SEITSEMÄS LUKU.
Samana yönä, kaksi tuntia sen jälkeen kuin Wolodyjowski joukkoineen oli lähtenyt, saapui itse Radziwill sotajoukkonsa saattamana Billewiczin kartanolle. Ruhtinas oli lähtenyt tapaamaan Kmiciciä peläten tämän voivan joutua Wolodyjowskin käsiin. Saatuaan kuulla mitä oli tapahtunut, hetmani otti miekankantaja Billewiczin ja Oleńkan mukaansa ja palasi Kiejdanyyn.
Hetmani oli kovasti kiihdyksissään miekankantajan antamista tiedoista. Tämä kertoili näet kaikesta laveasti kääntääkseen siten pois itsestään julman magnaatin huomion. Hän ei uskaltanut edes vastustaa Kiejdanyyn lähtöä ja iloitsi sydämessään, kun myrsky oli tauonnut niin vähällä. Sitäpaitsi Radziwillilla, vaikka hän epäilikin miekankantajaa salakavalista vehkeistä, oli nyt paljon huolia, eikä hän senkään tähden tahtonut muistella asiaa sen enempää.
Wolodyjowskin pako saattoi kokonaan muuttaa olosuhteet Podlasiessa. Horotkiewicz ja Jakob Kmicic, jotka siellä seisoivat hetmania vastaan kapinoivain joukkojen etupäässä, olivat oivallisia sotilaita, mutta vailla vaikutusvaltaa, minkätähden koko kapinallisten yhtymällä oli vähäinen merkitys. Mutta nyt Wolodyjowskin seurassa pääsivät pakoon sellaiset miehet kuin Mirski, Stankiewicz ja Oskierka, puhumattakaan pienestä ritarista itsestään, jotka kaikki olivat erinomaisia ja yleisesti kunnioitettuja upseereja. Podlasiessa oli tosin ruhtinas Boguslaw, joka hovin lippukuntien avulla piti puoliaan konfederaatteja vastaan, odottamassa apujoukkoja enoltaan vaaliruhtinaalta. Mutta vaaliruhtinas viivytteli, ja sillävälin kasvoi kapinallisten lukumäärä kasvamistaan.
Jonkin aikaa hetmani ajatteli jo lähteä itse Podlasieen lyödäkseen yhdellä iskulla kapinalliset, mutta hänen lähtöään esti kuitenkin pelko, että heti kun hän jalallaan astuu ulkopuolelle Samogitian, koko maa nousee ja saa Radziwillin arvon ruotsalaisten silmissä laskeutumaan nollaan saakka. Hänen viimeiseksi suunnitelmakseen jäi näin ollen jättää koko Podlasie omiin hoteisiinsa ja kutsua ruhtinas Boguslaw takaisin Samogitiaan.
Se olikin välttämättömän tarpeellista, sillä toiselta puolelta kuului pahoja huhuja Vitebskin vojevodan toimenpiteistä. Hetmani oli yrittänyt tehdä sovintoa hänen kanssaan, mutta vojevoda Sapieha oli lähettänyt kirjeet takaisin ilman vastausta. Kerrottiin hänen myyvän mitä suinkin voi, sulattavan omistamansa hopeat rahoiksi, panttaavan kallisarvoisia mattoja juutalaisille, vuokraavan pois maatilojaan ja kokoavan joukkoja.
Hetmani, joka oli luonteeltaan saita ja aineellisiin uhrauksiin nähden sangen tarkka, ei ottanut uskoakseen sitä, että joku uhraisi koko omaisuutensa isänmaan onneksi, mutta pian hän tuli vakuutetuksi siitä, että asianlaita niin todella oli, sillä Sapiehan joukot kasvoivat päivä päivältä. Niihin liittyi pakolaisia, aatelisia, isänmaanystäviä, Radziwillin vihamiehiä, vieläpä, mikä pahempi, hänen entisiä ystäviään ja, mikä kaikkein pahinta, hänen omia sukulaisiaan.
Näin huojui perustuksillaan se rakennus, minkä Janusz Radziwill oli ylpeillen rakentanut. Tarkoitus oli ollut saada koko valtakunta mahtumaan tuohon rakennukseen, mutta nyt kävikin ilmi, ettei se voinut käsittää edes koko Samogitiaa.
Asema huononi yhä. Vitebskin vojevodaa vastaan olisi Radziwill voinut kutsua ruotsalaista sotaväkeä, jota tulvi yhä laajemmalti yli maan, mutta se olisi ollut oman voimattomuutensa tunnustamista. Sitäpaitsi oli hetmanin suhde ruotsalaisten ylipäällikköön Klawanyn taistelun jälkeen sangen kireä, mistä kiitos Zagloballe, eikä se kaikista selityksistä huolimatta juuri parantunut.
Lähtiessään auttamaan Kmiciciä oli hetmani toivonut voivansa ottaa vangiksi Wolodyjowskin, mutta sekin toivo oli pettänyt, ja synkkänä palasi hän nyt Kiejdanyyn. Häntä ihmetytti se, ettei tavannut Kmiciciä matkalla Billewiczin kartanosta, mikä johtui siitä, että Andrzej-herra, jonka rakuunat Wolodyjowski oli siepannut mukaansa, palasi yksin ja oikaisi metsien kautta.
Vietettyään koko yön hevosen selässä ja palattuaan seuraavana päivänä puolipäivän tienoissa joukkoineen Kiejdanyyn hetmani ensi töikseen tiedusteli Kmiciciä. Sanottiin tämän palanneen, mutta ilman rakuunoita. Tämän hetmani jo tiesikin, mutta hän oli utelias Kmicicin omasta suusta kuulemaan selityksen matkasta ja käski heti kutsua miehen luokseen.
— Sinä et onnistunut enemmän kuin minäkään, — virkkoi ruhtinas, kun Kmicic asettui hänen eteensä. — Miekankantaja on minulle jo kertonut, että sinä jouduit sen pienen paholaisen käsiin.
— Niin! — vastasi Kmicic.
— Ja minun kirjeeni pelasti sinut?
— Mistä kirjeestä teidän ylhäisyytenne puhuu? Luettuaan sen, joka minulla oli, he palkinnoksi lukivat minulle toisen, jonka teidän ylhäisyytenne oli kirjoittanut Birźen komendantille.
Radziwillin synkät kasvot sävähtivät punaisiksi.
— Sinä tiedät siis?…
— Tiedän! — vastasi Kmicic tuimasti. — Kuinka on teidän ylhäisyytenne voinut menetellä sillä tavalla minua kohtaan? Kun tavallinen aatelismies häpeää syödä sanansa, niin mitenkä ruhtinas ja päällikkö…
— Vaikene! — huusi Radziwill.
— En vaikenekaan, sillä minun täytyi hävetä teidän tähtenne niitten miesten edessä! He koettivat saada minua liittymään joukkoonsa, mutta minä en tahtonut, vaan sanoin: »Palvelen Radziwillia, koska hänen puolellaan on oikeus ja totuus!» Silloin he näyttivät minulle kirjeen. »Katsohan, millainen sinun Radziwillisi on!» he sanoivat, ja minun täytyi hammasta purren niellä häpeä.
Hetmanin huulet alkoivat värähdellä vihasta. Hänet valtasi hurja halu poistaa ainaiseksi tuo huimapää tieltään, ja hän kohotti jo kätensä lyödäkseen kämmenensä yhteen ja siten antaakseen merkin palvelijoilleen. Kmicic olisi varmaan hyvin kalliisti saanut maksaa rohkeutensa, jollei ruhtinas samassa olisi saanut hengenahdistuskohtausta. Tämän kasvot mustuivat, kädet kohosivat, haparoivat ylös ilmaan, silmät pullistuivat kuopistaan ulos, ja kurkusta nousi käheä ääni, jonka Kmicic arveli merkitsevän:
— Tukehdun!…
Kmicic hätyytti palvelijat ja henkilääkärin saapuville, ja nämä alkoivat herättää tuntoihin tajutonta ruhtinasta. Vasta tunnin kuluttua tämä ilmaisi elonmerkkejä.
Kmicic poistui.
Käytävässä hän tapasi Charlampin, joka äskettäin oli toipunut taistelussa Oskierkan unkarilaisia vastaan saamistaan haavoista.
— Mitä uutta? — uteli viiksiniekka.
— Tuli jo tajuihin, — vastasi Kmicic.
— Hm!… Mutta minä päivänä hyvänsä voi käydä niin, ettei enää tulekaan. Asiamme laita on huono, herra eversti: jos ruhtinas kuolee, niin me joudumme vastaamaan hänen töistään. Ainoa pelastukseni on Wolodyjowskissa, jonka toivon ottavan vanhat aseveikkonsa suojelukseensa. — Ja hiljentäen ääntään hän lisäsi: — Olen tyytyväinen, että hän pääsi pakenemaan.
— Oliko hän sitten vähällä joutua kiinni?
— Vähälläkö? Ajatelkaas: metsiköstä, johon saimme hänet saarretuksi ja josta ei susikaan olisi päässyt pakenemaan, se mies pujahti kuin pujahtikin pois. Kuka tietää minä päivänä saamme hänen kanssaan taistella avoimella kentällä, sillä uhkaavaksi käy asemamme. Koko aatelisto kääntyy vieroen pois ruhtinaasta, ja kaikki sanovat mieluummin olevansa tekemisissä rehellisten vihollisten, kuten ruotsalaisten ja tataarien, kuin luopion kanssa. Niin, niin se on! Ja ruhtinas antaa yhä vain vangita ja raahata tänne kansalaisia — mikä näin meidän kesken sanoen on vastoin lakia ja oikeutta. Tänään esimerkiksi on miekankantaja Billewicz tuotu tänne.
— Tuotu?
— Niin. Ja hänen sukulaistyttönsä myöskin. Suloinen kuin satu! Kadehdin teitä.
— Missä he ovat nyt?
— Oikeanpuolisessa sivurakennuksessa. Heille annettiin hyvät huoneet, niitä ei voi moittia, mutta se vain on harmillista, että vartija astelee oven takana. Entä milloinka ovat häänne, herra eversti?
— Ei ole vielä edes soittajia häihin tilattu! — virkkoi Kmicic. —
Voikaa hyvin!
Ja hän meni huoneeseensa. Uneton yö, voimakkaat vaikutelmat ja äskeinen tapaaminen ruhtinaan kanssa olivat siihen määrään uuvuttaneet häntä, että hän töin tuskin jaksoi seisoa jaloillaan. Sitäpaitsi Charlampin yksinkertainen kysymys: »Milloinka ovat häänne?» oli syvästi koskenut häneen. Hän oli nähnyt Oleńkan jääkylmät kasvot ja yhteenpuristetut huulet, jotka näyttivät vahvistavan hänen kuolemantuomionsa. Mutta eipä olisi Oleńkan pyyntö voinut häntä kuolemasta pelastaa, sillä herra Wolodyjowski olisi pysynyt taipumattomana. Mutta sittenkin! Kmiciciin koski kovasti se, ettei Oleńka ollut edes yhtäkään sanaa hänen pelastuksekseen sanonut. Kaksi kertaa sitä ennen ei neito ollut horjunut päätöksessään pelastaakseen hänet. Oliko kuilu heidän välillään kasvanut niin suureksi ja tytön sydämessä sammunut ei ainoastaan rakkaus, vaan myötätunto, jota pitäisi voida tuntea jokaista kohtaan? Mitä enemmän Kmicic asiaa ajatteli, sitä julmemmalta Oleńka hänestä tuntui, sitä suuremmaksi kasvoi katkeruus tuota naista kohtaan. »Mitä olen tehnyt», — kysyi hän itseltään, — »koska hän vieroo minua kuin olisin kirkon kiroama? Jos syynä on se, että palvelen Radziwillia, niin voin puhtaalla omallatunnolla sanoa, etten tee sitä oman etuni tai kunnianhimoni tähden, vaan ainoastaan siksi, että näen siinä isänmaani pelastuksen. Miksi tuomitaan minua siis kuulustelematta?…»
— Hyvä! Olkoon niin! Minä en rukoile anteeksi syntejä, joita en ole tehnyt, enkä ano keneltäkään armoa! — taisteli hän kaiketi jo tuhannennen kerran.
Tuska ei kuitenkaan heittänyt, vaan päinvastoin yltyi. Andrzej-herra kävi pitkälleen vuoteeseensa ja koetti nukkua, mutta niin väsynyt kuin olikin, ei hän saanut unta. Jonkin ajan kuluttua hän nousi ja alkoi astella huoneessaan edestakaisin. Tuon tuostakin hän painoi kämmenillään kuumaa otsaansa ja valitti:
— Toisin ei voi olla, sillä tytöllä on kivi sydämen kohdalla!
Tai:
— Sitä en olisi odottanut… Jumala häntä rangaiskoon!
Näissä mietteissä kului hetki, kului toinen. Vihdoin hän alkoi vuoteensa laidalla istuen torkkua, mutta ennenkuin hän oli ennättänyt nukkua, saapui muuan hovimies tuomaan sanomaa, että ruhtinas halusi tavata häntä.
Radziwill tunsi voivansa paremmin ja hengitti vapaammin, mutta hänen lyijynharmaat kasvonsa todistivat suurta voimattomuutta. Hän istui syvässä nojatuolissa taljojen ympäröimänä vieressään henkilääkärinsä, jonka hän kuitenkin Kmicicin astuessa sisään lähetti pois.
— Minä olin jo joutua toiseen maailmaan, ja sinun tähtesi! — sanoi hän
Andrzej-herralle.
— Teidän ylhäisyytenne, se ei ollut minun syyni, sillä sanoin mitä ajattelin.
— Älköön sellaista enää tapahtuko. Älä sinä ainakaan lisää kuormaani ja muista, että olen suonut sinulle anteeksi, mitä muille en soisi.
Kmicic vaikeni.
— Jos minä annoin käskyn, — jatkoi ruhtinas hetken vaitiolon jälkeen, — mestata ne miehet, jotka Kiejdanyssa sinun pyynnöstäsi olin armahtanut, niin se tapahtui vain siksi, että olisin säästänyt sinulta tuskia. Minä myönnyin vain näennäisesti, sillä olen sinuun nähden heikko… Ja heidän kuolemansa oli välttämätöntä. Olisinko minä mikään pyöveli, vai luuletko, että olisin vuodattanut verta tuottaakseni punaisella värillä iloa silmilleni?… Mutta jahka elät kauemmin, tulet näkemään, että jos ken haluaa tässä maailmassa jotakin aikaansaada, niin sen ei sovi antaa tunteilleen valtaa. Täällä Kiejdanyssa olisi niiltä miehiltä pitänyt henki ottaa, sillä nyt sen jo näet, mitä sinun vastustuksestasi on seurauksena: kapina kasvaa, kansalaissota täydessä vauhdissa, suhde ruotsalaisiin rikki ja muille huono esimerkki, joka tarttuu kuin rutto. Katso ja opi! Jos heidät olisi silloin Kiejdanyssa surmattu, ei mitään tällaista olisi tapahtunut. Kun sinä pyysit heidän puolestaan, niin kuuntelit vain tunteittesi ääntä, mutta minä lähetin heidät Birźeen surmattaviksi, sillä olen sinua kokeneempi ja näin kauemmaksi… Älköön Jumala koskaan suoko anteeksi niille miehille, jotka ovat niin paljon pahaa tehneet!
— Niin paljoa ei kuitenkaan, että sillä kokonaan teidän ylhäisyytenne yrityksen tuhota voisivat.
— Vaikkapa ei muuta kuin sen, mikä särki välimme de la Gardien kanssa, niin oli sekin jo korvaamatonta. On jo selvitetty, etteivät ne olleet minun miehiäni, mutta uhkauskirje, jonka de la Gardie lähetti minulle, on jäljellä, enkä sen sisällystä suo hänelle anteeksi… De la Gardie on Ruotsin kuninkaan lanko, mutta voisi hän olla minunkin lankoni, sillä siihen eivät Radziwillien kynnykset olisi liian korkeita…
— Teidän ylhäisyytenne, neuvotelkaa suorastaan kuninkaan eikä hänen palvelijainsa kanssa.
— Niin aion tehdä. Jolleivät surut tee minusta loppua, niin kyllä minä sille ruotsalaiselle opetan vielä kohteliaisuutta. Niin, jolleivät surut tee minusta loppua, sillä täällä tuskin on sellaista, joka ei lisäisi kärsimysteni taakkaa. Oh, kuinka raskasta! Kukapa uskoisi, että olen sama mies kuin muinoin? Koko valtakunta katsoi minuun ja Wisniowieckiin kuin kahteen aurinkoon. Kaikki vapisivat Chmielnickin edessä, ja hän vapisi minun edessäni. Ja ne samat joukot, jotka minä vaaran hetkinä vein voitosta voittoon, ne hylkäävät minut nyt ja nostavat kätensä minua vastaan, ikäänkuin olisin murhamies.
— Eivät kaikki. On sellaisiakin, teidän ylhäisyytenne, jotka uskovat ja luottavat teihin! — virkkoi Kmicic jonkin verran katkonaisesti.
— Jotka uskovat ja luottavat minuun… kunnes siitä herkeävät, — vastasi Radziwill hänelle katkerasti. Mikä suuri armo heidän puoleltaan! Jokainen teistä isku iskulta valmistaa loppuani, vaikk'ei se johdu kenenkään mieleen.
— Teidän ylhäisyytenne, kiinnittäkää huomionne päämäärään eikä sanoihin.
— Kiitän neuvosta… Tästä puoleen tulen pitämään silmällä jokaisen kasvojen ilmettä ja olemaan jokaisen mielen mukainen…
— Katkeria sanoja, teidän ylhäisyytenne.
— Entä onko elämäni suloista sitten?… Jumala on luonut minut suorittamaan suuria tekoja, ja täällä täytyy minun tuhlata voimiani mitättömään kansalaissotaan. Aioin mitellä voimiani mahtavien hallitsijani kanssa, mutta olen vajonnut niin alas, että nyt minun täytyy pyydystellä muuatta herra Wolodyjowskia omilla maillani. Sen sijaan että hämmästyttäisin maailmaa voimallani, minä hämmästytän sitä heikkoudellani. Sen sijaan että maksaisin Vilnon rauniot Moskovan raunioilla, minun täytyy kiittää sinua siitä, että olet varustanut Kiejdanyn vallituksilla… Minua tukahduttaa… ei ainoastaan hengenahdistuksen, vaan heikkouden tähden… Tämä toimettomuus tappaa minut vielä… Kovin tuntuu raskaalta! Ymmärrätkö?…
— Minäkin luulin, että kaikki menisi toisin!… — virkkoi Kmicic alakuloisesti.
Radziwill alkoi hengittää raskaasti.
— Ennenkuin sain kruunun päähäni, tuli orjantappurakruunu osakseni. Olen käskenyt astrologiani lukemaan tähdistä… Hän sanoi, että konjunktuurit ovat huonot, mutta että se kyllä menee ohi. Odottaessani kuitenkin muutosta kärsin… Joku karkottaa öisin unen silmistäni, joku liikkuu huoneessani… Jonkun silmä katsoo minuun… Toisinaan jähmetyn yht'äkkiä jääkylmäksi… Se on kuolema, joka liikkuu ympärilläni. Sietämätöntä! Minun täytyy olla valmiina tulemaan petetyksi ja hylätyksi, sillä tiedän, että on sellaisia, jotka horjuvat…
— Ei ole! — vastasi Kmicic. — Kuka on aikonut luopua, se on sen jo tehnyt.
— Älä petä, sillä olethan itse nähnyt, kuinka loputkin miehistöstä alkavat epäröidä.
Kmicic muisti, mitä Charlampilta oli kuullut, ja vaikeni.
— Synkältä, toivottomalta näyttää kaikki, mutta lujana on pysyttävä, — virkkoi Radziwill. — Älä puhu kenellekään, mitä nyt minulta olet kuullut… Hyvä oli, että sain tuon taudinkohtauksen tänään, sillä nyt se ei kohta uusiudu, ja minä tarvitsen juuri tänään voimia. Aion järjestää juhlan ja näyttää iloiselta nostaakseni mielialaa. Ole sinäkin iloinen äläkä puhu kenellekään tästä, sillä olen kertonut sen sinulle yksin, jotta et minua kiusaisi… Viha minut tänään valtasi. Pidä varasi, ettei se toistu, sillä pääsi on kysymyksessä. Tällä kertaa olen suonut sen sinulle anteeksi… Mene nyt ja lähetä Mieleszko luokseni. Tänään on tänne tuotu karkureita hänen lippukunnastaan, ja minä annan hänelle käskyn hirttää jokaisen niistä. Esimerkkiä on näytettävä… Voi hyvin! Tänään vielä pidetään Kiejdanyssa hauskaa!…