kun laudalaiset ajoivat minua takaa, mutta käskenyt sitten minua menemään matkoihini. Mitäpä muuta olisin voinut tehdä?!
— Se oli kuitenkin aito tataarilainen teko.
— Te ette mahtane tietää, mitä on rakkaus ja kuinka epätoivoiseksi ihminen voi tulla menettäessään sen, jota eniten rakastaa.
— Enkö minä tietäisi mitä rakkaus on? — huudahti herra Wolodyjowski harmistuneesti. — Aina siitä hetkestä saakka, jolloin aloin kantaa miekkaa, olen alinomaa ollut rakastunut… Totta kyllä, minä olen rakastanut useampaa kuin yhtä, mutta se johtuu siitä, etten ole koskaan saanut vastarakkautta. Muussa tapauksessa kukaan ei olisi ollut uskollisempi minua.
— Mitä rakkautta se sellainen on, että rakastaa milloin yhtä, milloin toista, — arveli Kmicic.
— Kerronpa teille mitä olen omin silmin nähnyt. Chmielnickin kapinan alkuaikoina Bohun, sama, joka nykyään Chmielnickin jälkeen nauttii suurinta kunniaa kasakkain joukossa, ryösti Skrzetuskin rakastetun, ruhtinatar Kurcewiczin. Se oli rakkautta! Koko sotajoukko itki nähdessään Skrzetuskin parran epätoivon surusta harmaantuvan, vaikka mies oli vasta vähän päälle kaksikymmentä vuotta. Mutta arvatkaapas, mitä hän teki?
— Mistäpä minä sen arvaisin?
— Koska isänmaa oli vaarassa ja tarvitsi häntä, koska julma Chmielnicki lähestyi voitokkaasti, niin hän ei lähtenyt etsimään ruhtinatartaan. Hän uhrasi surunsa Jumalalle ja otti osaa kaikkiin ruhtinas Jeremin johtamiin taisteluihin, kunnes Zbarazin luona saavutti sellaisen maineen, että kaikki nyt ihaillen mainitsevat hänen nimensä. Verratkaa nyt kuinka menetteli hän ja kuinka te, ja mikä ero!
Kmicic vaikeni ja puri viiksiään. Wolodyjowski jatkoi:
— Mutta siksipä Jumala palkitsikin Skrzetuskia ja antoi hänelle neidon. Heti Zbarazin taistelun jälkeen he menivät naimisiin, ja nyt on heillä jo kolme lasta. Skrzetuski palvelee yhä armeijassa. Mutta te olette harjoittanut väkivaltaa auttaen siten vihollista ja olitte vähällä menettää henkenne, puhumattakaan siitä, että muutamia päiviä sitten olitte vähällä päästä neidistännekin.
— Millä tavalla? — kysyi Kmicic nousten istumaan vuoteessaan. — Mitä hänelle on tapahtunut?
— Ei mitään. Eräs mies vain on pyytänyt hänen kättään toivoen häntä vaimokseen.
Kmicic kalpeni, ja hänen sisäänpainuneet silmänsä alkoivat säihkyä. Hän aikoi nousta, karkasi jo puoleksi pystyyn ja huusi:
— Kuka se lurjus oli? Sanokaa!
— Minä, — vastasi herra Wolodyjowski.
— Te? Te? — toisti Kmicic ihmetellen. — Tekö?…
— Minä juuri.
— Petturi! Sen saatte vielä maksaa!… Entä hän?… Kautta Jumalan, kertokaa kaikki!… Suostuiko hän?
— Kielsi vähääkään arvelematta.
Seurasi taas hetken hiljaisuus. Kmicic hengitti raskaasti ja tuijotti
Wolodyjowskiin. Tämä jatkoi:
— Miksi sanotte minua petturiksi? Olenko minä muka teidän veljenne tai puhemiehenne? Olenko syönyt sanani? Voitin teidät kaksintaistelussa ja olisin voinut tehdä teille mitä hyvänsä.
— Vanhan tavan mukaan olisi toinen meistä maksanut tuon verellään. Jollen miekalla olisi kyennyt, niin olisin ampunut, ja vieköönpä minut sitten vaikka itse paholainen!
— Jos hän olisikin suostunut, en minä olisi kuitenkaan ryhtynyt kanssanne toistamiseen kaksintaisteluun. Mitä syytä minulla olisi ollut sellaiseen? Mutta tiedättekö miksi hän antoi kieltävän vastauksen?
— Miksi? toisti Kmicic kuin kaiku.
— Siksi, että rakastaa teitä.
Se meni yli sairaan voimien. Kmicic vaipui patjoille, hiki nousi otsalle, ja hän makasi siinä hetken aikaa sanatonna.
- Kovasti olen vielä heikko, — virkkoi hän sitten. — Mistä te tiedätte, että hän rakastaa minua?
— Onhan minulla silmät, joilla näen, ja järki, jolla ymmärrän. Etenkin nyt, kun olen saanut rukkaset, käsitän kaikki niin hyvin. Ensiksikin: kun kaksintaistelun jälkeen tulin ilmoittamaan hänelle, että hän on vapaa, koska te olitte joutunut häviölle, oli hän pyörtyä, ja sen sijaan että olisi osoittanut minulle kiitollisuuttaan, hän tuskin huomasi minua. Toiseksi: kun Domaszewiczit kantoivat teidät tänne, niin hän kohotti hellävaroen kuin äiti päätänne. Kolmanneksi: kun minä häntä kosin, hän osoitti minut luotaan kuin koiran. Jolleivät nämä seikat todista mielestänne tarpeeksi, on miekanisku lyhentänyt järkeänne.
— Kunpa tuo olisi totta! — huudahti Kmicic heikosti. — Täällä minun haavaani voidellaan jos jollakin… mutta minulle ei voisi löytää sen parempaa balsamia kuin teidän sananne.
— Onko se petturi, joka tuo balsamia?
— Suokaa anteeksi. Päässäni ei ole tilaa sellaiselle onnelle, kuin että hän vielä ottaisi minut…
— Minä sanoin, että hän rakastaa teitä, mutta ottamisesta en ole mitään puhunut… Se on toinen asia!
— Jollei hän huoli minua miehekseen, niin ruhjon pääni seinään. En voi elää ilman häntä!
— Ehkä hän ottaisikin, jos te rehellisesti katuisitte rikoksianne. Nythän on sota, voitte lähteä taistelutanterille, voitte tehdä rakkaalle isänmaalle suuria palveluksia, voitte niittää urhoollisen soturin kunniaa ja hankkia hyvän maineen. Kukapa olisi synnitön? Kenelläpä ei olisi syytöksiä omallatunnollaan?… Jokaisella… Mutta jokaisella on myös tie avoinna katumukseen ja parannukseen. Te olette tehnyt itsenne syypääksi mielivaltaan, älkää enää tehkö sitä; te olette rikkonut isänmaata vastaan aiheuttamalla sisäistä sekasortoa sodan aikana, pelastakaa se nyt vaarasta; te olette tehnyt vääryyttä kansalaisille, palkitkaa… Se on teille paljon parempi tie kuin ruhjoa päänsä seinään.
Kmicic katsoi kunnioittavasti Wolodyjowskiin ja sanoi sitten:
— Te puhutte kuin tosi ystävä.
— En ole ystävänne, joskaan en, totta puhuen, vihamiehennekään, mutta neitoa minun käy sääliksi, vaikka hän antoikin minulle rukkaset, sillä tulin sanoneeksi hänelle ankaria sanoja… Minä en rukkasten tähden mene hirteen, eiväthän ne olleet ensimmäiset, enkä vihan kaunaa myöskään kanna. Jos voin auttaa teidät hyvälle tielle, teen palveluksen isänmaalle, koska olette oivallinen ja kokenut sotilas.
— Mutta onko minulla aikaa päästä tuolle hyvälle tielle? Monet oikeudenkäynnit odottavat minua. Minun täytyy vuoteeltani suoraan oikeuteen… Enkä tahdo paeta. Niin paljon oikeudenkäyntejä! Ja oikeus tuomitsee varmasti syylliseksi.
— Tämä pelastaa niistä! — sanoi herra Wolodyjowski ottaen esille käskykirjeitään.
— Käskykirjelmä! — huudahti Kmicic. — Kenelle?
— Teille! Eikä teidän tarvitse mennä oikeuteen täällä, koska olette tämän mukaan hetmanin oikeuden alainen. Kuunnelkaa, mitä ruhtinas kirjoittaa minulle.
Ja herra Wolodyjowski luki Kmicicille Radziwillin yksityisen kirjeen, huokasi sitten syvään, kiersi viiksiään ja sanoi:
— Kuten kuulitte, riippuu minusta, annanko käskykirjelmän teille vai enkö.
Pelko ja toivo kuvastuivat Kmicicin kasvoilla.
— Entä mitä teette? — kysyi hän vaisulla äänellä.
— Minä annan, — vastasi Wolodyjowski.
Kmicic ei ensin virkkanut mitään. Hänen päänsä painui patjalle, ja hän jäi hetkeksi tuijottamaan kattoon. Yht'äkkiä hänen silmänsä alkoivat kostua, ja niissä tuiki tuntemattomat vieraat, kyynelet, värisivät jo ripsissä.
— Lyötäköön minut säpäleiksi, — sanoi hän vihdoin, — jos koskaan olen tavannut jalompaa miestä kuin te!… Jos te minun tähteni olette saanut rukkaset ja jos, kuten arvelette, Oleńka rakastaa minua, niin olisi joku muu tämän varmasti kostanut minulle ja syössyt minut entistä syvemmälle… Mutta te ojennatte minulle kätenne ja kiskotte minut kuin haudasta ylös!
— Minä tahdon uhrata omat etuni rakkaan isänmaan tähden, jolle te vielä voitte tehdä suuria palveluksia. Mutta sen sanon teille, että jos olisitte lainannut nuo kasakat Trubeckilta tai Chowanskilta, niin siinä tapauksessa en olisi antanut teille käskykirjelmää. Olipa onni, ettette ollut sitä tehnyt!
— Etevä esimerkki muille! — huudahti Kmicic. — Antakaa minun puristaa kättänne! Suokoon Jumala, että saisin joskus tehdä teille vastapalveluksen. Olen teille kiitollinen koko ikäni!
— No niin… Kuulkaahan sitten: Teidän ei siis tarvitse ilmaantua minkään oikeusistuimen eteen, vaan ryhtyä työhön. Jos te olette hyödyksi isänmaalle, niin kyllä täkäläinen aateli suo teille anteeksi, sillä isänmaa on sen sydämellä… Te voitte vielä hyvittää rikoksenne, voittaa hyvän maineen ja säteillä kunniaa kuin aurinko… Ja sitten tiedän vielä erään neitosen, joka varmasti valmistaa teille lahjan palkinnoksi.
— Hei! — huusi Kmicic innoissaan. — Miksi loikoilla täällä sängyssä, kun vihollinen polkee isänmaata! Hei! Onko siellä ketään? Poika, tuo saappaani!… Ei kuulu ketään!… Yksin olen!… Mutta lyököön salama minut, jos näillä patjoilla kauan piehtaroin!
Herra Wolodyjowski hymyili tyytyväisesti ja virkkoi:
— Teidän henkenne on vielä ruumistanne paljon voimakkaampi.
Sitten hän nousi lähteäkseen, mutta Kmicic ei päästänyt häntä, ennenkuin saisi tarjota hänelle viiniä.
Oli jo ilta, kun pienikasvuinen ritari läksi Lubiczista suunnaten matkansa Wodoktyyn.
»Minä hyvitän parhaiten kovat sanani», ajatteli hän, »kun kerron neidille, että Kmicic ei nouse ainoastaan vuoteeltaan, vaan myöskin häpeästään… Hän ei ole mikään pohjaltaan pilaantunut mies, vaan hän on julman tulinen. Minä tuon neidille varmasti lohdutuksen ja luulen, että hän ottaa minut ystävällisemmin vastaan nyt kuin silloin, kun itseäni tarjosin…»
Tässä tuo rehellinen ritari huokasi ja virkahti:
— Onkohan maailmassa neitoa, joka olisi minulle määrätty?
Tällaisissa mietteissä hän saapui Wodoktyyn. Tuttavamme, pörröpäinen samogitialainen, riensi veräjälle, jonka hän avasi verkalleen sanoen:
— Emäntä ei ole kotona.
— Onko hän lähtenyt jonnekin?
— On.
— Minne?
— En tiedä.
— Milloin hän palaa?
— En tiedä.
— Puhu ihmisiksi! Eikö hän sanonut milloin tulee?
— Jumala ties, ehk'ei koskaan, sillä vaunut olivat kirstuja täynnä.
Siitä pääteltiin, että pitkä on matka.
— Vai niin! — murahti herra Michal. — Tämän olen nyt saanut aikaan!…