Vedenpaisumus I

by Henryk Sienkiewicz

KUUDES LUKU.

Andrzej Kmicic, lopetettuaan varustelutyöt ja turvattuaan Kiejdanyn odottamattomalta hyökkäykseltä, ei voinut enää tuonnemmaksi lykätä matkaansa miekankantaja Billewiczin ja Oleńka-neidin luo, etenkin kun ruhtinaan käsky tuoda heidät Kiejdanyyn oli ollut niin selvä. Mutta Andrzej ei tuntenut olevansa oikein oma herransa, ja kun hän vihdoin läksi liikkeelle viidenkymmenen rakuunan etupäässä, niin hänet valtasi sellainen levottomuus kuin hän olisi ajanut suoraan surman suuhun. Hän tunsi, ettei häntä oteta siellä ystävällisesti vastaan, ja vapisi ajatellessaan, että miekankantaja Billewicz saattaa asettua ase kädessä puolustamaan itseään, jolloin tahtomatta täytyi käyttää väkivaltaa.

Hän päätti kuitenkin ensin puhumalla ja pyytämällä saada heidät lähtemään. Jottei hänen tulonsa näyttäisi aseelliselta hyökkäykseltä, hän jätti rakuunat kapakkaan, aivan lyhyen matkan päähän kylästä, ja ratsasti itse henkivartijansa ja yhden palvelijansa saattamana eteenpäin käskettyään ajamaan vartavasten mukana tuotuja vaunuja aivan takanaan.

Aurinko painui jo huomattavasti länteen, mutta sateisen ja myrskyisen yön jälkeen oli taivas kuitenkin kirkas; ainoastaan siellä täällä liikkui punertavia pilvenhattaroita. Kmicic ajoi halki kylän sykkivin sydämin ja rauhattomana kuin tataari, joka ensikertaa ajaa maankiertäjineen kylään ja vilkuilee joka suunnalle, eikö jossakin vain ole väijyksissä asestettuja miehiä. Mutta kolme ratsastajaa ei herättänyt mitään huomiota; lapset vain avojaloin juosta lötistivät tieltä pois, ja talonpojat nähdessään kauniin upseerin kumarsivat melkein maahan saakka. Kmicic ajoi yhä edelleen ja tultuaan kylän toiseen laitaan näki vihdoin edessään kartanon, Billewiczien vanhan kotipaikan, ja sen takana laajoja puistoja, jotka ulottuivat kauas aina alaviin niittyihin saakka. Kmicic hiljensi ajoa ja alkoi miettiä jotakin; nähtävästi hän valmisteli vastauksia kysymyksiin, joita hänelle voitiin tehdä, ja samalla hän miettiväisenä silmäili edessään kohoavia rakennuksia. Taloa ei voinut sanoa ihan herraskartanoksi, mutta kuka hyvänsä olisi heti arvannut, että talossa asui keskinkertaista pikkuaatelista varakkaampi mies. Itse päärakennus, joka oli selin puutarhoihin ja julkisivultaan maantielle päin, oli suuri, puinen. Sen seinähirret olivat vanhuuttaan niin mustuneet, että ikkunat niihin verraten näyttivät valkoisilta. Talon korkean katon yli kohosi neljä piippua ja kaksi kyyhkyslakkaa. Pilvenä lenteli talon ympärillä valkoisia kyyhkysiä milloin nousten ylös ilmaan, milloin laskeutuen alas. Kuisti, jonka etumusta koristi Billewiczien vaakuna, häiritsi jossakin määrin rakennuksen ulkonäköä, sillä se ei ollut sen keskustassa, vaan syrjässä. Nähtävästi oli rakennus ennen muinoin ollut pienempi, mutta sitten rakennettu toiseen päähän lisäksi; tämä lisärakennus oli aikojen kuluessa mustunut niin, ettei se missään suhteessa eronnut entisestä. Kahden puolen pihamaata oli pitkät sivurakennukset, joissa oli huoneita vieraille, joita saapui suuriin sukujuhliin, keittiöitä, vajoja, talleja ratsuhevosille, joita isäntäväki tahtoi pitää aina käsillä, huoneita palvelijoille ja kasakoille.

Keskellä suurta pihaa kasvoi vanhoja lehmuksia, joihin haikarat olivat tehneet pesiä. Erääseen puuhun oli kytketty karhu kahleella kiinni. Kaksi kaivonvinttiä kummallakin puolella pihaa ja Ristiinnaulitun kuva portin otsassa täydensivät kuvaa varakkaan aatelisen talosta. Oikealla pilkisti lehmusten lomitse olkikattoisia ulkorakennuksia.

Kmicic ajoi pihalle portista, joka oli selkoselällään kuin vieraita tervehtivän aatelisen syli. Pihalla maleksivat koirat alkoivat heti haukkua, ja kylkirakennuksesta juoksi ulos kaksi renkipoikaa ottamaan hevoset huostaansa.

Samassa ilmaantui päärakennuksen kuistille nainen, jonka Kmicic heti tunsi Oleńkaksi. Tulijan sydän alkoi sykkiä entistä kovemmin. Heitettyään ohjakset tallipojille Kmicic lähestyi portaita lakki toisessa ja miekka toisessa kädessä.

Oleńka seisoi hetkisen varjostaen kädellään silmiänsä laskevan auringon säteiltä ja katosi tuossa tuokiossa, ikäänkuin hän olisi säikähtynyt vieraan tulosta.

»Paha enne!» — ajatteli Andrzej. — »Tyttö välttää minua.»

Katkeruus vihlaisi miehen mieltä sitäkin enemmän, kun kaunis auringonlasku, kartanon kuva ja ympäristön rauha olivat täyttäneet hänen sydämensä toiveilla, joista hän ei ollut tehnyt selvää itselleen.

Hänen rinnassaan oli ollut tunne, että hän ajaa kihlattunsa luo, joka vastaanottaa hänet säteilevin silmin ja punat poskipäillä.

Mutta tulijan kuvitelmat olivat kohta kadonneet. Tuskin oli tyttö huomannut hänet, kun jo pyrähti kuin pahaa henkeä pakoon. Sensijaan tuli herra miekankantaja vierasta vastaan kasvoillaan rauhaton, synkkä ilme.

Kmicic kumarsi ja virkkoi:

— Olisin jo aikoja sitten tullut osoittamaan teidän ylhäisyydellenne kunnioitustani, mutta näinä rauhattomina aikoina en ole voinut, vaikk'ei halua ole puuttunut.

— Kiitän. Olkaa hyvä ja käykää sisälle, — vastasi herra miekankantaja sivellen kädellä otsaansa, mikä merkitsi tyytymättömyyttä tai epävarmuutta.

Kmicic ei tahtonut astua ensimmäisenä sisälle. He kumartelivat toisilleen kynnyksen edessä. Vihdoin Kmicic astui askelen miekankantajan edelle, ja he ilmaantuivat huoneeseen.

Siellä istui kaksi aatelismiestä, herra Dowgird Plemborgista, Billewiczien naapureita, mies parhaassa iässä, ja herra Chudzynski, Ejragolun omistaja. Kmicic huomasi, että heidän kasvonsa synkkenivät heti kun he olivat kuulleet tulijan nimen, mutta hän katsoi heihin uhkaavasti ja päätti olla heistä vähääkään välittämättä.

Seurasi kiusallinen hiljaisuus.

Kmicic kävi kärsimättömäksi ja puri viiksiään, vieraat vilkuilivat häneen alta kulmain, ja herra miekankantaja siveli yhä otsaansa.

— Ehkä juotte kanssamme lasillisen simaa, — virkkoi tämä vihdoin osoittaen kannua ja laseja.

— Olkaa hyvä!

— Hyvin mielelläni juon kanssanne, herra miekankantaja! — vastasi
Kmicic jäykästi.

Herrat Dowgird ja Chudzynski alkoivat vaihtaa silmäyksiä, mutta eivät kuitenkaan ruvenneet ystävän talossa riitaa rakentamaan, etenkään kuuluisan sotasankarin kanssa.

Isäntä löi kämmeniään yhteen, käski tuoda neljännen lasin ja täytti sen.

— Iloitsen tulostanne, — sanoi hän nostaen lasinsa huulilleen.

— Olisin onnellinen, jos niin on asian laita.

— Vieras on aina tervetullut, — sanoi isäntä miettivästi.

Hetken kuluttua hän, pitäen itseään nähtävästi velvollisena ylläpitämään keskustelua, kysyi:

— Mitä Kiejdanyyn kuuluu? Miten hetmani voi?

— Eipä erikoisen hyvin, herra miekankantaja, — vastasi Kmicic. — Nykyisinä rauhattomina aikoina se on varsin luonnollista… Ruhtinaalla on paljon huolia ja harmia.

— Sen uskon! — puuttui herra Chudzynski puheeseen.

Kmicic loi häneen katseen, kääntyi sitten taas miekankantajan puoleen ja jatkoi:

— Ruotsin kuningas lupasi apua ruhtinaalle, ja tämä aikoi lähteä Vilnoon kostamaan sen hävityksestä. Olettehan kuulleet, että Vilnossa on raivonnut tulipalo jo seitsemäntoista päivää. Kerrotaan, että kaupungista on jäljellä enää savuavia kellareita…

— Surkeata! — huokasi miekankantaja.

— Todellakin surkeata. Jollei sitä olisikaan voitu välttää, niin pitäisi ainakin kostaa ja hävittää vihollisen pääkaupunki maan tasalle. Ja niin olisi tehtykin, jollei olisi syntynyt kapinaa hetmania vastaan, sensijaan että olisi yhdessä hänen kanssaan lähdetty vihollista vastaan. Eipä kumma, jos hetmanin terveys heikontuu, kun hän, Jumalan valitsema, suurten päämääräin sankari, näkee, kuinka ihmisten ilkeys asettaa hänen tielleen yhä uusia esteitä. Ruhtinaan parhaat ystävät ovat hylänneet hänet ja menneet vihollisen puolelle.

— Niin ovat! — sanoi miekankantaja arvokkaasti.

— Ja se häntä kovasti surettaa, — jatkoi Kmicic. — Olen kuullut ruhtinaan sanovan: »Tiedän, että rehellisetkin miehet minut tuomitsevat, mutta miksi he eivät tule Kiejdanyyn ja sano minulle suoraan, mikä on syynä siihen, etteivät tahdo kuulla neuvoistani puhuttavankaan?»

— Ketä hän sillä tarkoitti? — kysyi miekankantaja.

— Etupäässä teitä, kunnioitettava herra… Hän pitää teitä suuressa arvossa, mutta epäilee, että tekin kuulutte hänen vihollisiinsa…

Miekankantaja alkoi rauhattomasti sivellä otsaansa, ja huomatessaan keskustelun saaneen odottamattoman käänteen hän löi kämmeniään yhteen.

Nuorukainen ilmaantui ovelle.

— Etkö näe, että alkaa olla pimeä?… Valoa! — huusi isäntä.

— Jumala voi todistaa, — jatkoi Kmicic, — että omasta tahdostani pidin velvollisuutena kunnioittaa teitä tällä käynnillä luonanne, mutta nyt minä saavuin samalla ruhtinaankin asioissa. Jos aika olisi toinen, olisi hän varmaan itse ajanut luoksenne…

— Liian suuri kunnia!… — ehätti miekankantaja.

— Älkää sanoko niin! Käyväthän naapurit tavallisesti toistensa luona, mutta kun ruhtinaalla ei ollut hetkeäkään vapaata aikaa, niin sanoi hän minulle: »Selitä Billewiczille, etten voi itse saapua, mutta tulkoon hän heti luokseni ja ottakoon sukulaisensa mukaan, sillä en tiedä missä olen huomenna tai ylihuomenna.» Niinpä saavuinkin minä nyt kutsumaan teitä ruhtinaan luo ja iloitsen tavatessani teidät molemmat terveinä. Minä näin jo ovessa Aleksandra-neidin, joka samassa katosi jonnekin kuin usva niityltä…

— Niin, minä lähetin hänet katsomaan, kuka saapui, — virkkoi isäntä.

— Odotan nyt vastaustanne, — lisäsi Kmicic. Samassa ovi avautui, ja palvelija astui sisään tuoden kynttilän, jonka valossa saattoi nähdä miekankantajan kasvoilla hämmentyneen ilmeen.

— Kunnia on minulle kovin suuri, — vastasi hän, — mutta… minulla on paraikaa vieraita, kuten näette… Olkaa hyvä ja pyytäkää puolestani anteeksi hetmanilta…

— Eihän se estä teitä, sillä kaiketi nämä herrat väistyvät hetmanin tieltä.

— Me vastaamme kyllä itse puolestamme! — pääsi herra Chudzynskilta.

— Odottamatta muitten määräyksiä! — lisäsi herra Dowgird.

— Kas niin, herra miekankantaja, arvasinhan, että he kohteliaina miehinä suostuvat lähtöönne, — selitti Kmicic ottaen aatelismiesten ilkeät huudahdukset myöntymyksen kannalta. — Sitäpaitsi, tahtomatta heitä vähääkään loukata, saan ruhtinaan nimessä pyytää heitäkin saapumaan Kiejdanyyn.

— Liian suuri armo! — vastasivat molemmat.

— Meillä on muutakin tekemistä.

Kmicic katsoi heihin omituisesti ja sanoi sitten kylmästi ikäänkuin jollekin muulle henkilölle:

— Kun ruhtinas pyytää, niin kukaan ei voi kieltäytyä!

Isäntä ja muut vieraat nousivat paikoiltaan.

— Merkitseekö tämä väkivaltaa? — kysyi miekankantaja.

— Herra miekankantaja! — vastasi Kmicic.

— Nämä herrat lähtevät huolimatta siitä, tahtovatko he vai eivätkö tahdo, sillä minä tahdon niin, mutta mitä teihin tulee, niin tahtoisin minä välttää väkivaltaa ja sentähden pyydän mitä hartaimmin: täyttäkää ruhtinaan tahto! Olen toisen palveluksessa ja täytän isäntäni määräyksen, mutta niin kauan kuin voin toivoa, että pyyntöni vaikuttaa teihin, niin kauan en herkeä pyytämästä… Vannon: teidän päästänne ei tule hiuskarvaakaan putoamaan. Ruhtinas tahtoo puhua kanssanne, tahtoo, että te näiden levottomien aikojen tähden muuttaisitte Kiejdanyyn. Siinä kaikki! Teitä tullaan kohtelemaan siellä kuten vierasta ja ystävää, siitä annan ritarinsanani.

— Aatelismiehenä minä panen vastalauseeni! — huudahti herra miekankantaja. — Ja oikeus on puolellani!

— Ja miekat myös! — huusivat Chudzynski ja Dowgird.

Kmicic rupesi nauramaan, rypisti kulmakarvojaan ja virkkoi:

— Pankaa te miekkanne kiltisti tuppeen, hyvät herrat, muuten käsken seisottaa teidät tallin seinää vastaan ja lähettää kuulan kalloonne!

Molemmat aatelismiehet hytkähtivät, katsoivat vuoroin toisiinsa ja
Kmiciciin, ja miekankantaja huusi:

— Tämä on hävytöntä väkivaltaa aatelismiehen vapautta vastaan!

— Väkivaltaa ei käytetä, jos te vapaaehtoisesti suostutte, — vastasi Kmicic, — ja todistuksena siitä on sekin, että olen jättänyt rakuunani kylään ja saapunut yksin pyytämään teitä, kuten naapuri naapuria. Älkää kieltäytykö, sillä tällaisina aikoina ei voi siihen kiinnittää huomiota. Itse ruhtinas tulee pyytämään teiltä anteeksi, ja olkaa vakuutettu, että teidät otetaan vastaan naapurina ja hyvänä ystävänä. Ymmärtäkää sekin, että jos toisin voisi olla asian laita, niin sata kertaa mieluummin olisin ottanut kuulan kallooni kuin lähtenyt tänne teitä noutamaan. Niin kauan kuin elän, ei hiuskarva ole putoava yhdenkään Billewiczin päästä! Ajatelkaa kuka minä olen, muistakaa herra Heraklius ja hänen testamenttinsa, niin te myönnätte, että ruhtinas olisi valinnut jonkun muun kuin minut, jos hänellä olisi ollut pahoja tarkoituksia teihin nähden.

— Mutta miksi hän käyttää väkivaltaa, miksi pakottaa minut lähtemään?… Kuinka minä voisin luottaa häneen, kun koko Liettua puhuu siitä, kuinka hän on vanginnut kaikkein kunnioitettavimpia henkilöitä, jotka nyt huokailevat lukkojen takana Kiejdanyssa?

Kmicic huoahti helpommin, sillä sanoista ja äänestä hän päätteli, että miekankantajan vastarinta alkoi raueta.

— Herra miekankantaja! — vastasi hän melkein iloisesti. — Hyvien naapurusten kesken saattaa pakko useinkin johtua pelkästään hyvästä tarkoituksesta. Kun te otatatte pyörät pois vieraanne vaunuista ja lukitsette tallin oven, niin eikö se ole väkivaltaa? Kun te pakotatte häntä juomaan vasten tahtoaan, niin eikö se ole pakkoa? Ja nyt, vaikka minä sitoisin teidät ja veisin rakuunain vartioimana Kiejdanyyn, niin katson minä ainoastaan teidän parastanne… Kapinallisia joukkoja kuljeksii ympäri tehden laittomia tekoja, talonpojat liittyvät laumoiksi, ruotsalaiset sotajoukot lähestyvät, ja te luulette pääsevänne ehjin nahoin rytäkästä ja pelastavanne talonne tulipalolta ja ryöstöltä!… Onko tämä mikään linnoitus? Voisitteko puolustautua täällä? Mitä ruhtinas tahtoo? Turvallista paikkaa teille. Kiejdanyssa ei mikään vaara teitä uhkaa, ja tänne lähettää ruhtinas joukko-osaston, joka tulee vartioimaan omaisuuttanne kuin silmäterää, ja jos yksikään talikko tai lapio katoaa talostanne, niin voitte ottaa omaisuuteni.

Miekankantaja alkoi astella pitkin huonetta.

— Voinko luottaa sanoihinne?

— Voitte, — vastasi Kmicic.

Samassa astui Aleksandra-neiti huoneeseen. Nuori ritari oli syöksyä häntä vastaanottamaan, mutta tulijan kylmä katse kiinnitti hänet paikkaansa, ja hän kumarsi vain sanatonna.

— Meidän tulee lähteä Kiejdanyyn! — sanoi miekankantaja pysähtyen
Oleńkan eteen.

— Miksi?

— Hetmani kutsuu luokseen.

— Kunnioitettavasti kuten hyvän naapurin ainakin! — lisäsi Kmicic.

— Niin, sangen kunnioitettavasti, — virkkoi miekankantaja alakuloisesti. — Mutta jollemme lähde vapaaehtoisesti, niin tämä ritari käskyn mukaisesti ympäröi meidät rakuunoillaan ja vie väkisin.

— Jumala varjelkoon asiata kääntymästä sellaiseksi! — sanoi Kmicic.

— Enkö sanonut teille, setä, — virkkoi Aleksandra-neiti, — että meidän olisi pitänyt paeta mahdollisimman kauas, sillä täällä hän ei jättäisi meitä rauhaan… Siinä se nyt oli!

— Mitäpä tehdä! Mitäpä tehdä! Väkivallalle et mitään mahda! — huudahti miekankantaja.

— Siinäpä se! — sanoi neiti, — mutta vapaaehtoisesti me emme missään tapauksessa lähde sen petturin taloon. Sitokoot ne roistot meidät kahleihin ja rääkätkööt… Me emme ole ainoita sorretulta… mutta tietäkööt myös, että pidämme kuoleman häpeätä parempana.

Hän kääntyi mitä halveksivin ilme kasvoillaan Kmicicin puoleen.

— Sitokaa meidät, herra upseeri, tai herra pyöveli, ja raahatkaa hevosillanne, sillä muuten me emme lähde!

Veri syöksähti Kmicicin poskipäihin. Ensiksi näytti siltä, kuin hän olisi päästänyt kauhean vihansa valloilleen, mutta sitten hän kuitenkin hillitsi itsensä.

— Oi, armollinen neiti! — huudahti hän hillityllä äänellä. — Teissä ei ole hituistakaan suopeutta minua kohtaan, koska kerran sanotte minua roistoksi, petturiksi. Tuomitkoon Jumala, kuka meistä on oikeassa, minäkö, joka palvelen hetmania, vai tekö, joka ajatte minut luotanne kuin koiran. Jumala on suonut teille suloutta, mutta julman sydämen. Te nautitte siitä, että voitte tuottaa muille tuskia. Te menette jo yli rajojen, neiti, totta totisesti, yli rajojen!…

— Tyttö puhuu niinkuin pitää! — huusi rohkaistunut miekankantaja. — Me emme seuraa teitä vapaaehtoisesti! Viekööt teidän rakuunanne meidät.

Mutta Kmicic ei kiinnittänyt lainkaan hänen sanoihinsa huomiota, niin kiihtynyt hän oli.

— Te nautitte ihmisten tuskista, — jatkoi hän Oleńkalle, — ja olette julistanut minut petturiksi ilman tutkintoa, kuulematta sanoja, antamatta minun puolustautua. Olkoon sitten niin!… Mutta Kiejdanyyn te lähdette joko tahtoen tai tahtomattanne, yhtäkaikki! Siellä minun aikomukseni selviävät, siellä saatte nähdä, oikeinko olette minut tuominnut, siellä teidän omatuntonne on sanova, kuka meistä on pyöveli. Muuta kostoa en halua… Enkä muuta teiltä pyydäkään, sillä te olette jännittänyt jousen niin tiukasti, että se on katkennut… Teidän suloutenne suojassa piilee käärme kuin kukkasen alla!

— Me emme lähde! — huusi miekankantaja entistä päättävämmin.

— Emme lähde! — yhtyivät herrat Chudzynski ja Dowgird.

Kmicic kääntyi heihin. Hän oli vihasta kalpea, ja hänen hampaansa löivät loukkua kuin kuumeessa.

— Haa! — huusi hän. — Koettakaapas!… Kuuletteko kavioitten kapsetta!… Minun rakuunani tulevat! Ketä haluttaa vielä sanoa, ettei lähde?!

Ikkunan takaa kuului todella lukuisan ratsuparven töminää. Kaikki näkivät, ettei ollut pelastusta. Kmicic määräsi:

— Neiti! Kahden rukouksen kuluttua täytyy teidän olla vaunuissa, muuten saa setänne kuulan kalloonsa.

Ja yhä enemmän yltyi hänen vihansa, sillä kohta huusi hän, niin että ikkunat helisivät:

— Matkalle!

Mutta samassa avautui ovi eteisestä, ja vieras ääni kysyi:

— Minne, herra ritari?

Kaikki hämmästyivät, ja kaikkien katseet kiintyivät kynnykselle ilmaantuneeseen pienikasvuiseen mieheen, jonka yllä oli haarniska ja kädessä paljastettu miekka.

Kmicic astui askelen; taaksepäin, ikäänkuin olisi nähnyt näyn.

— Herra… Wolodyjowski! — huudahti hän.

— Olen valmis palvelukseenne! — vastasi lyhyenläntä mies ja astui muutaman askelen huoneen keskustaan päin.

Hänen jäljessään tulivat joukolla Mirski, Zagloba, Skrzetuskit,
Stankiewicz, Oskierka ja Roch Kowalski.

— Hei! — huudahti Zagloba, — kasakka sai kiinni tataarin, mutta tataari sai toisen kuonon kourahansa!

— Ketä lienettekin, — alkoi miekankantaja, — auttakaa kansalaista, joka uhataan vangita vastoin lakia ja oikeutta! Auttakaa, hyvät ritarit… pelastakaa aatelisen vapaus!

— Älkää pelätkö! — vastasi Wolodyjowski, — tuon ritarin rakuunat ovat kaikki kiinni, ja hän itse tarvitsee apua paremmin kuin te.

— Ja pappia! — iski Zagloba.

— Teillä on huono onni, — sanoi Wolodyjowski kääntyen Kmicicin puoleen, — sillä tämä on jo toinen kerta, kun te osutte tielleni… Te ette kai arvellut saavanne tavata minua täällä?

— En, — vastasi Kmicic, — luulin teidän olevan ruhtinaan käsissä.

— Minä livahdin tieheni hänen käsistään. Mutta se sikseen. Kun te ensikerran ryöstitte tämän neidin, niin minä haastoin teidät kaksintaisteluun… eikö niin?

— Niin, — sanoi siihen Kmicic vieden kämmenensä otsalleen.

— Nyt on asian laita toinen. Silloin te olitte rikkonut lakia vastaan, mikä sattuu usein aatelisten keskuudessa tuottamatta häpeätä. Mutta nyt te ette ansaitse kaksintaistelua kunnon miehen kanssa.

— Miks'en? — kysyi Kmicic nostaen ylpeästi päätään ja katsoen
Wolodyjowskia suoraan silmiin.

— Koska olette petturi ja luopio, — vastasi Wolodyjowski, — koska olette pyövelin tavoin teurastanut rehellisiä sotilaita, jotka olisivat tahtoneet isänmaataan puolustaa, ja koska teidän syynne on, että tämä onneton maa nyt huokaa ikeen alla!… Lyhyesti: valmistautukaa kuolemaan, sillä niin totta kuin Jumala on taivaassa, on teidän viimeinen hetkenne nyt lyönyt.

— Millä oikeudella te tuomitsette ja tapatte minut? — kysyi Kmicic.

— Kunnioitettava herra, — sanoi Zagloba arvokkaasti, — rukoile, äläkä kysy millä oikeudella… Jos teillä on puolustukseksenne jotakin sanottavaa, niin puhukaa heti suunne puhtaaksi. Täällä ei ole ketään, joka tahtoisi puhua puolestanne. Kuulin kerran tämän neidin rukoilevan teille armoa herra Wolodyjowskilta, mutta kaiken sen jälkeen, mitä sittemmin olette tehnyt, hän varmasti ei enää puhu puolestanne.

Kaikkien katseet suuntautuivat neiti Billewicziin, jonka kasvot olivat tällä hetkellä valkeat kuin marmori. Hän seisoi liikkumatta silmät maahan luotuina ja kylmänä eikä sanonut sanaakaan.

Kmicicin ääni keskeytti hiljaisuuden.

— Minä en pyydä tältä neidiltä puolustavaa sanaa!

Aleksandra-neiti vaikeni.

— Tänne! — huusi Wolodyjowski lähestyen ovea. Kuului raskaita askeleita ja aseitten kalinaa, ja samassa astui Jozwa Butryn kuuden miehen seuraamana huoneeseen.

— Sitokaa hänet! — komensi Wolodyjowski. — Viekää ulos kylästä ja ampukaa kuula kalloon!

Butrymin raskas käsi laskeutui Kmicicin olkapäälle.

— Minä en anna viedä itseäni kuin koiraa! — sanoi Kmicic
Wolodyjowskille. — Menen itse!

Pienikasvuinen ritari antoi merkin sotilaille, jotta he heittivät hänet irti, mutta muodostivat piirin hänen ympärilleen. Hän poistui rauhallisesti virkkamatta sanaakaan… rukousta vain hiljaa supattaen.

Samassa katosi Aleksandra-neiti viereiseen huoneeseen. Hän kulki sen lävitse, meni seuraavaan haparoiden käsillään kuin pimeässä. Silloin hänen silmissään musteni, hengitys salpautui, ja hän kaatui tajutonna lattialle.

Ensimmäisessä huoneessa olevain miesten keskuudessa vallitsi syvä hiljaisuus. Vihdoin herra miekankantaja keskeytti sen:

— Hyvät herrat, te vedätte Radziwillin koston minun pääni päälle.

— Teidän täytyy paeta Podlasieen. Siellä nousee joukko toisensa jälkeen pettureita vastaan. Lähtekää heti kanssamme. Ei tässä muu auta. Voitte piiloutua Bielowieziin, missä herra Skrzetuskin sukulainen, hovijahtimestari, asuu. Sieltä ei teitä kukaan löydä.

— Mutta omaisuuteni tuhotaan.

— Sen korvaa valtakunta.

— Michal, — puuttui Zagloba yht'äkkiä puheeseen, — ajanpa katsomaan, eikö sillä kovan onnen miehellä ole hetmanin käskykirjeitä. Muistatko mitä löysin Roch Kowalskilta?

— Aja sitten joutuun! Vielä on aikaa, mutta kohta voivat paperit tahrautua verellä. Käskin tahallani viedä hänet kylän ulkopuolelle, jottei neiti kuulisi laukauksia. Naiset ovat usein tunteellisia ja helposti säikähtyviä.

Zagloba läksi. Hetken kuluttua kuului hänen etenevän hevosensa kavioitten kapse.

Herra Wolodyjowski kääntyi miekankantaja Billewiczin puoleen:

— Entä mitä teidän sukulaisneitonne tekee? — Rukoilee kai sen sielun puolesta, joka kohta on astuva Jumalan tuomioistuimen eteen.

— Suokoon Jumala miehelle ikuisen rauhan! — virkkoi Jan Skrzetuski. — Jollei hän vapaaehtoisesti olisi ruvennut Radziwillin palvelukseen, olisin ensimmäisenä ollut valmis puhumaan hänen puolestaan. Mutta vaikkapa hän ei olisikaan tahtonut palvella isänmaata, olisi hän kuitenkin voinut olla myymättä sieluaan Radziwillille.

— Niin juuri! — yhtyi Wolodyjowski.

— Hän on syyllinen ja kohtalonsa ansainnut! — kannatti Stanislaw Skrzetuski, — mutta olisinpa kuitenkin suonut, että hänen sijassaan olisi ollut itse Radziwill tai Opalinski… Oh! Se kirottu Opalinski!

— Kuinka suuret hänen rikoksensa ovat, — sanoi Oskierka, — näkyy siitäkin, että neiti, joka kerran on ollut hänen morsiamensa, ei virkkanut sanaakaan hänen puolestaan. Minä huomasin, kuinka neiti kärsi, mutta siitä huolimatta vaikeni. Ja kuinka hän olisikaan voinut puolustaa petturia?

— Ja kuitenkin hän on kerran vilpittömästi rakastanut sitä miestä, sen tiedän, — jatkoi miekankantaja. — Kaiketi suvaitsette, hyvät herrat, että menen katsomaan, miten hänen laitansa on, sillä hetki on hänelle koetuksen raskas hetki.

— Olkaa hyvä! — huudahti pieni ritari. — Heti kun hevoset ovat levänneet, lähdemme matkalle. Tämä paikka on liian lähellä Kiejdanya.

— Hyvä on! — virkkoi miekankantaja ja poistui huoneesta.

Hetken kuluttua kuului hänen läpitunkeva huutonsa viereisestä huoneesta. Ritarit syöksyivät ääntä kohti ja näkivät hänen pitävän lattialle tajutonna kaatunutta Oleńkaa käsissään.

Wolodyjowski juoksi apuun, ja molemmat yhdessä nostivat hänet sohvalle. Neidissä ei näkynyt elon merkkiä. Vanha taloudenhoitajatar toi tippoja, ja vihdoin neiti avasi silmänsä.

— Ei herroja täällä tarvita, — virkkoi taloudenhoitajatar. — Kyllä me naiset tulemme täällä toimeen.

Miekankantaja johti vieraat pois.

— Olisinpa suonut, ettei tuota olisi minun talossani tapahtunut, — sanoi huolestunut isäntä. — Te olisitte voineet ottaa hänet mukaanne ja tehdä hänestä selvää jossakin matkalla eikä minun luonani. Mitenkä me tästä nyt pääsemme pakenemaan, kun tyttö on puolikuollut?… Hän sairastuisi.

— Mikä on tapahtunut, se on tapahtunut, — virkkoi Wolodyjowski. — Mutta me kannamme neidin vaunuihin, sillä kauemmaksi on teidän tästä joka tapauksessa lähdettävä. Radziwillin kosto kohtaisi teitä muuten tuota pikaa. Menkäähän, herra miekankantaja, katsomaan, miten neiti voi, ja sanokaa, että matkalle on lähdettävä. Huomenna varhain aamulla voisi tänne jo saapua Radziwillin joukkoja.

— Se on totta! — myönsi miekankantaja. — Menen.

Hän meni ja palasi tuossa tuokiossa mukanaan Oleńka, joka oli jo toipunut ja pukeutunut matkaa varten. Neidon poskilla paloi heleä puna ja silmissä loisti kuumeinen kiilto.

— Lähdetään matkalle, lähdetään matkalle!… toisteli Oleńka astuessaan huoneeseen.

Wolodyjowski käväisi ulkona sanomassa väelleen, että laitettaisiin vaunut kuntoon. Kun hän palasi, rupesivat kaikki laittautumaan matkalle.

Tuokion kuluttua kuului pihalta pyörien jyrinää ja kavioitten kapsetta.

— No, lähdetään nyt! — toisti Oleńka.

— Matkalle! — huusivat upseerit.

Samassa paukahti ovi auki ja herra Zagloba lensi kuin pommi huoneeseen.

— Minä estin mestauksen! — huusi hän.

Oleńka, joka äsken vielä oli punainen kuin purppura, kävi kalpeaksi kuin palttina. Näytti siltä, kuin hän olisi minä hetkenä hyvänsä pyörtyä tupertunut. Mutta kukaan ei sitä huomannut, sillä kaikkien katseet olivat suunnatut Zaglobaan, joka puhkui kuin valaskala ja yritti turhaan haastaa.

— Oletko sinä estänyt mestauksen toimeenpanon? — kysyi Wolodyjowski ihmeissään. — Miksi?

— Miksi?… Antakaahan, kun ensin hengähdän… Niin, siksi, että jollei
Kmiciciä, tuota reilua ritaria, olisi ollut, niin me kaikki, jotka
tässä nyt seisomme, riippuisimme jossakin Kiejdanyn puissa… Uh!…
Olimme tappaa hyväntekijämme!

— Mitä tämä merkitsee? — huusivat kaikki.

— Mitäkö merkitsee? Lukekaa tämä kirje, niin ymmärrätte.

Wolodyjowski alkoi ääneen lukea kirjettä, mutta keskeytti tuon tuostakin luodakseen silmäyksen tovereihinsa. Se oli sama kirje, jossa ruhtinas Radziwill katkerasti soimasi Kmiciciä siitä, että hänen tähtensä vangit olivat päässeet Kiejdanysta hengissä.

— No? — virkkoi Zagloba aina, kun lukija keskeytti lukunsa.

Kirje päättyi, kuten tiedämme, käskyyn, jonka mukaan Kmicicin heti täytyi viedä miekankantaja ja Oleńka Kiejdanyyn. Kmicic oli ottanut kirjeen mukaansa näyttääkseen sitä tarpeen vaatiessa miekankantajalle, mutta asia olikin kääntynyt aivan toiselle tolalle.

Ei jäänyt jäljelle enää edes epäilyksen varjoakaan siitä, että jollei
Kmiciciä olisi ollut, niin molemmat Skrzetuskit, Wolodyjowski ja
Zagloba olisi armotta tapettu Kiejdanyssa heti Pontus de la Gardien
kanssa tehdyn kuuluisan sopimuksen jälkeen.

— Hyvät herrat! — sanoi Zagloba, — jos te yhä vielä aiotte ammuttaa hänet, niin minä totta totisesti sanon irti tuttavuuteni teidän kanssanne!

— Se ei tule kysymykseen, — vastasi Wolodyjowski.

— Olipa onni, että isä luki kirjeen heti eikä ajanut sen kanssa luoksemme, — sanoi Jan Skrzetuski pidellen kaksin käsin päätään…

— Teillä on erinomainen vaisto! — huudahti Mirski.

— Niin! — pääsi Zaglobalta tyytyväinen huudahdus. — Kuka muu hyvänsä olisi ensin palannut luoksenne kirjettä lukemaan, ja sillä aikaa olisi tuo onneton saanut lyijyä kalloonsa. Mutta samassa silmänräpäyksessä kuin olin saanut häneltä paperin käteeni, juolahti mieleeni lukea se, sillä minä olen luonnostani utelias. Kaksi sotilasta oli saapunut jo niitylle lyhdyt kädessä. Sanoin heille: valaiskaa minulle, että saan lukea, mitä tässä seisoo!… Aloin lukea… Tiedättekö, hyvät herrat, että päätäni alkoi pyörryttää, ikäänkuin joku olisi takonut nyrkillä kaljua päälakeani. Jumalan nimessä! — huusin, — jalo ritari, miks'et ole tätä kirjettä meille näyttänyt? Hän virkkoi siihen: »En tahtonut!» Sellainen ylpeä jukuri kuolemankin hetkellä! Mutta minä kiersin käsivarteni hänen ympärilleen ja sanoin: »Hyväntekijämme, jollei sinua olisi ollut, olisivat varikset jo kynineet meidät puti puhtaiksi!» Käskin saattaa hänet heti tänne, mutta itse karahdutin tänne, niin että hevonen oli henkensä heittää, kertoakseni teille mitä on tapahtunut… Uh!…

— Merkillinen mies, jossa on varmaan yhtä paljon hyvää kuin pahaakin, — virkkoi Stanislaw Skrzetuski. — Jollei…

Mutta ennenkuin hän ehti sanoa sanottavansa, avattiin ovi ja sotamiehet saattoivat Kmicicin huoneeseen.

— Te olette, ritari, vapaa, — sanoi Wolodyjowski heti, — ja niin kauan kuin elämme, ei yksikään meistä nosta kättään teitä vastaan. Mutta miksi te ette näyttänyt tuota kirjettä meille? Me emme olisi teitä ahdistaneet.

Ja sotamiehiin päin kääntyen hän lisäsi:

— Jättäkää hänet ja nouskaa hevosille! Sotamiehet läksivät, ja Andrzej Kmicic jäi yksin seisomaan keskelle huonetta. Hänen kasvoillaan oli rauhallinen ilme, vaikka ne samalla näyttivätkin synkiltä, ja hän katsoi ympärillä seisoviin upseereihin ylpeästi.

— Te olette vapaa! — toisti Wolodyjowski.

— Menkää minne haluatte, vaikkapa Radziwillin luo, niin tuskallista kuin onkin ajatella, että tuollainen jalorotuinen ritari auttaa petturia isänmaataan vastaan.

— Ajatelkaa mitä sanotte, — vastasi Kmicic, — mutta sen sanon jo edeltäpäin, että Radziwillin luo minä juuri lähdenkin!

— Jää meidän joukkoomme, ja murskatkoon salama tuon kiejdanylaisen tyrannin! — huudahti Zagloba. — Ruvetkaa ystäväksemme ja toveriksemme, niin isänmaa suo teille anteeksi kaiken, mitä olette sitä vastaan rikkonut.

— En mistään hinnasta! — vastasi Kmicic päättävästi. — Jumala tuomitkoon, kuka paremmin palvelee isänmaataan, tekö, jotka rakennatte kansalaissotaa, vai minä, joka palvelen miestä, joka yksin voi pelastaa onnettoman valtakunnan. Kulkekaa te omaa tietänne, minä kuljen myöskin omaani! Nyt ei ole aika käännyttää teitä, eikä se hyödyttäisikään, mutta sen sanon sydämeni pohjasta, että te syöksette isänmaan perikatoon, te olette esteenä sen pelastumiselle. En sano teitä pettureiksi, sillä tiedän, että teidän vakaumuksenne on toinen, mutta isänmaa hukkuu, Radziwill ojentaa kätensä pelastaakseen sen, ja te iskette miekoillanne siihen käteen ja sanotte sokeudessanne petturiksi niin häntä kuin kaikkia niitä, jotka ovat hänen puolellaan.

— Hyvä Jumala! — huusi Zagloba. — Jollen olisi nähnyt kuinka päättävästi te astuitte kuolemaan, niin varma olisin, että pelko on sekoittanut kaikkien teidän järkenne. Kenelle olette vannoneet uskollisuutta: Radziwillille vaiko Jan Kasimirille, Ruotsille vaiko Puolalle? Te olette menettänyt järkenne!

— Tiesinhän, että turhaa olisi teitä käännyttää… Voikaa hyvin!

— Odottakaa! — huusi Zagloba. — Minulla on vielä tärkeätä asiaa. Sanokaa, lupasiko Radziwill teille säästää henkemme, kun te pyysitte sitä häneltä?

— Lupasi, — vastasi Kmicic. — Teidät määrättiin pidettäväksi koko sodan ajan vankina Birźessä.

— Oppikaa sitten tuntemaan Radziwillinne, joka ei ainoastaan petä kuningastaan ja isänmaataan, vaan vieläpä omat puoluelaisensa! Kas tässä on kirje Birźen komendantille. Sain sen upseerilta, joka johti meitä Birźeen kuljettavaa vartiostoa. Lukekaa! Zagloba ojensi hetmanin kirjeen Kmicicille. Tämä alkoi silmätä sitä, ja sitä mukaa kuin hän luki, nousi veri hänen kasvoihinsa ja häpeän, puna hänen poskilleen oman johtajansa tähden. Sitten hän nopeasti rutisti paperin kourassaan ja viskasi sen lattialle.

— Voikaa hyvin! — sanoi hän. — Parempi olisi ollut saada kaatua teidän kätenne kautta!

Ja hän poistui huoneesta.

— Hyvät herrat, — sanoi Jan Skrzetuski lyhyen vaitiolon jälkeen, — siitä miehestä on vaikea päästä selville, sillä hän uskoo Radziwilliinsa kuin turkkilainen Muhamettiin. Minä, niinkuin te kaikki, luulin, että hän palvelee hetmania omanvoitonpyynnin tähden, mutta se ei ole totta. Hän ei ole mikään ilkeä mies, mutta harhaan hänet on johdettu.

— Jos hän tähän saakka on uskonut Muhamettiinsa, — virkkoi Zagloba, — niin kyllä minä nyt pirusti horjutin hänen uskoaan. Näittekö kuinka häntä ihan, kouristi, kuinka hän joudutti kirjeen lukemista? Minä sanon, että kyllä niitten kesken nyt syntyy aikamoinen rähinä, sillä se mies repii silmät vaikka itse paholaiselta eikä vain Radziwillilta. Kautta Jumalani, minä en iloitsisi niin, jos saisin lauman turkkilaisia hevosia, kuin nyt iloitsen siitä, että pelastin hänet kuolemasta.

— Jumala hänen kanssaan! — sanoi Wolodyjowski. — Mutta neuvotelkaamme nyt mitä meidän on tehtävä.

— Mitäkö tehtävä? Noustava hevosille ja ajettava eteenpäin!… — sanoi
Zagloba. — Hevoset ovat levänneet jo tarpeekseen.

— Niin juuri. Eteenpäin on ajettava. Entä lähdettekö mukaan? — kysyi
Mirski-herra miekankantajalta.

— Täällä en voi rauhassa olla, mutta jos te heti aiotte lähteä matkalle, niin sanon suoraan, etten voi lähteä mukaan. Koska hän hengissä pääsi täältä, niin eivät he nyt ensimmäiseksi ryöstä ja polta taloani, ja niin pitkälle matkalle lähtiessä pitää varustaa yhtä ja toista mukaan ja järjestää asiat täällä. Varhain aamulla olen valmis, mutta en nyt.

— Me puolestamme emme voi odottaa, sillä miekka riippuu päämme päällä, — vastasi Wolodyjowski. — Entä minne aiotte sitten?

— Bielowiezin erämetsiin, kuten neuvoitte… Sinne jätän tytön talteen, sillä enhän ole vielä ikäloppu, joten minunkin miekkani voi vielä palvella isänmaata ja kuningasta.

— Voikaa siis hyvin! Jumala suokoon, että kohta tavataan taas, ja paremmissa olosuhteissa kuin nyt.

— Palkitkoon Jumala teitä siitä, että saavuitte tänne pelastamaan minut. Varmasti me vielä tapaamme toisemme jollakin taistelutanterella.

— Voikaa hyvin!

— Onnea matkalle!

Ja he alkoivat syleillä toisiaan. Sitten upseerit vuoron mukaan sanoivat hyvästi Aleksandra neidille.

— Te tapaatte Bielowiezissä vaimoni ja poikani… Tervehtikää heitä ja voikaa hyvin, — sanoi Jan Skrzetuski.

— Ja muistakaahan joskus sotilasta, joka, vaikka hänellä ei ollutkaan onnea voittaa teitä, mielellään soisi teille taivaan ilot! — lisäsi Wolodyjowski.

Sitten seurasi muitten vuoro. Viimeisenä lähestyi Zagloba.

— Ottakaa, vieno kukkanen, vanhankin siunaus! Tervehtikää puolestani rouva Skrzetuskaa ja minun poikapalleroisiani. Kelpo poikia!

Vastauksen sijaan Oleńka otti hänen kädestään kiinni ja painoi sen ääneti huulilleen.